Avainsana-arkisto: Keikka

Tuntematon's avatar

J. Kaario Blues Band @ Ravitsemusliike Vintti, Espoo, 9.2.2013

by

Lähiöbaari Heikintorin kauppakeskuksessa Espoon Tapiolassa vaihtoi viime syksynä nimensä siihen alkuperäiseen, millä se oli toiminut Suomen toiseksi vanhimmassa kauppakeskuksessa joskus vuonna 1968. Ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä, sanotaan, mutta nimenvaihdos toi myös merkittävän muutoksen, sillä Vintissä soi nykyään aktiivisesti elävä musiikki. Aluksi jazz-painoitteisesti lähtenyt tarjonta on laajentanut ohjelmistoa monipuolisesti perusrockiin ja bluesiin.

Live-musiikin laaja-alaisuus on harrastustoiminnan suola. Tarjontaa löytyy Olympiastadionilta lähiökuppilaan ja kaikkea siltä väliltä – mikä sen mukavampaa. Musiikin lajityyppien skaala on myös tätä nykyä niin kattava, varsinkin pääkaupunkiseudulla, ettei kaikkeen edes tarttua, vaikka mieli tekisi. Ei kaikille kaikkea, vaan jokaiselle jotakin. Lauantai-illan alkuperäinen haave oli suunnata Kuusumun profeetan ja Laivueen keikalle Nosturiin, mutta orastava flunssa pisti kahleen jalkaan. Eipä ollut otsikkopaikan napannut J. Kaario Blues Band myöskään illan ohjelmassa. Joskus sitä uhmaa flunssaa ja päättää käväistä moikkaamassa kaveria baarissa, mutta se voi käydä kalliiksi jos bluesia on tarjottimella.

J. Kaarion johtama trio on vuosikymmeniä bluesia kimpassa soittanut kombo. Eihän äijät musalla leipäänsä tienaa, mutta aktiivinen harrastus näkyy soitossa. Toisaalta nuottitelineet lavalla paljastavat, ettei touhu ihan päivittäisestä rutiinista käy. Tauolla vaihdoin muutaman sanan laulaja-kitaristi Jukka Kaarion kanssa ja ymmärsin, että musa vie nykyään espoolaista. Bisnesura on takana päin ja nyt miehellä riittää aikaa käydä jopa klassisen laulun tunneilla. Sen kyllä kuuli puhtaassa tulkinnassa. Mitä juurevammalla maaperällä mennään, sitä tukevammin Kaariolla on laulu hallussa. Erityisesti Willie Dixonin kynästä lähtenyt Muddy Waters klassikko Hoochie Coochie Man soi mallikkaasti.

Settilistaan kuului monenmoista tuttua klassista biisiä niin Chigaco bluesin aapisesta kuin  tuoreempaa materiaalia populaarimusiikin valtavirta-artisteilta. Triolta taittuu ilmeikäs soitanta ja biisiin kuin biisin he saavat bluesin sävyt maustettua, vaikkei itse kappaleessa perinteistä bluesin sointukaavaa olisikaan. Bassoa soittaa Pentti Ukkonen ja rummuissa on Ari Ilaskivi.  Ensimmäisen setin aikana lauteilla vieraili myös saksofonisti Katja Lamberg ja toi soitantaan kivasti pehmeyttä, vaikka tuntuikin hieman ylimääräiseltä elementiltä trion selkeässä soitannasa. Kahden setin iltaan mahtui liuta lauluja. Faith No Moren hitiksi lämmittämä Commodoresin alkuperäisteos Easy, Creamin Sunshine of Your Love,  Neil Youngin Cinnamon Girl ja Led Zeppelin veto Misty Mountain Hop edustivat keikan etulinjaa. Takalinjalle ajautuivat taas hitusen laiska tulkinta Red hot Chili Peppersien Californicationista ja basistin laulama kapeaksi jäänyt Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way.

