Simple Minds (UK) @ The Circus, Helsinki 27.1.2014

Kun tunkee stadionbändin klubiin, on lähtökohta sama kuin astelisi norsuna posliinikaupassa. Simple Minds ei ole tosin kolunnut stadioneita aikoihin, joten bändi istui klubiin sulavasti. Skottibändi nousi U2:n kannoilla 1980-luvulla areenoiden elefantiksi. Suosio ei kantanut kuitenkaan kuin vuosikymmenen ajan. Ei bändi mihinkään kadonnut, mutta biisit tylsistyivät ja bändi ei onnistunut uudistamaan itseään samalla tavalla kuin irlantilaiskollegansa. Edelleen Simple Minds, ja etenkin, yhtyeen laulaja Jim Kerr hallitsee isojen lavojen maneerit. Hän tähyää katseellaan kuin kymmentuhatpäistä yleisöä, ojentaa käsiään taivasta kohden, laulattaa yleisöä ja laskeutuu tavoilleen uskollisesti julistukselliseen polviasentoon, vaikka yleisöä on reilu tuhat henkeä. Jos sama lavapreesens ilmenisi jollain toisella bändillä, sille saattaisi hymähdellä, mutta kun kärsää heiluttaa bändi, joka on taivaltanut ahkerasti jo vuodesta 1978, touhua katsoo kunnioittavasti.

Simple Minds

Simple Minds @ The Circus, Helsinki

Simple Minds ei ole enää väsynyt stadionjättiläinen, vaan 1980-luvun soundeista voimansa vääntävä mahtipontinen syntikkapop-bändi. Yhtye kiertää aktiivisesti ja levyttää uutta materiaalia aika ajoin. Nyt kiertueen syy on viime vuoden keväällä julkaistu Celebrate Greatest Hits -kokoelma. Jos kahlaa tripla-albumin läpi, ei voi olla toteamatta, että Simple Minds on mittavan uran tehnyt ja tyylilleensä uskollinen orkesteri. Bändi tosin aloitti post-punk -orkesterina, mutta jo muutaman vuoden kuluessa tuotanto alkoi muuntautua paremmin isommille lavoille istuvaksi. Läpimurtolevynä voidaan pitää klassikon asemaan noussutta New Gold Dream (81-82-83-84)  -albumia (1982), jolta The Circuksen illassa kuultiin lumoavan nimibiisin lisäksi letkeä Glittering Prize ja aina niin tarttuva Someone Somewhere (in Summertime). Luovuutta löytyy bändistä edelleen ja yksi keikan parhaista vedoista tuli heti kärkeen, kun kokoelman uutukainen Broken Glass Park käynnisti keikan tunnustelevasti mutta varmasti. Simple Minds sai ystävänsä heti koukkuun.

Keikka oli jaettu kahteen osaan, josta sai ennakkoon lukea The Circuksen informatiivisilta nettisivuilta. Ensimmäisen setin Jim Kerr heilui päällystakki päällään. Mies valitti murealla skottimurteellaan Helsingin kylmyydestä, sillä onhan -10 astetta aika Siperia skotlantilaiselle. Kerr vitsaili pukevansa seuraavalle kesäkeikalle kiltin päälle. Aika pian alkoi Kerrin lavaliikehdintä ahtaallakin lavalla kuumottaa ja takki kastui läpimäräksi, mutta sinnikkäästi palttoo pysyi niskassa. Toisena kappaleena kuultiin mainiolta Sparkle in the Rain -albumilta (1984) uljas Waterfront, joka väkevän bassopoljennon varassa kehittyi yksinkertaisen majesteetilliseksi biisiksi. Perään muhkean Once Upon a Time -albumin (1985) nimibiisi oli virkistävä valinta settilistaan, kun taas  Real Life (1991) -albumin pompöösi Let There Be Love ei istunut klubiympäristöön niin hyvin kuin setin päättänyt The Call -cover Let the Day Begin. Ensimmäinen setti kesti kuin jalkapallo-ottelun puoliaika: 45 minuuttia.
IMG_3692

