Weeping Willows (SWE) @ Sellosali, Espoo, 13.11.2016

 

Tyhjä esiintymislava on tunnelmallisesti valaistu, instrumentit lepäävät paikoillaan, soittajat valmistautuvat takahuoneessa. Tasan klo 18 alkaa kaiuttimista kuulua Frank Sinatran pettämätön tulkinta klassisesta Willow Weep for Me -kappaleesta. Ei siis epäilystä, mistä ruotsalainen Weeping Willows on napannut nimensä. 1950-luvun iso soundi nappaa Sellosalin tyylikkäästi pauloihinsa. Sinatran lämmittäessä pääesiintyjäkään ei voi olla ihan vaatimaton.

Ruotsalainen Weeping Willows on ollut aina tiedossa sen alkutaipaleesta lähtien ja satunnaisessa kuuntelussa, mutta nyt korkkaan vasta ensimmäisen keikkakokemuksen. Sain isänpäivälahjaksi lipun Weeping Willowsin keikalle ja parempaa lahjaa en olisi osannut toivoa, varsinkin kun keikka osui vielä samaiselle illalle.

ww2Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.

Weeping Willows aloitti kaksiosaisen konsertin edelliseltä The Time Has Come (2014) -albumilta löytyvällä kappaleella The World Is Far Away. Keväällä julkaistun Tomorrow Became Today –albumilta valittu Go Find Your Happiness piti tunnelman yllä. Yhtyeen keulahahmo Magnus Carlson kirjoitti uuden albumin nimikappaleen vuosi sitten kuolleen isänsä muistolle ja siitä tuli luontevasti tämän päivän hymni. Värisyttävä sävellys on eittämättä kuluvan vuoden komeimpia kappaleita. Carlson on laulajana Pohjois-Euroopan tasokkaimpia, joka pystyy tulkinnallaan kamppailemaan helposti niin Elvis Presleytä, Topi Sorsakoskea kuin Morriseyta vastaan. Ryhdikkäässä ruskeassa puvussaan hän hallitsi lavaa elegantisti kuin Roy Orbison. Carlson oli omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen puheliaalla tuulella ja mies suolsi ruotsia, suomea ja englantia sekaisin. Magnus vaikuttaa spiikatessaan varovaiselta kaverilta, mutta kun laulun vuoro tulee, niin mies on itse varmuus.ww3

Muu bändi hoiti yhtä vakuuttavasti oman tonttinsa. Bassoa soitti bändin ainoa ulkojäsen Anders Kappelin. Varsinaiset jäsenet Rumpali Anders Hernestam, kitaristi Ola Nyström ja multi-instrumentalisti Niko Röhlcke soittivat yhteen saumattomasti. Riisuttu bändi saa kuitenkin aikaan ison soundin, vaikka albumeilla kuultavat isot jousisovitukset ja torvet puuttuvat. Hetken bändi yritti kuulostaa suomalaiselta rautalangalta kappaleessa Let the River Flow. Carlson kertoi Topi Sorsakoski & Agentsin klassikkoalbumin In Beat olleen yhtyeen suuri esikuva. Yllättävän lyhyeksi jäänyt ensimmäinen setti päättyi kappaleseen I’d Do Anything For You.

Sellosalin konserttimeininkiin kuuluu reilu väliaika, jolloin kahvitellaan kuten teatterissa. Siinä ehtii myös juoksemaan automaatille nostamaan käteistä, jos haluaa ostaa bändin levyjä. Silti tauko katkaisi hienoksi viritetyn tunnelman. Toinen puoliaika vaatii aikansa, jotta pääsee takaisin oikeaan moodiin. Weeping Willows teki sen helpoksi aloittaessaan kakkossetin komeasti Fear & Love (2007) -albumin uljaalla kappaleella The Moon Is My Witness. Perään kuultu It Takes A Strong Heart to Love jatkoi samaa rataa. Varhaiselta Endless Night (1999) -albumilta kuultiin While I’m Still Strong ja tuore My Love Is Not Blind. Molemmissa kappaleissa epätoivosta kipinöi kuitenkin optimisimia. Sitten koitti se hetki, jota ei osannut odottaa. Esa Pulliainen oli vieraillut Tavastian keikalla ja esittänyt Surujen kitaran Weeping Willowsien kanssa. Nyt Bändi hoiti sen ilman Pulliaisen legendaarisesti pillittävää kitaraa, mutta silti se nousi illan yhdeksi kohokohdaksi. Magnus Carlson artikuloi suomen kieltä kerrassaan komeasti. Suomi-linja jatkui kun tämän jälkeen kuultu True To You sai myös viittauksensa sekä Jani & Jetsettersin Viileää että Eläkeläisten Humppa sujuu cover-versioihin. Varsinainen setti päättyi irtonaiseen Wait For Love To Grow -kappaleeseen.

wwSellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land.

Kokonaisuudessaan hieno, harkitusti kasattu, tunnelmallinen keikka, joka sai suonet virtaamaan ja valtimot sykkimään. Weeping Willows on emotionaalisten ihmisten musiikkia ja erityisesti tällaisena päivänä se toimii kaihomielisille isille. Kun Magnus Carlsonin poistui viimeisen kerran lavalta, huikkasi hän takahuoneeseen, että varatkaa yksi lonkero. Se on konkreettinen esimerkki siitä miten paljon Weeping Willowsin kundit pitävät suomalaisesta kulttuurista.

ww4

Tom Petty & The Heartbreakers (US), Jonathan Wilson Band (US) @ Globen, Stockholm, Sweden 14.6.2012

Ehdittiin tottua jo pitkään, että kaikki isot nimet soittavat Ruotsissa ja karttavat kaukaa Pohjanlahden toisen puolen perukat. Asian tila on onneksi ollut korjattuna jo monta vuotta ja Suomessakin ollaan saatu heilua maailman tähtien tahtiin. Voisi sanoa jopa ylitarjontaan saakka. Silti on muutamia poikkeuksia, jotka eivät millään löydä syytä tulla Suomeen. Yksi heistä on Tom Petty & The Heartbreakers. Ainoan kerran Tom Petty esiintyi Bob Dylanin lämppärinä Helsingissä Let Me Up (I’ve Had Enough) albumin kiertueella 1980-luvun lopussa. Eli aika pitkään on mies maatamme vältellyt ja eikä liiemmin ole keikkaillut Euroopassa. Siksipä Tom Petty on ollut yksi odotetuimmista artisteista.

Ruotsissa ei ole tullut käytyä aiemmin keikkareissuilla. Silloin kun The Rolling Stones vieraili muinoin Ullevilla, olin sen verran juniori, että sain vain kuolata vierestä, kun kuuli naapurimaahan tehdyistä pyhiinvaellusmatkoista kylän vanhimmilta, jotkut olivat päässeet jopa Roskildeen saakka. Toisaalta silloin teininä se oli myös likviditeettikysymys. Nyt tilaisuuden tullen ei ole enää mahdotonta lähteä keikkojen perässä kauemmaksikin. Taisi olla helmikuuta, kun ilouutinen Tom Pettyn Euroopan kiertueesta lanseerattiin. Kiertuelistalle osui lähimpänä Tukholma. Ei muuta kuin Ticnetin sivuille jonottamaan. Reilun tunnin venailulla, sain mitä hain ja vuoden odotetuimman keikan tittelissä oltiin hanakasti kiinni ja vielä ihan kohtuulliseen 79€ hintaan.

Ensimmäinen Ruotsin matkakeikka sujui varsin mutkattomasti. Onneksemme halpalentoyhtiö Norwegian singahtelee Tukholmaan edullisesti. Hyppäsin koneeseen klo 15 Helsingissä ja klo 19.30 olin jo kuulemassa Globen-areenalla Tom Pettyn lämppäriksi haalittua Jonathan Wilsonia. Yöksi Söderiin hotelliin ja seuraavana päivänä takaisin Suomeen. Ei paljoa kalliimpi kuin festarikeikka Suomessa. Wilsonin setistä jäi jokunen biisi kuulematta, mutta ihan omasta syystä, nimittäin Södermalmin meininkiä oli kiva tuumailla terassilta käsin. Siitä huolimatta Wilson nappasi mukaansa ja paikoin hyvään countrypsykedeliagrooveen mies bändeineen pääsi. Viime vuonna lupaavan Gentle Spirit -albumin julkaissut Wilson olisi ollut omiaan klubissa, mutta nyt niin kuin lämmittelijät aina, jäi hän pääesintyjän valtavan odotuksen jalkoihin. Wilsonille ei tainnut jäädä soundcheckissa aikaa riittävästi, sillä suht kolkkoon ja kovaan soundiin ei tahtonut millään korva tottua. Silti sen tason herra, jolle suon uuden mahdollisuuden heti kun sellainen eteen tulee.

