Juliet Jonesin sydämen alkuaikojen basisti Pentti Ilola seurasi vieressäni keikkaa ja kommentoi keikan päätteeksi Inkvisition olevan Suomen paras bändi. Harhaoppista soopaa?
Inkvisitio syntyi Juliet Jonesin Sydämen kylkiluusta, kun keskeinen biisintekijä Eero Hyyppä ja yhtyeen säveltävä ulkojäsen Seppo Kansanoja laittoivat hynttyyt yhteen. Sivuprojektiksi perustettu bändi julkaisi Poko Rekordsin kautta Paratiisi ja Kiirastuli pitkäsoitot ja Helvetti EP:n vuosina 1989-1991, jotka keräsivät kulttimainetta. Vielä 1998 julkaistiin single Koukussa ilman suurempaa pöhinää. Jatkoa seurasi vasta tänä keväänä, kun albumi Toivo ilmestyi täysin puun takaa.
Jos Juliet Jonesin Sydän valtasi Tavastian lauteet paluukiertueellaan keväällä 2015, niin Tavastian pikkuveli Semifinal sopi taas täydellisesti Inkvisitiolle. Ostin lipun ennakkoon, koska pelkäsin kulttimaineen vetävän pikkuklubin täyteen. Ei myynyt keikka loppuun, mutta olemattomaan markkinointiin nähden paikalla oli sopivasti jengiä.
Inkvisitio astui täsmällisesti lavalle klo 21:30. Yhtye esiintyi pitkälti alkuperäiskokoonpanossa. Sairaus pitää Eero Hyypän valitettavasti poissa kuvioista, mutta muuten porukka on pääosin alusta asti mukana olleita. Keulilla häärää biisintekijä-kitaristi-laulaja Seppo Kansanoja. Hänen rinnallaan ovat bändin ominaisen soundin takuutyypit viulusti-laulaja Pirkko Kontkanen ja tuubaa soittava Pertti Honkela. Basisti-laulaja Kaustinen on vastannut myös paluualbumin tuotannosta. Rummuissa on Zen Cafésta tuttu Pete Parkkonen ja uutena lisävahvistuksena Julkkareiden sydänhahmo Kari Jones.
Ripauksen yli tunnin kestänyt setti alkoi uutusalbumin nimikappaleella Toivo, joka voisi radiosoiton myötä olla kulmakuppiloiden jukeboxien suosikki, mikäli sellaisia aparaatteja vielä olisi. Seppo Kansanojan kynästä lähtevät tekstit jatkavat samaa nyrjähtänyttä päähän potkittujen romantikkojen polkua, jolla tallattiin myös varhaisessa Juliet Jonesin Sydämen tuotannossa. Rakkauslaulu, yksi Jonesien tunnetuimmista kappaleista, on muun muassa Kansanojan sävellys. Inkvisition kappaleet tosin kolisevat pykälää melankolisemmin ja hirtehinen huumori on synkempää. Myös Pentti Ilolalta riistetyllä kappaleella On hauskaa olla hullu.
Kakkosbiisinä kuultiin Kiirastuli -albumilta tuttu Yhdessäoleminen. Alkuun oli havaittavissa pientä jännitystä ja kappaleiden soittojärjestys oli hakusessa. Kari Jones otti kokeneempana keikkakettuna tilanteen haltuun ja piti Kaustisen kanssa jutuillaan yleisöä lämpöisenä. Kun Kari oli laulanut kappaleen Miljoona, löysi myös Seppo lavakarismansa ja juttu alkoi luistaa. Miljoona on muuten singlenäkin julkaistu hieno kappale, jonka tekstissä on yksinkertaisen nerokas ilmaisu: sinä olet minulle numero yksi ja minä olen kuusi nollaa takanasi.
Alun pienen hakemisen jälkeen keikka alkoi rullata mallikkaasti. Soitto sujui ja tunnelma oli lämmin. Seppo lauloi suurimman osan biiseistä, mutta Karin ohella Pirkko ja Kaustinen esittivät osan biiseistä. Settilista koostui pääosin Toivo ja Kiirastuli -albumeilta ja Helvetti -EP:ltä. Viidentoista biisin jälkeen kuultiin pari encorea, joista viimeinen ja bändin tunnetuin kappale Arvi Lind yllytti yleisön riemukkaaseen yhteislauluun.
