Nick Cave & The Bad Seeds (Aus), Burt Bacharach (US), Cigarettes After Sex (US), Mavis Staples (US), Jade Bird (UK), Paperi T (Fin), Litku Klemetti (Fin), Delvon Lamarr Organ Trio (US) @ Pori Jazz, 19.7.2018

Pori Jazz oli sössiä maineensa alkukesästä kohtalokkaasti toimitusjohtajanimityksellään. Onneksi hallitus reagoi salamannopeasti ja homma saatiin takaisin uomiinsa. Ihmisen muisti on lyhyt ja torstain ensimmäisenä pääkonserttipäivänä Kirjurinluodolla meininki oli kuten ennenkin. Tuskin kukaan boikotoi. Ainoastaan painostava helle saattoi olla este herkkänahkaisimmille. Auringon paahde verotti iltapäivällä yleisöä, mutta illan pääesiintyjiä oli kuulemassa arviolta toistakymmentä tuhatta ihmistä.

Ohjelmiston osalta torstai oli tämän vuoden ehdotonta eliittiä. Jazzin ystäville todettakoon, että Keikkakeppi perehtyy tälläkin kertaa vain populaarimusiikkiin. Näkemieni artistien ikähaarukka oli laajin ikinä. Nuorimman ja vanhimman ikäero oli 70 vuotta. Kaikki seuraamani artistit soittivat joko pää- tai jokilavalla, joiden välillä seilasi nyt helpommin, sillä molemmat lavat kuuluivat saman anniskelualueen piiriin, joten porteista ei välttämättä tarvinnut kulkea.

Iltapäivän starttasi päälavalla Delvon Lamarr Organ Trio, joka on vastikään julkaissut varsin grooven albumin Close But No Cigar, joka on ilmavaa hammond-urkuvetoista jamittelua 1960-1970-lukujen soulin hengessä. Omien biisien päätteeksi kuultiin Curtis Mayfieldin soulklassikko Movin’ On Up. Siitä olikin helppo ponnahtaa ensimmäisen kotimaisen artistin pariin.

IMG_5227Litku Klemetti on ollut viimeiset pari vuotta kuumin kotimainen indie-nimi. Toiveeni on ollut nähdä hänet pitkään, mutta vasta nyt osui aikataulut kohdilleen. Litku Klemettiin yhdistetään iskelmä, punk ja proge. Litkun esikuvat löytyvät menneestä ja hän on kärjistetysti kuin Hassisen koneessa tikattu Taiska.  Yhdistelmä on ajatonta suomirokkia parhaimmillaan. Keväällä julkaistu Taika tapahtuu jatkaa erinomaisen esikoissooloalbumin Juna Kainuuseen linjoilla, vaikkakin vaatii enemmän kuuntelua.

Litku Klemetti yhtyeineen aloitti Jokilavalla ja saivatkin soittaa suoraan vastapalloon, kun aurinko oli armottomillaan lämpömittarin kavutessa 30 asteeseen. Litku pelkäsikin kuolevansa lavalle. Lierihattu antoi kuitenkin suojaa ja yhtye painoi tunnin keikan sisukkaasti läpi. Litkun live-maine on todellakin sanojensa mittainen. Bändi soittaa tiukasti yhteen, jopa helteessä. Bändi on käytännössä sama kuin Litku Klemetti ja Tuntematon numero, joka on kulkenut rinnalla jo pidempään. Uusista soolokappaleista kirkkaimmaksi nousee Miksi en lähtisi kaupunkiin. Monta muutakin hienoa ja sopivan ärsyttävää biisiä settilistalta löytyikin, mutta niin pitääkin.

IMG_5228Päälavalla aloitti seuraavana Paperi T. Uudemman suomiräpin virallinen aforisti, jota jumaloidaan ja yhtä lailla myös vihataan. Omalla asteikolla Henri Pulkkinen on pätevä musiikkitoimittaja, mutta myös ajatuksia herättäviä tekstejä kirjoittava runoilija. Räppärinä ja muusikkona hän ui lajityyppissään kuin harvinainen jalokala, vaikka musiikillisesti jää vielä alamittaiseksi. Sanoitukset ovat hienoja havaintoja kaupunkilaismiesten mielenmurroksista. Lavalla Paperi T on valloittava kaveri, joka ei säästele hymyään. Hänestä ei ilmene paniikkia, vaan kaikki näyttäisi olevan hyvin.

