Lost Angels (US), Dirty Passion (Swe) @ Virgin Oil, Helsinki 11.1.2013

Virgin Oil tarjosi perjantai-illalle hard rock -kokoontumisajot. Lähtölaukausta ja kotimaista Santa Cruz -yhtyettä en ennättänyt kuulemaan, mutta kakkosruudusta startannutta Dirty Passionia näin sen verran, että voin todeta ihan potentiaaliseksi bändiksi hard rockin jokamiesluokassa. Malmösta kotoisin oleva Dirty Passion on julkaissut kaksi albumia perinteitä kunnioittavaa 70-80 -lukujen melodista rockia. Sekä Different Tomorrow (2010) että tuore In Wonderland (2012) ovat kivunneet Ruotsissa albumilistojen top 10 -listalle, joten käyrä on orkesterilla nouseva. Mitään uutta ja ihmeellistä bändi ei tarjoa, mutta omasta sävelkynästä syntyvät biisit ovat turvallisen tarttuvia. Etenkin uuden albumin singlenostot When Darkness Falls ja Daughter of the Reaper panevat veren kiertämään. Sopii Hellacoptersin ja Backyard Babiesin ystäville.

Harvemmin pääesiintyjä on cover-biiseillä ratsastava pumppu. Lost Angels otsakkeen alle mahtuu neljä kohtuukovan historian omaavaa heppua. Takalinjoilla kattiloiden takana istuu Troy Patrick Farrel, jonka päätyönantaja on White Lion. Bassoa sormeilee Eric Brittinghham, joka muistetaan kuontalostaan hiusheavy-genren konkariyhtye Cinderellan alkuperäisjäsenänä. Cinderellasta sen enempää, mutta Hearbreak Station (1990) on yhtyeen tuotannosta erottuva helmi. Lost Angelsin puhemiehiä olivat Eric Dover ja Ryan Roxie, jotka hoitivat laulut ja kitaroinnit. Dover on soitellut Alice Cooperin kanssa Eyes of Alice Cooper (2003) ja Dragontown (2001) -albumeilla. Mies muistetaan äänestään Slash’s Snakepit -orkesterin vuonna 1995 julkaistulta ykkösalbumilta It’s Five O’clock Somewhere, millä Dover liidasi laulut. Ryan Roxie on pyörinyt Doverin kanssa samoissa ympyröissä Alice Cooperin ja niin ikään Slashin kanssa. Roxie ei ole porukan vakimiehistöä, vaan tuuraa John Corabia Euroopan rundilla. Corabilla on epäkiitollinen menneisyys Mötley Crüen rivistössä seistä hetken Vince Neilin pallilla. Kelpo ansioluettelo miehistöllä, mutta omaa tuotantoa kuultiin naftisti. Ilta oli pyhitetty kadonneiden enkeleiden osalta muiden mestariteoksille.IMG_0408

Lost Angels on poikain terapia- ja ajanvietetoimintaa muiden työnantajien pitäessä huilia. Eikä siinä mitään, hyvin homma luonnistuu.  Puolitäyteinen sali sai 15€ hintaan maittavaa antia. Lost Angles pudotteli varmaotteisesti klassikkokappaleita kuin lunta kerrostalon katolta. Settilistaan koostui katraasta rennon sähäköitä tulkintoja mm. Beatles Helter Skelter, Alice Cooper No More Mr Nice Guy ja Wings Band on the Run, Thin Lizzy Jailbreak, Queen Under Pressure, Golden Earring Radar Love. Sanotaan, että eilinen ruoka ei ole mikron lämmittämänä ihan samaa kuin suoraan liedeltä, mutta hyvistä raaka-aineista tehty soppa toimii aina. Niin tapahtui Virgin Oilissa. Ilta huipentui encoressa vedettyihin henkilökohtaisiin ikisuosikkeihin. Ensiksi jamiversio lyömättömästä Faces-klassikosta Stay With Me. Ihan ei tavoitettu Rod Stewartin raspia, mutta siitä viis. Päätösstygenä kuultiin antaumuksellinen veto Cheap Trick-helmestä Surrender. Jepujep, sitä sai sitten koikkelehtia hyvissä moodeissa narikkajonoon.

The Vibrators (UK) @ Semifinal, Helsinki 25.5.2012

Originaliteetti on sana, jolla on monumentaalinen status rokkifoorumeilla. Suuria mestareita ovat ne, joiden kynästä ovat lähteneet klassisimmat sävelet ja terävimmät lyriikat. Ei niistä tämän enempää. Puhutaanpa mieluummin alkuperäiskokoonpanoista. Pete Best nousee aina huulille kun aiheena on The Beatles. Hän oli orkesterin alkuperäisrumpali, joka sai lähteä lätkimään kauan ennen kuin bändistä tuli suositumpi kuin Jeesus. Pete saattoi olla heikompi kannunhakkaaja kuin Ringo Starr, mutta alkuperäisjäsenyyttä häneltä ei vie kukaan pois.

Tänä päivänä monet populaarimusiikin dinosaurukset alkavat olla jo sen ikäisiä, että viikatemies on tehnyt luonnnollista karsintaa ja alkuperäisjäsenten määrä on jäänyt vähemmistöksi. Moni uusi soittoveijari on istunut musiikillisesti joukkueeseen kuin plektra etusormen ja peukalon väliin, mutta harva on kavunnut alkuperäishemmojen asemaan. Melkein voisi väittää, että alkuperäisyys synnyttää karismaa, vaikkei sitä luonnostaan olisikaan. Poikkeuksia toki on, kuten Ron Wood, joka asettui ensiksi Small Faces-orkesteriin, josta toki tipahti Small -etuliite pois ja muutenkin syntyi aivan toisenlainen bändi, sekä liittyi myöhemmin The Rolling Stonesiin. Kumpaisessakin combossa Wood on saavuttanut alkuperäisjäsenen aseman.