Perusväitteenä melkein voi sanoa, että juurimusiikin alkeita edustaneet vanhemmat viisut istuivat Kaarion ja kumppaneiden turvalliseen muottiin paremmin kuin uudemmat rallit. Toki J. Kaario Blues Band palveli monipuolisuudellaan yleisöä ja sai osan muuten istumavoittoisen baarin asiakkaista jopa joraamaan. Aika moni kulman kundi osaa tulla Vinttiin musiikkitarjonnan vuoksi, mutta kyllä se on seura ja seurustelujuoma mikä laittaa tapiolalaiset liikkeelle lauantai-iltana. Nyt alan myös ymmärtää miksi baarin eteen asettuu aina sama asunnoton kaiffari. Mies taitaa digata musiikista ja eipä tarvitse värjötellä ulkosalla, kun pääsee kauppakeskuksen sisäkäytävän penkille istumaan. Vartijatkin antavat harmittoman miehen päivystää rauhassa ja kuunnella vaikkapa versiota  ZZ Topin Sharp Dressed Man-biisistä. J. Kaarion positiivisesti yllättäneen keikan päätti Free Your Mind, joka paremmin tunnetaan En Voguen ysärihittinä. Ihan ei taittunut samalla tavalla Espoon sediltä catwalk-funky  kuin Amerikan siskoilta, mutta hauska valinta ja kertoi paljon yhtyeen avarakatseisesta asenteesta. Mahdollisesta encoresta ei ole todisteaineistoa, koska lähdin kapakasta saman tein pois parantelemaan sitä pahemmaksi äitynyttä flunssaa.

Tuntematon's avatar

Mikko Alatalo @ Olarin kamelit, Espoo 1.2.2013

by

Keikkavainu pitää liikkeellä. Osuipa silmään mainos, jossa kerrottiin keidasravintola Olarin kameleissa esiintyvän herra nimeltä Mikko Alatalo, joten ei auttanut muuta kuin tehdä ekskursio Espoon lähiöön. Ilmainen sisäänpääsy ei myöskään jarruttanut lähtöaikeita. Kansanedustajan ei varmaan tarvitsisi kiertää pikkuräkälöitä leivän vuoksi. Eipä taida ollla Alatalolla muuta vaihtoehtoa kuin heittää keikkaa puhtaasti sydämestään. Käsi lippaan siis.

Mikko Alatalo ura on huikea, vaikka miehen maineelle ja sinisille silmälaiselle pääkaupunkiseudulla lähinnä naureskellaan. Katu-uskottavuus taisi murtua kun Mikko alkoi kynäillä Syksyn sävel-hittejä 1970-luvun lopulla. Huumori-iskelmä osui kansaan, mutta ei siihen jengiin, joka arvosti Mikon ensimmäisiä Love Recordsin julkaisemia soololevyjä Maalaispoika oon (1973), Hasardi (1976), Rokkilaulaja (1977) tai Juice Leskistä tai Heikki Silvennoisen progepumppu Tabula Rasaa, joiden kanssa Alatalo oli tehnyt jo komeaa jälkeä. Iskelmä vei Alataloa, mutta ei täysin. 1980-luvun alussa syntyi lastenlauluja kuten Känkkäränkkä, mainosmusiikkiaa Puuhamaalle, mutta myös vakavampaa iskelmää sekä sävelmiä Mikko Niskasen Ajolähtö -elokuvaan. Kappaleet Alatalo on kirjoittanut pääosin Harri Rinteen kanssa. Musiikin ohessa Mikko Alatalo teki myös toimittajanuraa yhtä kirjavasti Yleisradiossa. Parhaiten mies muistetaan Hittimittarista ja laulattajana Tammerkosken sillalla -ohjelmasta.

Yhteislaulutunnelmissa Mikko aloitti keikkansa Olarin kameleissakin puoli kymmeneltä. Heti kärkeen kaljanhuuruisen baarin väki kannustettiin laulamaan mukana kaunis Viivy vielä hetki. Sitten annettiinkiin kunniaa Juice Leskiselle, jonka Syksyn sävel pohjusti Mikon ensimmäistä Syksyn sävel -voittobiisiä Vicky Lee. Ihan tuoppiinmenevän meiningin Alatalo kauluspaidassaan sai kapakkaan. Hänen vierellään soitti hanuria Jarmo ”Jammi” Humalamäki, joka veti Juicen lauluosuudetkin Mä lähden maalle-duetossa. Hanuri toimi varsinkin hyvin vähän harvinaisemmassan kappaleessa Jolsa jätkä, joka on tuttu Ajolähtö-leffasta. Yleisöstä aneltiin Tytöt tahtoo pitää hauskaa-rallia, mutta eipä saatu vielä ekaan settiin. Sen sijaan baarin kauneimmaksi kehutun neidin toive toteutui, kun Alatalo sai lapun häneltä käteensä. Hieno Hengitä sisko päästi Alatalon breikille jakamaan nimikirjoituksia. Eräs iäkkäämpi äityli otti Mikon signeerauksen käsivarteen ja esitteli sitä ylpeänä kuin teinityttö.

