Travellin’ Brothers (ES) @ Clamores, Madrid 26.4.2015

2 toukokuun, 2015 by keikkakeppi

Madridin keskustan pohjoispuolella Chamberín kaupunginosassa sijaitsee yksi kaupungin legendaarisimmista jazzklubeista nimeltä Sala Clamores. Taianomainen klubi on ollut toiminnassa 34 vuotta ja jazz-leimasta huolimatta se tarjoaa monipuolisesti elävää musiikkia jazzista funkiin ja flamencosta indierockiin.

Madrid on tunnettu vilkkaasta yöelämästään ja siihen kuuluu olennaisena osana elävä musiikki. Keväisin kaupungissa on järjestetty yli 20 vuoden ajan vaihtoehtoisen musiikin Festimad –festivaalia, joka reilun kahden viikon ajan tarjoaa mielenkiintoista uutta ja vanhaa vaihtoehtoista musiikkia kaupungin eri klubeilla. Festimad ulottui myös Clamoresiin, missä soitti kahtena iltana peräkkäin Baskimaalta kotoisin oleva Travellin’ Brothers. Bändi perustettiin Leioan kaupungissa vuonna 2003 ja on ollut siitä lähtien nimensä mukaisesti tien päällä. Bändi on julkaissut kuusi englanninkielistä albumia, jotka sisältävät sekä omia sävellyksiä että cover-versioita afroamerikkalaisista blues, swing ja soul –klassikoista.

Madridin huhtikuu on epävakaa sään puolesta, mutta auringon lämmittäessä plazoja, kerääntyvät trubaduurit soittamaan kahviloiden ympärille. Ilman Festimadia sateinen Madrid olisi sunnuntai-iltana ollut musiikin osalta poikkeuksellisen hiljainen. Travellin’ Brothers soitti miltei ainoan kiinnostavan keikan koko kaupungissa. Siksi pelasinkin varman päälle ja hankin liput Suomesta käsin varsin edulliseen 9,20€ hintaan.

Keikka oli ilmoitettu alkavaksi espanjalaisittain poikkeuksellisen aikaisin klo 20.00, kun bändin lauantain veto oli käynnistynyt vasta puolilta öin. Saavuin varttia vaille paikalle, mutta ovimies ei päästänyt sisään. Hän kertoi ystävällisesti klubin avautuvan vasta parinkymmenen minuutin päästä. Tippa ei tullut linssiin, vaikka Clamores tarkoittaakin itkemistä. Ei auttanut muu kuin odottaa hetki naapuribaarissa.

Clamores sijaitsee osoitteessa Calle de Alburquerque 14

Palattuamme Clamoresiin, oli klubien pöytien ääreen kertynyt jo kymmenittäin ihmisiä. Kaikki pöydät lavan edustalla olivat varustettu reservado –kylteillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi katsoa keikkaa baaritiskiltä. Pian kaikki pöydät täyttyivät ja paikalla oli arviolta 60-70 ihmistä. Baarin puolella korokkeella oli vain yksi pöytä ja sekin varattuna, mutta onneksi se vapautettiin ja pääsimme seuraamaan konserttia aitiopaikalta. Lava ei ollut kovin suuri, mutta kuusihenkinen orkesteri mahtui kelvollisesti. Travellin’ Brothers esiintyi peruskokoonpanossa, mutta välillä he heittävät myös big band -konsertteja. Jos sisäänpääsy ei rasittanut lompakkoa, niin madridilaisittain baarin hinnat olivat tyyriitä. Viidellä eurolla irtosi lasillinen viiniä tai pullo Mahou-olutta. Suomen tariffeihin verrattuna silti huokeaa. Ajan patinoima Clamores miellytti silmää ja samanhenkisiä autenttisen klubien tunnelma olen havainnut vain New Yorkissa.

Travellin’ Brothers nousi lavalle kuin skiffle-bändi pesulautoineen ja kontrabassoineen. Soittajat asettuivat riviin lavan eteen ja nappasivat yleisön lämminhenkisellä meiningillä mukaan. Bändi antoi itsestään sympaattisen kuvan, joka taitaa yleisön viihdyttämisen. Bändin nokkamies mafiapomon näköinen laulaja Jon Careaga osaa vetää oikeista naruista ja hän viettikin pitkän tovin yleisön seassa, koska päätti kiittää jokaista paikalle saapunutta. Naiset saivat suudelmia poskille ja Careaga antoi halauksen myös takarivin muukalaisille – Thank you for coming.

