Tuntematon's avatar

Mikko Alatalo @ Olarin kamelit, Espoo 1.2.2013

by

Keikkavainu pitää liikkeellä. Osuipa silmään mainos, jossa kerrottiin keidasravintola Olarin kameleissa esiintyvän herra nimeltä Mikko Alatalo, joten ei auttanut muuta kuin tehdä ekskursio Espoon lähiöön. Ilmainen sisäänpääsy ei myöskään jarruttanut lähtöaikeita. Kansanedustajan ei varmaan tarvitsisi kiertää pikkuräkälöitä leivän vuoksi. Eipä taida ollla Alatalolla muuta vaihtoehtoa kuin heittää keikkaa puhtaasti sydämestään. Käsi lippaan siis.

Mikko Alatalo ura on huikea, vaikka miehen maineelle ja sinisille silmälaiselle pääkaupunkiseudulla lähinnä naureskellaan. Katu-uskottavuus taisi murtua kun Mikko alkoi kynäillä Syksyn sävel-hittejä 1970-luvun lopulla. Huumori-iskelmä osui kansaan, mutta ei siihen jengiin, joka arvosti Mikon ensimmäisiä Love Recordsin julkaisemia soololevyjä Maalaispoika oon (1973), Hasardi (1976), Rokkilaulaja (1977) tai Juice Leskistä tai Heikki Silvennoisen progepumppu Tabula Rasaa, joiden kanssa Alatalo oli tehnyt jo komeaa jälkeä. Iskelmä vei Alataloa, mutta ei täysin. 1980-luvun alussa syntyi lastenlauluja kuten Känkkäränkkä, mainosmusiikkiaa Puuhamaalle, mutta myös vakavampaa iskelmää sekä sävelmiä Mikko Niskasen Ajolähtö -elokuvaan. Kappaleet Alatalo on kirjoittanut pääosin Harri Rinteen kanssa. Musiikin ohessa Mikko Alatalo teki myös toimittajanuraa yhtä kirjavasti Yleisradiossa. Parhaiten mies muistetaan Hittimittarista ja laulattajana Tammerkosken sillalla -ohjelmasta.

Yhteislaulutunnelmissa Mikko aloitti keikkansa Olarin kameleissakin puoli kymmeneltä. Heti kärkeen kaljanhuuruisen baarin väki kannustettiin laulamaan mukana kaunis Viivy vielä hetki. Sitten annettiinkiin kunniaa Juice Leskiselle, jonka Syksyn sävel pohjusti Mikon ensimmäistä Syksyn sävel -voittobiisiä Vicky Lee. Ihan tuoppiinmenevän meiningin Alatalo kauluspaidassaan sai kapakkaan. Hänen vierellään soitti hanuria Jarmo ”Jammi” Humalamäki, joka veti Juicen lauluosuudetkin Mä lähden maalle-duetossa. Hanuri toimi varsinkin hyvin vähän harvinaisemmassan kappaleessa Jolsa jätkä, joka on tuttu Ajolähtö-leffasta. Yleisöstä aneltiin Tytöt tahtoo pitää hauskaa-rallia, mutta eipä saatu vielä ekaan settiin. Sen sijaan baarin kauneimmaksi kehutun neidin toive toteutui, kun Alatalo sai lapun häneltä käteensä. Hieno Hengitä sisko päästi Alatalon breikille jakamaan nimikirjoituksia. Eräs iäkkäämpi äityli otti Mikon signeerauksen käsivarteen ja esitteli sitä ylpeänä kuin teinityttö.

Kuivaniemeltä kotoisin oleva Mikko Alatalo lähti Tampereen yliopistoon opiskelemaan ja Manseen myös jäi. Manserokin aateliin mies ei ole koskaan oikein istunut. Oman tien kulkija kun on  tavallaan. Kolmas kausi kansanedustajana ei ole himmentänyt miehen pispalalaisleimaa, vaikka työt tehdäänkin Arkadianmäellä. Muusikkous on jäänyt politikoinnin varjoon, vaikka aikaansaavampi Alatalo on ollut musiikin saralla. Lintubongari kerää kirjaansa niin satakielen kuin variksenkin. Samasta syystä lähdin Mikon keikalle. Ei Alatalo ole koskaan ollut suuri suosikkini eikä pyörinyt levylautasella, mutta kaikesta huolimatta olen aina häntä arvostanut ja varsinkin muutamista kansallishymnin arvoon nousseista sävellyksistä ja sanoituksista. Parhaat sanoituksensa Alatalo on tehnyt Maaritille. Jäätelökesä ja Hymypoika ovat ehkä hieman aliarvostettuja mestariteoksia. Toisaalta Tabula Rasalle kynäilty Gryf kertoo taas Alatalon taitavan genreen kuin genreen istuvia lyriikoita.

Toinen setti tarjosi koko uraa luotaavan kattauksen. Tuli herkempää Ihmisen ikävä toisen luo, rempseämpää Leuhkat eväät ja ällöttävämmältä osastolta Taitaa tulla kesä. Saatiinhan se Tytöt tahtoo pitää hauskaa loppujen lopuksi ja encoressa kuultiin Känkkäränkkä ja Maalaispoika oon. Juopuneeseen varttuneeseen olarilaiskaraokekansaan rallit istuivat mallikkaasti. Osa tosin oli kiinnostunut enemmän kaljankittaamisesta kuin Mikosta. Ei sitä itsekään rauhassa saanut toljottaa Alatalon esitystä, kun aina joku tuli länkyttämään. Eräs metriheikki vihjaisi, että kohta täällä tapellaan. Eipä tarvinnut jäädä kapakkaan viettämään iltaa pitempään, vaan luikin keikan päätyttyä pois.

Mikko veti aika odotusten mukaisen keikan. Olisin kaivannut coveria Spencer Davis Groupin soulklassikosta Gimme Some Lovin’. Eipä tohtinut senaattori kiekua sielukasta vonkausbiisiä. Hyvin Alatalon ääni vielä toimii, mutta Anna mulle lovee -biisin äärirevittelyyn ei taida ääni enää taipua. Pari tuntia pubin nurkassa perjantai-iltana on päivän jo eduskunnassa istuneelle kansanedustajalle kelpo suoritus. Keikkakokemus oli virkistävä ja lähiöseikkailu näytti taas erään kulman Suomen kansasta. Alatalo osaa jutustelun yleisön kanssa ja kupletin perinteen, kyllä kansa tykkää. Mikko Alatalon kaltaista ja yhtä monipuolista muusikon uraa ei taida kukaan olla Suomessa tehnyt. Alatalo ei ota pois sinisiä silmälasejaan varmaan saunassakaan, mutta kaikki epäilijät voisivat riisua sinisilmäisyyden ja katsoa Alataloa yhtä laajasta perspektiivistä kuin mies katsoo maailmaa itsekin.