Kuivaniemeltä kotoisin oleva Mikko Alatalo lähti Tampereen yliopistoon opiskelemaan ja Manseen myös jäi. Manserokin aateliin mies ei ole koskaan oikein istunut. Oman tien kulkija kun on  tavallaan. Kolmas kausi kansanedustajana ei ole himmentänyt miehen pispalalaisleimaa, vaikka työt tehdäänkin Arkadianmäellä. Muusikkous on jäänyt politikoinnin varjoon, vaikka aikaansaavampi Alatalo on ollut musiikin saralla. Lintubongari kerää kirjaansa niin satakielen kuin variksenkin. Samasta syystä lähdin Mikon keikalle. Ei Alatalo ole koskaan ollut suuri suosikkini eikä pyörinyt levylautasella, mutta kaikesta huolimatta olen aina häntä arvostanut ja varsinkin muutamista kansallishymnin arvoon nousseista sävellyksistä ja sanoituksista. Parhaat sanoituksensa Alatalo on tehnyt Maaritille. Jäätelökesä ja Hymypoika ovat ehkä hieman aliarvostettuja mestariteoksia. Toisaalta Tabula Rasalle kynäilty Gryf kertoo taas Alatalon taitavan genreen kuin genreen istuvia lyriikoita.

Toinen setti tarjosi koko uraa luotaavan kattauksen. Tuli herkempää Ihmisen ikävä toisen luo, rempseämpää Leuhkat eväät ja ällöttävämmältä osastolta Taitaa tulla kesä. Saatiinhan se Tytöt tahtoo pitää hauskaa loppujen lopuksi ja encoressa kuultiin Känkkäränkkä ja Maalaispoika oon. Juopuneeseen varttuneeseen olarilaiskaraokekansaan rallit istuivat mallikkaasti. Osa tosin oli kiinnostunut enemmän kaljankittaamisesta kuin Mikosta. Ei sitä itsekään rauhassa saanut toljottaa Alatalon esitystä, kun aina joku tuli länkyttämään. Eräs metriheikki vihjaisi, että kohta täällä tapellaan. Eipä tarvinnut jäädä kapakkaan viettämään iltaa pitempään, vaan luikin keikan päätyttyä pois.

Mikko veti aika odotusten mukaisen keikan. Olisin kaivannut coveria Spencer Davis Groupin soulklassikosta Gimme Some Lovin’. Eipä tohtinut senaattori kiekua sielukasta vonkausbiisiä. Hyvin Alatalon ääni vielä toimii, mutta Anna mulle lovee -biisin äärirevittelyyn ei taida ääni enää taipua. Pari tuntia pubin nurkassa perjantai-iltana on päivän jo eduskunnassa istuneelle kansanedustajalle kelpo suoritus. Keikkakokemus oli virkistävä ja lähiöseikkailu näytti taas erään kulman Suomen kansasta. Alatalo osaa jutustelun yleisön kanssa ja kupletin perinteen, kyllä kansa tykkää. Mikko Alatalon kaltaista ja yhtä monipuolista muusikon uraa ei taida kukaan olla Suomessa tehnyt. Alatalo ei ota pois sinisiä silmälasejaan varmaan saunassakaan, mutta kaikki epäilijät voisivat riisua sinisilmäisyyden ja katsoa Alataloa yhtä laajasta perspektiivistä kuin mies katsoo maailmaa itsekin.

Tuntematon's avatar

Hoedown @ Juttutupa, Helsinki 26.1.2013

by

Kello 22 jono ravintolan edessä lauantai-iltana ei normaalisti yllätä, mutta enpä ole koskaan käkkinyt Juttutuvan oven takana lauman jatkeena. Edessäni odotti portsarin armeliasta vinkkausta sisään sakki, jonka keski-ikä oli reilusti lähempänä kuolemaa kuin syntymää. Hoedown on vetänyt demarikuppilan piripintaan monta kertaa aikaisemminkin. Itse asiassa jo kymmenkunta vuotta ja yleisö koostuu valtaosin varttuneemmasta väestä. Suosio on saletti. Yhtye juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan vetämällä legendaarisia Hoedown-klubikeikkoja peräti neljänä iltana putkeen. Kiertue jatkuu ympäri maata, mutta Juttutupa on Hoedownin koti – sieltä on hyvä startata.  Bändi syntyi Art Goes Kapakan myötä Taidehallin kuppilassa kun Mika Kuokkanen (kitaristi, laulaja) ja Masa Maijanen (basisti )vetivät perustamansa bändinsä kanssa keikan vierainaan Olli Haavisto (pedal steel etc.) ja Esa Kaartamo (laulu, kitara). Vieraileva duo liittyi bändiin samantein ja nykyään kombo kattaa kaikkiaan seitsemän jäsentä. Vahvistukseksi ovat sittemmin liittyneet Ninni Poijärvi (laulu, viulu, haitari), Jarmo Nikku (Kitara etc.) ja Topi Kurki (rummut). Kasassa on siis eräänlainen dreamteam.