Travellin’ Brothers on aika klassinen swing-blues bändi, eikä se tarjoa mitään kovin persoonallista edes nimessään. Siitä huolimatta yli 700 sadan keikan kokemus takasi Clamoresissakin laadukkaan iltaman. Karismaattisen Jon Careagan lauluääni on hänen kookkaaseen ulkonäköönsä nähden hentoinen, mutta silti mieheltä taittuu laaja skaala erilaista tulkintaa. Saksofonisti Alan Sancho tuo bändin standardibluesiin svengiä ja kosketinsoittaja Ander Unzaga taas syventää juuri sopivasti. Erinomainen piirre bändissä on se, että rumpali Isi Redondon kanssa soitannan peruskiven luo Eneko Cañibanon jämäkkä kontrabasso.

Bändin settilistaan kuului omasta tuotannosta melodisesti etenevä Midnight Train. Hyvin toimi myös Song For You (Always There). Illan mielenkiintoisimman biisin tittelin nappasi uljas versio Stevie Ray Vaughan kappaleesta Leave My Girl Alone ja Shirley & Co klassikko Shame, Shame, Shame rullasi takuuvarmasti. Jon Careaga osasi laulattaa myös yleisöä ja parhaiten siihen saumaan passasi Blind Willie Johnsonin Let Your Light Shine on Me ja loppuun kaluttu Louis Armstrong ikivihreä What A Wonderful World.

Keikka kesti tunnin ja kolme varttia ja musiikin lisäksi kuultiin myös pitkiä välipuheita. Etenkin etevä kitaristi Aitor Cañibano piti espanjankielisen palavan monologin, josta saattoi arvella, että matkustaville veljeksille bändi on enemmän kuin sydämen asia. Klubin henkilökuntakin antoi arvoa Aitorin kilometrihöpinöille, koska tulivat moittimaan käymääni kommentointia matkakumppanin kanssa. Puheenvoimakkuus oli normitasoa, jotta häiriköksi en itseäni lähtisi luokittelemaan. Keikka päättyi Love, Joy & Happiness –biisin evankelistisissa tunnelmissa. Luikimme saman tein ulos ja jatkoimme olutasiantuntijakaverini opastamana ensiluokkaiseen likeiseen Irreale –olutravintolaan, joten en tiedä miten touhu Clamoresissa jatkui keikan jälkeen. Mahdollisesti sunnuntai-ilta saattoi kaikenikäisen yleisön nopeasti koteihinsa.

Egotrippi @ Tavastia, Helsinki 17.4.2015

21 huhtikuun, 2015 by keikkakeppi

Egotrippi on yksi eniten näkemistäni bändeistä elävänä koskaan. Edellisestä hieman väsähtäneestä vedosta on tasan neljä vuotta, mutta aikaisemmin bändi on osunut usein eteeni. Eikä syyttä, sillä Egotrippi on saanut aikaan monta laadukasta albumia ja liveaktinakaan se ei ole pettänyt. Bändin jäsenistä en tunne henkilökohtaisesti ketään, mutta siitä huolimatta heistä on tullut vähän kuin oman sukupolveni sukulaisia; heitä tapaa useammin kuin oikeita serkkuja. Tavastialla olikin jälleennäkemisen tuntua, kun keikka oli koonnut yleisöön myös samoja naamoja, jotka ovat jääneet mieleen jo reilu kymmenen vuotta sitten.