Tuntematon's avatar

Hoedown @ Juttutupa, Helsinki 26.1.2013

by

Kello 22 jono ravintolan edessä lauantai-iltana ei normaalisti yllätä, mutta enpä ole koskaan käkkinyt Juttutuvan oven takana lauman jatkeena. Edessäni odotti portsarin armeliasta vinkkausta sisään sakki, jonka keski-ikä oli reilusti lähempänä kuolemaa kuin syntymää. Hoedown on vetänyt demarikuppilan piripintaan monta kertaa aikaisemminkin. Itse asiassa jo kymmenkunta vuotta ja yleisö koostuu valtaosin varttuneemmasta väestä. Suosio on saletti. Yhtye juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan vetämällä legendaarisia Hoedown-klubikeikkoja peräti neljänä iltana putkeen. Kiertue jatkuu ympäri maata, mutta Juttutupa on Hoedownin koti – sieltä on hyvä startata.  Bändi syntyi Art Goes Kapakan myötä Taidehallin kuppilassa kun Mika Kuokkanen (kitaristi, laulaja) ja Masa Maijanen (basisti )vetivät perustamansa bändinsä kanssa keikan vierainaan Olli Haavisto (pedal steel etc.) ja Esa Kaartamo (laulu, kitara). Vieraileva duo liittyi bändiin samantein ja nykyään kombo kattaa kaikkiaan seitsemän jäsentä. Vahvistukseksi ovat sittemmin liittyneet Ninni Poijärvi (laulu, viulu, haitari), Jarmo Nikku (Kitara etc.) ja Topi Kurki (rummut). Kasassa on siis eräänlainen dreamteam.

Itse päätin lähteä todistamaan Juttutupa-tourin toiseksi viimeistä iltaa. Sunnuntain päätöskeikkaa mainostettiin ikärajattomana. Olisipa ollut kiinnostavaa nähdä millaista settiä bändi tarjoilisi koko perheelle sopivalla teemalla. Perinteikkäästi Juttutuvan keikat alkavat jo iltayhdeksän huitteilla. Tiesin tämän, mutta paikalle ehdin vasta kymmeneksi. Reilun tunnin sain kuitenkin kuunnella Hoedownin vilpitöntä rakkautta roots-musiikkia kohtaan. Se ponnistaa syvältä. Orkesterin vahvuus on taidokas yhteissoitto ja sävykkäät stemmalaulut, mutta heikkous taas hienoinen laiskanpulskeus. No, eipä tässä genressä nyt kukaan odotakaan mitään revittelyä, mutta pieni irrottelu piristää kummasti kokemusta kuten basisti Masa Maijanen, joka intoutui keikan lopussa laulamaan rehvakkaat bluesit. Settilista koostuu juurimusiikin klassikoista ja sekoittaa folkia bluesiin ja rock’n rollia countryyn. Hoedown tarjoaa tyylitajuisia ja paikoin varsin sielukkaita cover-versioita menneistä mestaripaloista ja esittää välillä myös omaa tuotantoa, joka ei erotu muusta materiaalista ainakaan pahassa.

Hoedown-klubi-iltojen perinteeseen kuuluu kutsua mukaan vierailevia kotimaisia artisteja. Ilman näitä eturivin yllätysvieraita Hoedown jäisi pikkasen tasapaksuksi. Sehän tässä hassua, kun kukin Hoedown-jäsen pärjää yksin karismallaan, mutta yhdessä he ovat vähän kuin The Band. Loistava orkesteri, yksi parhaista, mutta kun The Last Waltzin vieraslitanjan tapaan eteen astuu vaikkapa Bob Dylan, niin johan kombinaation ylle nousee sädekehä. Hoedown oli kutsunut lauantain vieraaksi herran nimeltä Tokela. Alkuillan keikkaa oli erään kuulijan mukaan ihastuttanut eniten Esa Kaartamon tulkinnat. En epäile yhtään. Itsellä skarppi oli nyt Hoedownin ja Tokelan osuudessa. Yhteistyö on jatkunut pitkään ja siitä on todisteena kimpassa väsätty ja kovasti kehuttu pitkäsoitto Honky Tonk Merry-Go-Around (2008). Spiikissään Tokela mainitsi nuoruuden esikuvakseen Eddie Cochranin, jonka Three Steps to Heaven -biisi soikin rapeana versiona. Samoin albumin nimibiisi kantrikuningatar Patsy Clinen Honky Tonk Merry-Go-Around höyrytti ilmanalaa hyvällä buustilla. Tokelan Melrose on allekirjoittaneelle aina ollut vähän yhden biisin bändi, vaikka asenne triolla on kohdillaan. Tokelan ja Tommi Vikstenin duo The Munsons on mielenkiintoisempi. Tokelan laulu on ollut aina herpaantumatonta, raastavaa ja samalla ilmavaa. Tälläkin kertaa mies osoitti olevansa vähän pehmeämmällä maaperällä valtakuntamme juurimusiikin tulkitsijoiden peruskiviä.

Hoedown on kuin juurikasmaan bataatti. Perusperunaa muistuttava, mutta kuitenkin makeampi ja värikkäämpi, silti perinteikäs ja ravitseva. Onhan se huikeaa, että bändi on kymmenen vuoden ajan tarjoillut säännöllisesti ilmaisia klubi-iltoja. Nyt neljä iltaa putkeen tarjosi tosifaneille hurmoksellisen viikonlopun, mutta kukapa pelkkää bataattia vetäisi napaan. Meikäläinenkin innostuu, jos kyytipojaksi tarjotaan jotain lisuketta kuten herra Tokela.

Tuntematon's avatar

Lost Angels (US), Dirty Passion (Swe) @ Virgin Oil, Helsinki 11.1.2013

by

Virgin Oil tarjosi perjantai-illalle hard rock -kokoontumisajot. Lähtölaukausta ja kotimaista Santa Cruz -yhtyettä en ennättänyt kuulemaan, mutta kakkosruudusta startannutta Dirty Passionia näin sen verran, että voin todeta ihan potentiaaliseksi bändiksi hard rockin jokamiesluokassa. Malmösta kotoisin oleva Dirty Passion on julkaissut kaksi albumia perinteitä kunnioittavaa 70-80 -lukujen melodista rockia. Sekä Different Tomorrow (2010) että tuore In Wonderland (2012) ovat kivunneet Ruotsissa albumilistojen top 10 -listalle, joten käyrä on orkesterilla nouseva. Mitään uutta ja ihmeellistä bändi ei tarjoa, mutta omasta sävelkynästä syntyvät biisit ovat turvallisen tarttuvia. Etenkin uuden albumin singlenostot When Darkness Falls ja Daughter of the Reaper panevat veren kiertämään. Sopii Hellacoptersin ja Backyard Babiesin ystäville.

Harvemmin pääesiintyjä on cover-biiseillä ratsastava pumppu. Lost Angels otsakkeen alle mahtuu neljä kohtuukovan historian omaavaa heppua. Takalinjoilla kattiloiden takana istuu Troy Patrick Farrel, jonka päätyönantaja on White Lion. Bassoa sormeilee Eric Brittinghham, joka muistetaan kuontalostaan hiusheavy-genren konkariyhtye Cinderellan alkuperäisjäsenänä. Cinderellasta sen enempää, mutta Hearbreak Station (1990) on yhtyeen tuotannosta erottuva helmi. Lost Angelsin puhemiehiä olivat Eric Dover ja Ryan Roxie, jotka hoitivat laulut ja kitaroinnit. Dover on soitellut Alice Cooperin kanssa Eyes of Alice Cooper (2003) ja Dragontown (2001) -albumeilla. Mies muistetaan äänestään Slash’s Snakepit -orkesterin vuonna 1995 julkaistulta ykkösalbumilta It’s Five O’clock Somewhere, millä Dover liidasi laulut. Ryan Roxie on pyörinyt Doverin kanssa samoissa ympyröissä Alice Cooperin ja niin ikään Slashin kanssa. Roxie ei ole porukan vakimiehistöä, vaan tuuraa John Corabia Euroopan rundilla. Corabilla on epäkiitollinen menneisyys Mötley Crüen rivistössä seistä hetken Vince Neilin pallilla. Kelpo ansioluettelo miehistöllä, mutta omaa tuotantoa kuultiin naftisti. Ilta oli pyhitetty kadonneiden enkeleiden osalta muiden mestariteoksille.IMG_0408

