Pensacola on kuuluisa upeista hiekkarannoistaan ja Tappajahai 2 -elokuvan kuvauslokaatiosta. Pohjos-Floridassa sijaitsevan kaupungin keskustassa on liuta viihdyttäviä ravintoloita ja eräässä kulmassa tarjoaa elävää musiikkia klubi nimeltä Vinyl Music Hall. Muutaman sata ihmistä vetävän venuen ainoa miinus oli yllättävän viileästi puhaltanut ilmastointi. Laite taisi olla kesäasetuksilla, vaikka Floridan illassa lämpötila ei paljon alle 20 asteen laske maaliskuussa. Lippuja keikalle myytiin vielä ovelta huokeaan 25 dollarin hintaan.
Illan pääesiintyjä oli oregonilainen STRFKR (aiemmin Starfucker). Yhtye on indiepiireissä kohtalaisen tunnettu elektronista poppia soittava yhtye, jolla on reilun kymmenen vuoden historia. Bändillä on Spotifyissa parhaimmillan kymmeniä miljoonia kuuntelukertoja. Yhtye aloitti toimintansa Joshua Hodgesin sooloprojektina, mutta sittemmin nelihenkiseksi bändiksi kasvanut projekti on julkaissut jo viisi albumia.
Lämmittelijä Daniel T. jäi vähäiselle huomiolle, mutta dj-pohjalta elektronista tanssimusiikkia soittava kaveri osoittautui lopulta pääesiintyjää kiinnostavammaksi. Los Angelesilainen tuottaja Daniel Terndrup on julkaissut viime syksynä mielenkiintoisen Heliotrope-albumin. Sen perusteella olisi pitänyt nähdä hänen koko keikka.
Pääesiintyjä STRFKR oli lievä pettymys, vaikka yli 20 kappaleen settiin mahtuikin muutama mainio osuma. Setti toisti itseään ja osa biiseistä oli väkisin väännettyjä ralleja. Yhtye soitti tiukasti ja petasi innostuneelle yleisölle trampoliinia, jonka päällä voisi hyppiä. Vähille jäivät pomput.
Bändin kärkibiiseistä Open Your Eyes ja Rawnald Gregory Erickson the Second ovat onnistuneita, mutta vastaavasti Kahil Gibran ja While I’m Alive ovat matoja, joita ei haluaisi korvakäytävään muhimaan. Versio Cindy Lauperin Girls Just Want to Have Fun -hitistä erottui edukseen, koska on hyvä biisi, mutta onhan se nyt väsynyt valinta.
STRFKR teki kaikkensa, että kansa viihtyisi. Valot ja taustaprojisoinnit olivat näyttävämpiä kuin yleensä klubeilla. Silppusateelta ei säästytty. Joshua Hodges kätkeytyi itse aurinkolasien ja takkuisen peruukkipehkon taakse ja luovutti seremoniamestarin tehtävät parille astronauttitanssijalle, jotka heiluivat usean biisin ajan lavan edessä. Loppupuolella liittyi vielä kolmaskin tanssija, joka ei tuonut lisäarvoa. Tyypit olivat ihan hauskoja hahmoja, mutta olisin heiltä odottanut treenattua koreografiaa enkä päätöntä jorausta. Seremoniamestaritkin toistivat itseään. Parasta antia tarjosi astronautti, joka crowd surffasi näyttävästi yleisön käsien päällä. Keikan päätteeksi hän nousi vielä horjuvan ilmapatjajoutsenen selkään ja ui yleisölammikon halki niin kuin linnuista uljaimman pitääkin.
Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin.
Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle.
Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana
Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua.
Settilista:
Ei vielä
Kyynelet
Ollaan naurettu niin kauan
Häpeä
Anna mun olla
Varjot
Viimeiseen hengenvetoon
Yö Safarilla
Pahaa unta?
Kun valot sammuu
Encore
Kiitos enkeleistä
Mä haluan elää
Kevyesti puoli viiteen
Eloise
Ei asfaltti liiku 
Keikkakeppi 