Inkvisitio on paluualbumin jälkeen tehnyt vain muutaman keikan ja tämäkin oli livahtaa ohitseni. Seppo Kansanoja vakuutti esityksen jälkeen, että homma on vasta käynnistymässä ja nyt on aika pistää toinen vaihde silmään. Näitä herkkuhetkiä on siis toistaiseksi ollut harvoin tarjolla. Jos pitää arvottaa yhtä harvakseltaan keikkailevat yhtyeet, niin Inkvisitio on niistä puhdasoppisesti paras.
Settilista:
Toivo
Yhdessäoleminen
Isadora
Taiteilija ja tollo
Miljoona
On hauskaa olla hullu
Riitta ja Juhani
Koukussa
Marttojen matka
Häpeä
Viime yönä
Guru guru
Osta asunto
Vampyyri
Totta
Encore
Kuinka avioeron kokenut baarimikko puhutaan ympäri
Arvi Lind
Laura Groves esiintyi kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Lavapreesens oli eleetöntä ja fokus kohdistui musiikkiin. Laura Grovesin tarjosi illan valloittavimman lauluäänen. Hänen tulkintansa omista kappaleista soljui kuin puro kevään auringossa. Kappaleet kertakuulolta olivat toistensa kaltaisia, mutta esimerkiksi Pale Shadows nousi esiin mestarillisena sävellyksenä. Samoin Thinking about Thinking jäi mieleen. Laura Groves soitti pari kappaletta ilman yhtyeen muita jäseniä ja eritoten tulkinta Paul McCartney -klassikosta Waterfalls oli koskettava. Laura Groves päätti keikan tunnetuimpaan kappaleeseensa Dream Story, jonka perään saatiin vielä yksi kappale Mystique.
Keren Ann astui lavalle basistin ja rumpalin kanssa. Hän vastasi laulun ohessa myös tyylikkäästi sähkökitarasta. Mielikuvissani odotin näkeväni Keren Annin akustisen kitaran ja kevyiden koskettimien sävyttämässä folkpop-ympäristössä. Riisuttu ja yllättävän rouhea kokoonpano oli positiivinen yllätys. Keren Ann osoittautui kelpo viihdyttäjäksi. Hänessä on lavasäteilyllä ja välispiikit täynnä lämpöä. Keren Ann on levyttänyt sekä ranskaksi että englanniksi. Tuorein viime vuonna julkaistu albumi You’re Gonna Get Love on täysin englanninkielinen ja samalla linjalla mentiin huvilateltassa. Ei olisi ollut pahitteeksi kuulla, vaikkapas Jardin d’Hiver, mutta kyllä tämä viidentoista kappaleen setti kelpasi varsinkin, kun lähes puolet kappaleista oli tuoretta tavaraa.
Dingon Sinä ja minä -single säväytti ilmestyttyään alkuvuodesta 1984. Ostin myöhemmin keväällä Nimeni on Dingo –debyyttialbumin, mutta suosion kasvaessa hurrikaanin lailla, siirryin muiden artistien pariin. Dingo löi läpi aikana, jolloin punkin synnyttämä ja uuden aallon jatkama realismista voimansa saanut musiikki alkoi toistaa itseään. Dingo osui häpeilemättömällä romantiikallaan ajallisesti kultasuoneen. Kansa ihastui maailman meriä seilanneen Pertti ”Neumann” Niemisen lauluihin, mutta myös bändin glamrockista lainattuun näyttävään pukeutumistyyliin. Erityisesti sifonkihuivista tuli bändin tavaramerkki. Dingosta tuli teinityttöjen suuri suosikki. Pojat tykkäsivät salaa.
Allas Sea Poolin yhteyteen rakennettu kesälava on kaupungin komein ulkoilmaklubi. Maailmanpyörän juuressa meren ääressä on kesän mittaan soittanut useita nimekkäitä artisteja. Dingo sai kunnian päättää tämän kesän ohjelmiston. Alue on sopivan kokoinen, jossa joka puolelta näkee lavalle hyvin. Yhtye soitti hyvin suunnitellun setin niin biisien kuin kestonsa puolesta. 75 minuutin keikka toimi lähes virheettä. Kahta kappaletta lukuun ottamatta settilista koostui 1980-luvun hiteistä. 1990-luvulta kuultu Perjantai muistuttaa vielä Neumannin biisintekotaidosta, mutta Elämäni sankari oli turhempi valinta. Sen sijaan oma ikisuosikkini Pistoolisankari olisi voinut korvata sen.