Lost Angels on poikain terapia- ja ajanvietetoimintaa muiden työnantajien pitäessä huilia. Eikä siinä mitään, hyvin homma luonnistuu.  Puolitäyteinen sali sai 15€ hintaan maittavaa antia. Lost Angles pudotteli varmaotteisesti klassikkokappaleita kuin lunta kerrostalon katolta. Settilistaan koostui katraasta rennon sähäköitä tulkintoja mm. Beatles Helter Skelter, Alice Cooper No More Mr Nice Guy ja Wings Band on the Run, Thin Lizzy Jailbreak, Queen Under Pressure, Golden Earring Radar Love. Sanotaan, että eilinen ruoka ei ole mikron lämmittämänä ihan samaa kuin suoraan liedeltä, mutta hyvistä raaka-aineista tehty soppa toimii aina. Niin tapahtui Virgin Oilissa. Ilta huipentui encoressa vedettyihin henkilökohtaisiin ikisuosikkeihin. Ensiksi jamiversio lyömättömästä Faces-klassikosta Stay With Me. Ihan ei tavoitettu Rod Stewartin raspia, mutta siitä viis. Päätösstygenä kuultiin antaumuksellinen veto Cheap Trick-helmestä Surrender. Jepujep, sitä sai sitten koikkelehtia hyvissä moodeissa narikkajonoon.

Tuntematon's avatar

Pää kii, Wasted @ Tavastia, Helsinki 4.1.2013

by

Näyttää vahvasti siltä, että punk-rock tekee uuden läpimurron vuonna 2013.  Syynä siihen on orkesteri Pää kii.  Oikeastaan voidaan puhua jo viime vuoden lopusta, jolloin ilmestyi esikoisalbumi Pää kii. Platta sai huikean vastaanoton kriitikoiden keskuudessa ja nousi vuoden albumilistojen kärkipaikoille. Itsekin valahdin samaan imuun ja eittämättä kiekko on klassikkoainesta. Itse asiassa Pää kii on musiikillisesti aika softcore-punkia, melkein voisi sanoa, että enemmän varhaista uutta aaltoa. Tosin asenne Teemu Bergmanin liidaamalla pumpulla on hyvin punk.

Tein varhain päätöksen, että bändi pitää nähdä mahdollisimman pian elävänä. Punk Xmas –kiertue starttasi itse asiassa  jo marraskuun lopulla, mutta jatkui vasta tammikuussa, joten vitsikkäästi yhtään keikkaa ei osunut itse joulukuulle. Pää kii ja Wasted yhtyeiden lisäksi kolmantena kiersi mukana myös tuoreen albumin Kaupungin kutsu julkaissut Särkyneet. Ostin lipun ennakkoon, sillä ounastelin Tavastian tulevan Pää kii -hypen myötä täyteen.  Niinhän siinä kävi, että klubi myi loppuun. Tulipa havaittua useita pettyneitä katseita Tavastian porteilla. Tässä on vaarana, että Pää kii saa koko kansan Klamydian leiman hyvinkin pian. Eihän siinä massamenestyksessä mitään pahaa ole, mutta mieluummin pitäisin combon räkäisten kuppiloiden iskuryhmänä. Tavastian edessä oli vielä vähän yli kymmenen aikamoinen jono. Särkyneiden showtime oli 22 ja kävi sitten lopulta niin, etten nähnyt orkesterilta ainuttakaan biisiä. Mieluummin olisin missannut Wastedin, joka vielä kiertueen alussa oli pääesiintyjä. Kävi vähän samoin kuin aikanaan Nirvana kiersi Dinosaur Jr kanssa. Kova noste vaihtoi pääesiintyjän kesken kiertueen.

Wasted on pitkän linjan jytäpumppu Joensuusta, joka on julkaissut jo kuusi pitkäsoittoa. Kiertänyt ulkomaita myöten ja välittänyt sanomaansa hyvän mäiskeen omaavalla äijäpunk-energialla. Etenkin uusimman Outsider By Choice (2011) albumin Reason to Believe? toimi mallikkaasti.  Laulaja Ville Rönkkö osaa asiansa, tosin erästä kaveriani lainaten joensuulaisaksentti saa englannin paikoin kuulostamaan kuin James Bondin viholliselta. Kitaristi Antti Rönkkö repii kitaraansa pätevästi. Rumpali Miikka Järvinen hakkaa kannuja kuten pitää. Meiningissä ei ole mitään vikaa, mutta Wastedista puuttuu jokin omaperäisyys ja tuore kulma kuten illan pääesiintyjällä. Kylläkin basisti Tuomas Järvisen välispiikki oli epäpunkmaisen kilttiä kamaa vähän  kuin hiihtokoulun opettajalta, mutta mahtoi olla oikeasti Wastedille ilo ja kunnia nousta täpötäyden Tavastian lavalle pitkästä aikaa.

Pää kii pamahti lauteille puolelta öin taustanauhan turvin. Startteriksi sopi mainioisti K-18, joka on uuden albumin ainoa turha raita. Sitten se kaljanhuuruinen punk-rock veikin täysin mukanaan. Teemu Bergman asettui lavan oikeaan reunaan ja veti kumppaneineen urpoimagoa uskottavasti.  Ulostepainoitteinen läpänheittö on typerää, vaikkakin sopii bändin linjaan, mutta sanoituksissaan Bergman on yhteiskunnallisesti kantaaottava ja riimityksissään nerokas kuten Nyt skipataan kahvit -biisissä. Näkökulma on usein käänteinen ja sitä kautta humoristisinen, josta oiva esimerkki on Ees jotain positiivist –kappale.

Ensimmäisten  biisien aikaan taustalaulut oli miksattu liian alas ja lähinnä salin takalinjoille kuului vain Teemun räkäisen ansiokas tulkinta. Tiukinta menoa tarjosivat Luuletsä ett mä oon huvikseni näin sekaisin, Paskahousun paluu ja Kalifornia Dreaming. Keikan loppupuolessa saatiin kuulla röyhtäisy,  joka olisi konventtisalissa aiheuttanut suurta pahennusta ja vähintäänkin jumalan koston. Tavastialla se sulautui meininkiin kuin kalja yleisön kitaan. Encore toi kuultavaksi yhden uuden biisinkin, joka lienee nimeltään Lihansyöjähirviö, mutta kovempi juttu taisi olla lavalle saatu yllätysvieras, kylläkin odotettu, sillä albumilla vierailee kahdella biisillä Tehosekoittimesta tuttu Otto. Niinpä Bergman siirtyi taustalaulajan rooliin ja arvon vieras kajautti ilmoihin kappaleet Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas ja Kun tänään lähden. Otto osoitti edelleen olevan eturivin rääkyjä. Pää kii pärjää ilman häntä, mutta ei tämä paha lisä ole. Kuluvana vuonna Pää kii tulee vetämään klubit ja festarit täyteen, sitä auttaa varmasti tuleva esiintyminen Emma-gaalassa. Jotenkin toivon, että siellä jätkät vetäisivät jotain provosoivaa vähän samaan malliin kuin Sex Pistols aikanaan Bill Grundyn haastaltevana Thames Televisionilla. Se auttaisi makeasti punkin uutta tulemista.