Egotrippi julkaisi kuukausi sitten ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin seitsemään vuoteen. Parin vuoden takainen cover-levy Pilvien alla, mään päällä (2013) koostui omista muille tehdyistä biiseistä. Levy antoi varoittavan merkin bändin luovuuden tyrehtymisestä ja touhuun kyllästymisestä. Mikki Kausteen soolourakin jäi kuin telkkä pönttöönsä. Sitten pieni miehistön muutos sihautti Egotripistä uudet kipakat löylyt ja bändi oli kuin renessanssin kokenut. Risto Niinikoski kiinnitettiin rumpalisksi ja biisejä alkoi syntyä. Tuore albumi nimettiinkin osuvasti Vuosi nolla. Mikä parasta albumi tavoitti bändin klassikkoalbumien Matkustajan (2003) ja Vielä koittaa uusi aika (2006) tason. Yhdentoista biisin kattaus tarjoaa tasalaatuista pop-musiikkia alusta loppuun. Siksi onkin helppo ymmärtää, että bändi soitti läpi Tavastialla koko albumin.

Olen nähnyt Egotripin useasti, mutta nyt ensimmäistä kertaa lauteilla oli mukana puhaltimet. Uuden albumin eka single Uusi aamu ratsastaa pitkälti torvien varassa ja muissakin biiseissä ovat Juho Viljasen, Janne Toivosen ja Antti Hynnisen panostuksella iso merkitys bändin uudessa ilmeessä. Tavastian lavalla kahdeksan henkinen orkesteri teki keikasta konsertin. Mittava oli settilistakin. Jos kuultiin uudet biisit kokonaan, niin ei jäänyt puuttumaan vanhoja hittejäkään. Reilut 20 kappaletta vei tunnin ja kolme varttia perjantai-illasta. Keikka alkoi poikkeuksellisesti jo klo 21 ja Egotrippiä lämmitellyt Matti Johannes Koivu aloitti tuntia aikaisemmin. Koivun esityksen jätin tällä kertaa väliin, sillä hänen levynjulkaisukeikka on vielä hyvässä muistissa https://keikkakeppi.com/2015/03/07/matti-johannes-koivu-louhisali-kulttuurikeskus-espoo-6-3-2015/. Varhaiseen aikatauluun oli syynsä, sillä Tavastialle myytiin vielä yömyöhäinen keikka. Nimittäin Paperi T juhlisti uutta albumiaan puolen yön aikaan. Tehokasta toimintaa, sillä siihen aikaan keski-ikäistyneet egotrippaajat lähtevät jo mielellään kotiluoliinsa.

Keikan parasta antia olivat tuoreet biisit. Nostalgia ja vanhat iskusävelet olivat varmasti houkutellut osan yleisöstä paikalle, mutta itselleni Egotrippi näyttäytyi elinvoimaisena, jonka vanhat kappaleet tuntuivat pakollisilta numeroilta. Uudistunut bändi toimi moitteettomasti. Skelen kitarointi ei petä ja basson varressa Egotripin mittapuulla Anssi Maasalo on konkari, jonka kanssa rumpali Risto soitti hyvin yhteen. Uudesta materiaalista voisi nostaa melkein minkä biisin esiin, mutta yllättäen Mikki Kauste on säveltänyt albumin komeimmat kappaleet. Hienosti Tavastialla toiminut nimibiisi Vuosi Nolla nousee bändin suurien anthemien joukkoon kuten myös kappale Ovet, joka sulki encoren tyylikkäästi ennen turhaan ylimääräisenä soitettua Gloriaa. Knipi, joka yleensä on se hittinikkari, on kuitenkin tehnyt albumin raidoista yli 70%. Nytkin hänen biisinsä olivat eteerisen tarttuvia kuten Pikkuinen ja Kuka vain käy. Tällä kertaa Knipin mestariteos on jonkin verran Eppu Normaalin tuotantoa muistuttava, mutta silti aidon knipiläinen Hehkulamppu. Biisi käynnisti upeasti keikan loppusuoran rokettirollin, jossa kuultiin myös yllättäviä vanhoja stygejä kuten Alter Ego albumilta (1998) tutut Vieterit ja Flipperikuningas. Näissä biiseissä seestynyt Egotrippi näytti, että kauluspaitojen alta pilkottaa tarvittaessa riuskaotteisempikin meininki.

Juliet Jonesin Sydän @ Tavastia, Helsinki 1.4.2015

2 huhtikuun, 2015 by keikkakeppi

Aprillipäivän starttasi uutinen, että Sedu Koskinen olisi ostanut Tavastian ja muuttaisi sen yökerhoksi, jossa live-keikat lopetettaisiin täysin. Onneksi saimme juoda vain kuravettä, sillä elävä musiikki jatkui eilen täydellä teholla Tavastian kuolemattomilla lauteilla. Juliet Jonesin sydämen paluukeikka olisi sinänsä käynyt aprillipäivän pilasta, mutta onneksi ei näin ollut. Odotetusta keikasta ilmoitettiin jo viime vuoden puolella ja varsin nopeasti se myytiin loppuun.

