Manhattanin viileimmässä kaupunginosassa (enkä puhu nyt säätilasta) Lower East Sidessa sijaitseva Rockwood Music Hall on Professor and Maryann indie-duosta tunnetun Ken Rockwoodin vuonna 2005 perustama pieni tunnelmallinen rockklubi. Ensiksi yhdessä tilassa toiminut soittola on ollut tärkeä alusta mm. popin tämän hetkiselle matriarkalle Lady Gagalle, joka rakettimainen ponnahdus tähtitaivaalle alkoi nimenomaisesta kapakasta. Nyttemmin klubi on laajentunut ja tarjoaa peräti kolme intiimiä stagea. Lähtökohtaisesti klubi on oiva tila  järjestää pienimuotoinen festivaali, joksi Brittein saarilla syntynyt Communion club on muodostunut. Vuonna 2006 Mumford & Sons orkesterista tutun Ben Lovettin ja parin muunkin muusikkojantterin perustama Communion on sekä levy-yhtiö että uusia artisteja promoava tapahtuma. Nyt Communion Club on rantautunut New Yorkiin ja pitihän sitä tutustua miten kuvio kommuunilta luonnistuu.

Tennis vetää puoleensa ja enkä puhu nyt pelkästään pallopelistä. Nimittäin Coloradon Denveristä kotoisin oleva keltainen karvapallo-orkesteri on pari pitkäsoittoa tehnyt indiepop trio, jonka musiikissa on aavistus surfia ja rutkasti hienoja melodiakulkuja. Olen diggailut Tennistä jo parin vuoden ajan ja vannonut tilaisuuden tullen näkeväni bändin. Piti sitten lähteä Amerikkaan saakka tutustumaan, mutta en ihmettele vaikka Kuudes aisti tai Flow ottaisi jengin ohjelmistoonsa. Tennis oli se täky, joka sai liikahtamaan Communionin iltamiin, mutta kylkiäisenä tuli nähtyä paljon muita kiinnostavia uusia artisteja.

Rockwood Music Hall on muutaman korttelin päässä 2nd avenuen metropysäkiltä. Samoilla huudeilla on liuta mainioita baareja ja ravintoloita, joissa viettää aikaa ilman livemusiikkiakin. Tosin joka mestassa rokki raikaa tallenteilta vähän liiankin kovaa, mutta meikäläisen makuun laadukkaasti. Communion -iltamat oli merkattu alkavaksi kello 19.00 ja ennalta varoitettiin, että turha yrittää tulla katsomaan tiettyä artistia tiettyyn kellonaikaan, koska esitysajat voivat olla mitä sattua. Communioniin ei myyty lippuja ovelta, vaan ne piti ostaa ennakkoon netistä. Tiketin sai ovelta will callista henkkaria vastaan. Ranteeseen kiedottiin sininen ranneke. Joka tapauksessa 15 taalaa ei ollut paha raha yhdeksästä bändistä. Ehdin hieman ennakkokuulemaan muutamaa bändiä ja poimin listalleni kiinnostavimmat, sillä eihän sitä olisi pystynyt kaikkia tsekkaamaan.

Ensimmäiset artistit olivat jo vetäneet osuutensa, kun saavuin paikalle. Onneksi tilaisuuden aikataulutettu ohjelma löytyi seinältä ja kolmen stagen systeemin sai aika nopeasti hahmotettua. Rockwoodin 2. lavalla tsekkasin ensiksi On and On -nimisen unelmaelektropoptrion, jonka muodostavat Nate Eiesland, Alissa Ricci ja Ryne Estwing, jotka jotkut saattavat muistaa Scattered Trees -yhtyeestä. Bändin maalaileva, mutta tarttumapintaa omaava biisiaineisto kuulosti pääosin mielenkiintoiselta. Varsinkin Ghosts ja The Hunter ovat helposti laajempaakin kuulijakuntaa lämmittävää kamaa, kun taas All the Horses -biisin kaltaisissa kappaleissa oli aavistus muniin puhaltelua. Täysin tänä vuonna julkaistun debyyttialbumin Give in varaan rakennettu keikka jäi mieleen kuitenkin kelvollisena, mutta erottuuko bändi jatkossa elektropopin alemmasta keskisarjasta tarpeeksi edetäkseen korkeammalle tasolle, jonne riittää laadukasta pyrkijää.

Rockwood Music Hall

Seuraavaksi oli tarkoitus mennä tsekkaamaan Belle Mare 1. stagelle, mikä sijaitsi naapuriliikehuoneistossa, siinä alkuperäisessä Rockwood Music Hallissa, mistä se Lady Gaga lähti liitoon. Naapuriin piti mennä ulkokautta ja kun pääsin pelipaikoille, selvisikin, että aikataulu ei pitänyt ihan kutiansa. Belle Mare oli soittonsa soittanut. Ei muuta kuin rampattava takaisin 1. stagelle. Käytännössä asiat eivät sujuneet ihan näin. Nimittäin 2. stagelle oli jono, jossa piti käkkiä ulkosalla. Sisään pääsi sitä mukaan kun joku tuli ulos. Eipä tullut. Tosin valkoisella vip-rannekkeella olisi päässyt sisään. Ei auttanut kuin tutustua korttelin päässä sijaitsevaan Epstein’s baariin ja antaa parin esityksen mennä ohi. Kun tulin takaisin, jonoa oli vielä hieman jäljellä. Ykköslavalla oli soittovuorossa The Districts, jonka laulaja Rob Groten riipaiseva ääni kuului nippa nappa ikkunan läpi ulos. Bändin kuuleminen jäi vähille, sekös harmitti, mutta intohimoista on pennsylvanialaisten nuorten miesten touhu eittämättä on. Sielukkaasta standardirockista voimansa saavat biisit kulkevat pitkien välillä kaavamaisten tunnelmapalojen kautta raivoisiin jammailuihetkiin kuten ansiokkaassa Funeral Beds -biisissä.