Itse päätin lähteä todistamaan Juttutupa-tourin toiseksi viimeistä iltaa. Sunnuntain päätöskeikkaa mainostettiin ikärajattomana. Olisipa ollut kiinnostavaa nähdä millaista settiä bändi tarjoilisi koko perheelle sopivalla teemalla. Perinteikkäästi Juttutuvan keikat alkavat jo iltayhdeksän huitteilla. Tiesin tämän, mutta paikalle ehdin vasta kymmeneksi. Reilun tunnin sain kuitenkin kuunnella Hoedownin vilpitöntä rakkautta roots-musiikkia kohtaan. Se ponnistaa syvältä. Orkesterin vahvuus on taidokas yhteissoitto ja sävykkäät stemmalaulut, mutta heikkous taas hienoinen laiskanpulskeus. No, eipä tässä genressä nyt kukaan odotakaan mitään revittelyä, mutta pieni irrottelu piristää kummasti kokemusta kuten basisti Masa Maijanen, joka intoutui keikan lopussa laulamaan rehvakkaat bluesit. Settilista koostuu juurimusiikin klassikoista ja sekoittaa folkia bluesiin ja rock’n rollia countryyn. Hoedown tarjoaa tyylitajuisia ja paikoin varsin sielukkaita cover-versioita menneistä mestaripaloista ja esittää välillä myös omaa tuotantoa, joka ei erotu muusta materiaalista ainakaan pahassa.

Hoedown-klubi-iltojen perinteeseen kuuluu kutsua mukaan vierailevia kotimaisia artisteja. Ilman näitä eturivin yllätysvieraita Hoedown jäisi pikkasen tasapaksuksi. Sehän tässä hassua, kun kukin Hoedown-jäsen pärjää yksin karismallaan, mutta yhdessä he ovat vähän kuin The Band. Loistava orkesteri, yksi parhaista, mutta kun The Last Waltzin vieraslitanjan tapaan eteen astuu vaikkapa Bob Dylan, niin johan kombinaation ylle nousee sädekehä. Hoedown oli kutsunut lauantain vieraaksi herran nimeltä Tokela. Alkuillan keikkaa oli erään kuulijan mukaan ihastuttanut eniten Esa Kaartamon tulkinnat. En epäile yhtään. Itsellä skarppi oli nyt Hoedownin ja Tokelan osuudessa. Yhteistyö on jatkunut pitkään ja siitä on todisteena kimpassa väsätty ja kovasti kehuttu pitkäsoitto Honky Tonk Merry-Go-Around (2008). Spiikissään Tokela mainitsi nuoruuden esikuvakseen Eddie Cochranin, jonka Three Steps to Heaven -biisi soikin rapeana versiona. Samoin albumin nimibiisi kantrikuningatar Patsy Clinen Honky Tonk Merry-Go-Around höyrytti ilmanalaa hyvällä buustilla. Tokelan Melrose on allekirjoittaneelle aina ollut vähän yhden biisin bändi, vaikka asenne triolla on kohdillaan. Tokelan ja Tommi Vikstenin duo The Munsons on mielenkiintoisempi. Tokelan laulu on ollut aina herpaantumatonta, raastavaa ja samalla ilmavaa. Tälläkin kertaa mies osoitti olevansa vähän pehmeämmällä maaperällä valtakuntamme juurimusiikin tulkitsijoiden peruskiviä.

Hoedown on kuin juurikasmaan bataatti. Perusperunaa muistuttava, mutta kuitenkin makeampi ja värikkäämpi, silti perinteikäs ja ravitseva. Onhan se huikeaa, että bändi on kymmenen vuoden ajan tarjoillut säännöllisesti ilmaisia klubi-iltoja. Nyt neljä iltaa putkeen tarjosi tosifaneille hurmoksellisen viikonlopun, mutta kukapa pelkkää bataattia vetäisi napaan. Meikäläinenkin innostuu, jos kyytipojaksi tarjotaan jotain lisuketta kuten herra Tokela.