IMG_5231Torstain juniori oli Jade Bird. Vasta kaksikymmentä vuotias lontoolaisneito on herättänyt jo laajalti huomiota, vaikka on julkaissut ainoastaan EP-levyn ja pari singleä. Enpä muista nähneeni yhtä karismaattista ja sulavasanaista parikymppistä, joka ottaa yleisön haltuun kuin kokeneempi kettu. Jade Bird esiintyi yksin akustisen kitaran ja koskettimien äärellä. Pirteä olemus kesti kuumuuden ja hän soitti omien kappaleiden lisäksi luonnollisesti covereita, jotta lyhyehkö setti saatiin täyteen. Birdin ääni on herkkä, mutta kuitenkin kantava. Hänen kelpasi tulkita Kate Bushia ja Pixiesiä. Toki muitakin Jade Birdin kaltaisia on maailma täynnä. Erottuminen vaatii vielä jotain erityistä.

IMG_5234Torstain tärkeimpiä artisteja oli luonnollisesti Mavis Staples. Viime vuonna Porissakin vierailleen Wilco-yhtyeen Jeff Tweedy on pitänyt soultähden kiireisenä. Tweedy on tuottanut ja säveltänyt Mavisin neljästä viimeisestä albumista kolme ja niitä kuunnellessa ei tulisi mieleen, että Mavis täytti vastikään 79 vuotta. Terästä koko mummo. Mavisin ympärillä soitti kitarisiti Rick Holmstromin johtama nelihenkinen yhtye parilla taustalaulajalla vahvistettuna. Soundi oli yllättäen varsin riisuttu ja soulille tyypillisiä torvia ei jäänyt kaipaamaan. Mavis Staplesin taival on huikea populaarimusiikin historiassa ja loppua ei ole näköpiirissä. Settilista täyttyi niin tyylikkäistä cover-valinnoista kuin Jeff Tweedyn kynäilemistä kappaleista, joista Build a Bridge säväytti eniten. Totta kai Mavis soitti legendaarisen perheyhtyeensä The Staple Singers klassikoita, joista luonnollisesti I’ll Take You There päätti lämminkenkisen keikan.

IMG_5240Jos David Lynch tekisi lisää Twin Peaksia, niin Cigarettes After Sex on se bändi, joka tuudittaisi unelmiin Roadhousen baaritiskillä. Dreampopin kermaisimmalle tasolle vasta viime aikoina noussut Cigarettes After Sex on ollut kasassa jo 10 vuotta, mutta deybyyttialbumi tuli ulos vasta viime vuonna. EP:n ja singlejen myötä ura ei urjennut, mutta pääsy mukaan menestyneisiin TV-sarjoihin nosti bändin uudelle tasolle. Youtube ja Spotify -kuuntelijamäärät ovat nousseet käsittämättömin lukemiin siihen nähden, mihin indie-artistit ovat tottuneet. Kyynikko voisi todeta, että bändi toistaa samaa viisua, mutta yltiöromanttisen kuorsauspopin seasta nousee valtavasti hienoja melodisia nyansseja, jotka vievät mennessään. Apocalypse, Nothing’s Gonna Hurt You Babe ja ovat biisejä, joihin ei voi olla rakastumatta, mutta ne ovat biisejä, jotka tulevat korvista ulos ihan just.

IMG_5247Illan armoitettu nestori Burt Bacharach on 90-vuotias. En ole koskaan ollut katsomassa kenenkään yhtä iäkkään live-esitystä. Kymmenkunta vuotta sitten näkemäni Sly & Family Stonen keikalla Pro Jazzeilla itse Sly (silloin 64-v) tuntui satavuotiaalta. Burt Bacharach ei ollut koriste lavalla, vaan oikea johtaja, joka veti ison orkesterin kanssa läpileikkauksen huikean urastaan. Burt Bacharach spiikkasi, soitti ja lauloi, vaikka pääosin äänessä olikin muut laulajat. Bacharachin kynästä on lähtenyt niin monta sulosointua, että niitä on vaikea mahduttaa yhteen settiin, ellei turvaudu potpureihin. Keikka huipentui kaikkein ikivihreimpään Raindrops Keep Falling On My Head -kappaleeseen, joka vie aina polkupyöräilemään villiin länteen.

