Rock’n rollia syntyy ja kuolee. Samana iltana voi nähdä kaksi bändiä, joista toinen opettelee kävelemään ja toinen yskii henkitoreissaan.
Illan aloitti Teemu Tanner yhden miehen projektillaan, vaikka lauteille nousikin viiden hengen kollegio. Tanner on tuttu Teksti-TV 666, Hopeajärvi ja Love Sport -yhtyeistä. Nyt hänellä on käsissään Kynnet ja ne ovatkin terävät, vaikka sopivan huolimattomasti leikatut. Kynnet julkaisi …Taas ne menee Poks! -albumin tämän vuoden alkupuolella. Debyytti on kova, mutta tuore heinäkuussa julkaistu Milla (ei voi sietää mua) vasta onkin kesän parhaita kipaleita.
Melodista lo-fi garagerockia soittava Kynnet ei ole keksinyt pyörää uudestaan, mutta polkee sitä innostuneesti. Mikä tärkeintä, biisit ovat tarttuvia ja sanoitukset näppäriä. Kokoonpanossa häärää myös mm. French Filmsistä ja Teksti-TV 666:sta tuttu kitaristi Johannes Leppänen. Rummuissa Hilla Kohtamäki, bassossa Tuuli Sirkeinen ja toisessa kitarassa Sampo Seppänen. Tannerilta löytyy lavakarismaa kuin nuorelta M.A Nummiselta. Hän ei häpeillyt mainostaa persaukisuuttaan kaupatessaan lavan eteen raahattua Muna Lisa -taulua.
Keikka kesti puolisen tuntia, mutta se oli tymäkkä veto kaikkinen pikkumokineen. Ennen keikkaa yleisössä löytyi taas se huutaja, joka olisi halunnut käynnistää keikan yykaakoonee -kommentillaan juuri kun yhtye astui lavalle. Tanner otti tilanteen hienosti haltuun ja antoi tyypin käynnistää keikan. Sitten se olikin menoa. Parhaiten toimivat sinkuilla julkaistut Maa ja Alaovi sekä aiemmin mainittu huikea Milla (Ei voi sietää mua). Pitkäsoitolta mieleen jäivät hauskat Ella ja Antaa heittää! Kynnet on freesi bändi, jolle toivon hyvää kasvua.
Sitten tulikin illan pääesiintyjän vuoro. Royal Trux on yhdysvaltalainen alternative rockia soittava orkesteri, jonka Pussy Galoresta lähtenyt Neil Hagerty perusti yhdessä silloisen kumppaninsa Jennifer Herreman kanssa vuonna 1987. Bändi tahkosi useita albumeja aina millenniumiin saakka, kunnes hajosi. Nyt bändi on ollut pystyssä taas pari vuotta. Royal Trux teki Nirvanan vanavedessä rahakkaan kolmen albumin sopimuksen Virginille, mutta potkut tuli, kun ennakot käytettiin heroiiniin. Bändillä on edelleen legendaarinen maine ja siksipä oli kiinnostavaa saada heidät ensi kertaa Suomeen. Hyvä, että keikka siirtyi Tavastialta sopivamman kokoiselle Kuudennelle linjalle, mikä on itse asiassa Helsingin parhaita klubeja.
Royal Trux ei ollut liiemmin ennalta tuttu, vaikka kantaa underground-piireissä arvostusta. Pitää kiittää parempaa puoliskoani, jolta sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Olisi mennyt ohi koko show. Royal Truxin materiaalia on vaikeasti saatavilla. Ennakkotutustuminen jäi lähinnä Youtuben varaan, mistä materiaalia onneksi löytyy. Bändin 1990-luvun tuotannossa löytyy rouheita albumeja.
Keikka alkoi hyvin. Kitaristi Hagerty riffitteli rytmiryhmän kanssa kolmistaan. Jamittelua kesti hetken ennen kuin Jennifer Herrema koikkelehti lavalle kasseineen ja turkishäntineen. Vaikutti siltä, että Herrema oli tuupattu vastikään taksista klubin eteen. Hän oli näyttävä näky löysässä Royal Trux -T-paidassaan, revityissä farkuissaan ja krokotiilinnahkaisissa korkkaribootseissaan. Vyötäröllä roikkui huppari kuten Axl Rosella. Pitkän tukan alta ja aurinkolasien takaa ei kasvoja erottanut ja kaiken kruunasi Hankkija-tyylinen lippalakki. Jennifer Herrema oli 1990-luvulla Calvin Kleinin alkuperäinen Heroin Chic ja sitä titteliä hän on kirjaimellisesti noudattunut. Nyt Herreman heilui kädessään pullo Lapin kultaa.