Tuntematon's avatar

Lost Angels (US), Dirty Passion (Swe) @ Virgin Oil, Helsinki 11.1.2013

by

Virgin Oil tarjosi perjantai-illalle hard rock -kokoontumisajot. Lähtölaukausta ja kotimaista Santa Cruz -yhtyettä en ennättänyt kuulemaan, mutta kakkosruudusta startannutta Dirty Passionia näin sen verran, että voin todeta ihan potentiaaliseksi bändiksi hard rockin jokamiesluokassa. Malmösta kotoisin oleva Dirty Passion on julkaissut kaksi albumia perinteitä kunnioittavaa 70-80 -lukujen melodista rockia. Sekä Different Tomorrow (2010) että tuore In Wonderland (2012) ovat kivunneet Ruotsissa albumilistojen top 10 -listalle, joten käyrä on orkesterilla nouseva. Mitään uutta ja ihmeellistä bändi ei tarjoa, mutta omasta sävelkynästä syntyvät biisit ovat turvallisen tarttuvia. Etenkin uuden albumin singlenostot When Darkness Falls ja Daughter of the Reaper panevat veren kiertämään. Sopii Hellacoptersin ja Backyard Babiesin ystäville.

Harvemmin pääesiintyjä on cover-biiseillä ratsastava pumppu. Lost Angels otsakkeen alle mahtuu neljä kohtuukovan historian omaavaa heppua. Takalinjoilla kattiloiden takana istuu Troy Patrick Farrel, jonka päätyönantaja on White Lion. Bassoa sormeilee Eric Brittinghham, joka muistetaan kuontalostaan hiusheavy-genren konkariyhtye Cinderellan alkuperäisjäsenänä. Cinderellasta sen enempää, mutta Hearbreak Station (1990) on yhtyeen tuotannosta erottuva helmi. Lost Angelsin puhemiehiä olivat Eric Dover ja Ryan Roxie, jotka hoitivat laulut ja kitaroinnit. Dover on soitellut Alice Cooperin kanssa Eyes of Alice Cooper (2003) ja Dragontown (2001) -albumeilla. Mies muistetaan äänestään Slash’s Snakepit -orkesterin vuonna 1995 julkaistulta ykkösalbumilta It’s Five O’clock Somewhere, millä Dover liidasi laulut. Ryan Roxie on pyörinyt Doverin kanssa samoissa ympyröissä Alice Cooperin ja niin ikään Slashin kanssa. Roxie ei ole porukan vakimiehistöä, vaan tuuraa John Corabia Euroopan rundilla. Corabilla on epäkiitollinen menneisyys Mötley Crüen rivistössä seistä hetken Vince Neilin pallilla. Kelpo ansioluettelo miehistöllä, mutta omaa tuotantoa kuultiin naftisti. Ilta oli pyhitetty kadonneiden enkeleiden osalta muiden mestariteoksille.IMG_0408

Lost Angels on poikain terapia- ja ajanvietetoimintaa muiden työnantajien pitäessä huilia. Eikä siinä mitään, hyvin homma luonnistuu.  Puolitäyteinen sali sai 15€ hintaan maittavaa antia. Lost Angles pudotteli varmaotteisesti klassikkokappaleita kuin lunta kerrostalon katolta. Settilistaan koostui katraasta rennon sähäköitä tulkintoja mm. Beatles Helter Skelter, Alice Cooper No More Mr Nice Guy ja Wings Band on the Run, Thin Lizzy Jailbreak, Queen Under Pressure, Golden Earring Radar Love. Sanotaan, että eilinen ruoka ei ole mikron lämmittämänä ihan samaa kuin suoraan liedeltä, mutta hyvistä raaka-aineista tehty soppa toimii aina. Niin tapahtui Virgin Oilissa. Ilta huipentui encoressa vedettyihin henkilökohtaisiin ikisuosikkeihin. Ensiksi jamiversio lyömättömästä Faces-klassikosta Stay With Me. Ihan ei tavoitettu Rod Stewartin raspia, mutta siitä viis. Päätösstygenä kuultiin antaumuksellinen veto Cheap Trick-helmestä Surrender. Jepujep, sitä sai sitten koikkelehtia hyvissä moodeissa narikkajonoon.

Tuntematon's avatar

Pää kii, Wasted @ Tavastia, Helsinki 4.1.2013

by

Näyttää vahvasti siltä, että punk-rock tekee uuden läpimurron vuonna 2013.  Syynä siihen on orkesteri Pää kii.  Oikeastaan voidaan puhua jo viime vuoden lopusta, jolloin ilmestyi esikoisalbumi Pää kii. Platta sai huikean vastaanoton kriitikoiden keskuudessa ja nousi vuoden albumilistojen kärkipaikoille. Itsekin valahdin samaan imuun ja eittämättä kiekko on klassikkoainesta. Itse asiassa Pää kii on musiikillisesti aika softcore-punkia, melkein voisi sanoa, että enemmän varhaista uutta aaltoa. Tosin asenne Teemu Bergmanin liidaamalla pumpulla on hyvin punk.