Tuntematon's avatar

Pentti Amore & Orphan @ Huttuhippu, Pyhätunturi, Pelkosenniemi 29.12.2012

by

Loma Pyhätunturilla ei antanut odotuksia rokkikeikoille, vaikka paikka kuuluu niinkin kuuluisan Pelkosenniemen kuntaan, mistä eräs Antti Hulkko alias Andy McCoy on kotoisin. Joskus yllättyy iloisesti. Lähdin niin sanotusti ottamaan haltuun hiihtomaisemia Pyhätunturilla ja kapusin rinnettä ylös. Eräässä mutkassa muutama heppu kertoi, että Huttuhippu-baarissa on menoa ja siellä esiintyy jopa joku trubaduuri. No, eihän siinä kauan rokkidiggari ihmettele, astuin pienen baarin lämpöön 21 asteen pakkasesta. Sisällä Huttuhipun nurkassa kyyhötti trubaduurin sijaan pari miestä. Toinen pitkänhuiskea kaveri kantoi titteliä Pentti Amore ja pienempi heppu nimesi itsensä Orphaniksi. Miesten pituusero, joka selvisi keikan jälkeen, toi mieleen vahvasti Simon & Garfunkel-duon niin, että Pentti Amore on Art Garfunkel  ja Orphan Paul Simon.Pentti & Orphan

Pentti Amore on Oulunseudun aktiivisia musamiehiä ja paremmin kaveri tunnetaan Morleyn laulaja/kitaristina. Orphan, joka  on tavattu kohdata nimellä Ossian Marttala, otti sanojensa mukaan orponimen kun jäi sooloilemaan torniolaisesta Zacharius Carls Groupista. Molemmat yhtyeet edustavat pohjoisen indie-rock-genren eturiviä. Morley on vielä aktiivinen, mutta Zacharius Carls Group on jäänyt pitkälle tauolle. Näin Etelä-Suomen kulmasta musiikkitouhuja seuratessa tuli taas sellainen fakta päin näköä, että kyllä tässä pitkässä maassa riittää mainioita ryhmiä Hangosta Utsjoelle. Eli luuppia vaan hiukan avarammaksi.

Edellä mainittujen ryhmien nokkamiehet kiertävät joulun välipäivinä Lapin hiihtokeskuksia Hirvaita äidin oomme kaikki -kiertueen merkeissä. Kaksikko osoittautui varsin mainioiksi laulajiksi ja tulkitsijoiksi ja yhdessä saivat aikaan sointuvia harmonioita. Kaksiosaisen keikan settilista oli kummankin bändien materiaalia. Vuoron perään ja vähän yhdessäkin Pentti ja Orphan lauloivat biisejään. Molemmat soittivat akustista kitaraa, mutta välillä rumpalin roolia vispatessaan yöpöydästä tehtyä lyömäsoitinta. Pääosin keikka oli minulle ennalta tuntemattomia Morleyn ja  Zacharius Carls Groupin biisejä, mutta loppupuolella pojat intoutuvat vetämään pari Radiopuhelimet-coveria englanniksi käännettynä, joista Paha puoli soi nätin softina käännöksenä Evil Side. Vuodenvaihteen juhlahumu innosti kavereita veivaamaan myös Rauli Badding Somerjoen tunnetuksi tekemän Juha Vainion pornolaulun Levanterin kulli.  Ilta Pentti Amoren ja Orphanin seurassa tuli odottamatta niin sanotusti puun takaa. Siitä huolimatta lauantai-ilta Pyhätunturilla oli mukava ja antoi virtaa seuraavan päivän hiihtoreissulle ja perehtyä mitä Morley ja Zacharius Carls Group ovat saaneet aikaisemmin aikaan.

Tuntematon's avatar

Muse (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki 10.12.2012

by

Muse on yliarvostettu bändi. Tämä ajatus on pitänyt valtaa mielessäni, vaikka muutamista bändin biiseistä olen pitänytkin kovasti. Muutama vuosi sitten käytin duuniin liittyvässä demossa bändin erästä biisiä, koska tiesin katsojan siitä oletettavasti pitävän. Kyllä valinta asiayhteydessä toimi hyvin, ei siinä mitään. Onneksi käyttötarkoitus oli yksityinen, muuten voisin olla 500.000 puntaa köyhempi kuten Nestle, joka hävisi oikeudenkäynnin käytettyään mainonnassaan Musen versiota Feeling Good -biisistä ilman lupaa.

Muse on tehnyt lukuisia hitaasti kasvavia mammuteja, jotka laittavat katsojan juoksemaan teollisia käytäviä, pyrkivän pakoon takaa-ajavia cyborgeja. Nämä fiilikset ovat hienoja, mutta enemmän Muse on minulle konsolipelimusiikkia kuin pop-rock-musiikkia. Bändissä on paljon Queen-vaikutteita, mutta silti vertaan bändiä helposti U2 tai Coldplay-orkestereihin. Eihän heissä paljoa samaa ole. Muse on pari pykälää rankempi, progressiivisempi, mutta näissä vertailukohteissa on massasuosion lisäksi mukana enemmän tunnetta. U2 nuolee parhaimmillaan nummia, Coldplay marssii marseljeesin eturintamassa, Queen on aidosti teatraalinen, kun Muse jää mahtipontisuudessaan kliiniseksi. Heidän musiikkinsa on tyylikästä, mutta hieman emootiokoyhää.

Brittiläinen Muse on laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn, basisti Chris Wolstenholmen ja rumpali Dominic Horwardin muodostama trio, joka on soittanut kimpassa jo vuodesta 1994. Se näkyy ilmaisuvoimaisessa soitossa. Äärimmilleen tarkaksi hiottu soitanta hipoo täydellisyyttä, mutta siinä virheettömyydessään se on paikoin teflon-pannu. Hyvin kääntyy ja ruskistuu, mutta ei jää kiinni. Musen tuotanto kattaa kuusi albumia, joista itselleni Black Holes and Revelations on merkittävin. Viimeisin The 2nd Law on ollut kuuntelussa, mutta ei ole tahtonut avata purjeitaan täyteen tuuleen. Muse on käynyt ennen eilistä konserttia Suomessa jo seitsemän kertaa, joista en ole nähnyt ainoatakaan. Siksi lähdin suurella uteliaisuudella matkaan ja odotin ennakkoluulot tyrmäävää keikkaa, jotain sellaista, että allekirjoittaisin bändin saaman laajan arvostuksen ja eritoten esiintymiskehut. Onko Muse todella maailman paras live-bändi?

Matkalla Pasilaan huomasin, että bussipysäkkien mainoksissa myytiin jo täyttä häkää ensi kesän Musen stadionkeikkaa. Herranen aika, antakaa jätkien nyt ensiksi soittaa hyvä keikka ja kasvattaa hetki kuulijoiden nälkää nähdä bändi uudestaan. Toki se ilmoitus oli lohtu niille, joille ei lippua konserttiin irronnut. Hartwall areena oli loppuunmyyty. Musea lämppäsi Deap Vally, kalifornialainen naispuoleinen The Black Keys. Kitaristi-laulajan ja rumpalin muodostoma duo on hyvässä nosteessa ja pian julkaistavasta debyyttialbumista on jo pientä kuhinaa. Heitä olisi ollut kiva nähdä, mutta ennätin kuulemaan vain tovin seinien läpi.