Nick Cave & The Bad Seeds oli monelle syy tulla Pori Jazziin ja siltä Kirjurinluoto myös näytti. Yht’äkkiä alueelle oli kerääntynyt väkeä niin, ettei eturivin paikoille ollut mitään mahdollisuutta tunkeutua. Se oli virhe, sillä siten Nick Cave pitäisi kokea. Viidenkymmenen metrin päästä pystyy aistimaan karismaattisen esiintyjän, mutta samaa otetta vangitsevasta esityksestä ei saa. Nick Cave ottaa vimmatusti kontaktia yleisöön koko keikan ajan.

CAVE_pysty_02Nick Cave & The Bad Seeds oli niin erinomainen, että heikompikin biisimateriaalikin kuulostaa kovalta kamalta. Cave laittaa itsensä likoon. Hän ravaa pitkin lavaa mustassa puvussaan ja välillä laskeutuu yleisön tasolle. Cave saavuttaa yhteyden, jota harvoin näkee. Musiikillisesti Nick Cave & The Bad Seeds ei ole koskaan ollut kuitenkaan valtavirtaa. Goottitaustainen Cave on monelle liian synkkää. Menestyneimmät kappaleensa hän on esittänyt duettoina Kylie Minoguen, PJ Harveyn ja Chris Baileyn kanssa ja silloin mainstream on tavoitettu. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan Nick Cave bändeineen on tehnyt huikean matkan 1980-luvun alkupuolelta asti.

Caven uraan mahtuu lukuisia hyviä kappaleita, mutta paljon myös keskinkertaista. Tasalaatuisuus on kuitenkin kestänyt kaikki vuosikymmenet.  Löysin artistin The Good Son (1990) -albumin aikaan ja hienoa olikin kuulla illan mittaan suosikkini The Ship Song ja The Weeping Song. Omalla listalla korkealla on myös The Boatman’s Call, joka on sai huomiota Caven yhden kuuluisimman Into My Arms -kappaleen osalta.  Kolmas kiinnostukseni kohteeksi noussut albumi Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus jäi Porin illassa täysin sivuun. Kaksi viimeisintä albumia Push the Sky Away ja Skeleton Tree sen sijaan olivat settilistan keskiössä, joita olen taas viime vuosina jonkin verran kuunnellut. Esimerkiksi Jubilee Street on Caven uran hienoimpia kappaleita ja massiiviseen loppuun kasvanut live-versio teki siitä vielä merkittävämmän teoksen kuin albumilla. Oma suhteeni Nick Caveen sai siis melko hyvän käsittelyn. Nick Cavella on toki biisejä, joiden suosiota en ihan täysin ymmärrä kuten Stagger Lee, Tupelo tai Red Right Hand, mutta ei se mitään, sillä tarkoin harkitussa dramaturgiassa niilläkin oli paikkansa. Elokuvamusiikkia ja käsikirjoituksiakin rustannut Cave omaa draaman tajun. Hän osaa rakentaa konsertin kaaren taitavasti niin, että jokainen palikka on huolella mietitty.

CAVE_01

Nick Cave on selkeä keulahahmo, mutta hänen erityisyydestään huolimatta on syytä nostaa esiin myös bändi. The Bad Seeds on kovien muusikoiden kokoonpano, jonka musiikilliseksi sielunkumppaniksi on noussut Ellis Warren. Hän riuhtoi viulunsa kanssa lähes yhtä sähäkästi kuin Nick Cave. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole ketään jäljellä, mutta Caven rinnalla on moni kulkenut kuitenkin jo 1990-luvulta ja siinä ajassa ehtii hitsautua toimivaksi kokoonpanoksi.

