Peräpohjolan, ja tällä tarkoitan Suomen kolkkaa, on kansainvälinen keikkatarjonta viime vuosina heikentynyt monista syistä. Kaikki alkoi koronapandemiasta, ja Ukrainan sodan pysäytettyä liikenteen Venäjän kautta myös logistiikkakustannukset ovat nousseet. Samalla suurten kansainvälisten nimien saaminen Suomeen on vaikeutunut. Kesäfestivaalit pelaavatkin entistä enemmän varman päälle kotimaisten artistien varassa.
Allas Sea Pool on ollut tervetullut lisä Helsingin keikkapaikkatarjontaan. Pari tuhatta henkeä vetävä ulkoilmaklubi tarjoaa Katajanokan kupeessa yksilöllisempää ohjelmistoa kuin moni festivaali. Ohjelmiston selkärankana ovat kotimaiset artistit, mutta kansainväliset nimet tuovat siihen ilmeikkyyttä. Pitkälti tarjonta nojaa nostalgiaan, ja monet ulkomaisista esiintyjistä ovat 1990-luvulla läpimurtonsa tehneitä nimiä, kuten Ruotsin Jönköpingistä ponnistanut The Cardigans.
Kuva The Cardigansista on pitkälti rakentunut keulahahmonsa Nina Perssonin ympärille, mutta taustalla on yhtye, joka esiintyy edelleen lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan. Poikkeuksen muodostaa pääasiallinen lauluntekijä ja kitaristi Peter Svensson, joka ei ole palannut yhtyeen riveihin tauon jälkeen. Svensson on sittemmin keskittynyt kirjoittamaan kappaleita maailmanluokan tähdille, kuten The Weekndille ja Ariana Grandelle. Sen sijaan Lars-Olof Johansson vastaa edelleen koskettimista, Bengt Lagerberg rummuista ja Magnus Sveningsson bassosta. Svenssonin paikkaa kiertueilla täyttää Oskar Humlebo, joka tunnetaan myös yhteistyöstään The Arkin kanssa.
Muistan nähneeni The Cardigansin ensimmäisen kerran Ruisrockissa vuonna 2006, ja edellisestä kohtaamisesta oli ehtinyt vierähtää jo 14 vuotta. Yhtye ei ole julkaissut uutta materiaalia sitten albuminsa Super Extra Gravity (2005), joten se kiertää käytännössä nostalgian voimalla. Eikä siinä ole mitään pahaa, sillä Erase/Rewindin ja My Favourite Gamen kaltaiset hitit tekivät yhtyeestä maailmantähden. Helsinkiin The Cardigans saapui suoraan Etelä-Amerikan-kiertueelta.
The Cardigans tarjosi aurinkoisessa alkukesän illassa erinomaisen keikan. Maailmanpyörän juurelle oli kerääntynyt sekä niitä, joille yhtye oli merkittävä sukupolvikokemus, että niitä, joille tapahtuma oli ennen kaikkea syy kokoontua viettämään iltaa ystävien kanssa. Musiikkielämystä häiritsivät kuitenkin vieressä äänekkäästi keskustelleet seurueet, joille yhtyeen esiintyminen tuntui olevan lähinnä taustamusiikkia.
Pienestä sivuhäirinnästä huolimatta The Cardigans ei ollut menettänyt viehätysvoimaansa. Nina Persson oli smaragdinvihreässä asussaan lavan kiintopiste, mutta yhtä lailla iloa tuotti vastavalossa soittaneen yhtyeen seuraaminen. Basisti Magnus Sveningsson huomautti Perssonille presidentinlinnan sijaitsevan aivan vieressä, mihin Persson vastasi kutsumalla Alexander Stubbin mukaan kekkereihin.
The Cardigans soitti pitkälti odotetun settilistan, joka sisälsi poimintoja kaikilta albumeilta. Eniten huomiota sai ansaitusti yhtyeen kenties paras albumi, Long Gone Before Daylight (2003). Oman tuotannon lomassa yhtye leikitteli yleisön kanssa soittamalla pätkän Black Sabbathin Iron Manista ja pistämällä yleisön liikkeelle Talking Headsin Burning Down the Housen tahdissa.
Allas Sea Pool puretaan tulvamuurien peruskorjauksen vuoksi, mutta tilalle luvataan rakentaa entistä ehompi kokonaisuus. Nähtäväksi jää, millainen konserttipaikka Helsingin paraatipaikalle tulevaisuudessa nousee.
Settilista:
Your New Cuckoo, Rise & Shine, Travelling With Charley, And Then You Kissed Me, You’re The Storm, Live and Learn, For What it’s Worth, Communication, Iron Man, Love Fool, Carnival, Feathers and Down, Erase/Rewind, Burning Down the House, Hanging Around, I Need Some Wine and You, You Need to Be Nicer, My Favorite Game
Dingon Sinä ja minä -single säväytti ilmestyttyään alkuvuodesta 1984. Ostin myöhemmin keväällä Nimeni on Dingo –debyyttialbumin, mutta suosion kasvaessa hurrikaanin lailla, siirryin muiden artistien pariin. Dingo löi läpi aikana, jolloin punkin synnyttämä ja uuden aallon jatkama realismista voimansa saanut musiikki alkoi toistaa itseään. Dingo osui häpeilemättömällä romantiikallaan ajallisesti kultasuoneen. Kansa ihastui maailman meriä seilanneen Pertti ”Neumann” Niemisen lauluihin, mutta myös bändin glamrockista lainattuun näyttävään pukeutumistyyliin. Erityisesti sifonkihuivista tuli bändin tavaramerkki. Dingosta tuli teinityttöjen suuri suosikki. Pojat tykkäsivät salaa.
Allas Sea Poolin yhteyteen rakennettu kesälava on kaupungin komein ulkoilmaklubi. Maailmanpyörän juuressa meren ääressä on kesän mittaan soittanut useita nimekkäitä artisteja. Dingo sai kunnian päättää tämän kesän ohjelmiston. Alue on sopivan kokoinen, jossa joka puolelta näkee lavalle hyvin. Yhtye soitti hyvin suunnitellun setin niin biisien kuin kestonsa puolesta. 75 minuutin keikka toimi lähes virheettä. Kahta kappaletta lukuun ottamatta settilista koostui 1980-luvun hiteistä. 1990-luvulta kuultu Perjantai muistuttaa vielä Neumannin biisintekotaidosta, mutta Elämäni sankari oli turhempi valinta. Sen sijaan oma ikisuosikkini Pistoolisankari olisi voinut korvata sen.
Dingo soitti pätevän keikan. Paikka oli näyttävä ja elokuun lämpöisen illan tihkusade ei latistanut tunnelmaa. Soittotaito ei ole vuosien varrella ruostunut. Neumannin persoonallinen laulu on edelleen tunnistettava, vaikka samoihin korkeuksiin ääni ei taivu. Alkuun näytti siltä, että Neumann välipuheineen vetää omaa show’taan, mutta loppua kohden myös muut saivat huomionsa. Satumaisen hieno hetki sattui, kun bändi soitti biisin Rio Ohoi ja samaan aikaan meressä aivan lavan vieritse lipui ”banaanilaiva”. Mielikuvissa oli helppo hypätä jahdin kyytiin.
Keikkakeppi 