Pirtukirkko on Äkäslompolon hiihtoparatiisin suosituin tanssipaikka. Ravintola vetää 1100 monoparia ja tupa on täynnä jos kylille saapuu iskelmän kuningas Jari Sillanpää, mutta yhtä umpeen veti salin myös J. Karjalainen, jonka paluu kansan pariin on onnistunut täydellisesti. Uusi levy Et ole yksin on päivystänyt listojen kärjessä sen kolme viikkoa mitä on julkaisusta kulunut. Eikä ihme, sillä taattuja ralleja Jukka on taas sävelkynästään suoltanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ei J. ole huilinut, mutta edelliset kolme albumia on menty marginaalisemmin banjon ehdoilla. Paluu yleisöystävälliseen ilmaisuun on tarkoittanut sitä, että keikkapaikat on myyty  kiertueella kevyesti loppuun. Itse missasin Tavastian keikat, mutta kerrankin kävi mäihä kun satuin viettämään yön oikeassa hotellissa. Äkäshotellin asiakkaat pääsivät nimittäin ilmaiseksi ja jonottamatta sisään. Muilta hiihtäjiltä perittiin tiketistä kohtuuhinta 17€ ja narikasta 2,5€. Oluen myynnistä sen sijaan otettiin kunnon katteet, kun Carlsbergista sai pulittaa sievoiset 7,5€.

J. Karjalainen @ Pirtukirkko, Äkäslompolo

Pirtukirkko täyttyy pääsääntöisesti perinteisistä hiihtäjistä ja Äkäslompolon seutu erityisesti varttuneemmasta suksiväestä, jotka vetävät monotanssia keskellä päivääkin. Pirtukirkkoon heitä houkuttelee iltaisin humppaorkesterit, joista Souvarit lienee se ykkönen. Tarjontaa riittää ruuhkaviikkoina joka illalle. Aina välillä paikkaan osuu joku rockin ja popin puolelta.  Kiitos kuuluu hiihtokauden sesongille, sillä tuskin Karjalainen bändeineen olisi muuten lähtenyt hiihtosaleja kiertämään.

J. Karjalaisella on aina ollut bändissään eturivin muusikot. Niin nytkin. Kitaristi Mikko Lankinen on tajuttoman taitava kitaristi, kosketinsoittaja Pekka Gröhn on velho ja Tom Nyman on kankean näköisestä soitannastaan huolimatta huikean notkea baisisti. Takalinjan rytmikone Janne Haavisto ylläpitää letkeän jämäkkää selkärankaa ja se on varmasti miehelle helpompaa, koska on myös uuden albumin tuottanut.

Keikan jälkeisenä aamuna tapasin J. Karjalaisen noukkimassa pekonia aamiaisbuffetissa. Vaihdoimme muutaman sanan ja J. paljasti diggaavansa kovasti näitä vähän erilaisesta yleisöstä koostuvista keikkoja. Varmasti mukavaa vaihtelua, ja ei todellakaan ole pelkoa, etteikö pitkän uran iskevimmät hitit uppoisi monokansaan. Keikkapaikalla on lappilaisen tapaan veistetty hauska nimi Pirtukirkko. Rakennuksen harja muistuttaa luterilaista kirkkoa, mutta messuaminen hoidetaan viinasten ja tanssin voimin. Siksipä osa yleisöstä yritti mahtua tanssimaan täyden lavan edustalla ja törmäili aina välillä ikävästi muihin tönöttäjiin. Ei varpaille tallominen niinkään ärsyttänyt, vaan se kun penttivahvaselät tuuppivat tilaa pyörähdyksilleen.

Vastikään 56-vuotta täyttänyt J. Karjalainen aloitti keikan klo 23 ja pudotteli 1h 50min setin aikana miltei kokonaan uuden albuminsa ja liudan niitä tunnetuimpia hittejä, joista kuluneimpia ei ole saatu kuulla 30 vuoteen livenä. J. Karjalainen on niitä harvoja artisteja, joiden keikalla jengi tuntee lähes kaikki soitetut kappaleet. Miehen katalogi on poikkeuksellisen vakuuttava hittiputki. J. Karjalainen ei kylvä covereita eikä tee omistakaan biiseistä potpureita. Jokainen laulu kuullaan omanaan. Varsinaisen setin päätyttyä yleisö intoitui huutamaan we want more. Enpä muista milloin olisin viimeksi kuullut väsynyttä kehotusta yhtä uhmaakkaana köörinä.

Keikan aloitti yllättävästi Mä käännyn hiljaa pois, sitten seurasi uuden albumin parhaimmistoa Riisinjyvä, puhkikulunut Hän, puhkikuluva Sydänlupaus ja loppuunkaluttu Väinö, jonka jälkeen saatiinkin liuta uutta tuotantoa kuten rento Marquita, komea fuusiobluesiskelmä Kurkien äänet, radiosoiton pilaama Mennyt mies, simppeli rockralli Et ole yksin, albumin terävimpiä sanoituksia tarjoava Yksi kerrallaan ja kaikkein tarttuvin Meripihkahuone. Uuden levyn biisit saivat jäädä tauolle, kun On kaikki niin kuin ennenkin osoitti olevansa edelleen kestävämpiä kipaleita. Luuranko rämisee sai erittäin irtonaisen version ja Avaruuden ikkuna pisti kansanhiihtäjät tungeksimaan tanssilattialle. Sana sai siivet oli illan onnistumisia, kuten myös Telepatiaa ja Keihäänkärki. Viimeisenä uuden albumin biisinä kuultiin se kaikkein hengittävin kappale eli Kreosootti. Illan komein veto kantoi nimeä Tyttöni mun. Toiseksi viimeisenä Karjalainen lauloi ikiraikkaan Mä tahdon olla lähellä sinua ennen viimeistä virstanpylvästä Villejä lupiineja.

Ensimäinen encore alkoi Sankareilla, josta kuultiin ennakkoepäilyjäni vasten versio, jota sieti kuunnella mielikseen. Sekaisin päätti asianmukaisesti setin ennen kahta bonusbiisiä, joista jälkimmäinen oli se eniten huudettu Ankkurinappi, mutta ensimmäinen harvemmin kuultu Mustat lasit oli yllättävä valinta. J. Karjalainen tarjosi ravitsevan konsertin Ylläksen yöväenliikkeelle, jonka biisivalinnat olivat aika pitkälle samaa settiä mitä rokkiluolissakin. Iskelmän ja rockin raja on hämärä varsinkin J. Karjalaisen tuotannossa, joka on myös valtavan kirjava, mikä kertoo miehen rajattomasta lahjakkuudesta. Karjalainen teki komean paluun. Näin miehen sekä Yhtyeineen että Electric Saunan kanssa useaan otteeseen 1990-luvulla ja jonkun kerran vielä vuosituhannen vaihteen jälkeenkin. Ehkä silloin tuli ähky, mutta nyt pitkän paussin jälkeen Karjalaisen musiikki maistui taas hyvin ja mies osoitti olevansa yksi suurista.