Nick Cave and the Bad Seeds heitti väkevän keikan. Illan parhaaksi kappaleeksi nousi Jubilee Streetin ohella Shoot Me Down, joka on poiminta yhtyeen B-sides and rarities -kokoelmalta. Porin konsertti ei kattanut ihan yhtä montaa biisiä kuin kiertueen muut keikat, mutta 15 biisin setti oli kuohkean päivän päätteeksi riittävästi. Keikka huipentui Caven kutsuessa yleisöä lavalle. Parisenkymmentä lammasta totteli paimentaan kuin opetuslapset Jeesusta.

IMG_5265 

Settilista:

Jesus Alone

Magneto

Do You Love Me?

From Her to Eternity

Loverman

Red Right Hand

The Ship Song

Into My Arms

Girl In Amber

Tupelo

Jubilee Street

The Weeping Song

Stagger Lee

Push the Sky Away

Rings of Saturn

IMG_0714

 

Erja Lyytinen & Harri Taittonen @ Gallows Bird, Espoo, 17.12.2016

Blues on ollut perinteisesti vanhojen setien musiikkia, mutta Kuopiosta lähtöisin oleva Erja Lyytinen on sädehtivä vaihtoehto niin ikäluokkansa kuin sukupuolensa vuoksi. Hän ei ole Eric Claptonia leikkivä Arja Koriseva, vaan sangen taitava laulaja-lauluntekijä, jolla on hallussa slide-kitarointi. Erja Lyytistä voi luokitella lajityyppinsä kärkinimeksi Suomessa ja miksei myös laajemmassa mittakaavassa, sillä purjeet ovat vieneet häntä myös kansainvälisille vesille.

erjalyytinen3

Erja Lyytinen on kiertänyt tänä vuonna keikkalavoja ahkerasti. Rundit ovat ulottuneet Eurooppaan saakka. Takana on huikeat 120 konserttia ja vuoden viimeinen keikka osui olutharrastajien suosikkiravintolaan Gallows Birdiin Espoon Niittykummussa. Lyytinen on tehnyt tänä vuonna mittavan kiertueen Heikki Silvennoisen kanssa, mutta tällä kertaa Erjan aisaparina toimi kosketinsoittaja Harri Taittonen, jota Erja kutsui keikan aikana lempeästi Taittingeriksi. Itse pääsin todistamaan ensimmäistä kertaa Lyytisen taitoja.

Gallows Birdin nettisivuilla ilmoitettiin, että showtime alkaa klo 20. Kiirehdin ajoissa paikalle, sillä ilmaiset keikat pubeissa ja varsinkin pikkujouluaikaan saattaa vetää tuvat helposti täyteen. Samaan aikaan naapuriareenalla järjestetty Raskasta joulua -konsertti hillitsi onneksi potentiaalista tunkua. Kysyin baarimikolta tarkempaa soittoaikaa Lyytiselle, mutta artisti ei ollut kuulemma saapunut vielä taloon. Onneksi Gallows Bird tarjoaa mainiot olutvalikoimat, joten odottelu ei ollut piinaavaa. Lopulta Lyytinen kumppaneineen saapui taloon. Tähti roudasi muiden mukana soittokamat piskuiselle lavalle. Soundcheck ja tekniset viritykset tehtiin rauhassa ja soitto alkoi vasta lähemmäksi iltakymmentä. Duo Lyytinen ja Taittonen soitti kaksi settiä, joten ilta venyi puolille öihin.

erjalyytinenErja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.

Toisen setin aikana kuultiin illan ainoa suomenkielinen kappale Pohjoinen jää, joka nousi illan mieleenpainuvimmaksi biisiksi. Lyytinen on esittänyt itse säveltämäänsä biisiä aikaisemmin Heikki Silvennoisen kanssa yhteiskeikoilla. Lainakappaleista erityismaininnan arvoiseksi nousee Bill Withersin Just the Two of Us kuten myös Bobby ”Blue” Bland aikanaan esittämä ja sittemmin myös Whitesnaken versioima Ain’t No Love in The Heart of the City. Kosketinsoittaja Taittonen pääsi tulkitsemaan Elvis Presleyn Don’t Be Cruel -klassikon. Perusblues-osastolta kuultiin Muddy Watersia. Illan päättäneessä encoressa hoilattiin ensiksi yhteislaulantaa, mutta lopulta salongissa päästiin myös jouluisen juhlayön tunnelmiin, kun Erja esitti ikivihreän joululaulun Silent Night.erjalyytinen2