Globen on hulppea areena. Kyllä Hartwall-halli jää olemuksellaan varjoon, ehkä tosin saundeillaan nousee parempaan asemaan, koska Globen on korkea kupoli. Enpä kuitenkaan lähde akustiikkaa vertailemaan, vaikka sehän on selvä, ettei areenoilla pääse klubin intensiiviseen tunnelmaan. Tärkeintä on aina esitys ja sisältö – ja se miten biisit välittyvät. Jos jokin häiritsee, aika harvoin sen laittaa akustiikan tai miksauksen piikkiin, ongelma on soitossa ja biiseissä. Tom Pettyn astuessa lavalle kaikki saundilliset seikat jäivät sivuosaan ja se on hyvä merkki se.

Globen vetää show-illoissa reilut 16.000 katsojaa. Montaa paikkaa ei tänäkään iltana ollut tyhjillään. Istuin permannolla rivillä 46, mistä oli lavalle sellainen 30-40 metriä, ei mitkään eturivin paikat, mutta hyvin Pettyn konstailematon lava sinnekin erottui. Suuri etu oli siitä, että permanto oli tehty loivasti nousevaksi. Raisereita pinoon ja jengi näki kentän joka riviltä. Tom Pettyn taustaa hallitsivat syvyydessä valtavat verhot, jotka vaihtoivat valoissa väriään. Maltilliset screenit olivat sijoitettu lavan yläreunaan neljään ruutuun, ja kuvissa esillä oli tasapuolisesti bändi siinä kuin itse laulaja-lauluntekijä. Kaikin puolin Tom Pettyn olemukseen sopiva stage, jossa ei pelleilty mahtipontisuudella.

En ole perehtynyt ruotsalaisiin anniskeluoikeuksiin, mutta kyllä se vaan kotimaan kaljakarsinajonotuksen voitti, kun sai hakea oluttuopin kentän reunalta ja siemailla juomaa samalla kun kuunteli Jonathan Wlisonia. Tom Pettyn vedon aikana hanat olivat kiinni. Kännivetoista juopottelua en konsertissa nähnyt, vaikka takarivin pojat lauloivat heti aloitusraita Listen to Her Heart -biisistä lähtien mukana kuin iloisessa brittiläisessä jalkapallokatsomossa. Tosin vessavisiitillä osui yksi roskikseen sateenkaaria antautuneesti haukotellut ruotsalaisherrasmies.

Tom Petty soitti tasan kahden tunnin keikan. Biisilista oli uskollinen Euroopan kiertueen aikaisemmille seteille, vaikka luotettavalta taholta kuulinkin, että Pettyllä on tapana ruuvata biisilista kuntoon vasta puoli tuntia ennen keikkaa. Vain Don’t Come Around Here No More oli uusi valinta. Monen mielestä Pettyn kauheimpia sävellyksiä, mutta kyllä siitäkin saatiin kuulla ehkä paras versio ikinä. Keikan puolessa välissä käväisin lavan etureunan kulmilla ja ehdin kuunnella Something Good Is Coming-biisin hyvältä etäisyydeltä, kunnes järjestysmies osoitti seikkailijalle tien takaisin istumapaikalle. Viime vuotisen Mojo-levyn biisi nousi illan kauneimaksi esitykseksi ja muutenkin uuden levyn blues toimi paremmin livenä kuin levyllä kuten biisillä Should Have Known It. Lisäksi Hearbreakers soitti mainion version Fleetwood Macin Oh Well-biisistä, jonka Havana Black vakuutti reilut parikymmentä vuotta sitten olevan coveroitavissa. Tom Petty and the Heartbreakers on bändi ja se sai mahtiareenalla fiiliksen, että olisi ollut katsomassa intiimimpää keikkaa. Unohtui useasti, että taustalla on enemmän ihmisiä kuin jääkiekiekon MM-finaalissa.