Muse astui lauteille klo 21.10. Lähinnä seurasin, miten Matthew Bellamy liikehtii. Bändi oli joutunut peruuttamaan sekä Ruotsin että Norjan keikat Bellamyn murtuneen jalan vuoksi. Helsinki oli myös liipasimella. Oisko varvas mennyt, sillä suht normaalin näköisesti Bellamy lavalla asteli. Ei mitään Mick Jaggerin juoksua tai David Lee Rothin pomppuja, mutta Bellamy merkkasi ympyrän muotoinen lavan reunat muutamaankin otteeseen rauhallisesti kävellen. Yläkatsomon liput maksoivat kohtuullisen 55 euroa. Väkeä oli laitettu myös lavan taakse, joka oli avoin joka suuntaan.

The 2nd Law -tour rakentui pitkälti uuden levyn tuotantoon, miltä kuultiin peräti kahdeksan kappaletta. Keikka starttasi The 2nd Law: Unsustainable, joka maalailevan intron tavoin keskittyi esittelemään lähinnä komeaa lavaa, jonka keskelle kohosi myöhemmin hulppea pyramidin muotoinen screeni, välillä täynnä TV-vastaanottimia, välillä vaikka mitä. Pyramidi oli hetken myös päälaellaan ja välitti hillittömiä monster-animaatioita, taloustilanteeseen kantaaottavia videoita ja grafiikkaa. Jokaiseen biisiin oli mietitty tarkka visuaalinen dramaturgia ja siitä kaikki pisteet. Screenitkin oli kekseliäästi sijoitettu lavan takareunaan. En muista ihan vastaavaa kuvallista ilotulitusta nähneeni. Ehkä Elton Johnin The Red Piano oli omassa lajissaan vaikuttava aikanaan Areenalla. Toisaalta visuaalisuuteen panostaminen tekee keikasta jäykän. Yleisölle esitetään show, mitä ei voi improvisoida. Soitetaan samat biisit tietyssä järjestyksessä joka kaupungissa. Tuli vähän ikävä Bruce Springsteenin vuorovaikutteisuutta ja heittäytymistä hetkeen. Muse on eri genreä ja heidän tietokonetyyppinen soundtrackiin sopii tietyllä tavalla etäisyys. Samoin heiltä puuttuvat poliittiset palopuheet. Riittää, että biisit puhuvat puolestaan.

Konsertti tarjosi reilut 20 biisiä, joista pitää nostaa uuden levyn tuotannosta pari stygeä, jotka nousivat kuitenkin varsinaisen vedon parhaimmistoon: princemäinen Panic Station ja keanemainen Explorers. Sen sijaan uusi Madness on pateettinen Queen-pastissi, joka ei vaan lähde käyntiin, ei edes livenä. Vanhoista kappaleista Time Is Running Out ja Plug in Baby sai katsomon innostumaan ja kuten myös edellisen The Resistance-albumin nimibiisi. Muse soitti niin kuin kuvittelin. Mahtipontinen meininki kantoi alusta asti maaliin saakka, joka kattoi kaksi encorea. Uprising starttasi, Knight of Cydonia jatkoi. Toisessa encoressa kuulimme vielä tarttuvan pianoriffin saattelaman Starlightin ja Lontoon olympialaisten virallisen Survival-viisun. Videopelisukupolvi sai mitä tilasi ja poistui tyytyväisenä areenalta kuunnellessaan 1h 50min suosikkiaan.

Muse

Matthew Bellamy on tyylikäs laulaja, mutta sama venyttävä tulkintatyyli alkaa värinöissään välillä puuduttamaan. Vielä kun miehellä olisi yleisön kanssa keskusteleva karisma, niin siinä se olisi. Jotain siis puuttuu ja tuskin koskaan parempaan suuntaan muuttuu. Jos tämä kuitenkin riittää, että voi tituleerata maailmaan parhaaksi live-bändiksi, niin sitten on vertailukohtia jäänyt näkemättä. Ehkä on jäänyt katsomatta taakse tai tutkailematta ympärillä olevaa aikalaistarjontaa. Muse on monelle tämän hetken cooleinta musaa. Puitteiden puolesta bändi rullaa A-luokassa, mutta kun kosketuspinta jää teräksiseksi, niin ei se soppakaan ihan parhaalla tavalla maistu ainakaan allekirjoittaneelle. Pikkasen epäilen, että saako Muse stadionia täyteen ensi kesänä. Voisin kuvitella, että fanit ovat aika ähkyinä. Bändi on käynyt Suomessa alvariinsa, ja kun uutta materiaaliakaan tuskin ennen ensi kesää syntyy, on epäilykseni ehkä aiheellinen. Kesäisessä suviyössä Musen vahva visuaalisuuskaan ei saa lisäarvoa.

Tuntematon's avatar

Kauko Röyhkä, Mikael Kosmos, Volveran @ Bar ’52, Helsinki 1.12.2012

by
Kake

Kauko Röyhkä @ Bar ’52

Lauttasaari on tavallisesti läpikulkuväylä keikoille. Tällä kertaa määränpääksi osuikin yllättäen Larussa sijaitseva kapakka Bar ’52. Syypää vierailuun oli herra nimeltä Kauko Röyhkä. Mies oli palannut vanhoille asuinsijoilleen vetämään soolokeikan. Bar ’52, jota numerobaariksi myös kutsutaan, on tunnettu lounastarjonnastaan, mutta myös siitä, että se järjestää lauantai-iltaisin livebändi-iltamia. Itse en ole paikalle aiemmin eksynyt. Jostain selittämättömästä syystä.

Kun astuin ovesta sisään yllätyin numerobaarin avaruudesta. Ei mikään loukko, jonka nurkkaan ahdettu orkesteri. Bar ’52 yllätti koollaan, mutta ravintolan pohjaratkaisu on aika outo, sillä muodoltaan tila muistuttaa lähinnä u-kirjainta. Lava on tietenkin sijoitettu siihen mutkaan, jonne ei näe hyvin oikein mistään. Toisaalta eipä tilaan ilman suurempaa remonttia parempaa lavanpaikkaa saisikaan. Lipun ostin ovelta ja köyhdyin kahdeksan euroa. Lisäksi pakollinen narikka niisti kaksi euroa. Kympillä kolme esiintyjää ilman minkään valtakunnan tukia, kuulostaa ei-niin-kannattavalta liiketoiminnalta. Varsinkin kun olutkin oli miltei puolet halvempaa kuin stadin perinteisissä rock-klubeissa. Tupa oli kuitenkin suht täynnä ja Kaukon magneetti houkutteli väkeä mantereenkin puolelta. Musiikissa on vetovoimaa.

Illan aloitti helsinkiläispumppu Volveran, jonka tsekkauksen ajattelin skipata, mutta kun eka biisi pärähti ilmoihin, en voinut kuin kuunnella – kirjaimellisesti kuunnella, koska näköyhteys lavalle oli heikko. Tuukka Tannisen vetämä kombo on soittanut suomenkielistä perusrockia jo vuodesta 2003. Debyyttialbumi julkaistaan vasta ensi keväänä pienen 3dee recordsin toimesta. Bändi aloitti keikkansa pirteästi ja jossain siellä Egotripin ja Yön välimaastossa bändi tyylillisesti majaili. Ehkä Yö on vähän kaukaa repäisty, mutta jotain samaa Olli Lindholmin kuulautta Tannisen äänessä kuului. Setti koostui omista suomenkielisistä biiseistä ja tarttuvia melodioita laulaja-kitaristi Tanninen oli väsännyt. Tulevalta levyltä maistiaiseksi tehty musavideo tuli katsottua ennalta netistä, mutta tämä Aja eteenpäin kuulosti livenä ehkä setin heikoimmalta rallilta.