 

 

Alain Clark (NL) @ The Club Casineum, Luzern, Switzerland 8.5.2012

Jos lähtee työmatkalle Sveitsin Luzerniin, missä lumihuippuiset Alpit ympäröivät pittoreskia turistikaupunkia, voi olla vaikeuksia löytää kiinnostavia rock-keikkoja. Reuss-joen reunoja tepsuttelevat lähinnä helmikaulakoruiset rouvat ja japsituristit kameroineen tarkkailevat Euroopan vanhinta puista Kapellbrücke-siltaa. Kaupungin upea KKL-konserttisali esittää mieluummin klassisen musiikin helmiä, mutta jos laittaa lenkkarit jalkaan ja vetäisee miljöötä avaavan juoksulenkin, pääsee näkemään myös tarkemmin hiotun sveitsiläisen kulissin taakse. Sieltäkin löytyvät graffitit ja muut undergroundin merkit.

Ennen matkaa tutkiskelin alueen keikkasceneä ja osui sieltä silmään joitakin potentiaalisen oloisia klubeja, mutta ei yhtään kiinnostavaa keikkaa ajalle sunnuntai-keskiviikko, jonka Luzernissa vietin. Kaikki kun sattuu tapahtumaan pikkukaupungissa viikonloppuisin. Tutkin jopa mitä kiinnostavaa olisi saatavilla sadan kilometrin säteellä. Zürichissä olisi ollut elektrolegenda Tangerine Dream, mutta ei maksanut vaivaa. Siispä tyydyttävä siihen, mitä Luzern itsessään antaa vai antaako mitään.

Kaupungissa järjestetty Rose d’Or -festivaali, joka minutkin oli houkutellut paikalle, tarjosi tiistai-iltaan Radio Pilatuksen sponsoroiman keikan Grand Casinon Casineum clubilla. Festarivieraille konsertti oli luonnollisesti maksuton, kun tajusi pyytää lipun ajoissa. Esiintyjäksi oli houkuteltu Hollannin tähti Alain Clark, joka kielen vaihdettuaan on saanut suosiota myös maan rajojen ulkopuolella. Duetto Father & Friend kolkutteli jopa Ison Britannian top satasta viitisen vuotta sitten. Alain on Hollannin Haarlemissa 1979 syntynyt mustan cover-laulaja Dane Clarkin poika ja samoilla linjoilla, mutta omilla lauluilla, on jälkikasvu päättänyt jatkaa. Modernia softia soul-poppia, jossa on aavistus kasarilaista iloista Wham-henkeä mitäänsanomattomilla sanoituksilla. Mielikuva syntyi ennakkotutkimusten perusteella ja tämä keikka tuli listalle, jos mitään muuta kiinnostavaa ei kaupungista löydy. Eikä oikein löytynyt, vaikka edellisiltana istuin Wonder Barissa ja kuuntelin sivukorvalla paikallisten suosimassa loukossa lapsityövoimaista etno-orkesteria suussa sulavalta nimeltä Schwyzerörgeliquartet Goschwister Kock. Samalla kun aikuisväki juo weissbieriä ja polttaa ketjussa, sisätiloissa, varhaisteinit panivat parastaan baarin nurkassa. No, ei tästä sen enempää, sillä pääosin istuin terassilla. Palataanpa aiheeseen.

Alain Clark nousi Casineumin lavalle yksin akustisen kitaran kanssa varttia yli kahdeksan ja ei mennyt kuin puoli minuuttia, kun hollannin heppu sai täyden tuvan messiinsä. Radio Pilatus oli selvästi kutsunut paikalle muutakin kuulijakuntaa festariväen lisäksi, sillä hitusen nuorempaa ja naispainoitteisempaa yleisöä oli lavan edustalle kertynyt. Eikä ihme, Alain Clark on veistoksellisen komea hypridi. Miehestä lähtevässä äänessäkin on geenit osuneet maaliin. Alain Clarkin itsetunto on kohdillaan ja se näkyy karismana ja rohkeutena laulattaa yleisöä jo aloitusbiisin Fell in Love aikana. Pian solistin taakse nousi kuusihenkinen bändi, joka alkoi rikkoa ennakko-odotuksia kelvolla soitannallaan. Onko tästä kehkeytymässä oikeasti mainio soul-keikka?