Näin kolme viikkoa sitten Jonesien salakeikan Sture 21:ssa (https://keikkakeppi.com/2015/03/18/juliet-jonesin-sydan-the-rabbits-sture-21-helsinki-14-3-2015/), joten Tavastian vetoa pystyi seuraamaan objektiivisemmin ilman yletöntä nostalgiapöhnää. Muu jengi olikin lähes ekstaasissa, sillä suurin osa heistä oli elänyt ja ikääntynyt Jonesien mukana ja nyt oli jälleennäkemisen aika. Loppuunmyydyn salin tunnelma tavoitteli pyhää toimitusta. Eipä ihme, sillä Jonesit kuopattiin peräti 15 vuotta sitten. Fanien keskuudessa pöhinä alkoi varhain ja heidän keskustelua oli ilo seurata sosiaalisessa mediassa, ja mikä parasta, bändin jäsenet osallistuivat varsinkin rumpali Jussi Parkkosen toimesta kommentointiin aktiivisesti. Jonesien faneilla on poikkeuksellisen intohimoinen suhde suosikkiinsa. Jengi jakoi vanhoja valokuvia, kokemuksia ja fiiliksiä monta viikkoa ennen keikkaa. Vastaavaan hurmokseen en ole törmännyt, vaikka kyse onkin melko pienestä piiristä valtakunnallisesta vinkkelistä katsottuna.

Keikka alkoi myöhässä ilmoitetusta esiintymisajasta. Jonesit antoivat odottaa melkein puoli tuntia ennen kuin astuivat lavalle taustafondin eteen, jossa komeili klassisen ykkösalbumin kannesta tutut sarjakuvahahmot, toki uuden Revontulet –kokoelman henkeen päivitettynä. Keikka käynnistyi takuuvarmasti Roistot ja Juliet Jonesin Sydän –biisikaksikolla. Kummajainen vähän tunnusteli, mutta Huonoa musiikkia hauskoine taustatarinoineen sytytti soiton viimeistään liekkeihin. Tavastian keikan settilista oli hyvin pitkälti toisinto Sture 21:n keikasta. Kuulematta jäi vain En etsii valtaa loistoa. Järjestystä oli muokattu ja sanottakoon, että hitusen huonompaan suuntaan. Salakeikan varsinaisen setin päättänyt Helppo Elämä tuhlattiin nyt liian aikaisin. Se olisi ollut Tavastialla myös oikea biisi lopettaa keikka yhteishuutolauluun. Encoressa kuultiin Platon Platon/Muumi Muumi –medley ja Jussin laulama Hippa. Ylimääräisessä encoressa saatiin vielä bonuksena Sami Jonesin jäähdyttelevä Nuori rakkaus, joka jäi treenikeikalla kuulematta. Jonesien olisi pitänyt poistua lavalta niin, että yleisön päässä olisi soinut räväkämpi biisi. Se olisi voinut olla jälleennäkemisen kunniaksi vaikka riemuvirsi Käymme yhdessä ain, joka ilman torvia olisi saattanut jäädä orvoksi versioksi. Ehkä jätkät treenaa biisin vielä kesän keikoille viralliseksi lopetusbiisiksi.

JJS Poster

Jonesit olivat kautta linjan iskussa. Suurin jännitys oli purettu kolme viikkoa sitten, vaikka täyslastillinen tavastialaisia tuo aina oman lisäkierteensä. Nyt soittimet olivat heti kuosissa ja välispiikeissäkin päästiin rentoon jutusteluun. Ilta oli monelta osin täydellinen. Paluukokoonpano koostuu menestysvuosien keskeisistä jäsenistä ja vain oleellinen biisintekijä Eero Hyyppä on joukosta poissa. Hyypän tilalla koskettimia soittaa Pekka Gröhn. Kitaristit Kari Hyvärinen ja Sami Pirkola laulavat vuoron perään, mutta koko bändillä on erinomaisen tärkeä rooli stemmoissa. Etenkin Paratiisiin –kappale osoittautui yhteislaulun juhlaksi. Muutkin bändin jäsenet saavat vuoronsa astua parrasvaloihin, kun basisti Kari ”Kidi” Heiskari tulkitsee Jussi & The Boys –kappaleen ja Jussi Jones Kantrin.