Ennalta ilmoittamaton kolmas esiintyjä oli Mikael Kosmos, joka tunnetaan paremmin näyttelijä Mikko Neuvosena mm. elokuvassa Miss Farkku-Suomi. Kyseinen leffa perustuu illan pääaktin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin ja tämä yhteys avasi keikan myös Kosmokselle. Mikaelin vedossa oli sama ongelma kuin Kaukollakin, että laulu oli miksattu liian alas ja siitä puurosta ei jaksanut oikein innostua. Kosmoksen kaikkeus jäi heikolle hahmotukselle, mutta ehkä sitten toisella kertaa. Röyhkän suojattina Mikael Kosmos on päässyt kiertämään ja itsevarmuus hänen esiintymisessään kyllä paistoi.  Lyriikoista ei pahemmin saanut selvää, mutta ne sanat mitkä kuulin, olivat vahva merkki näkemyksestä ja kunnianhimosta. Laulujen sävelet kaipaavat vielä persoonallisempaa otetta. Tuskin Kosmoksesta uutta Röyhkää tulee, mutta kaveri on vielä nuori ja vakuuttanut näyttelijänä jo useasti, miksei sitten musiikin sarallakin.

Kuluvan vuoden yhden kovimmista kotimaisista keikoista esitti eittämättä Kauko Röyhkä & Narttu, jonka vedon näin Ruisrockissa. Kuulemma bändin koko kiertue oli vakuuttavaa menoa, mutta itse tuli bongattua tuo hieman typistetty festarikeikka. Aikaisemmin olin bongannut Röyhkän vain taustabändien kuten Combon kanssa, mutta nyt näin ensimmäisen kerran Röyhkän soolona. Kaken settilista oli hittipainotteinen, joka alkoi takuuvarmasti Paha maa -klassikolla. Röyhkä istui ergonomisesti huonossa asennossa, mutta jos selkä kyyryssä kannustaa rokkaamaan hieman, niin siinä on jotain maagista. Kuten jo viittasin aiemmin, miksaus oli mitä sattui. Harvemmin meikäläinen alkaa kailottaa, mutta nyt piti pari kertaa reagoida siihen, että kitara on ohimolla ja laulu nilkoissa. Röyhkä huomasi itsekin asian ja totesi vain tylysti, että teknikot pettivät hänet. No, paikalla ei näkynyt miksauspöytää saatika miksaajaa. Joku sentään asialle vaivihkaa jotain teki, sillä soundi parani siedettäväksi kun mainio Huippumies jatkoi ohjelmistoa.

Röyhkä tempaisi tunnin shown, joka koostui aika hittipainotteisesta materiaalista. Kake ei pahemmin jutustellut, vaikka vanha naapurusto häntä olikin tsiigaamassa. Sen sijaan hyväntuulinen heppu  päästeli biisejä liukuhihnalta: saatiin suosikki Lauralle, kuultin veikeä Minä kävelen, mutta myös Rock’n roll Klisee (1999) –albumilla julkaistu Hammerfest, jota en ollut aiemmin kuullut elävänä. Kauko ei ole yksin esiintyessään folk, vaan ehtaa rockia. Tempo on napakka, herkistelyyn ei sorruta edes Talo meren rannalla -biisissä. Siihen päälle Röyhkä pudottelee sanojaan kuin sylkeä, mutta jotenkin vaan tyylikkäästi kuten Riku Mattilan kanssa väännetyssä uuden ajan klassikossa Helvettiin. Ennen encorea Kauko kävi keittiössä kääntymässä, sillä takahuonetta ei näyttänyt olevan ihan ulottuvilla. Hieman liian suoraviivaisen maun jättänyt keikka päättyi Tuon sulle Alfredo Garcian pään ja Puiden alle –biiseihin. Sitten Röyhkä siirtyikin asiakkaiden pöytiin seuramieheksi. Baariin oli keikan aikana tunkeutunut myös MC Old Coyotes-liiveillä varustettua väkeä. Miten sen nyt sanoisi – Kauko Röyhkällä on laaja kannattajakunta, ainakin Lauttasaaressa.

Tuntematon's avatar

Helsingin kaupunginorkesteri (FIN), Jun Märkl (DE), Young-Chang Cho (KR) @ Musiikkitalo, Helsinki 23.11.2012

by

Musiikkitalon konserttisali oli vielä korkkaamatta, kunnes innostava ehdotus sai lähtemään pitkän breikin jälkeen katsomaan Helsingin kaupunginorkesterin (HKO) konserttia. Kevyempi musiikki on pitänyt meikäläistä lähestulkoon marionettinukkena koko elämäni ajan. 15 vuotta sitten tosin tuli oltua mukana hankkeessa, joka ajoi vähän syvemmälle klassisen musiikin ja oopperan maailmaan juostessani hetken Einojuhani Rautavaaran kannoilla. Sittemmin oopperat sun muut ovat olleet ohjelmassani aivan liian harvoin. Edellisen kerran näin kaupunginorkesterin useammastikin Finlandiatalossa hienon kummilapsiprojektin puitteissa vuosina 2000-2007. Nyt on kuulemma samankaltainen hanke taas käynnissä, joten onnekkaita ne 2012 syntyneet.

Musiikkitalo kätkeytyy aika nätisti Kiasman ja Finlandiatalon väliin. Mannerheimintien suuntaan fasadi on vaatimaton, mutta Sanomatalolta päin katsottuna tumman vihreäksi kuparoitu julkisivu ja lasiset pinnat luovat miellyttävän kokonaisuuden. Musiikkitalo ei ole pramea tai hulppea, vaan paremminkin käytännöllinen musiikin talo. Kokonaisvaltaista kokemusta talosta ei ole, joten lopetanpa tämän taloesittelyn tähän. Aikaisemmin olen käynyt vain Black Boxissa. Rokkiklubien ahnasta narikkapolitiikkaa on tullut aikaisemmin kritisoitua, mutta nyt kelpasi viedä takki talon maksuttomaan säilytykseen, missä henkilökuntaakin riitti, jottei tarvinnut pahemmin jonottaa, ei tullessa eikä lähtiesssä. Tätä se tarkoittaa, kun kulttuuripalvelua tarjotaan verovaroin.

Konsertti alkoi klo 19 ja väliaikoineen kesti vajaan pari tuntia. Lipuista perittiin 25€, mikä on ihan kohtuullinen hintalappu kymmenien ihmisen taiteellisesta panoksesta, varsinkin kun joukkue oli saanut vielä ulkomaalaisvahvistuksia. Saksalaisen kapellimestari Jun Märkl ja etelä-korealainen sellisti Young-Chang Choovat saavuttaneet sarallaan maestron meriitit. Halvemmallakin konserttiin olisi päässyt, mikä todellakin madaltaa kynnystä kenen tahansa vierailla talossa. Kiitos verovarojen.

Helsingin musiikkitalon konserttisali.

