Future Islands (US) @ The Circus, Helsinki 29.10.2017

IMG_0084.JPGOlisiko Future Islands tusinabändi ilman imiömäistä laulajaansa Samuel T. Herringiä? Future Islands on reilun kymmenvuotisen uransa aikana julkaissut viisi albumia. Suuri läpimurto tapahtui vasta neljännellä osuvasti nimetyllä Singles -albumilla tai varsinaisesti sitä puffanneella esityksellä The Late Show with David Letterman -ohjelmassa keväällä 2014. Siellä soitettu Seasons (Waiting On You) nosti hyökyaallon lailla yhtyeen uuden musiikin ystävien huulille. Biisi on kova, mutta Herringin primitiivinen tulkinta teki ilmestyskirjanomaisen vaikutuksen.

Seasons (Waiting On You) valittiin monessa arvostetussa mediassa vuoden biisiksi. The Circuksen illassa Herring oletti spiikissään yleisön odottaneensa kappaletta eniten. Näin varmasti olikin, mutta suuri hitti ei erottunut erityisesti muusta materiaalista. Sen selittää yhtyeen repertuaari, joka sisältää runsaasti tasavahvoja lauluja. Illan anti koostui pääosin uuden The Far Fields -albumin kappaleista, sekä luonnollisesti Singles -hittialbumista, mutta yllättävän suurta osaa näytteli kakkosalbumi In Evening Air (2010), jolta kuultiin peräti viisi laulua. Yli 20 biisin settilista kahlasi tyylikkäästi koko uran ja tarjosi muutamia yllättäviä paloja.

IMG_3086.jpgFuture Islands on käynyt Suomessa pari kertaa festivaalikeikoilla, mutta nyt yhtye esiintyi ensi kertaa klubiympäristössä. Valitettavasti The Circus on monella tapaa vaatimattomin klubi Helsingin skenessä. Sen kapasiteetti (1500 henkeä) ja palvelut eivät oikein kohtaa. Yksi mies tarkistamassa lippuja on törkeä alimitoitus, varsinkin kun vieressä päivystää VIP-vieraita varten henkilö toimettomana. Narikka ei vedä. Baareja ja saniteettitiloja on riittävästi, mutta niihin ei tee mieli mennä, kun liikkuminen täydessä salissa on hankalaa. Akustiikka ei ole myöskään ihanteellinen. Miksauspöydän vasemmalta puolella kuunneltuna laulu osoittautui paikoin puuroksi ja välispiikeistä ei tahtonut saada selvää. On paikassa hyvääkin. Tämän kokoinen klubi on Helsingissä tarpeen ja sijainti ytimessä on loistava. Erityismaininnan saa kattoon rigattu spiraalin muotoinen trussi, joka vie katseen lähes yhtä usein ylös kuin lavalle.

IMG_0082Future Islands on trio vahvistettuna keikkarumpali Michael Lowrylla. Yhtyeen kosketinsoittaja William Cashion ja basisti J. Gerrit Welmers ovat bändin musiikillinen dynamo. Sam Herring vastaa sanoituksista. Bändistä tekee erityisen paradoksi sen lavaesiintymisessä. Kun muu yhtye esiintyy eleettömästi, Herring pistää menemään, välillä rajaa hipoen antaen itsestään jopa liikaa. Samaa ristiriitaa on kappaleissa. Nopeatempoisen ja melodisen biitin vastakohtana laulun sanat lähtevät melankoliasta. En usko, että Herring irrotettuna tästä kokonaisuudesta toimisi samalla tavalla. Vastakohdat täydentävät toisiaan.

Future Islands on synthpop -yhtyeeksi poikkeuksellinen, sillä se ei satsaa lavan visuaalisuuteen, kuten lajityypin yhtyeillä on tapana. Heidän ei tarvitse, sillä lavalla Sam Herring panee itsensä likoon totaalisesti kuin hurmoksellinen saarnaaja. Ulkoisesti perusinsinööristä miehen erottaa kauluspaidan käärityt hihat. Litimäräksi hikoillun paidan alla on samassa paketissa maanista tulkintaa, jota on vaikea verrata kehenkään. Ehkä Ian Curtisin epilepsiatanssi on sitä lähinnä tai Wilco Johnsonin lavasingahtelu. Herring hakkaa nyrkillä rintaansa, örisee örkkimäisesti ja on ratkoa housunsa tanssiessaan ripaskaa kuin Rasputin. Viimeisenä tekonaan hän repii sydämen irti kuin olisi itse uhrilammas.