Tein varhain päätöksen, että bändi pitää nähdä mahdollisimman pian elävänä. Punk Xmas –kiertue starttasi itse asiassa  jo marraskuun lopulla, mutta jatkui vasta tammikuussa, joten vitsikkäästi yhtään keikkaa ei osunut itse joulukuulle. Pää kii ja Wasted yhtyeiden lisäksi kolmantena kiersi mukana myös tuoreen albumin Kaupungin kutsu julkaissut Särkyneet. Ostin lipun ennakkoon, sillä ounastelin Tavastian tulevan Pää kii -hypen myötä täyteen.  Niinhän siinä kävi, että klubi myi loppuun. Tulipa havaittua useita pettyneitä katseita Tavastian porteilla. Tässä on vaarana, että Pää kii saa koko kansan Klamydian leiman hyvinkin pian. Eihän siinä massamenestyksessä mitään pahaa ole, mutta mieluummin pitäisin combon räkäisten kuppiloiden iskuryhmänä. Tavastian edessä oli vielä vähän yli kymmenen aikamoinen jono. Särkyneiden showtime oli 22 ja kävi sitten lopulta niin, etten nähnyt orkesterilta ainuttakaan biisiä. Mieluummin olisin missannut Wastedin, joka vielä kiertueen alussa oli pääesiintyjä. Kävi vähän samoin kuin aikanaan Nirvana kiersi Dinosaur Jr kanssa. Kova noste vaihtoi pääesiintyjän kesken kiertueen.

Wasted on pitkän linjan jytäpumppu Joensuusta, joka on julkaissut jo kuusi pitkäsoittoa. Kiertänyt ulkomaita myöten ja välittänyt sanomaansa hyvän mäiskeen omaavalla äijäpunk-energialla. Etenkin uusimman Outsider By Choice (2011) albumin Reason to Believe? toimi mallikkaasti.  Laulaja Ville Rönkkö osaa asiansa, tosin erästä kaveriani lainaten joensuulaisaksentti saa englannin paikoin kuulostamaan kuin James Bondin viholliselta. Kitaristi Antti Rönkkö repii kitaraansa pätevästi. Rumpali Miikka Järvinen hakkaa kannuja kuten pitää. Meiningissä ei ole mitään vikaa, mutta Wastedista puuttuu jokin omaperäisyys ja tuore kulma kuten illan pääesiintyjällä. Kylläkin basisti Tuomas Järvisen välispiikki oli epäpunkmaisen kilttiä kamaa vähän  kuin hiihtokoulun opettajalta, mutta mahtoi olla oikeasti Wastedille ilo ja kunnia nousta täpötäyden Tavastian lavalle pitkästä aikaa.

Pää kii pamahti lauteille puolelta öin taustanauhan turvin. Startteriksi sopi mainioisti K-18, joka on uuden albumin ainoa turha raita. Sitten se kaljanhuuruinen punk-rock veikin täysin mukanaan. Teemu Bergman asettui lavan oikeaan reunaan ja veti kumppaneineen urpoimagoa uskottavasti.  Ulostepainoitteinen läpänheittö on typerää, vaikkakin sopii bändin linjaan, mutta sanoituksissaan Bergman on yhteiskunnallisesti kantaaottava ja riimityksissään nerokas kuten Nyt skipataan kahvit -biisissä. Näkökulma on usein käänteinen ja sitä kautta humoristisinen, josta oiva esimerkki on Ees jotain positiivist –kappale.

Ensimmäisten  biisien aikaan taustalaulut oli miksattu liian alas ja lähinnä salin takalinjoille kuului vain Teemun räkäisen ansiokas tulkinta. Tiukinta menoa tarjosivat Luuletsä ett mä oon huvikseni näin sekaisin, Paskahousun paluu ja Kalifornia Dreaming. Keikan loppupuolessa saatiin kuulla röyhtäisy,  joka olisi konventtisalissa aiheuttanut suurta pahennusta ja vähintäänkin jumalan koston. Tavastialla se sulautui meininkiin kuin kalja yleisön kitaan. Encore toi kuultavaksi yhden uuden biisinkin, joka lienee nimeltään Lihansyöjähirviö, mutta kovempi juttu taisi olla lavalle saatu yllätysvieras, kylläkin odotettu, sillä albumilla vierailee kahdella biisillä Tehosekoittimesta tuttu Otto. Niinpä Bergman siirtyi taustalaulajan rooliin ja arvon vieras kajautti ilmoihin kappaleet Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas ja Kun tänään lähden. Otto osoitti edelleen olevan eturivin rääkyjä. Pää kii pärjää ilman häntä, mutta ei tämä paha lisä ole. Kuluvana vuonna Pää kii tulee vetämään klubit ja festarit täyteen, sitä auttaa varmasti tuleva esiintyminen Emma-gaalassa. Jotenkin toivon, että siellä jätkät vetäisivät jotain provosoivaa vähän samaan malliin kuin Sex Pistols aikanaan Bill Grundyn haastaltevana Thames Televisionilla. Se auttaisi makeasti punkin uutta tulemista.