Ensimmäinen puoliaika oli tuskainen kokemus. Ei musiikillisista syistä, vaan siksi, että korkeanpaikankammoiselle konserttisalin yläparven reunapaikka laittaa tutisemaan pelosta. On huima pudotus ainakin 12A -katsomosta. Fobia vei terän keskittymisestä ja sai aprikoimaan milloin väliaika alkaisi. Lisäksi penkissä pyörimisestä teki vaikeata se, että istuinten jalkatila vähän pitkäkoipisemmalle on auttamatta nafti. Väliajalla piti tarkistaa virvoketarjonta. Hinnat olivat ihan normaalia teatteritasoa, kun esimerkiksi lasillisesta punaviiiniä sai pulittaa 10€.  Toiselle puoliajalle rohkenin vaihtaa paikkaa kun muualla paljastui vapaita istuimia. Konserttisalin kapasiteetti on 1704 katsojaa ja nyt arvailen salissa olleen n. 1200-1300 klassisen musiikin ystävää. Ikäjakauma on yllättävän laaja nuorista pillifarkuista varttuineeseen pukuherrasväkeen. Itsekin tunsin ruutupaidassani olevan ihan kotonani. Musiikkitalon avoin linja alkaa näkyä kirjavana asiakaskuntana. Hyvä niin.

HKO juhlii 130-vuotista taivaltaan ja on muuten Pohjoismaiden vanhin orkesteri. Saman ikäinen kuin Pietarin ja Berliinin filharmonikot. Perjantainen ohjelmisto koostui Claude Debussyn ja Pjotr Tshaikovskin tuotannosta. Ensimmäisessä setissä kuultiin Debussyn pianoteos Suite Bermasque, joka lienee impressionistisen säveltäjän tunnetuimpia sävellyksiä. Tämän perään Tshaikovskin sellolle ja orkesterille sävelletty Rokokoo-muunnelmat, jolloin keskipisteeksi nousi luonnollisesti sellisti Young -Chang Cho. Kaveri sai taidokkaasta sellonkäsittelystä raikuvat aplodit. Jos kuului instrumentista lähteneet herkät ja hiljaiset sävelet yläparvelle moitteettomasti, niin kaikui aplodeistakin mielenkiintoinen soundi. Nimittäin taputukset kuulostivat rankkasateelta. Toisaalta syksyn flunssasta toipuneita tuntui olevan katsomossa aika rutkasti. Hiljaisissa hetkissä alkoi yskintä, jonka röhinät iskivät kuin ukkosten jylinä. Tilan akustiikka on siis huikea.

Illan johtajana toiminut Jun Märkt on japanilaisen äidin ja saksalaisen isän jälkikasvua. Debussyn suhteen mies on expertti. Märkt on johtanut useita teoksia Naxos-levymerkin tallenteille. Debussyn Images on orkesteritrilogia, joka on paikoin varsin soinnukas ja pisti kuvitelmat lentämään halki vuorten ja aavojen niin Ranskassa kuin Espanjassakin, mihin teoksen Iberia-osassa viitataan. Latinotunnelmia kuului lähinnä kastanjetin kopinassa. Märkt on stereotyyppisestä kapellimestarimielikuvasta poiketen sekä olemukseltaan etä johtamistyyliltään varsin rauhallinen. Asiantuntemusta ei riitä tarkempaan analyysiin, mutta kaikin puolin harmoninen fiilis jäi niin bändistä kuin biiseistäkin.

Ihan mielekäs kokemus rokkiklubien vastapainoksi painella suuren orkesterin unplugged-keikalle ja tajuta miten iso soundi vahvistamattomasta musiikista voi lähteä. HKO soi hienosti ja onhan se herkkua katsoa hiottua bändiä, jossa fagotillekin on käyttöä. Suosittelen siis lämpimästi panostamista laajan skaalan musiikinkuunteluun. Saapahan taas perspektiiviä, kun tunkeutuu seuraavan kerran tunkkaisiin keikkaluoliin. Musiikkitalo on todistanut tarpeensa, mutta olisin silti säilyttänut vanhat makasiinit. Nyt olematon pala jäljelle jäänyttä makasiinia huutaa jotain asiallista kohtelua. Siitähän voisi tehdä vaikka kesäisen alttarin pienimuotoisille ilmaiskonserteille.

Tuntematon's avatar

Neon Leon’s Electric Freak Show (US) featuring Stevie Klasson (Swe), Kärtsy (Fin), Moon Cakes (Fin) @ Club Liberté Helsinki 17.11.2012

by

Ennalta katsottuna mielenkiintoinen tarjonta Club Libertéssä, joka sijaintinsa puolesta on vähän syrjäinen siellä Kallion laella Kolmannella linjalla. Tästä syystä harvemmin tulee käytyä, vaikka kiitettävän vilkas keikkaohjelmisto kuppilalla on. Muistaisi vierailla useimmin klubin nettisaitilla. Lauantai-illan ohjelmiston takana oli piskuinen levy-yhtiö Delirium Music Works. Aino Roivaisen liidaama label oli tuonut yhteen niin Amerikan asukin Neon Leonin, ruotsalaisen Stevie Klassonin sekä Waltarin entisen nokkamiehen Kärtsyn että Roivaisen oman Moon Cakes -orkesterin

Moon Cakes on toiminut reilut kaksikymmentä vuotta ja tahkonut omaa indie-tietänsä verkkaisen varmasti tehden kaikkiaan kuusi albumia. Tuorein on oman lafkan julkaisema Xtra Xcellent viime vuoden keväältä. Bändin riveissä soittaa Kolmannesta naisesta paremmin tunnettu Sakari Pesola ja kuulostaa kitaran varressa niin itseltään, vaikka eri lajityypin paattia kyyditseekin. Bassossa mainio Kirka Sainio (ent. Lab ja Airdash) ja rummuissa jytky Mikko Simo. Bändi keikkailee harvakseltaan, mutta osoitti olevansa vireässä kunnossa. Aino Roivaisen ääni on heleän persoonallinen, vaikka jakkupukuisessa olemuksessaan leidi muistuttaa enemmän kiinteistövälittäjää kuin rock-laulajaa. Ulkonäkö siis voi pettää, viimeistään silloin, kun Aino pisti mossaten. Entuudestaan tuntemattomampi ryhmä ei synnyttänyt rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka hyvin homma kulki etenkin Fly in the Pieces ja Mind Like A Radio -biiseissä.

Kakkosena Liberten lavalle nousi Kärtsy, joka oli silmin nähden hermostunut, mutta kun veto starttasi pieni klubi muuttui areenaksi. Waltari sai isolla soundillaan aikanaan massat hetkeksi liikkeelle ja samaa meininkiä Kärtsy nyt tavoitteli seilatessaan lattialla yleisön seassa kännykkä taskussaan. Neljän hengen taustajoukko koostui hädin tuskin rippikoulun käyneistä nuorista, mutta hyvinhän se soitto pojilta kulki. Kärtsyltä on tulossa DMW:n julkaisema sooloalbumi ja siltä kuulimme maistiaisia.

Neon Leon & Stevie Klasson @ Club Liberté

Illan pääesiintyjä yhdysvaltalainen Neon Leon on tullut Suomeen miksaamaan levyään, mutta tarkempaa detaljeja en asiasta tiedä. Lienee miehellä muitakin paikkoja duunata pitkäsoittoja, sillä melkoisen kiinnostavissa rock-piireissä mies on kuokkinut niin New Yorkissa, Lontoossa kuin Tukholmassakin. Ei ihan jetset-elämää, mutta boheemia katu-uskottavaa. Varsinkin jos on asunut Tom Waitsin ja Rickie Lee Jonesin naapurina legendaarisessa The Chelsea Hotellissa. Neon Leon perusti myös aikanaan oman Big Deal Recordsin erään Mick Jaggerin kehotuksesta. No, enpä ole Neon Leonin historiaan kovin tarkasti perehtynyt, mutta pitkä ura takana, joka alkoi New York Dollsin lämppärinä ja jatkui mustan punkin pioneerihommissa CBGB-klubilla. Sittemmin myös vähän ikävimmissäkn yhteyksissä. Nimittäin Neon Leon aterioi Sid & Nancyn kanssa viimeisen ehtoollisen ennen Nancyn traagista kuolemaa The Chelseassa.