Dingo soitti pätevän keikan. Paikka oli näyttävä ja elokuun lämpöisen illan tihkusade ei latistanut tunnelmaa. Soittotaito ei ole vuosien varrella ruostunut. Neumannin persoonallinen laulu on edelleen tunnistettava, vaikka samoihin korkeuksiin ääni ei taivu. Alkuun näytti siltä, että Neumann välipuheineen vetää omaa show’taan, mutta loppua kohden myös muut saivat huomionsa. Satumaisen hieno hetki sattui, kun bändi soitti biisin Rio Ohoi ja samaan aikaan meressä aivan lavan vieritse lipui ”banaanilaiva”. Mielikuvissa oli helppo hypätä jahdin kyytiin.
Päällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.
Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.
Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.
Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.
Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.
Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.
Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.
Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.
Melodista lo-fi garagerockia soittava Kynnet ei ole keksinyt pyörää uudestaan, mutta polkee sitä innostuneesti. Mikä tärkeintä, biisit ovat tarttuvia ja sanoitukset näppäriä. Kokoonpanossa häärää myös mm. French Filmsistä ja Teksti-TV 666:sta tuttu kitaristi Johannes Leppänen. Rummuissa Hilla Kohtamäki, bassossa Tuuli Sirkeinen ja toisessa kitarassa Sampo Seppänen. Tannerilta löytyy lavakarismaa kuin nuorelta M.A Nummiselta. Hän ei häpeillyt mainostaa persaukisuuttaan kaupatessaan lavan eteen raahattua Muna Lisa -taulua.
Royal Trux ei ollut liiemmin ennalta tuttu, vaikka kantaa underground-piireissä arvostusta. Pitää kiittää parempaa puoliskoani, jolta sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Olisi mennyt ohi koko show. Royal Truxin materiaalia on vaikeasti saatavilla. Ennakkotutustuminen jäi lähinnä Youtuben varaan, mistä materiaalia onneksi löytyy. Bändin 1990-luvun tuotannossa löytyy rouheita albumeja.
Keikka starttasikin maagisesti liikkeelle. Ensimmäisenä biisinä kuultiin The Spectre, joka löytyy Cats and Dogs (1993) -albumilta. Hagertyn ja varsinkin Herreman vahvasti kaiutettu laulu vaikutti alkuun ihan toimivalta yhtälöltä. Tämä jäikin sitten keikan kohokohdaksi. Herrema oli niin tuubassa, että enpä muista nähneeni vastaavaa aikoihin. Neil Hagerty nappaili Coca Colaa ja piti setin kasassa. Bändi soitti ilman etuvaloja, joten valokeilassa oli vain innokkaasti soittanut rytmiryhmä. Jennifer Herrema yritti ajoittain puhaltaa nokkahuilua, mutta hyvä kun huulet osui soittimeen. Herreman äänessä oli kuitenkin merkkejä, että mimmi osaa laulaa. Keikan keskivaiheilla pitkän jamittelun aikana Jennifer kävi takahuoneessa pari kertaa ilman järkevää syytä. Leidi vei show’n huomion, mutta ei taiteellista syistä. Eipä noise rockissa perinteisiä musiikillisia elämyksiä odotakaan, mutta kyllä tämä esitys tatuoitui mieleen ehkä erikoisimpana koskaan. Koko ajan lähinnä jännitti, pysyykö huojuva honka pystyssä. Keikka kesti nihkeät 50 minuuttia ja päättyi Accelerator (1998) -albumilta löytyvään räväkkään I’m Ready biisiin. Encorea ei saatu, mutta ei sitä erityisesti taputettukaan. Jos jäi keikasta piittaamaton fiilis, niin Jennifer Herreman kondis jätti huolen puseroon.
Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: 
Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.
Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.