Tuntematon's avatar

Muse (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki 10.12.2012

by

Muse on yliarvostettu bändi. Tämä ajatus on pitänyt valtaa mielessäni, vaikka muutamista bändin biiseistä olen pitänytkin kovasti. Muutama vuosi sitten käytin duuniin liittyvässä demossa bändin erästä biisiä, koska tiesin katsojan siitä oletettavasti pitävän. Kyllä valinta asiayhteydessä toimi hyvin, ei siinä mitään. Onneksi käyttötarkoitus oli yksityinen, muuten voisin olla 500.000 puntaa köyhempi kuten Nestle, joka hävisi oikeudenkäynnin käytettyään mainonnassaan Musen versiota Feeling Good -biisistä ilman lupaa.

Muse on tehnyt lukuisia hitaasti kasvavia mammuteja, jotka laittavat katsojan juoksemaan teollisia käytäviä, pyrkivän pakoon takaa-ajavia cyborgeja. Nämä fiilikset ovat hienoja, mutta enemmän Muse on minulle konsolipelimusiikkia kuin pop-rock-musiikkia. Bändissä on paljon Queen-vaikutteita, mutta silti vertaan bändiä helposti U2 tai Coldplay-orkestereihin. Eihän heissä paljoa samaa ole. Muse on pari pykälää rankempi, progressiivisempi, mutta näissä vertailukohteissa on massasuosion lisäksi mukana enemmän tunnetta. U2 nuolee parhaimmillaan nummia, Coldplay marssii marseljeesin eturintamassa, Queen on aidosti teatraalinen, kun Muse jää mahtipontisuudessaan kliiniseksi. Heidän musiikkinsa on tyylikästä, mutta hieman emootiokoyhää.

Brittiläinen Muse on laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn, basisti Chris Wolstenholmen ja rumpali Dominic Horwardin muodostama trio, joka on soittanut kimpassa jo vuodesta 1994. Se näkyy ilmaisuvoimaisessa soitossa. Äärimmilleen tarkaksi hiottu soitanta hipoo täydellisyyttä, mutta siinä virheettömyydessään se on paikoin teflon-pannu. Hyvin kääntyy ja ruskistuu, mutta ei jää kiinni. Musen tuotanto kattaa kuusi albumia, joista itselleni Black Holes and Revelations on merkittävin. Viimeisin The 2nd Law on ollut kuuntelussa, mutta ei ole tahtonut avata purjeitaan täyteen tuuleen. Muse on käynyt ennen eilistä konserttia Suomessa jo seitsemän kertaa, joista en ole nähnyt ainoatakaan. Siksi lähdin suurella uteliaisuudella matkaan ja odotin ennakkoluulot tyrmäävää keikkaa, jotain sellaista, että allekirjoittaisin bändin saaman laajan arvostuksen ja eritoten esiintymiskehut. Onko Muse todella maailman paras live-bändi?

Matkalla Pasilaan huomasin, että bussipysäkkien mainoksissa myytiin jo täyttä häkää ensi kesän Musen stadionkeikkaa. Herranen aika, antakaa jätkien nyt ensiksi soittaa hyvä keikka ja kasvattaa hetki kuulijoiden nälkää nähdä bändi uudestaan. Toki se ilmoitus oli lohtu niille, joille ei lippua konserttiin irronnut. Hartwall areena oli loppuunmyyty. Musea lämppäsi Deap Vally, kalifornialainen naispuoleinen The Black Keys. Kitaristi-laulajan ja rumpalin muodostoma duo on hyvässä nosteessa ja pian julkaistavasta debyyttialbumista on jo pientä kuhinaa. Heitä olisi ollut kiva nähdä, mutta ennätin kuulemaan vain tovin seinien läpi.

