Tallinnan yö on marraskuussa on yhtä tumma kuin Helsingissä, mutta ei niin tulinen, jos puhutaan live-musiikkitarjonnasta. Helsingissä on näinä aikoina kirjava kattaus, mutta etelämeren tuolla puolen on huomattavasti hiljaisempaa. Viron asema on parantunut keikkamaana viime vuosina harppauksin, mutta silti eestiläiset jäävät pikkuveljen varjoon kuten on ollut suomalaisten osa ruotsalaisten rinnalla. Toki viime kesänä Robbie Williams väisti sekä Suomen että Ruotsin ja esiintyi 70.000 hengelle Tallinnan laululavalla.

Ei ollut helppoa löytää Tallinnasta keikkaohjelmistoa lauantai-illaksi edes pikkujouluaikana. Maineikas vanhan kaupungin Von Krahl ei tarjonnut mitään. Sen sijaan Tallinnan Tavastiaksi kehutun Rock Cafén ohjelmassa oli illan ainoa täky. Nimittäin Viron Popedaksi ja ZZ Topiksi tituleerattu Kolumbus Kris soitti ihan mukiinmenevän keikan. Popeda on kuitenkin huono vertaus, sillä Kolumbus Kris on puhtaasti bluesista ponnistava orkesteri. Näin ollen Texasin partanaamat ovat oikeampi vertaus. Popeda vetää Tavastian täyteen, mutta Kolumbus Kris sai salin tuskin puolilleen. Lipuista joutui pulittamaan ovelta 10€, jotka ennakkoon olisi saanut pari euroa halvemmalla. Kallista ei rockin renkutus ole Tallinnassa ja vielä kun kaikki muu härpäke panimotuotteista lähtien on edullista.

Kolumbus Kris ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Joskus jotain lukenut ja pari youtube-clippiä tsekannut. Nähnyt en ollut, vaikka pumppu on kiertänyt useasti Suomessa. Odotukset olivat kuitenkin innostuneet. Kolumbus Kris on pitkän linjan kokoonpano, jonka taival alkoi 1987. Vuodet ovat tehneet yhteissoitosta mutkatonta. Laulajan virkaa hoitaa Urmas Vare, jonka hieman jäykkä lavapreesens hohkaa kuitenkin karismaa ja ajettuja kilometrejä. Kitaristi Aivar Ojan bluesranteessa on ruista eivätkä rytmiryhmä Jaanus Raudkats basson varressa ja Anders Oja rummuissa ole yhtään sen löysempiä. Kolumbus Kris on aktiivinen kombo, vaikka miehet käyvätkin päivätöissä. Yhtyeen tuorein albumi Suured Rattad on kuluneelta vuodelta.

Kolumbus Krisin materiaalista suurin osa oli meikäläiselle täysin uutta ja vaikka sukulaiskansasta kyse, sain selvää lähinnä laulujen otsakkeista. Alkoholi tarvitades biisin viesti oli selvä. Muuten setti oli boogiepainotteista omaa tuotantoa. Disko jäi mieleen yleisöä hytkyttävänä rallina. Kooliansambal voisi olla Juice Leskisen kynästä, ja kipuaisi Suomessakin iskelmällisen rock-kansan sydämiin. Muusta materiaalista ei kerta kuulolta noussut erityisiä huippuhetkiä, mutta perusboogiena keikka oli tasalaatuinen kokemus.

Kiehtovinta Tallinnan myöhäisillassa oli kuitenkin itse venue. Rock Cafe tai rock  kohviik, kuten paikalliset sitä kutsuvat. En ollut klubissa ensi kertaa, sillä pari vuotta aiemmin piti matkustaa mestoille Sielun veljien perässä. Rock Café sijaitsee reilun parin kilsan päässä keskustasta Tarton suuntaan. Bussilla pääsee, mutta kätevämmin taksilla, joka ei hintatasoltaan huimaa. Eikä kävelykään ole mahdoton rasti. Rock Café on miellyttävä klubi, missä baaritiskeille ei tarvitse jonottaa, vessat on suht siistit, mutta tupakoitsijoille on varattu tunkkainen, pimeä savuluola, missä ilmanvaihdosta ei ole tietoa. Parasta on kuitenkin salia reunustava parvi. Akustiikasta en osaa sanoa yläkerran osalta, sillä kuuntelin keikan permannolta. Näkymät ovat eittämättä paremmat kuin esimerkiksi Tavastialla. Nyt väkeä oli sen verran naftisti, että kaikki mahtuivat heiluivat lavan edustalla. Koko ajan tuli kuitenkin vilkuiltua yläparvelle, jos siellä olisi nähnyt legendaarinen Villu Tammen, joka suomalaisten sielun veljiensä keikalla taannoin heilui antaumuksellisesti.