Alain Clark ei ole mikään pitkä veijari, mutta oliko hänen ympärillensä koottu tarkoituksella metriheikkien orkesteri, jotta tähti kimmeltäisi hieman korkeammalta. Tämä hieman ihmetytti, sillä yleinen faktahan on, että hollantilaiset ovat maailman pisin kansa. Kelasin hetken näköharhaa, mutta kun kosketinsoittaja nosti kroppansa pystyyn, tajusin, kyllä Hollannista hujoppeja löytyy.

Keikkapaikka Casineum on klubi paikallisessa glamoröösissä Grand Casinon tiloissa. Ennakkoluulot pakottivat ottamaan pikkutakin mukaan, mutta yllätyin kuinka casual-meininki paikassa oli ja lämpöisen tunnelman vuoksikin takki oli riisuttava ensimetreillä. Jengi heilui Heineken-pullot kädessä ja lauloi rohkeasti mukana. Lava oli suht korkealla yleisöön nähden, mutta siitä oli etuna, että jopa peränurkasta näki moitteettomasti. Tilaa ei ole rakennettu kevyttä musiikkia ajatellen, mutta ihan kelpo soundit oli ruuvattu miksauspöydästä. Selkeä järkytys olivat stagevalot, jotka oli kopioitu jostain messukeskuksen ohjelmalavalta.

Keikka starttasi kiinnostavasti. Biiseissä tarttuvia melodioita, mutta voi miten pliisuja sanoituksia. Love is Everywhere edusti syvällisimpää osastoa. Joskus taisin sanoa, että melodia menee sanoitusten edelle, mutta kyllä ponnettomat sanat tekevät verrattomastakin biisistä äkkiä jäätävän yököttävän. Tämä teoria edustaa samaa tulevaisuuden pessimismiä kuin Manic Street Preacherskin aiheesta  yhteiskunnallisemmin joskus lauloi – jos siedät luokattomat sanoitukset, sinun lapsesikin hyväksyvät ne. Voi kun Alain olisi saanut kynästään vaikka kuvaelmia Amsterdamin jäätyneistä kanaaleista, olisin ollut paljon vastaanottavaisempi.

Alain Clark on kuitenkin sokerisissa biiseissään aito ja se antoi armoa. Keikan pohjanoteeraus oli tuoreen levyn maistiaisena kuultu Happy Birthday, mitä ennen poika kertoi isänsä viettävän tänään syntymäpäiväänsä, ja kappas, arvatkaapa kenelle biisi omistettiin. Ei siinä mitään, kaunis ajatus, mutta kun laulaa Happy Birthday Baby omalle isälleen, tulee väistämättä nolo olo. Tämä kuitenkin vahvisti jotain odotuksia, sillä olin veikkaillut keikan alussa kaverilleni, että vierestämme johdatettu valkopaitainen musta varttuneen Sam Cooken näköinen mies on Alain Clarkin isä.

Pari viimeistä biisiä olivat sen verran jykevää funkya soulia, että sanat ja isät katosivat mielestä hetkeksi. Groovy bändi sai Generation Love Revival –biisiin paikoin hypnoottisen meiningin, josta fibat levisi helposti koko saliin. Fiilis alkoin nousta kuin elohopea auringon paisteessa. Encorena kuultiin kuten arvailin Father & Friend, ja totta, Dane Clark nousi lavalle laulamaan duettoa poikansa kanssa. Alainin ääni oli miellyttänyt koko keikan, mutta kun cover-bändi-laulajana kannuksensa saanut isä-Dane avasi suunsa, olin myyty. Äijä oli kuin suoraan Motown-katalogista repäisty tai kuin Curtis Mayfieldin kadonnut veli. Mistä Amerikan musta soul olikaan jäänyt paitsi? Alain oli raahannut paikalle koko perheensä äitineen ja siskoineen ja tämä karkkinen huipennus pysyi kuin pysyikin äyräitten sisäpuolella. Joskus imeläkin voi olla sopivan karvaista, josta jää neutraali loppumaku. Näin kävi tällä reilun tunnin viihteellisellä keikalla.