Keikka starttasikin maagisesti liikkeelle. Ensimmäisenä biisinä kuultiin The Spectre, joka löytyy Cats and Dogs (1993) -albumilta. Hagertyn ja varsinkin Herreman vahvasti kaiutettu laulu vaikutti alkuun ihan toimivalta yhtälöltä. Tämä jäikin sitten keikan kohokohdaksi. Herrema oli niin tuubassa, että enpä muista nähneeni vastaavaa aikoihin. Neil Hagerty nappaili Coca Colaa ja piti setin kasassa. Bändi soitti ilman etuvaloja, joten valokeilassa oli vain innokkaasti soittanut rytmiryhmä. Jennifer Herrema yritti ajoittain puhaltaa nokkahuilua, mutta hyvä kun huulet osui soittimeen. Herreman äänessä oli kuitenkin merkkejä, että mimmi osaa laulaa. Keikan keskivaiheilla pitkän jamittelun aikana Jennifer kävi takahuoneessa pari kertaa ilman järkevää syytä. Leidi vei show’n huomion, mutta ei taiteellista syistä. Eipä noise rockissa perinteisiä musiikillisia elämyksiä odotakaan, mutta kyllä tämä esitys tatuoitui mieleen ehkä erikoisimpana koskaan. Koko ajan lähinnä jännitti, pysyykö huojuva honka pystyssä. Keikka kesti nihkeät 50 minuuttia ja päättyi Accelerator (1998) -albumilta löytyvään räväkkään I’m Ready biisiin. Encorea ei saatu, mutta ei sitä erityisesti taputettukaan. Jos jäi keikasta piittaamaton fiilis, niin Jennifer Herreman kondis jätti huolen puseroon.
Jos lauantai-iltana rokkiklubissa mossataan ja läikytetään olutta, niin sunnuntai-iltapäivästä samassa paikassa voi ottaa luontevasti hörpyn pillimehusta siinä mossauksen lomassa. Tavastia-klubilla on nähty jo muutaman vuoden ajan sunnuntai-iltapäivisin lastenkonsertteja ja nyt pienen tauon jälkeen ne tekivät paluun. Jos ulkona oli mitä aurinkoisin pakkaspäivä, niin siitä huolimatta M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen legendaarinen duo Gommi ja Pommi myi klubin hämärään yli neljäsataa lippua.
lipunmyynnin vieressä on varattu tila vaunuparkille. Lasten talvivaatteiden riisumisessa ja pukemisessa on oma vaivansa, mutta sitä helpottaa ja nopeuttaa ilmainen narikka. Tavastialta viisas ratkaisu, sillä kalliiksihan se tulisi maksaa isomman perheen vaatesäilytyksestä. Konsertin lipunhinta oli yksittäin 12€, mutta perhepaketissa tiketin sai edullisemmin 10€ per nuppi. Klubi näytti hieman erilaiselta, kun sisääntulo oli valaistu kirkkaasti. Hämärässä hoipertelun sijaan konsertin pääasialliset asiakkaat näkivät nyt tepsutella turvallisesti salin puolelle. Baaritiskin drinksuhyllyt olivat peittettyinä ja tarjolla oli lastenkestien antimia.
Gommi soitti tyypilliseen tapaan banjoa ja Pommi näppäili harmonikkaa ja välillä istui niiden kangaspuiden ääreen. Settilista koostui M.A. Nummisen tutuista kappaleista. Tosin sekaan mahtui pari meikäläiselle harvinaisempaakin herkkua. Kissa vieköön on kaikille tuttu käännös Louis Armstrongin Jeepers Creepers -klassikosta. Kamelilaulun ”se se on” kertosäe ei vetänyt helppoudestaan huolimatta yleisöä lauluun mukaan. Pedro otti pommi-kissana lauluvastuun Susi-kappaleen aikana ja M.A. yritti Gommina piirtää fläppitauluun suden. Lasten mielestä se ei näyttänyt sudelta, siksi piirros oli aivan susi. Kookospähkinä -hitti sai yleisön heilumaan ja Limonaatia suun napsumaan. Bobby Veen Rubber Ball väännös Kumipallo nosti tunnelman kattoon kuin käsistä karannut heliumpallo. Lasten klassikko Jänis istui maassa luonnistui yleisön laulamana. Tämän perään Gommi lauloi rokahtavamman version Jänis istui maassa Suomessa. Keikan varsinainen osuus päättyi Eduard Uspenskin luoman hahmon Krokotiili Genan syntymälauluun, joka tunnetaan paremmin hittinä Minä soitan harmonikkaa.
Ounastelimme narikan ruuhkautuvan pikkuväen hakiessa pukineita, joten liukenimme paikalta, kun Gommi ja Pommi soittivat vielä yhden encoren. Kolmen vartin setti oli oikein sopiva annos jammailua sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Seurassamme ollut pikkuneiti näytti nauttivan kovasti keikasta, mutta loppupuolella katossa roikkunut diskopallo alkoi vetää puoleensa. Tuli siis todistettua, että rokkiklubit sopivat kaikenikäisille.
Keikkakeppi 