IMG_3072.jpgSettilista:

Beauty of the Road

Ran

A Dream of You and Me

Time on Her Side

Walking Through That Door

North Star

Balance

Before the Bridge

Long Flight

Cave

Light House

Through the Roses

Ancient Water

Inch of Dust

Seasons (Waiting On You)

Tin Man

Spirit

 

Encore

 

Doves

Vireo’s Eye

Fall From Grace

Little Dreamer

IMG_0072.JPG

 

Anohni (US), Sia (AU), New Order (UK), Descendents (US), Daughter (UK) @ Flow Festival, Helsinki, 14.8.2016

FlowEnsimmäinen kerta kun osallistuin Flow-festivaaleille sunnuntaina. Aikaisempina vuosina pakolliset bändit ovat osuneet perjantaille tai lauantaille. Tänä vuonna sunnuntaihin hätyytti New Order. Toki Anohni, Descendents ja Daughter lisäsivät intoa heilua vielä arkipäivää vasten.

Saavuin paikalle kun Daughter aloitti keikkansa. Hämyisän maalailevaa indiefolkrockia soittava lontoolaistrio starttasi parhaalla kappaleellaan. How on sen verran komea styge, että kuhiseva yleisö ympäriltä haihtui hetkeksi pois. Daughterin kolmikko on monikansallinen. Irlantilaista ja italialaista verta omaava laulaja Elena Torna sekä sveitsiläistaustainen kitaristi Igor Haefel ja ranskalaisrumpali Remi Aguilella muodostavat toimivan kokoonpanon. Taaperoikäinen Daughter on julkaissut vasta kaksi albumia, mutta niiden perusteella tytärtä kelpaa kasvattaa aikuiseksi.

FullSizeRender-10Sitten oli aika ennalta hehkutetun punk-tapauksen. Legendaarinen kalifornialasbändi Descendents soitti ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole seurannut yhtyeen uraa järin aktiivisesti, mutta klassikkoalbumia Milo Goes to College (1982) olen pyörittänyt ja myös tuoreinta plattaa Hypercaffium Spazinate (2016). Sadekuuro täytti black tentin äärimmilleen, jotta keikan alku piti väijyä takalinjoilta. Sateen lakattua tilaa alkoi löytyä ja sisällä olikin lopulta yllättävän väljää. Ihan ennakoitua hurmosta en keikalla havainnut, mutta Descendents pudotteli tiukalla otteella tiuhaan tahtiin biisejä. Settilistaan kuului lähes 30 kappaletta, joista uuden albumin Without Love mahtuu heittämällä vuoden parhaiden biisien listalle.

DescendentsNew Order oli koko festivaalin odotetuin esiintyjä. Bändi on esiintynyt viimeksi vuonna 1982 sitten Provinssirockissa. Olenkin usein harkinnut matkustaa bändin vuoksi ulkomaille, mutta onneksi manchesterilaisbändi saatiin vihdoin Suomeen. Bändistä riitautuneen alkuperäisbasisti Peter Hookin olen nähnyt soolona soittamassa Joy Division -klassikoita, mutta hänen persoonallista bassonsoittoa olisin kuunnellut mieluummin New Orderin riveissä. Bändissä soittavat alkuperäisjäsenet Stephen Morris ja Bernard Sumner ja miltei alkutaipaleelta mukana kulkenut eleettömän tyylikäs kosketinsoittaja Gillian Gilbert. Ranskalaistaustainen Tom Chapman on tuurannut Peter Hookia viime vuodet ja hyvin sen tekeekin. Bändin viidentenä jäsenenä toimii kitaristi Phil Cunningham.