Vähän ennen varsinaisen setin loppusuoraa koitti pieni tauko ja Kari Jones totesi, että nyt olisi yllätysvieraan aika tulla lavalle. Hän ei ollut se odotetuin Eero Jones, ei edes ex-basisti Pentti Ilola saati Seppo Kansanoja, joka on säveltänyt yhden bändin suurimmista hiteistä: Rakkauslaulun. Sen sijaan lavalle astui viivästellen koko kansan hevijuntti Jouni Hynynen ja saman tien pärähti juuri mainittu Rakkauslaulu soimaan. Valitettavasti se osoittautui fiaskoksi. Vieraileva artisti ei tiennyt mitä säkeistöä laulaa eikä oikein mihin mikrofoniin. Hynynen poistui kesken biisin ja huitaisi kädellään, ettei mennyt ihan p FullSizeRender-4 utkeen. Osa varmaan diggasi visiittiä, mutta hc-fanit reagoivat tilanteeseen rajusti. Sami Jones kuittasi biisin loputtua, että viesti tuli kyllä perille. Hynysessä ei ole mitään vikaa. Ihan hyväntahtoinen ele Joneseilta. Hynynen on omassa genressään karismaattinen ukko, mutta Juliet Jonesin sydämen sakraaliselle paluukeikalle hän merkitsi samaa kuin örkki olisi astunut hobittien juhlapöytään. Yleisölle olisi riittänyt Juliet Jonesin sydän. Jos vieraita olisi halunnut tuoda lavalle, niin sen pitäisi liittyä bändiin. Pauli Hanhiniemen olisin voinut nähdä laulamassa Duetto (kadonnut nainen)-biisiä kuten levytti sen aikoinaan Hyypän kanssa, mutta miltä se olisi kuulostanut ilman Eeroa.

Hyvä ettei ollut ihan nappisuoritus, sillä tästä jää nälkä sekä bändille että yleisölle. Jonesit eivät tulleet vain käymään, jonka jälkeen hautautuisivat jälleen raunioihinsa viideksitoista vuodeksi. He tulivat Kari Jonesin mukaan takaisin tehdäkseen useita keikkoja vielä kesän jälkeenkin. Eihän sitä tiedä vaikka innostuisivat levyttämään uutta materiaalia. Sami Jones väsää uusia biisejä ainakin omiin tarpeisiinsa, josko niistä alkaisi muotoutua tuoretta Jones-kamaa. Ehkä kuitenkin parempi, että keskittyvät vanhaan aineistoon, sillä sitähän riittää ja sitä jengi haluaa kuulla. Jussi Jones kailotti Tavastian keikan olleen hänelle vuosituhannen paras päivä ja muidenkin kasvoilla hymy oli alati herkässä. Yleisön seassa taas monella kyyneleet kieriskelivät poskilla. Enpä muista nähneeni näin messiaanista meininkiä Tavastialla pitkään aikaan kuin Jonesien perhejuhlassa.

Settilista:

1 Roistot

2 Juliet Jonesin Sydän FullSizeRender-2

3 Kummajainen

4 Huonoa musiikkia

5 Valaiset yön

6 Jänis

7 Mihin katosi mies

8 Paratiisiin

9 Työläiset

10 Helppo elämä

11 Cowboy

12 Aamuyöllä

13 Mannerheimintie

14 Kantri

15 Jussi & The Boys

16 Rakkauslaulu

17 Perjantai-ilta

JJS 18 Albania

encore

19 Platon Platon/Muumi Muumi

20 Hippa

2. encore

21 Nuori rakkaus

Evan Dando (US) @ Tavastia, Helsinki 30.3.2015

31 maaliskuun, 2015 by keikkakeppi

Evan Dando on 1990-luvun alkupuolen palvotuimpia indierock-artisteja. The Lemonheads -yhtyeen nokkamies teki rennolla vetelysasenteellaan, raikkailla biiseillään ja salskealla ulkonäöllään sukupolveensa lähtemättömän vaikutuksen. Niin kovan, että vielä parikymmentä vuotta myöhemmin Dandoa halutaan tulla katsomaan, vaikka moni hänet jo aiemmin nähnyt on todennut, ettei tarvitse nähdä toista kertaa. Niin välinpitämättömästi Dandolla on tapana suhtautua yleisöönsä.