Neon Leon on hengaillut musabisneksessä miltei neljällä vuosikymmenellä, ei suurella menestyksellä, mutta pysynyt leivässä. Välillä kitaran sijaan Neon Leon on maalannut tauluja. Pakkohan miehen oltava miellyttävä jannu, kun kavereina on niin Rollareita kuin muita merkittäviä muusikoita ympäri maailmaa. Neon Leon on toisaalta myös kulkuri ja seilannut niin Yhdysvaltain kuin Euroopan väliä. Asui mies välillä Jamaikallakin. Nyt sitten Suomessa kiertueella ja bändissä vierailee ruotsalainen kitaristi Stevie Klasson, luottokaveri, jonka tiedetään piipahtaneen myös Hanoi Rocksin riveissä.

Neon Leonin keikka oli hyvin pitkälti blues-pohjaisen perusjammailun riemua. Sitä taattua Boom, boom, boom -osastoa. Punkista ei ollut tietoakaan, mutta hieman sentään reggaesta ja sielukkaampia hetkiä tavoiteltiin The Driftersin Some Kind Of Wonderful -cover-vedossa. Ei keksitty pyörää uudestaan, mutta vanhaa ajettiin vakaasti. Pitkän mustan rastan takaa vilkuili hymyilevä kuusikymppinen Neon Leon ja todisti, että on vielä mainiossa iskussa. Niin on myös Stevie Klasson, jonka viiden vuoden takainen Don’t Shoot the Messenger on mieheltä kelpo työnäyte.

Jännän illan se Liberté lopulta tarjosi. Harvoin tällaista satsia näkee samana iltana. Kiitos Roivaisen DMW:lle. Harmi vaan, että paikan päällä oli vaivautunut vain muutaman kymmenen hengen yleisö. Kuuden euron tiketillä eivät bändit pääse kovin ruhtinaallisiin keikkakorvauksiin. Se on valitettava fakta, mutta veikkaan, että näistä joka jamppa heitti keikan ihan vaan sydämestään.

Tuntematon's avatar

The Pains of Being Pure at Heart (US) @ Korjaamo Helsinki 12.11.2012

by

Aikamoisen keikkaputken jälkeen vaati voimia lähteä liikenteeseen, mutta lähdin kuitenkin. Harvoin sitä ennalta kiinnostavaa nimeä kuten The Pains of Being Pure at Heart näkee elävänä. Bändi kävi toissa vuonna Flow’ssa, mutta missasin keikan, joten asia oli korjattava. Sen verran viime tippaan menin, että en nähnyt  ensimmäisenä soittanutta suomalaista Blag Twigiä. Uskon, että lämppärin voin nähdä toistekin.

The Pains of Being Pure at Heart @ Korjaamo

Korjaamossa on tullut käytyä aiemminkin, mutten ole sieltä vieltä mitään kirjoittanut. Kulttuuritehtaan vaunusali on oiva keikkapaikka, vetää 400 henkeä ja on tilaltaan ja akustiltaan kaikin puolin toimiva. Sijainti hieman sivussa keskustasta nähden, mutta Töölöön on hyvät yhteydet, jos ei apostolin kyyti kelpaa. Korjaamon tarjonta on monipuolista, mutta ei niin valtavirtaa kuin esim. Tavastialla, ja siksipä paikka on harvoin loppuunmyyty. Nytkin sain lipun 26€ hintaan ovelta ongelmitta. Hinta oli Amerikan vieraista siinä kipurajoilla ja keikan jälkeen voin sanoa nousseen rajan yli, sillä keikka kesti vain 50 minuuttia. The Pains of Being Pure at Heartin tuotannon saisi jo samalla rahalla iTunesista. Mutta sepä ei ole se juttu, vaan nähdä orkesteri elävänä.

The Pains of Being Pure at Heart on New Yorkissa yhteenmuotoutunut ryhmä. Laulaja-kitaristi Kip Berman on kotoisin Philadelphiasta, mutta asettunut sinne, missä on muodikkainta olla vaihtoehto-orkesteri. New Yorkissa on kilpailua, mutta myös eniten vastaanottavaista ja ennakkoluulotonta yleisöä. Bändin muut jäsenet ovat taustoja laulava kosketinsoittaja Peggy Wang, basisti Alex Naidus ja rumpali Kurt Feldman. Kiertueella kitarassa jeesaa Connor Hanwick. Yhtye edustaa indierockia, missä raamit muodostaa tweepop ja shoegaze. Eli surisevia kitaroita, lempeitä melodiota ja ilmavaa mutta hempeää laulantaa. Vertauskuvat ratsastavat jostain Teenage Fanclubin, The Churchin ja miksei myös The Curen laitumilta. Bändin tuotanto kattaa kaksi pitkäsoittoa nimialbumin The Pains of Being Pure at Heart (2009) ja Belong (2011). Tämän lisäksi kolme EP:tä. Tässä viime aikojen bändejä seuratessa ja tutkaillessa olen tehnyt havainnon, että EP:t, joita myös minialbumeiksi kutsutaan, ovat taas voimissaan. Musiikkibisnes on palaamassa (ellei jo palannut) sinkkuvetoiseen tuotantoon, joskaan albumikokonaisuudetkaan eivät ole kadonneet.

Keikka alkoi 22.05 ja starttasi uuden albumin tarttuvilla raidoilla Heaven’s Gonna Happen Now ja Belong. Meininki oli kulkevien kitaravallien ja huojuvien melodioiden iloista käsikkäin kävelyä. Sitten tuli EP:ltä lohkaistu Higher Than the Stars. Yleisö notkui tyytyväisenä, mutta ei yltynyt sellaiseen ilakointiin, millaisen kohtelun voisin bändin kuvitella saavan kotiareenoilla. Kohteliaiden aplodien saattelemena biisit vaihtuivat ilman välispiikkejä, kunnes reilun puolen tunnin jälkeen kosketinsoittaja Peggy Wang kertoi mukavaa olla Helsingissä taas. Parit kohteliaisuudet ja sitten taas meno jatkui hyvin imaisevalla My Terrible Friendillä. Setti päättyi bändin nimibiisiin ja encoreksi kuultiin vain yksi styge, mutta mainio This Love Is Fucking Right!

Keikka ei ollut pituudella pilattu ja sehän sopii maanantai-iltaan. Korjaamolta jengi valui ulos jo ennen yhtätoista ja kuulin jonkun ovensuussa  sanoneen, että lisää tällaista. Kyllä. Olen samaa mieltä, sillä ei näin tasavahvoja biisejä rustaavia bändejä kasva joka kasvimaalla. Tosin livetulkinnan ja studiotaltioiden ero ei ole hävin suuri. Mihinkään yllättäviin sovituksiin tai jamitteluihin ei sorruttu, mutta se kuuluu osaksi lajityyppiin. Vähän jäi rutiinisuorituksen maku, vaikka kiertue päättyikin Korjaamolle.