Cirkus rakennettiin Skansenin läheisyyteen akrobaateille ja klovneille 125 vuotta sitten. Talossa ei ole ollut enää vuosikausiin tarjolla jongleerauksia, vaan se toimii nykyään ajanmukaisena konserttisalina. Cirkuksessa on esiintynyt lukuisia merkittäviä länsimaisen pop–musiikin legendoja Neil Youngista lähtien. Kiehtova talo henkii edelleen kattokrumeluureineen ja punaisine penkkiriveineen sirkuksen perinteitä. Permanto on ympyränmuotoinen ja yhdelle sivulla on suuri lava. Korkeudesta huolimatta akustiikka on tilassa hyvä. Saliin mahtuu yleisöä 1650 henkeä. Tällä kertaa sirkustirehtöörin viittaa kantoi amerikkalainen Father John Misty.
Josh Tillman on esiintynyt Father John Misty -nimellä viimeiset viisi vuotta. Alter egon myötä hän on noussut vääjäämättömästi itsenäisten lauluntekijöiden eturiviin. Hän teki viime vuosikymmenellä soolouraa nimellä J. Tillman, mutta soitti myös rumpuja muutamien yhtyeiden riveissä. Maineikkaan Fleet Foxesin rumpalin sooloura herätti kiinnostusta täällä peräpohjolassakin. Father John Mistyn kolme albumia Fear Fun (2012), I Love You, Honeybear (2015 ja tänä keväänä julkaistu Pure Comedy ovat kukin julkaisuvuotensa merkkiteoksia. Father John Misty on vakiinnuttanut nopeasti arvostetun artistin aseman ja hänen näkemisensä elävänä on ollut itselläkin toivelistan kärkipäässä. Artisti piipahti Tavastialla syksyllä 2012, mutta sen missaaminen pakotti tällä kertaa matkustamaan Tukholmaan saakka.
Illan pääesiintyjää lämmitteli The Walkmen -yhtyeestä tuttu Hamilton Leithauser, joka
teki viime vuonna Vampire Weekendin riveistä lähteneen Rostamin kanssa kehutun duettoalbumin I Had A Dream That You Were Mine. New Yorkissa vaikuttava Dennis Quaidia ulkoisesti muistuttava Leithauser osoittautui mutkattomaksi esiintyjäksi, vaikka ensivaikutelma loikin hänestä ryppyotsaisen kuvan. Turpakäräjille hän ei tullut, vaan soitti rullaavan keikan kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Keikka alkoi kappaleella Rough Up Going ( I Won’t Let Up). Perään kuultu Sick As A Dog toimi myös mainiosti, mutta Letihauserin paras osuma oli odotetusti albumin raastava avainkappale A 1000 Times. Leithauser tulkitsee laulujaan antaumuksella ja etenkin illan päättäneessä kappaleessa 1959 Hamilton vetäisi komeasti dueton molemmat osuudet. Ilta alkoi mainiosti. Ainoastaan jäin aprikoimaan, mitä Rostamin läsnäolo olisi tuonut lisää.
Father John Misty asteli kahdeksan hengen orkesterinsa kanssa lavalle klo 20:40. Screenille heijastui uuden albumin kuvittaneen Ed Steedin käden jälki. Father John Misty aloitti uuden albumin materiaalilla. Keikan aloitus on aina tärkeä, mutta tämä keikka ei yskinyt, vaan käynnistyi paremmin kuin koskaan. Neljän ensimmäisen biisin putki: Pure Comedy, Total Entertainment Forever, Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolution ja Ballad of the Dying Man tarjosivat livemusiikin riemujuhlan. Vaikka uusi albumi ei kokonaisuutena tavoita I Love You, Honeybearin tasoa, todisti aloitusnelikko, että uudet biisit toimivat elävänä paremmin.
Josh Tillman voisi olla aikamme John Lennon, mutta vielä on matkaa hänen asemaansa. Tillman on karismaattinen lauluntekijä, joka uskaltaa avata suunsa yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista ironian ja mustan huumorin sävyin. Toisaalta hän on läpinäkyvän avoin ja emotionaalinen, joka ei häpeile avata omaa persoonallisuuttaan ja elämäänsä. Lavalla Josh Tillman kaksirivisessä puvuntakissaan, pillifarkuissaan ja tuuheassa parrassaan on salskea näky. Hän on vakavasti otettava, mutta irrotteleva, hassu heittäytyjä. Kesti jonkin aikaa ennen kuin alkuun varautuneelta vaikuttanut Tillman alkoi jutustella leppoisasti yleisön kanssa. Pitkin keikkaa hän polvistui useita kertoja kosketusetäisyydelle ja aivan lopuksi antautui yleisön syleilyihin.
Keikan aikana kuultiin parikymmentä kappaletta, jotka kaikki olivat kolmelta albumilta paitsi encoren joukossa kuultu Real Love Baby, joka on vain digitaalisena singlenä julkaistu. Father John Misty todisti, että laadukasta materiaalia riittää kevyesti kahden tunnin keikalle. Encoren startteri ei olisi voinut olla osuvampi. Bored in the USA toimii kuin tykki tällä epävarmuuden ja idiotismin aikakaudella. Josh Tillman keskeytti kappaleen ja sadatteli miten outoa on olla amerikkalainen nykyään. Kappaleen jatkuessa albumilla tutut yleisön hörähdykset kuultiin taustanauhoilta. Tuskin olisi ollut mahdoton tehtävä kaivaa samat reaktiot elävästi paikan päällä. Ruotsalainen yleisö oli maltillista ja jaksoi vihellellä useasti, mutta innokkaampia taputuksia olen kuullut muualla enemmänkin. Encore venähti viiden biisin mittaiseksi, jonka loppuun kuultiin jopa pari toivelaulua. Father John Misty perusteli sillä, ettei aio tulla pitkään aikaan Ruotsiin. Siihen löytyy syy Yhdysvalloista ja irrottautumisesta Pariisin ilmastonsopimuksesta. Oma hiilijalanjälkeni kasvoi tällä reissulla aimo annoksen lentäessäni Ruotsiin, mutta Father John Mistyn vuoksi voisin nousta rakettiin.