Yhtyeitä hajoaa, uusbändiperheitä perustetaan. Joku lähtee soolouralle, jollekin keikkailu ei vain maistu vanhainkotiin saakka. Siksipä moni kokoonpano on rakennettu uusille harteille, jonka laella vielä vanha pää keikkuu. Kyllä alkuperäisyydellä osataan myös ratsastaa, nimittäin taitaa Sweet kiertää peräti kahdella eri line-upilla maailman lavatansseja.

Semifinalin lauteille nousi britti-punkrockin uudisraivaajiin lukeutuva The Vibrators. Vielä vuosi sitten bändin keulilla olisi keikkunut alkuperäislaulaja-biisintekijä Knox, mutta nyt taustalla hääräsi ainoana alkuasukkaana rumpali John ”Eddie” Edwards. Knox liukeni soolouralle. Lähtökohta oli hitusen skeptinen, että kuulostaako veto lainkaan alkuperäisestä bändiltä. No, mutta jos 1976 perustetun soittokunnan rumpujakkaralle istuu 36 vuotta kattiloita hakannut jamppa, nousee käsi lippaan.

Keikka starttasi klo 23.40. Sitä ennen Semifinalin satapäiselle väelle oli soittanut settinsä Suomiremmi nimeltä Kerho. Heitä en valitettavasti ehtinyt näkemään. Ekana rävähti ilmoihin Bad Time esikoisalbumi Pure Manialta. Lauluosuutta veti rumpujen takaa Eddie ja kyllä siinä kyyryssä soittoasennossa tuli mieleen The Bandin vastakuollut Levon Helm tai miksei myös kansallissankarimme Remu Aaltonen. Myöhemmin lauluvastuu jakaantui lähinnä Eddien ja basisti Pete Honkamäen kesken. Kitaristi Nigel Bennett pääsi myös vetämään Judy Says (Knock You In the Head) -rallin. Tämäpä se keikan suurin ongelma olikin. Kukaan näistä hepuista ei ole ihan eturivin huutaja. Hyvä meininki oli yllä heti alkuiskusta lähtien, mutta jotenkin sitä kaipasi vähän ruostuneemmallekin laivalle kapteenia. Eddie tavoitti kannujen takaa ehkä sellaisen perämiehen tittelin.

Semifinal on rock-pyhättö Tavastian kainalossa erinomainen keikkapaikka. Liian harvoin tulee käytyä, koska normaalisti listalla on vain tulokkaita, joihin ei vain aika riitä tutustua. The Vibrators oli Semifinalin mittoihin todella iso nimi ja se siinä vetikin puoleensa – nähdä legenda pienessä soittoluolassa. Helsingin live-tarjonta on viikonloppuisin runsasta ja eipä ollut hankaluuksia ostaa 12€ lippua ovelta. Tupa täyttyi sopivasti ja paikalle oli saapunut tiedostavien punkrock-ystävien lisäksi myös uteliaita ohikulkijoita. Harvoin sitä pääsee näin iholle bändiä, joka on kiertänyt suttuisia klubeja iät ja ajat, vaikka nojaileekin baaritiskiin.

Keikka kesti sen tunnin, mitä punk-rock-esitys saa maksimissaan kestää. Vikana biisinä kuultiin Automatic Lover, joka lie bändin isoin hitti Britanniassa, mutta ei suinkaan kolmen parhaan biisin joukossa. Palkintokaappiin nostaisin mieluummin jo edellä mainitun Judy Says (Knock You In the Head) -biisin sekä R.E.M in Mike Millsin coveroiman Baby Baby että ohittamattoman genreklassikon Whips and Furs. Encoressa meininki nuoli kattoa siihen malliin, että pari jamppaa kapusi lauteille heiluttamaan lahkeitaan. Se on helppoa Semifinalissa.

Ei ole isoa bisnestä pyörittää punk-klassikkobändiä, jos sata ihmistä ostaa lipun. Ilmankos keikkamyynti on myös Eddien harteilla, sitä on helppo hoitaa samalla kun soittelee rumpuja. The Vibrators kiertää aktiivisesti ja pakkohan se on, jos musisoinnilla haluaa ansaita leipänsä. Bändi on kalunnut Suomea aikaisemminkin, mutta meikäläiselle keikka oli ensimmäinen. Aika pitkään Joe Strummerin näköinen basisti Pete piti hämäläisyytensä piilossa ja aika monelle oli varmaan yllätys, kun ekan kerran kiitos ja muutama muukin suomenkielinen sana tuli ulos, että kaveri kuuluu meidän heimoon. Pete Honkamäki lähti Lontooseen No Direction -bändin matkassa ja liittyi jo useita vuosia sitten The Vibratorsin riveihin. Liekö side suomalaisuuteen syntynyt jo 80-luvun alussa kun Knox teki Fallen Angels nimen alla albumin Hanoi Rocksin jätkien kanssa. Tamperelaissyntyinen Honkamäki on The Vibratorsin juniori ja kyllä virtaa tuntui riittävän lavalla rutkasti. Ei voi mutta todeta, että hatunnoston arvoista, kun kaveri on näinkin legendaarisen bändin etulinjassa. Sitähän voi mielessä leikitellä ajatuksella, että jospa Suomipoika soittaisi vaikka The Buzzcocksin tai peräti menneisyyden mestarin The Clashin riveissä. Siinä ei alkuperäisyys paljoa painaisi.