Pari vuotta takaperin AC/DC houkutteli Kantolaan yleisöä 55.000, viime vuonna Iron Maiden puolet vähemmän ja tänä vuonna kuppi läikkyi taas reunojen yli, kun 55.000 jamppaa tamppasi Kantolan nurmikkoa Gunnareiden keikalla. Ei mennyt kerrasta kaaliin. AC/DC järjestelyt olivat kaameat ja viime vuoden Iron Maiden todisti, että Kantolakin voi toimia kivasti, jos väkeä on maksimissaan 30.000 ihmistä. Järjestelyjen toimimattomuus ei ole hämeenlinnalaisten vika, vaan paradoksaalista kyllä, bileiden isäntä on maailman suurin ja kokenein Live Nation.
Harmillista, että musiikki tahtoo jäädä sivuosaan. Se on sääli, sillä Guns N’ Roses tarjosi lähes alkuperäiskokoonpanossaan näyttävän show’n. Reilun parinkymmenen vuoden takaiset riidat on sovittu ja nyt tehdään hilloa Not In This Lifetime -kiertueen nimissä. Liki kolmetuntinen dinosaurus olisi toiminut paremmin parituntisena esityksenä. Nyt iltaan mahtui suvantoa ja turhaa välipalaa. Tämä kertoo faktasta, että Guns N’ Rosesin biisirepertuaari on kuitenkin kapeahko. Mestarillinen debyyttialbumi Appetite for Destruction ja pompöösi kaksikko Use Your Illusion I & II tarjoavat laatumateriaalia, mutta ei tässä määrin. Keikka polkaistiin käyntiin pätevästi It’s So Easy ja Mr. Brownstone kappaleilla. Energiaa riitti ja Axl Rose jaksoi meuhkata flanellipaidan roikkuessa vyötäröllä entiseen malliin. Vaatteet ja päähineet vaihtuivat tiuhaan. Kasvot ovat saaneet iän myötä kohotusta, kun taas legendaarisen kireä lauluääni on väistämättä laskenut tasoaan.
Guns N’ Roses oli teinivuosien suosikki. Silloin kuola valuen toivoi näkevän bändin. Kun mahdollisuus tuli, olivat kaikki tärkeät jäsenet jo poistuneet riveistä ja bändi muuttunut epäkiinnostavaksi. Slashin ja Duffin palattua remmiin en voinut missata tätä tilaisuutta. Gunnarit on yhä institutionaalinen bändi ja sellainen sen pitääkin olla, jos saa massat liikkeelle. Tärkeintä, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat. Bändin vastaanottoon vaikuttaa aina päivän kunto ja tässä tarkoitan omaa. Vaikka bändi olisi hyvä, voi kuulija olla surkea. Ei ollut kohdallani ihan paras päivä, eikä fiilistä parantuneet olosuhteet. Pakko olla kuitenkin tyytyväinen, sillä tuskin tätä retkuetta näen toistamiseen, ehkä ainoastaan jos Izzy Stradlin intoutuu vielä messiin. En odota bändiltä myöskään uutta materiaalia. Appetite for Destruction riittää, se on sementoitu rockin historiaan.
Josh Tillman on esiintynyt Father John Misty -nimellä viimeiset viisi vuotta. Alter egon myötä hän on noussut vääjäämättömästi itsenäisten lauluntekijöiden eturiviin. Hän teki viime vuosikymmenellä soolouraa nimellä J. Tillman, mutta soitti myös rumpuja muutamien yhtyeiden riveissä. Maineikkaan Fleet Foxesin rumpalin sooloura herätti kiinnostusta täällä peräpohjolassakin. Father John Mistyn kolme albumia Fear Fun (2012), I Love You, Honeybear (2015 ja tänä keväänä julkaistu Pure Comedy ovat kukin julkaisuvuotensa merkkiteoksia. Father John Misty on vakiinnuttanut nopeasti arvostetun artistin aseman ja hänen näkemisensä elävänä on ollut itselläkin toivelistan kärkipäässä. Artisti piipahti Tavastialla syksyllä 2012, mutta sen missaaminen pakotti tällä kertaa matkustamaan Tukholmaan saakka.
teki viime vuonna Vampire Weekendin riveistä lähteneen Rostamin kanssa kehutun duettoalbumin I Had A Dream That You Were Mine. New Yorkissa vaikuttava Dennis Quaidia ulkoisesti muistuttava Leithauser osoittautui mutkattomaksi esiintyjäksi, vaikka ensivaikutelma loikin hänestä ryppyotsaisen kuvan. Turpakäräjille hän ei tullut, vaan soitti rullaavan keikan kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Keikka alkoi kappaleella Rough Up Going ( I Won’t Let Up). Perään kuultu Sick As A Dog toimi myös mainiosti, mutta Letihauserin paras osuma oli odotetusti albumin raastava avainkappale A 1000 Times. Leithauser tulkitsee laulujaan antaumuksella ja etenkin illan päättäneessä kappaleessa 1959 Hamilton vetäisi komeasti dueton molemmat osuudet. Ilta alkoi mainiosti. Ainoastaan jäin aprikoimaan, mitä Rostamin läsnäolo olisi tuonut lisää.