Settilista:
Pure Comedy
Total Entertainment Forever
Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolution
Ballad of the Dying Man
When You’re Smiling and Astride Me
Strange Encounter
Nothing Good Ever Happens at the Goddamn Thirsty Crow
Funtimes in Babylon
Nancy From Now On
Chateau Lobby #4 (in C for Two Virgins)
Birdie
When the God of Love Returns There’ll Be Hell to Pay
True Affection
Hollywood Forever Cemetery Sings
I Love You, Honeybear
Encore
Bored in the USA
The Memo
Real Love Baby
Only Son of the Ladiesman
Holy Shit
Tuomari Nurmio julkaisi aivan tuoreeltaan uuden Dumarillumarei –pitkäsoiton. Sen verran tuore tapaus, että varsinainen levynjulkaisukeikka on vielä edessäpäin. Uudella albumilla mennään vahvasti puhaltimien tukemissa tunnelmissa, joten epäilemättä Blosaritkin nousisi lavalle. Bändin showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta Tuomari Nurmio antoi odotuttaa tunnin ennen kuin soitto alkoi. Dumari nousi lavalle perusköörin: rumpali Tohtori Hillilän, basisti Mitja Tuuralan ja kitaristi Miikka Paatelaisen kanssa. Ja niinhän siinä kävi, että heidän rinnalleen nousivat myös blosarit pasunisti Juho Viljasen johdolla.
Keikka alkoi radiohitiksi nousseella kappaleella Joutavia jorinoita ja kesti napakan tunnin. Encoren kaksi biisiäkin soitettiin samoilta asemilta, sillä lavalta ei mahtunut poistumaan takahuoneeseen. Siihen tuntiin mahtuikin melkoiset jamit. Settilista perustui lähes täysin dumarikamaan ja eritoten uunituoreeseen materiaaliin, mutta myös Dumari ja Spuget –albumiin (2013). Vanhoina helminä seassa tulivat Paha tyttö ja yleisön moneen kertaan huutama Tonnin stiflat. Kakkosena kuultiin Aki Kaurismäen leffassa Toivon tuolla puolen kuultu Skulaa tai delaa ja meno oli alusta asti säkenöivä. Tosin pitkään varttuneempi diesel-yleisö vain istui paikoillaan ja vasta oppupuolella intoutuivat tanssimaan bändin edessä. Keikan päätti uuden albumin päätösbiisi Virsi 666 ja se onkin parasta Tuomari Nurmiota pitkään aikaan. Hande voisi ikänsä puolesta jo keskittyä eläkeläisen kissapäiviin, mutta elinvoimaa näyttää riittävän ehtymättömästi miehessä, jonka kasvutarina on alkanut Kallion kivisestä kehdosta.
Lea Porcelain nousi nelihenkisenä lavalle vasta kello 21.00. Sitä ennen saimme kuulla runonlausuntaa, joka ei olisi huonompi tapa lämmitellä esityksiä Suomessakaan. Lea Porcelainen ytimen muodostaa kaksikko Julien Bracht ja Markus Nikolaus, mutta kiertueella heitä vahvistaa kitaristi ja rumpali. Bracht ja Nikolaus vaikuttavat sekä Berliinissä että Lontoossa, missä he ovat viimeistelleet myöhemmin tänä vuonna julkaistavaa debyyttialbumia. Tähän mennessä Lea Porcelain on julkaissut vain EP-levyn ja singlejä. Residency tour nimellä siunattu minikiertue ulottuu Berliinistä, Hampurin, Lontoon kautta Pariisiin.
Suurelle yleisölle Ebbot Lundberg on tuttu The Soundtrack of Our Lives -yhtyeen messiaanisena nokkamiehenä. Hän on myös tuttu varhaisemmasta hoikempien vuosien Union Carbide Productions –kokoonpanosta, jonka kappaleella Chamelion Ride keikka alkoi iskevästi. Nyt Ebbot Lundberg kiertää The Indigo Children -yhtyeensä kanssa, joka elää tämän projektin ulkopuolella itsenäistä elämää nimellä Side Effects. Joukkio asteli kasvomaalauksissaan ja yhtenäisissä mustissa pitkissä palttoissaan lavalle hieman yli klo 22. Jykevän kokoinen Ebbot näyttää nuorten miesten keskellä kuin Gandalf olisi hobittien piirittämä. Tästä jäikin leikkisästi mielen päälle ajatus bändin nimestä – miten hyvin sointuisi yhteen Ebbot & The Hobbits.
Settilistaan mahtui vielä lisää vanhempaa materiaalia. Union Carbide Productionin tunnetuin kappale Golden Age oli ikään kuin itsestäänselvyys. The Soundtrack of Our Lives ajan mestariteos Second Life Replay päätti varsinaisen osuuden. Encoressa kuultiin vielä muutama biisi, joista bändin isoin hitti ja yksi koko maailman parhaista rollaripastisseista Sister Surround ei jättänyt ketään kylmäksi. Yhtä lailla ohittamaton oli aina niin rennosti rullaava The Passover.
Erja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.
Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981 levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.
Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?
