Matchbox on Carl Perkinsin vuonna 1956 legendaarisella Sun-studiolla rykäisemä rockabilly-klassikko. Biisin vetovoimaa ei vähennä myöskään se, että The Beatles tekaisi siitä oman version. Matchbox, jos mikä, natsaa myös bändin nimeksi. Brittein saarelta ponnistava Matchbox on raapinut rockabillyrasiasta perinteikkäitä liekkejä jo reilut 40 vuotta.

Rockabilly on pysynyt 1950-luvun lopun valtaisan suosion jälkeen elinvoimaisena alakulttuurina tähän päivään asti. Poikkeuksena 1970/80-lukujen taite, jolloin punkin ja poliittisen 70-luvun vastavoimaksi noussut Rockabilly saavutti hetkeksi suuren suosion. Menestyksen etulinjassa marssi Matchbox, jonka hitit Rockabilly Rebel ja Midnight Dynamos raikuivat härmää myöten. Samassa rivissä kulkivat Crazy Cavan N’ The Rhythm’ Rockers ja hieman myöhemmin myös Amerikan maalta tykittänyt Stray Cats. Nämä ajat ovat meikäläisellekin varsin tuttuja. Kiitos isosysterin, jonka c-kaseteilta tuli veivattua Matchboxin Settin’ the Woods on Fire ja Midnite Dynamos -albumeja. Sitä oli sen verran juniori silloin, että enemmän Matchbox merkitsi leikkiautojen valmistajana, mutta kyllä bändikin teki lähtemättömän vaikutuksen. Sitä innostui niin, että piti askarrella Etelävaltioiden lippu farkkutakin selkään. Noh, teddy-huumaa kesti hetken, kunnes sitten taas joidenkin vuosien päästä iski neo-rockabilly ja Restless sen keskeisimpänä nimenä. Pitkistä tauoista huolimatta rockabilly on kulkenut musiikin kuuntelussa mukana kaikki nämä vuodet ja toki lajityypin luojat siellä Memphisissä ovat suurimmat syypäät, mutta Matchbox oli se, joka sytytti kipinän.

Matchbox @ Waltikka, Valkeakoski

Matchbox edustaa rockabillyn siistiä skrakabilly-osastoa. Viimeistelty ulkoasu on oleellinen osa koko toimintaa. Kledjut pitää olla kuosissa ja tukka tötteröllä, mutta kyllä soittokin sujuu hallitusti vaikka vuosia on joukkueella roimasti takana. Eilen Valkeakosken Waltikassa teddy-veteraanit osoittivat olevansa vetreässä kondiksessa. Bändi nousi lavalle tasan puolelta öin ja lauluosuudet aloitti yllättäen komppikitaristi Gordon Scott. Hetkeä myöhemmin päävokalisti Graham Fenton nousi messiin lauteille ja otti mustissa hansikkaissaan mikrofonista jämäkän otteen. Kyllä Fentonilta boogie vielä lähtee. Ainoat alkuperäisjäsenet rumpali Jimmy Readhead ja basisti Fred Poke saivat härkävaunut kulkemaan tanakassa tahdissa. Lajityypin perinteisiin kuuluva kontrabasso loisti poissaolollaan, mutta Poke länkytti tahdikkaasti puoliakustista bassoa. Kai se on niin, jos roudaa kamansa itse, on ymmärrettävää, että läskibassosta tinkii ensimmäisenä. Ykköskitaristi Steve Bloomfield ei ollut myöskään kohmeessa. Hän kuten kaikki muutkin ovat vatkanneet bändin rivistössä jo buumivuosista lähtien. Sitäpaitsi herran sävelkynästä ovat lähteneet nuo suurimmat hitit ja jostain kumman syystä eleetön Bloomfield osoittautui porukan parhaimmaksi laulajaksi.

Keikka kesti 1h 20 minuuttia ja settiin mahtui liuta bändin omaa tuotantoa ja muutamia standardi-covereita, kuten Gene Vincentin Be Bob A Lula, Hank Williamsin Settin’ the Woods on Fire, Jerry Lee Lewisin Whole Lotta Shaking Going On ja Webb Piercen Teenage Boogie. Ei siis hassumpaa. Keikan päätti bändin viimeisimmän studioalbumin Coming Home (1998) nimibiisi I’m Coming Home. Luomisvoima on ehtynyt, mutta mikäpä siinä kun soitto maistuu ja omaa tuotantoa on ihan riittävästi ja tarvittaessa rockabillyn arkistosta voi aina lainata klassikoita. Valkeakoskelainen hotelli järjestää Waltikka Goes Revival -tapahtumia säännöllisesti ja paikalle raahautuu genren ystäviä etäämmältäkin tietenkin viimeistellyn outfitin kera. Itse satuin seuduille muista syistä, mutta tällaista tilaisuutta ei voinut jättää tietenkään väliin. Waltikan peileillä ympäröity sali oli valitettavan vajaalukinen, mutta sitäkin innokkaampi jengi sai kuitenkin timmit iltamat aikaan. Pääsylipusta sai maksaa 20€ , mikä ei paha, koska samaan rahaan olisi saanut vielä pari kotimaista lämppäriäkin, mutta ne jäivät tällä kertaa näkemättä.