Joose Keskitalo on kummitellut nimenä jo toistakymmentä vuotta. Kehuja en ole voinut välttyä kuulemasta eikä uteliaisuudesta ole ollut pulaa. Toimeen en vaan ole tarttunut, kunnes tänä pitkänä perjantaina päätin loputtoman Joose Keskitalo-paastoni.
Joose Keskitalo julkaisi reilu kuukausi sitten uuden albumin Julius Caesarin anatomia ja kiertää sen puitteissa pitkin Suomea. Oli yllättävää mennä katsomaan pienten lavojen miehen konserttisalikeikkaa Espoon Sellosaliin. Epäilin, että Joose Keskitalo tuskin täyttäisi salin paria eturiviä enempää, sillä mistään massojen musiikista ei todellakaan ole kyse. Ostin 14€ lipun ja säntäsin saliin, kunnes järjestysmies ohjasikin toisaalle. Keikka pidettiin yllätyksekseni lämpiössä. Pikaisen arvion mukaan paikalle oli saapunut reilu 60 henkeä, joka olisi ollut lohduton näky salissa, mutta lämpiömiljöössä loi mukavan baaritunnelman.
Joose Keskitalo astui lavalle yhtyeineen vain pari minuuttia yli ilmoitetun esitysajan. Keikka kesti vajaa puolitoista tuntia, mutta siihen mahtuikin liuta mielenkiintoisia musiikkikappaleita. Ensiksi pitää nostaa esiin taustabändi The Mystic Revelation of Teppo Repo. Akustinen bändi toi kepeyttä ja elävyyttä Joose Keskitalon muuten pohdiskeleviin säveliin. Kolmihenkisen yhtyeen muodosti Eero Tikkanen – kontrabasso, Arwi Lind – rummut ja Otto Eskelinen – bandoneon/saksofoni. Settilista keskittyi uuteen albumiin ja homma lähti liikkeelle varovaisen kutittelevasti Minä piiloudun -kappaleella. Seuraavana soitettu Yö on paljastava petokset nousi koko keikan profiilibiisiksi. Rullaava kappale on näyte Joose Keskitalon kyvyistä tehdä tarttuvia melodiakulkuja. Hienoja hetkiä kuultiin keikan mittaan useita. Joosen kappaleet ovat kestoiltaan napakoita, joten settilistaan mahtui lähes parikymmentä biisiä. Uusista biiseistä Rottala Revisited on Joose Keskitalon nuoruuden talon sisuksiin sukeltava unenomainen kuvaelma. Talot tuntuvat olevan muutenkin Keskitalolle mieleinen laulunaihe, kun teemaa jatkoi Salaisuuksien talo.
Joose Keskitalo jatkaa persoonallisten laulaja-lauluntekijöiden perinnettä muistuttamatta kuitenkaan erityisesti ketään. Jos jotain, niin ehkä laittaisin samaan laariin Riston kanssa. Toisaalta Keskitalo on lähinnä Leonard Cohenia, jonka hän mainitsee itsekin esikuvakseen. Joose Keskitalo on oma vahva persoonansa, jolla on proosallinen ote lauluntekijänä. Hän kertoo tajunnanvirran viemiä lauluja vapaudesta, historiasta, uskonnosta ja ties mistä. Mielenkiintoisia hetkiä tarjosivat kappaleet Me kuljemme vuorille ja Iloisesti Aineet rientävät. Vanhemmasta materiaalista Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen sai ensiksi suupielet hymyyn, mutta myös ajattelemaan syvemmin. Uuden albumin toinen singlejulkaisu Pian kaikki vaikeudet on radioystävällisin biisi ja eittämättä se voisi soida samoilla soittolistoilla kuin Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia, mutta muiden kappaleiden joukossa se on simppeliydessään heikoin lenkki. Varsinaisen setin päätti timanttinen Tietoisuus.
Yhtye palasi vielä soittamaan encorena Pimeydestä pimeyttä vastaan, joka löytyy Keskitalon albumilta Tule minun luokseni, kulta (2009). Joose esitti vielä yksin kitaran kanssa hartaan Ah mikä Varjo –kappaleen, joka on poiminta pitkäsoitolta Ylösnousemus (2014). Se takoi osuvasti pitkäperjantain taivaankannen kiinni. Joose Keskitaloa tulen seuraamaan jatkossakin. Hän on nyrjähtelevien ja soljuvien laulujen kirjoittajana ehkä aikamme originellein seppä.
Erja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.
Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.
Sellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land. 
Settilista:
