Brittiläinen Shame palautti uskon vanhaan kunnon punkin jälkilöylyissä syntyneeseen brittirokkiin.  Shamen kaltaisten kokoonpainojen ansiosta rujo riffirokki voi hyvin ja voi palata massojen musiikiksi. Shame julkaisi alkuvuodesta esikoisalbuminsa Songs of Praise, joka sai kovasti kehua. Itsekin aloin kuunnella yhtyettä kaverin suosittelemana. Albumilla Shame kuulosti kiinnostavalta, mutta vasta live-keikka räjäytti potin. Missasin keikasta miltei puolet, koska jumitin pääportin jonoissa, vaikkakin sisäänpääsy kävi lauantaina paljon sujuvammin kuin perjantaina. Silti sieppasi käkkiä jonossa, kun tiesi Shamen aloittaneen keikkansa.

Festareilla harvoin näkee esityksiä täysin kokonaan, koska soittoajat menevät väistämättäkin limittäin. Joka tapauksessa Shamen kohdalla puolikaskin keikka tuntui kokonaiselta. Parikymppisten lontoolaisten touhu näyttää harvinaisen kypsältä. Bändi on vihainen, tulivoimainen, mutta samalla äärimmäisen teeskentelemätön ja sympaattinen. Laulaja Charlie Steenin jokainen liike lavalla tai yleisön käsien päällä on uskottavaa, hän spiikkaa fiksusti ja näyttää ilman paitaa aidolta rokkitähdeltä. Biisit ovat sopivan raakoja ja lupaavia jostain suuremmasta. Shamella oli varaa soittaa sinkkubiisit keikan alkupuoliskolla, mutta lopun meininki ei tästä huolimatta pettänyt. Etenkin Lampoon pisti yleisön hölkkäämään paikallaan. Tästä bändistä voi kasvaa uusi Arctic Monkeys, kannattaa ottaa seurantaan.

Vesta säväytti vuosi sitten Flow’n teltassa erinomaisella keikalla, mikä tuntui sopivan kokoiselta venuelta tämän hetken puhutuimmalle artistille. Tänä vuonna iso päälava tarjosi vielä vähän liian isot saappaat Vestalle. Alkuillan päivänvalossa ei tietenkään ole samaa taikaa kuin tummassa elokuun yössä, kun valot ja visuaalisoinnit rikastuttavat esityksiä. Vesta yhtyeineen soitti keväällä julkaistun Lohtulauseita-albumin materiaalia mutkattomasti, mutta kyllä se uutuuden viehätys karisee, jos indietähti saa liian nopeasti popätähden puitteet. Vesta lauloi vakuuttavasti ja raitapukuinen taustabändi soitti virheettömästi, mutta päälavalle Fakin rokstarr on vielä pieni kappale. Älä kasva liian nopeasti isoksi, Vesta.

Seuraavaa artistia odotellessa kurkistin The Other Soundin tarjontaan. Serbialainen Abul Mogard imaisi mukaan lentävän äänimattonsa aalloille. Syntetisaattoripohjainen musiikki potki juuri oikealla hetkellä vastapalloon ja latasi valmiuden kuunnella taas melodista populaarimusiikkia. Abul Mogardin teos olisi pitänyt kuunnella kokonaan ja silloin se olisi varmasti noussut emotionaalisesti vielä korkeampiin sfääreihin kaikessa hypnoottisessa visuaalisuudessaankin.  Abul Mogard oli oiva osoitus Flow’n monipuolisuudesta.

Grizzly Bear on brooklynilainen pitkän linjan indiebändi, jonka popista voi löytää niin psykedeliaa kuin barokin vivahteita. Näin yhtyeen heidän kotikaupungissaan kahdeksan vuotta sitten, jolloin he olivat juuri julkaisseet kehutun Veckatimest-albumin. Samalla levyllä on bändin isoin kappale Two Weeks, joka johdatti minutkin Grizzly Bearin pariin. Seuraava albumi Shields (2012) jatkoi taidokasta linjaa, eikä viime vuonna julkaistu Painted Ruins pettänyt. Etenkin Morning Sound on komea kappale.

Grizzly Bear on musiikillisesti haastavaa kuunneltavaa, mutta kun sen karvoista saa kiinni, niin sitten se pitää otteessaan. Yhtyeen keulilla laulaa vuoroin kosketinsoittaja Ed Droste ja kitaristi Daniel Rossen. Chris Taylor on basisti ja multi-instrumentalisti, jolta hoituu vaikka poikkihuilu. Rumpalina toimii osuvasti kaveri nimeltä Christopher Bear. Grizzly Bear oli parempi kuin edellisellä kerralla. Heidän lavaesiintymisensä oli kovin vähäeleistä kuin introvertit studiomuusikot olisi huijattu ulos kammiostaan keikalle. Siitä huolimatta keikasta jäi erittäin tyydyttävä maku, sillä näin rautaista soittamista ei kovin usein näe. oli Ed Drostekin puheidensa mukaan varsin innoissaan saadessaan soittaa ensi kertaa Suomessa.

Omalla listalla illan pääesiintyjä oli ennalta Arctic Monkeys, vaikka yhtye ei ole koskaan ollut missään suurkulutuksessa. Olenkin ollut innostuneempi sivuprojektista The Last Shadow Puppets, jonka keikka pari vuotta sitten vakuutti ja todisti Alex Turnerin hyväksi live-esiintyjäksi. Haara-asento ja kitara käteen. Erittäin rock.

Arctic Monkeysin tuore albumi Tranquility Base Hotel and Casino on ollut pienoinen pettymys. Keikan starttasi levyn paras biisi Four Out Of Five. Uusi materiaali toimi livenä paremmin, vaikka ne parhaat hetket osuivatkin niihin vanhoihin stygeihin. Soittolistalla säväyttivät Snab Out Of It, I Bet You Look Good on the Dance Floor ja varsinaisen setin päättänyt Arabella. Bändin isoin hitti Do I Wanna Know? soitettiin jo viidentenä, mutta silti keikan rakenne kesti loppuun asti. Onneksi Alex Turner ei kanna yksin bändiä, vaan rumpali Matt Helders, kitaristi Jamie Cook ja basisti Nick O’Malley ovat oleellinen osa karismaattista kokoonpanoa. Arctic Monkeys täytti päälavan kriteerit komeasti, olematta liian pompöösi.