Arlandan lentokentältä pääsee näppärästi junalla Tukholman yhtimeen ja aika ketterästi voi jatkaa matkaa tunnelbanalla suoraan entiseen Globeniin, joka nyttemmin toimii nimellä Avicii Arena edesmennyttä supertähteä kunnioittaen. Täsmäkeikkamatkailuun sopi kuin nakutettuna majoitus areenan vieressä. Arctic Monkeysin olin nähnyt kerran aiemmin, mutta lämmittelijä Inhaler oli livenä uusi tuttavuus.
Tukholman sää oli huono ja aikomus oli siirtyä areenaan vasta kun jonot ovat ohi. Lipun ohjeistuksen mukaisesti sisäänpääsy oli juuri tietyltä ovelta, mutta jos ei ole varannut puskuria, voi hitaasti kulkeva 100 metrin jonottaminen syventää otsakurttua varsin nopeasti. Normaalisti lämmittelijän näkeminen ei ole pääasia, mutta tällä kertaa ennakkoon kiinnostus oli nimenomaan Brittein saarilla nosteessa olevaa Inhaleria kohtaan aavistuksen suurempi kuin pääesiintyjään. Eetanavauhtiseen jonotukseen syyksi selvisi turvatarkastus, joka kulki läpivalaisun kautta.
Inhaler oli ehtinyt veivata neljä kappaletta ennen kuin pääsin kyytiin mukaan. Lyhyestä keikasta sai niukin naukin käsityksen missä keikkakunnossa yhtye on, sillä lämmittelijä ei saanut screenauspalveluja. Inhaler kuulosti hyvältä, mutta lavapreesens jäi lilliputtien tihrustamiseksi isossa areenassa. Monimuotoinen yleisö otti lämppärin innostuneesti vastaan ja pientä kirkumistakin oli havaittavissa, mutta se oli vasta alkua.
Inhaler on irlantilainen bändi, joka vastikään julkaisi mainion kakkosalbuminsa Cuts & Bruises. Parikymppisten dublinilaisten bändi on siinä mielessä raikas kokoonpano, että se soittaa kitaravetoista rockpoppia, jonka esikuvat ovat 1980- ja 1990-luvuilta. Laulaja-kitaristi Elijah Hewsonin taipuisa lauluääni kuulostaa tutulta, koska hänen isänsä sattuu olemaan Bono, mutta muuten vertailukohtia ei liiemmin ole. Kitaristina toimii Josh Jenkinson, bassoa soittaa Robert Keating ja rumpalin virkaa hoitaa Ryan McMahon. Yhtye sai innostuneen vastaanoton ja arvelin nuoren yleisön tulleen Inhalerin perässä. Mikä tietysti ihmetytti, sillä musiikki ei ole moderneinta poppia. Yhtyeeltä puuttuu vielä megahititkin. Esimerkiksi The Things I Do keskitempoisena kappaleena haihtui areenan ilmaan aika nopeasti, mutta debyyttialbumilta It Won’t Always Be Like This(2021) kuultu Who’s Your Money On svengasi napakammin. Setin kolme viimeistä kappaletta olivat singleinä julkaistuja biisejä kuten My Honest Face. Potentiaalia löytyy ja eittämättä yhtye tekee vielä suuremman läpimurron ja lämmittelyt vaihtuu pääesiintyjän hommiin.
Arctic Monkeys nousi rytinällä kaikkien huulille vuonna 2006 julkaistun räväkän debyyttialbumin Whatever People Say I am, that’s what I’m Not myötä. Sen jälkeen suosio on aaltoillut, kunnes vuoden 2013 pitkäsoitto AM nosti heidät pysyvästi areenaluokkaan. Sittemmin Alex Turnerin kipparoima bändi on suoltanut rohkeasti erilaista musiikkia, kuten uusin The Car istuu minkä tahansa luksushotellin aulamusiikiksi.
Arctic Monkeys on iso bändi, mutta lavarakennelmia ei ole eikä taustaprojisointiinkaan ole suuremmin panostettu. Lavan keskelle sijoitettu ympyrän muotoinen screen oli viileän tyylikäs ja kuvasti uusimman albumin hienostuneempaa tunnelmaa. Karismaattinen Turner oli sonnustautunut tummaan pukuun. Yhtyeen muut jäsenet kitaristi Jamie Cook, rumpali Matt Helders ja Nick O’Malley jäivät pienempään rooliin tai ainakin siitä vinkkelistä mitä valtavan areenan laitamille heistä erotti.
Hämmentävää oli Arctic Monkeysin vastaanotto. Jo keikkaa odottaessa yleisö piti omaa valoshowtaan tehden kännyköiden valoilla hauskoja muuveja. Yleisön seassa oli tyyppejä, jotka ovat seuranneet yhtyeen uraa alusta saakka, mutta yllättäen myös teini-ikäisiä, joiden reaktio oli jotain mitä en olisi uskonut kokevani. En ole nähnyt Beatlesia livenä, mutta voisin kuvitella, että Arctic Monkeysin saama vastaanotto ei ollut kaukana vastaavasta hysteriasta. Nuori yleisö reagoi äänekkäästi niin, että itse musiikki oli jäädä jalkoihin. Ensimmäisenä heräsi kysymys, että mistä moinen suosio. Tuskin Arctic Monkeys uusimmalla lounge-kelpoisella levyllään heitä on kosiskellut, enkä usko, että mikään hittisarja tai leffa olisi nostanut heidän musiikkiaan erityisen asemaan. Vieruspaikalta sain kuitenkin tiedon, että yhtye on noussut viraalihitiksi TikTokissa 505-kappaleella. Tämä oli ilahduttava tieto, sillä some-alustat voivat olla väylä vanhemmalle musiikille tavoittaa uuden sukupolven kuuntelijoita.