Tom Petty on hitauden mestari. Biisit käynnistyivät verkkaisesti. Uneliaisuus korosti sympaattista ja läsnäolevaa tunnelmaa. Tom Pettyn välispiikit olivat kömpelön ystävällisiä ”Thank you so much”-osastoa. Politiikka ja retoriikka kuullaan toisilla lavoilla. Nyt puhui musiikki ja bändi, ja hyvin puhuikin. Hitaus on rauhaa ja onnistuessaan rautaa.

Hauskempaa olisi haukkua, mutta minkäs teet, kun olet fani ja odottanut ikäsi keikkaa; ei tästä voi pahoja sanoja pudotella. Mieluummin olisin nähnyt Heartbreakersin vuonna 1979, mutta turha jossitella, jos vanhat jermut osaavat hommansa samalla tavalla nytkin. Monta herkkua jäi kuulematta, sillä sen verran muhkea katalogi bändillä on. Ikisuosikit Mary Jane’s Last Dance ja Refugee lämmittivät eniten. Yleisö taas riehaantui Full Moon Feverin hiteistä. Viihdyttävä cover -versio kuultiin Traveling Wilburys klassikosta Handle With Care, jossa Roy Orbisonin osuuden tulkitsi ansiokkaasti komppikitaristi Scott Thurston.

Tom Pettyn laulu on kiehtovaa, koska se välillä tuntuu yhtä väkinäiseltä kuin teinipoika tuskailisi äänenmurroksessa, mutta hetken päästä äänihuulet lepattavat kuin ilolinnun siivet ja tekee Pettystä erinomaisen tulkitsijan. Lavakarisma ei ole Bruce Springteenin tasoa, mutta entä sitten, jos meininki bändissä paikkaa puutteet. The Heartbreakers on maailmanluokan orkesteri, ihan samaa tasoa kuin E Street Band, vaika ei soundiltaan yhtä massiivinen. Kitaristi Mike Cambell on mestari, mutta kaukana kitarasankareiden olemuksesta, Benmont Tench on kosketinsoittajien velho ja alkuperäinen basisti Ron Blair oli välillä poissa riveistä 20 vuotta, mutta soitti keikan päättänyttä American Girliä kuin vuonna 1976. Rumpali Steve Ferronessa ei ole samaa iloa kuin originaalipaukuttaja Stan Lynchin soitossa, mutta taitoa enemmän.

Kevään ja alkukesän keikat ovat olleet aika nostalgiavoittoisia ja hassua todeta, että kuuskymppiset ovat ihan yhtä notkeita kuin nuoremmat kollegat. Jos soitto kulkee, niin antaa mennä vaan. Tässä on elämää monella artistilla edessä. Useasti väitetään, että parhaat biisit on tehty aikaa sitten ja uusi materiaali on vanhan toistoa. Tom Petty on poikkeus, sillä miehellä riittää luomisvoimaa edelleen. Hän on yksi tasalaatuisimmista lauluntekijöistä maan päällä.

Tom Petty & The Heartbreakers heitti odotukset täyttäneen keikan, että voin sanoa nähdyn nouseen areenakeikkojen kärkeen – ja siinä kategoriassa on entuudestaan jo aika kovia nimiä. Keikan anti oli monipuolinen: pari coveria, muutamat bluesit uudelta levyltä ja loput viisut tasaisesti koko pitkän ja tuotteliaan uran klassikkoalbumeilta. Suuria yllätyksiä ei kuultu, mutta ei sitä ekalla kerralla osaisi mitään rutiinista ja hyväksi havaitusta poikkeavaa odottaakaan.

Settilista:

Listen to Her Heart

You Wreck Me

I Won’t Back Down

Here Comes My Girl

Handle Wirh Care

Good Enough

Oh Well

Something Big

Don’t Come Around Here No More

Free Fallin’

It’s Good to Be King

Something Good Coming

Learning to Fly

Yer So Bad

I Should Have Known It

Refugee

Runnin’ Down A Dream

Encore

Mary Jane’s Last Dance

American Girl