Näin Evan Dandon ensimmäisen kerran soolona tasan kymmenen vuotta sitten Tavastialla. Ensimmäisen kerran hohto antoi anteeksi pettymyksiä tuottaneen keikan fiiliksiä. Muistan Dandon hutaisseen hittipiisinsä potpurissa päästäkseen niistä vain eroon. Sama meininki oli The Lemonheadsin paluukeikalla 2007, josta jäi vielä laimeampi mieli. Sen jälkeen en ole nähnyt Dandoa, vaikka mahdollisuus olisi ollut, kunnes sitten eilen taas.

Tavastialle oli saapunut muutama sata ihmistä maanantai-illan loskasateesta huolimatta. Sisälle astuessani lämmittelijänä olikin aloittanut ennalta mainitsematon Ville Härkönen. Tilanne oli hämmentävä, sillä illan piti startata Sara Johnston, joka on kiertänyt Dandon kanssa Euroopan kiertueella. Sara oli ottanut viime tipassa hatkat. Todennäköisesti hän oli matsannut Dandon kanssa ja lähtenyt lätkimään. Kaverini olikin nähnyt Johnstonin kävelleen kitara kourassa ulos Tavastian ovesta. Ville Härkönen oli varmaan houkuteltu yleisöstä heittämään keikan, sillä niin äkkiä kaikki oli tapahtunut. Nopeasta reagoinnista Härköselle pisteet, vaikka muuten keikka jäi noteeraamatta.

Evan Dando aloitti puolisen tuntia ilmoitettua aikaa myöhemmin. Aika ei ollut Dandon ulkonäköä muuttanut, mies asteli miltei samassa grunge-ulkomuodossaan kuin hänet olisi nähnyt 20 vuotta sitten. Pitkän silmillä roikkuneen tukan alta hahmottuivat miehen veistokselliset kasvot, jotka kätkeytyivät kiertueparran taakse. Evan Dando kiitti lyhyesti Ville Härköstä ja antoi sitten palaa. Hän esitti 40 biisiä yhteen menoon. Biisit eivät kestoillaan tavoita jamittelumittoja, mutta lyhyinä ja usein keskeytettyinäkin kappaleina muodostivat hienoista hetkistä huolimatta aika puuduttavan kokemuksen. Encoressa kuultiin vielä viisi extra-kappaletta ja voinkin todeta Evan Dandon soittaneet biisimäärältään pisimmän keikan ikinä. Kestoa koko setille tuli kuitenkin vain reilu puolitoista tuntia.

Keikka lähti käyntiin Lemondheadsin The Outdoor Type –biisillä ja ihan kelvosti lähtikin. Vaikka Evan Dando vaikuttaa huolettomalta vätykseltä, on hänen lauluäänensä persoonallinen ja kitaran hallinta taidokasta. Dando ei jutustellut yleisölle, vaan pudotteli biisin toisensa perään niin tiiviisti, ettei yleisö ehtinyt antaa kunnolla aplodejansa. Kerran Dando yllättäen ärähti miksaajalle ja pyysi viivettä lisää. Arvaamaton karjahdus säpsähdytti, mutta laulusoundi parani huomattavasti ja hetken päästä miksaaja saikin jo kiitoksen.