Vartin viskitauon jälkeen bändi palasi mielenkiintoisemmalla materiaalilla. Tauon hyvä puoli oli siinä, että pääsin siirtymään lähemmäksi lavaa. Ensimmäinen puoli tuli kuunneltua kaukana miksauspöydän takana lipan alla, jonne kaiutetut soundit eivät kuuluneet mairittelevasti. Edelleen persoonallisen riffittelyn hallitseva, bändin toinen alkuperäisjäsen kitaristi, Charlie Burchill aloitti toisen setin soittamalla instrumentaaliversion biisistä Book of Brilliant Things. Useassa Simple Mindsin biisissä on ollut vahvassa asemassa naistaustalaulu kuten ensimmäisen setin puolella kuullussa All the Things She Said -biisissä. Siksipä oli hyvä, että viisihenkisen peruskokoonpanon mukana kulkee taidokas taustalaulaja Sarah Brown. Hän tulkitsi mielenkiintoisen version Kraftwerkin Neon Lightsista ennen kuin pitkään huiviin sonnustautunut pääprofeetta Kerr palasi lauteille. Tauko teki hyvää, sillä varhaiselta Empires and Dance -pitkäsoitolta (1980) kuultu I Travel sytytti klubin liekkeihin. Samaa uuden aallon elektrotunnelmaa pitivät yllä The American ja Love Song. Toinen setti tarjosi myös uutta materiaalia, josta Blood Diamonds istuu vanhojen viisujen sekaan kivuttomasti. Arvattavasti yhtyeen suurin hitti Don’t You (Forget About Me) päätti varsinaisen osuuden. Kerr laulatti yleisöä melkein enemmän kuin itse. Lallattelu lähtikin ihan kelvosti keski-ikäisestä yleisöstä.

Encore alkoi vastustamattomasti New Gold Dreamilla, jonka nakuttavan tunnelman takuumies on rumpali Mel Gaynor, jota Kerr kehui maailman parhaaksi. Väitän, ettei siinä kehussa ollut paljon Skotlannin lisää. Gaynor on miltei alkuperäinen kannuttaja, koska liittyi orkesteriin jo 1982 ja elänyt kaikki suosion ja laskukauden vuodet tukevasti mukana. Bändin uusimmat jäsenet ovat bassoa jämäkästi soittava Ged Grimes ja Andy Gillespie, joka vastaa Simple Mindsin keskeisen soundin lähteistä eli koskettimista ja syntetisaattoreista. Keikka jatkui kestosuosikilla Sanctuary Yourself. Sitten koittikin harvinaisempi pala Space, joka on kaunis hitaasti nouseva, mutta lopuksi linnunratoja nuoleva biisi, josta moni stadiontason orkesteri olisi kateellinen. Päätöslauluna Simple Minds soitti elinvoimaisuuttaan alleviivanneen Alive & Kicking -klassikon.

IMG_3696

Menin Simple Mindsin keikalle retromielessä. Lipun hinta 48€ tuntui alkuun suolaiselta, mutta intiimejä Simple Minds -konsertteja ei ole härmässä ihan joka vuosi. Edellinen kerta Kulttuuritalolla 2006 meni ohi. Omasta edellisestä näkemästäni keikasta oli jo miltei 20 vuotta. Ruisrockin veto 1995 ei kolkutellut aikanaan keikkaelämysten kärkipaikkoja. Silloin bändillä taisi olla menestysvuosien jälkeistä krapulaa ja muut ajankohtaisemmat artistit ja yhtyeet tuntuivat tuoreemmilta ja kiinnostavammilta. Nyt on toisin. Moni niistä ysäritähdistä on kuopattuja, kun taas Simple Minds pistää edelleen menemään. Bändi osoitti olevansa virkeässä kunnossa. Ja tulevaisuuskin on siloiteltu, kun hyväksyy realiteetit, että isoille areenoille ei ole enää menemistä. Siksi uskallan väittää, että Simple Minds on tällä hetkellä kiinnostavampi orkesteri kuin U2, jota ei koskaan päästä näkemään klubeissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s