Muse astui lauteille klo 21.10. Lähinnä seurasin, miten Matthew Bellamy liikehtii. Bändi oli joutunut peruuttamaan sekä Ruotsin että Norjan keikat Bellamyn murtuneen jalan vuoksi. Helsinki oli myös liipasimella. Oisko varvas mennyt, sillä suht normaalin näköisesti Bellamy lavalla asteli. Ei mitään Mick Jaggerin juoksua tai David Lee Rothin pomppuja, mutta Bellamy merkkasi ympyrän muotoinen lavan reunat muutamaankin otteeseen rauhallisesti kävellen. Yläkatsomon liput maksoivat kohtuullisen 55 euroa. Väkeä oli laitettu myös lavan taakse, joka oli avoin joka suuntaan.

The 2nd Law -tour rakentui pitkälti uuden levyn tuotantoon, miltä kuultiin peräti kahdeksan kappaletta. Keikka starttasi The 2nd Law: Unsustainable, joka maalailevan intron tavoin keskittyi esittelemään lähinnä komeaa lavaa, jonka keskelle kohosi myöhemmin hulppea pyramidin muotoinen screeni, välillä täynnä TV-vastaanottimia, välillä vaikka mitä. Pyramidi oli hetken myös päälaellaan ja välitti hillittömiä monster-animaatioita, taloustilanteeseen kantaaottavia videoita ja grafiikkaa. Jokaiseen biisiin oli mietitty tarkka visuaalinen dramaturgia ja siitä kaikki pisteet. Screenitkin oli kekseliäästi sijoitettu lavan takareunaan. En muista ihan vastaavaa kuvallista ilotulitusta nähneeni. Ehkä Elton Johnin The Red Piano oli omassa lajissaan vaikuttava aikanaan Areenalla. Toisaalta visuaalisuuteen panostaminen tekee keikasta jäykän. Yleisölle esitetään show, mitä ei voi improvisoida. Soitetaan samat biisit tietyssä järjestyksessä joka kaupungissa. Tuli vähän ikävä Bruce Springsteenin vuorovaikutteisuutta ja heittäytymistä hetkeen. Muse on eri genreä ja heidän tietokonetyyppinen soundtrackiin sopii tietyllä tavalla etäisyys. Samoin heiltä puuttuvat poliittiset palopuheet. Riittää, että biisit puhuvat puolestaan.

Konsertti tarjosi reilut 20 biisiä, joista pitää nostaa uuden levyn tuotannosta pari stygeä, jotka nousivat kuitenkin varsinaisen vedon parhaimmistoon: princemäinen Panic Station ja keanemainen Explorers. Sen sijaan uusi Madness on pateettinen Queen-pastissi, joka ei vaan lähde käyntiin, ei edes livenä. Vanhoista kappaleista Time Is Running Out ja Plug in Baby sai katsomon innostumaan ja kuten myös edellisen The Resistance-albumin nimibiisi. Muse soitti niin kuin kuvittelin. Mahtipontinen meininki kantoi alusta asti maaliin saakka, joka kattoi kaksi encorea. Uprising starttasi, Knight of Cydonia jatkoi. Toisessa encoressa kuulimme vielä tarttuvan pianoriffin saattelaman Starlightin ja Lontoon olympialaisten virallisen Survival-viisun. Videopelisukupolvi sai mitä tilasi ja poistui tyytyväisenä areenalta kuunnellessaan 1h 50min suosikkiaan.

Muse

Matthew Bellamy on tyylikäs laulaja, mutta sama venyttävä tulkintatyyli alkaa värinöissään välillä puuduttamaan. Vielä kun miehellä olisi yleisön kanssa keskusteleva karisma, niin siinä se olisi. Jotain siis puuttuu ja tuskin koskaan parempaan suuntaan muuttuu. Jos tämä kuitenkin riittää, että voi tituleerata maailmaan parhaaksi live-bändiksi, niin sitten on vertailukohtia jäänyt näkemättä. Ehkä on jäänyt katsomatta taakse tai tutkailematta ympärillä olevaa aikalaistarjontaa. Muse on monelle tämän hetken cooleinta musaa. Puitteiden puolesta bändi rullaa A-luokassa, mutta kun kosketuspinta jää teräksiseksi, niin ei se soppakaan ihan parhaalla tavalla maistu ainakaan allekirjoittaneelle. Pikkasen epäilen, että saako Muse stadionia täyteen ensi kesänä. Voisin kuvitella, että fanit ovat aika ähkyinä. Bändi on käynyt Suomessa alvariinsa, ja kun uutta materiaaliakaan tuskin ennen ensi kesää syntyy, on epäilykseni ehkä aiheellinen. Kesäisessä suviyössä Musen vahva visuaalisuuskaan ei saa lisäarvoa.