Father John Misty asteli kahdeksan hengen orkesterinsa kanssa lavalle klo 20:40. Screenille heijastui uuden albumin kuvittaneen Ed Steedin käden jälki. Father John Misty aloitti uuden albumin materiaalilla. Keikan aloitus on aina tärkeä, mutta tämä keikka ei yskinyt, vaan käynnistyi paremmin kuin koskaan. Neljän ensimmäisen biisin putki: Pure Comedy, Total Entertainment Forever, Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolution ja Ballad of the Dying Man tarjosivat livemusiikin riemujuhlan. Vaikka uusi albumi ei kokonaisuutena tavoita I Love You, Honeybearin tasoa, todisti aloitusnelikko, että uudet biisit toimivat elävänä paremmin.
Tuomari Nurmio julkaisi aivan tuoreeltaan uuden Dumarillumarei –pitkäsoiton. Sen verran tuore tapaus, että varsinainen levynjulkaisukeikka on vielä edessäpäin. Uudella albumilla mennään vahvasti puhaltimien tukemissa tunnelmissa, joten epäilemättä Blosaritkin nousisi lavalle. Bändin showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta Tuomari Nurmio antoi odotuttaa tunnin ennen kuin soitto alkoi. Dumari nousi lavalle perusköörin: rumpali Tohtori Hillilän, basisti Mitja Tuuralan ja kitaristi Miikka Paatelaisen kanssa. Ja niinhän siinä kävi, että heidän rinnalleen nousivat myös blosarit pasunisti Juho Viljasen johdolla.
Keikka alkoi radiohitiksi nousseella kappaleella Joutavia jorinoita ja kesti napakan tunnin. Encoren kaksi biisiäkin soitettiin samoilta asemilta, sillä lavalta ei mahtunut poistumaan takahuoneeseen. Siihen tuntiin mahtuikin melkoiset jamit. Settilista perustui lähes täysin dumarikamaan ja eritoten uunituoreeseen materiaaliin, mutta myös Dumari ja Spuget –albumiin (2013). Vanhoina helminä seassa tulivat Paha tyttö ja yleisön moneen kertaan huutama Tonnin stiflat. Kakkosena kuultiin Aki Kaurismäen leffassa Toivon tuolla puolen kuultu Skulaa tai delaa ja meno oli alusta asti säkenöivä. Tosin pitkään varttuneempi diesel-yleisö vain istui paikoillaan ja vasta oppupuolella intoutuivat tanssimaan bändin edessä. Keikan päätti uuden albumin päätösbiisi Virsi 666 ja se onkin parasta Tuomari Nurmiota pitkään aikaan. Hande voisi ikänsä puolesta jo keskittyä eläkeläisen kissapäiviin, mutta elinvoimaa näyttää riittävän ehtymättömästi miehessä, jonka kasvutarina on alkanut Kallion kivisestä kehdosta.
Lea Porcelain nousi nelihenkisenä lavalle vasta kello 21.00. Sitä ennen saimme kuulla runonlausuntaa, joka ei olisi huonompi tapa lämmitellä esityksiä Suomessakaan. Lea Porcelainen ytimen muodostaa kaksikko Julien Bracht ja Markus Nikolaus, mutta kiertueella heitä vahvistaa kitaristi ja rumpali. Bracht ja Nikolaus vaikuttavat sekä Berliinissä että Lontoossa, missä he ovat viimeistelleet myöhemmin tänä vuonna julkaistavaa debyyttialbumia. Tähän mennessä Lea Porcelain on julkaissut vain EP-levyn ja singlejä. Residency tour nimellä siunattu minikiertue ulottuu Berliinistä, Hampurin, Lontoon kautta Pariisiin.
Keikkakeppi 