Settilistaan mahtui parikymmentä The Lemonheads –biisiä, puolen tusinan verran Dandon soolobiisejä ja loput kirjavaa cover-osastoa. Keikka oli ensimmäinen Dandon keikka, jolla hän soitti parhaimmat kappaleensa kokonaan. Klassikkolevyt It’s a Shame About Ray (1992) ja Come on Feel the Lemonheads (1993) olivat hyvin edustettuina ja niiltä kuultiin mm. Bit Part, Confetti, Rudderless, It’s a Shame About Ray, My Drug Buddy, The Great Big No, Into Your Arms ja It’s About Time. Sekaan mahtui myös monta harvinaisempaa The Lemonheads -palaa. Soolobiisit löytyvät pääosin miehen mainiolta Baby, I’m Bored (2003) –albumilta ja niistä All My Life on aina niin viiltävän kaunis kappale, jonka Dando tulkitsi karismaattisesti. Sääli, että Dando hutaisi mielivaltaisesti In the Grass All Wine Colored –biisistä vain tylyn 15 sekunnin version. Cover-puolelta moni styge ampui ohi, mutta hieno versio Misfits -klassikosta Skulls piirsi kalmantuoksuisen tunnelman Tavastian iltaan. Teenage Fanclubin It’s All in My Mind vastavuoroisesti antoi aikaa pohtia elämän alati kiihtyvää juoksua vähän positiivisemmin.

Encore alkoi Dinosaur Jr. Drawerings -biisillä, mutta siinä vaiheessa siirryin narikkaan hakemaan takkia. Kuuntelin loput biisit baarin puolelta ja pois tallustaessa alkoi soida Shaky Ground. Siinä vaiheessa Evan Dandoa oli kuullut jo liikaa. Reilu 40 kappaletta putkeen niputettuna tuntui enemmän kiusanteolta kuin yleisölle tarjotulta harkitulta esitykseltä. Keikan puolen välin paikkeilla Evan kysyi onko hän jo soittanut All My Life –biisin? Ei ollut siinä vaiheessa ja onneksi huippibiisi kuultiin sitten kokonaan. Siksi monta kertaa mielessä pyöri pelko, että milloin mies kiskaisee vahingossa saman biisin uudestaan. Evan Dando antaa itsestään kuvan, että olisi kujalla, mutta siitä huolimatta hän hoitaa tonttinsa tarkasti ja nahjustyylillään kuitenkin rakastettavasti, että Evan Dandon ja The Lemondheadsin pariin palaa aina halusta, vaikka lunta tulisi tupaan.

Bryan Adams (Can) @ Jäähalli, Helsinki 23.3.2015

25 maaliskuun, 2015 by keikkakeppi

Kysyy luonnetta lähteä Bryan Adamsin keikalle, jos kotona jo kyllästyttää artistin tuotanto. Katselin muistinvirkistykseksi muutaman youtube-klipin ennen lähtöä. Adamsin biisit ovat niin hyviä, että niihin tuupertuu kerta kuulemisen jälkeen. Sama reaktio on käynyt aina kuunnellessa miehen musiikkia. Tarttuvat melodiat tulee korvista, banaalit sanoitukset lannistaa ja käheä ääni turruttaa. Siitä huolimatta miehessä on jotain maagista, varsinkin jos yhdellä hänen hittibiisillään on 130 miljoonaa latausta – ei voida puhua pikkutekijästä.

Bryan Adams on ravannut Suomessa viime aikoina tiuhaan. Mahdollisuuksia olisi ollut nähdä kanadalainen rokkari elävänä useasti, mutta kiinnostus ei ole yltänyt lipunhankintaan. Nyt viime vuoden loppupuolella osui mainos Reckless 30th anniversary tourista. Sävähdytti sen verran, että suunnittelin näkeväni Adamsin elävänä. Onhan Reckless (1984) yksi 1980-luvun puolen välin tunnistettavimpia rock-albumeita Bruce Springsteenin Born in The U.S.A –klassikon ohella. Joskaan ei Reckless ole kriitikoiden ylistämä niin kuin ei mikään muukaan Adamsin albumi. Kaupallinen stadionrock ei ole koskaan ollut taiteellisesti arvostettua, saati kun sitä esittää vielä nätti poika. Siitä huolimatta Reckless on kova levy, jos sitä kuuntelee harvakseltaan.