Yleisön vahvalla vastaanotolla oli myös haittapuolensa. Alex Turnerin ei tarvinnut kuin nostaa mikrofonijalusta ylös, niin huutovyöry valtasi areenan. Miksaaja joutui nostamaan äänenvoimakkuutta konsertin aikana ja Alex Turnerkin vitsaili että, eikö teillä ole muuta tapaa reagoida. Pitkästä aikaa kaipasin korvatulppia keikalla, mutta en musiikin vuoksi. Yleisön mukanaoloa oli ihastuttava seurata, mutta se vei kyllä terää itse esitykseltä. Arctic Monkeys soitti kiertueen mukaista settilistaa pienesti varioiden. Sattumia kuultiin koko uran ajalta. Yhtyeen tarttuvimmat biisit Snap Out of It, Why’d You Only Call Me When You’re High ja Do I Wanna Know löytyvät aiemmin mainitulta hienolta AM-albumilta, mutta yllättävän hyvin toimivat myös Teddy Picker ja Four Out Of Five sekä uusimman albumin helmet There’d Better Be A Mirrorball ja Body Paint. Yleisön olisi kuvitellut villiintyvän erityisesti 505 -biisin aikana, mutta tuhansien fanien lauma eläytyi laulaen keikan alusta loppuun.
Sculptures of Anything Goes, Brainstorm, Snap Out of It, Grying Lightnin, Teddy Picker, Don’t Sit Down ‘Cause I’ve Moved Your Chair, Why’d You Only Call Me When You’re High, Four Out of Five, Arabella, Pretty Visitors, Star Treatment, There’d Better Be A Mirrorball, Suck It and See, Fluorescent Adolescent, Do I Wanna Know?, 505, I Wanna Be Yours, Body Paint – encore – Big Ideas, I Bet You Look Good on the Dancefloor, R U Mine?
Josh Tillman on esiintynyt Father John Misty -nimellä viimeiset viisi vuotta. Alter egon myötä hän on noussut vääjäämättömästi itsenäisten lauluntekijöiden eturiviin. Hän teki viime vuosikymmenellä soolouraa nimellä J. Tillman, mutta soitti myös rumpuja muutamien yhtyeiden riveissä. Maineikkaan Fleet Foxesin rumpalin sooloura herätti kiinnostusta täällä peräpohjolassakin. Father John Mistyn kolme albumia Fear Fun (2012), I Love You, Honeybear (2015 ja tänä keväänä julkaistu Pure Comedy ovat kukin julkaisuvuotensa merkkiteoksia. Father John Misty on vakiinnuttanut nopeasti arvostetun artistin aseman ja hänen näkemisensä elävänä on ollut itselläkin toivelistan kärkipäässä. Artisti piipahti Tavastialla syksyllä 2012, mutta sen missaaminen pakotti tällä kertaa matkustamaan Tukholmaan saakka.
teki viime vuonna Vampire Weekendin riveistä lähteneen Rostamin kanssa kehutun duettoalbumin I Had A Dream That You Were Mine. New Yorkissa vaikuttava Dennis Quaidia ulkoisesti muistuttava Leithauser osoittautui mutkattomaksi esiintyjäksi, vaikka ensivaikutelma loikin hänestä ryppyotsaisen kuvan. Turpakäräjille hän ei tullut, vaan soitti rullaavan keikan kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Keikka alkoi kappaleella Rough Up Going ( I Won’t Let Up). Perään kuultu Sick As A Dog toimi myös mainiosti, mutta Letihauserin paras osuma oli odotetusti albumin raastava avainkappale A 1000 Times. Leithauser tulkitsee laulujaan antaumuksella ja etenkin illan päättäneessä kappaleessa 1959 Hamilton vetäisi komeasti dueton molemmat osuudet. Ilta alkoi mainiosti. Ainoastaan jäin aprikoimaan, mitä Rostamin läsnäolo olisi tuonut lisää.
Father John Misty asteli kahdeksan hengen orkesterinsa kanssa lavalle klo 20:40. Screenille heijastui uuden albumin kuvittaneen Ed Steedin käden jälki. Father John Misty aloitti uuden albumin materiaalilla. Keikan aloitus on aina tärkeä, mutta tämä keikka ei yskinyt, vaan käynnistyi paremmin kuin koskaan. Neljän ensimmäisen biisin putki: Pure Comedy, Total Entertainment Forever, Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolution ja Ballad of the Dying Man tarjosivat livemusiikin riemujuhlan. Vaikka uusi albumi ei kokonaisuutena tavoita I Love You, Honeybearin tasoa, todisti aloitusnelikko, että uudet biisit toimivat elävänä paremmin.
Keikkakeppi 