Joy Divisionin rauniolta nousseen New Orderin pitkään uraan ei varmaan monikaan uskonut. Aika harvan bändin taustajoukoista on syntynyt jotakin vielä alkuperäistä merkittävämpää, jos sen karismaattinen keulahahmo on lähtenyt korkeammille laulumaille. Ian Curtis päätti päivänsä, mutta muut muusikot nousivat lentoon kuin feenikslintu. New Order on ollut koko uransa ajan henkeen mukautuva, elinvoimainen – ja mikä tärkeintä, tehnyt jatkuvasti omaehtoista elektropoppia. Kuusikymppiset ukot täräyttivät viime vuonna ehkä koko vuoden kovimman pitkäsoiton Music Complete. Sen puitteissa bändi onkin kiertueella, mutta ohjelmistoon mahtui vain kolme uutta kappaletta, joista keikan aloitti hypnoottisesti rullaava Singularity. Muuten settilista oli virkistävä läpileikkaus koko urasta, joka palkittiin encoressa vielä parilla Joy Divisionin kappaleella.FullSizeRender-12

New Orderin lavaliikehdintä ei ole odotetustikaan kummoista, mutta väkevän nokkamiehen puutetta on helppo paikata nykyhengen mukaisesti visuaalisilla efekteillä. Siksi New Order saikin monituhatpäisen teltan vaikuttamaan parhaimmillaan intensiiviseltä klubilta. Yllättävin biisivalinta oli Your Silent Face, joka alkoi taianomaisella Bernard Sumnerin soittamalla melodica-osuudella. Tutti Frutti teki teltasta discon ja loppupuolen best of -litanian aloittanut The Perfect Kiss ja sitä jatkanut True Faith sekä Blue Monday muuttivat teltan hurmokselliseksi herätysjuhlaksi. Huh. Kiitos New Order.

New Order settilista:

Singularity

Regret

Your Silent Face

Tutti Frutti

Bizarre Love Triangle

Waiting For the Siren’s Call

Plastic

The Perfect Kiss

True Faith

Blue Monday

Temptation

Encore

Decades

Love Will Tear Us Apart

FullSizeRender-13New Orderin jälkeen olisi oikea ratkaisu ollut lähteä kotiin, mutta katselin päälavan takalinjoilta illan ehkä suurimman artistin Sian esitystä. Sinänsä sen kuunteleminen oli oleellisempaa, sillä artistista ei screeniltä näkynyt lähes ollenkaan. Tanssijoiden liikkeet ja hittipotpuri saivat sunnuntai-illan yleisön fiiliksiin, mutta meikäläiselle se oli jäähdyttelyä. Kyllä se Sia siellä kasvot peittävä peruukki päällä seisoi lavan reunalla, mutta taustakankailta sitä tuskin havaitsi. Sia voisi heittää ihan hyvin keikkaa pelkällä taustanauhalla ja tanssijoilla. Live-musiikin merkitys on tässä vähän niin ja näin. Sian ääni on vaikuttava ja hänen sävelkynänsä on kirjoittanut monta ansaitusti menestynyttä hittikappaletta kuten Chandelier ja Cheap Thrills.

AnohniJätin Sian loittonemaan taustalle, kun siirryin nauttimaan illan viimeistä antia Anohnin seuraan. Sama itsensä kätkemislinja jatkui hänenkin keikallaan. Anohni sentään seisoi jämäkästi lavan keskellä, mutta hänkin oli valaistu mustaksi silhuetiksi. Hänen esityksensä pakottikin seuraamaan jättiscreeniä, missä liuta eri-ikäisiä naisia lauloivat lähikuvissa biisien tahtiin samaan tapaan kuin Naomi Campbell esiintyy uudessa Drone Bomb Me –videossa. Antony & The Johnsonin kalmankauniista tunnelmista Anohni on soolouran myötä siirtynyt elektroniseen musiikin pariin. Teemat ovat synkkiä, mutta yhteiskunnallisempia. Keikka keskittyi ainoastaan tänä vuonna julkaistuu Hopelessness –albumiin. Uutukaisen 4 Degrees ja Watch Me ovat jäätäviä kappaleita. Menneitä ei muisteltu ja hyvä niin, sillä uusi kokonaisuus on vahva ja Anohni persoonallinen artisti. Vastaavaa ääntä ei tältä planeetalta löydy.