Savoir Adore

Savoir Adore kuuluu On and Onin kanssa samaan fantasiapopkastiin. Brooklynilainen duo oli kasvattanut livekokoonpanon viisihenkiseksi. Hyvän meiningin orkesteri saikin aikaan. Unelmapopparit usein vajoavat omaan utuunsa, mutta tämän bändin lavapreesens ja erityisesti Paul Hammerin ja Deidre Muron vuorotteleva laulu pitää homman hanskassa.  Ennakkokuunneltu Dreamers -sinkkuhitti pisti lanteet keikkumaan hienosti livenäkin.

Seuraavaksi oli tarkoitus tsekata 3. stage, joka sijaitsi 2. näyttämön alakerrassa muutaman oven takana. Jos koko Rockwood Music Hall on ilmeeltään ja akustiikaltaan yksi makeimpia klubeja missä olen käynyt, niin 3. näyttämö vasta olikin tunnelmallinen luola kaiteita kiertävinen valonauhoineen. Lavalle astui kanadalainen Leif Vollebekk, jonka asettaisin akustisen Ryan Adamsin kanssa samalle musiikkiluokalle. Sille perinteikkäälle laulunkertojakurssille, missä käydään läpi varhaiset tomwaitsit kuin catstevensit. Tosin samoja arvosanoja ei Vollebek vielä Adamsiin verrattuna ansaitse, mutta ainesta on. Montrealilaisartistin tukena soittivat kontrabasisti ja rumpali, kun laulaja itse hoiti vuoroin akustista kitaraa ja vuoroin flyygeliä. Jos muu anti oli Communion clubilla elektropoppispainoitteista, niin siinä meressä Leif Vollebekin paatti seilasi edukseen omilla aalloilla. Vahvaa ja antautuvaa tulkintaa mies tarjosi, vaikka biiseistä ei noussut mikään erityisesti pintaan. Cairo Blues jäi mieleen, mutta ei ehkä parhaana, vaan nimensä vuoksi. Siitä huolimatta Vollebekkin tuore North Americana albumi pitää jostain kaivaa käsiin.

Leif Vollebekk

Harmillisesti Leif Vollebekkiä ei ollut seuraamassa kuin kourallinen väkeä. Tennis oli alkamassa samoihin aikoihin ja arvatenkin kaikki olivat tunkeutuneet 2. stagelle odottamaan. Niinhän siinä sitten kävi, että sali oli ummessa. Sisään ei päässyt ennen kuin joku tuli ulos tai jos ranteessa oli valkoinen ranneke. Kaverini keksi kaikkien aikojen puhalluksen, sillä sinisten tavisrannekkeiden toinen puoli sattui olemaan valkoinen. Nokkelina veijareina käänsimme rannekkeet toisinpäin. Hämärässä rannekkeet näyttivät aidon valkoisilta, vaikka reunoista pilkistikin sinistä. Menimme portsarin luo ja vilautimme rennosti ranteitamme: ovi aukeni.

Ennakkoon iltamien isoin nimi oli luonnollisesti Tennis, jonka hiteillä on laajempaakin indie-yleisöpohjaa. Tennis soitti materiaalia Cape Dory (2011) ja Young & Old (2012) -albumeilta sekä uudelta, kappas vaan, Communionin kustantamalta Small Sound EP:ltä. Aviopariduo Alaina Moore and Patrick Riley sekä basisti James Barone ovat lähteneet marraskuiselle kiertueelle basistin tukemana. Tenniksen tunnusmerkki on Alaina Mooren heleä ääni, mutta persoonallisen pehmoisen surffisoundin takaavat Patrick Rileyn kitarointi yhdessä Mooren koskettimien kanssa. Small Soundia en ehtinyt saada käsiini ennen keikkaa, mutta Mean Streets yksitttäisenä biisinä lupailli ennakolta Tenniksen tason pysyvän korkeana. Silti vanhat laatupalat kuten Marathon, It All Feels the Same, Petition ja keikan päättänyt Origins ovat livenäkin A-luokan poppia. Ilta oli kokonaisuudessaan tasokas, mutta kyllä Tennis rutiinillaan, biisimateriaalillaan ja sävykkäällä esiintymisellään otti muista kevyen iritoton. Tennis on muuten mainio bändin nimi. Kukapa ei olisi rämpyttänyt nassikkana tennismailaa kuin kitaraa.

Tennis