Olen näissä yhteyksissä kertonut pariin otteeseen Grouponista, jonka kautta olen ostanut liput mm. Lionel Richien ja Suzanne Vegan konsertteihin. Sieltä tarttui mahdollisuus nähdä myös Bryan Adams Helsingin jäähallissa puoleen hintaan. Kertonee siitä, että vanhat kasaritähdet eivät myy konserttihalleja täyteen. Jäähalli ei ole akustiikan pyhin temppeli, mutta on se vanhaksi jäähalliksi kuitenkin innostavampi keikkapaikka kuin Hartwall areena.

Bryan Adams on kiertänyt reilun vuoden juhla-albuminsa vuoksi ja matka jatkuu edelleen tiiviinä. Se on helppoa kun taustalla soittaa kompakti nelihenkinen bändi. Yhtyeen soitossa on varmuutta mutta myös leipääntymisen makua. Taustalle projisoitavat videot luovat keikalle tarkan käsikirjoituksen, josta ei poiketa. Biisilista on siten naulittu samaksi illasta toiseen. Screenille heijastetut videot ovat tyylikkäitä mutta aika tavanomaisia ja paikoin ilmeisiä. Toista on Springsteenin keikat. Niissä ei projisoida mitään, mutta illan settilista elää joka konsertissa. Adamsin keikan hyvä puoli on se, ettei tule pettymyksiä.

Bryan Adams soitti keikan alkuun Reckless -albumin kokonaisuudessaan. Mikä hassuinta keikan paras biisi kuultiin ensimmäisenä. Nimikappale Reckless ei koskaan mahtunut albumille ja nyt biisiä on soitettu kiertueen startterina. Jos Reckless ja jykevä The Boys Night Out, joka kuultiin myös ylijäämäkappaleena, olisivat päässeet albumille, niin väitän sen saaneen vielä paremman vastaanoton ja kestävämmän suosion. Muutama tavanomaisempi rokkikappale olisi tehnyt hittiputken seassa vain hyvää.

Yleisöä oli lähes hallin täydeltä, ja Reckless upposi jengiin kuin kuuma veitsi voihin. Run to You, Heaven, Somebody, One Night Love Affair, It’s Only Love ja Summer of ’69 ovat sen luokan hittejä, että hengästyttää kuulla ne ensimmäisen kolmen vartin aikana. Suurin huoli olikin keikan dramaturgia. Miten muu materiaali kantaa keikan loppuun asti? Ei kantanut. Siksi olisinkin rikkonut Reckless-levyn biisit sikin sokin muiden biisien lomaan. Muuta tuotantoa kuultiin koko uralta, mutta yksi Adamsin kiinnostavimmista albumeista Into the Fire loisti poissaolollaan. Siltä ei kuultu yhtään kappaletta.

Recklessin jälkeisistä biiseistä kiinnostavinta kuultavaa oli Bryanin akustisesti esittämä Let Me Down Easy Biisi on Adamsin ja biisintekijäkumppani Jim Vallancen säveltämä kappale The Who-legendan Roger Daltreyn soololevylle Under a Raging Moon (1985). Illan yleisöä viihdyttävin veto oli bluespoljennolla kulkeva If Ya Wanna Be Bad, Ya Gotta Be Bad, jonka aikana Bryan valitsi yleisöstä yhden mimmin tanssimaan valokeilassa koko kappaleen. Muut loppupuolen biisit kuulostivat tyhjänpäiväsiltä alkupuolen keikan jälkeen. Toki Cuts Like a Knife nousee aina esiin ja When You’re Gone on yksi Adamsin kulkevimmista biiseistä. Eikä siirappisuudestaan huolimatta (Everything I Do) I do it For you –biisiä voi haukkua ällöksi. Onhan se nyt mailman luokan hituri. Ei sitä Youtubesta muuten jatkuvalla syötöllä kuunneltaisi. Siksi kysynkin miksei keikkaa lopetettu miehen suurimpaan hittiin – illan viimeiseen hitaaseen. Siitä olisi ollut kelpo fiilis lähteä himaan. Tämän jälkeen keikan huipennus tuntui pliisulta ja eikä encoressaan kuulluista biiseistä jaksanut enää innostua, vaikka kuultiinhan siellä akustisesti Adamsin läpimurtohitti Straight from the Heart.

Bryan Adamsin bändi soitti ammattitaitoisesti ja muista artisteista vain kitaristi Keith Scott nousi esiin tempuillaan. Hän heittäytyi selälleen ja kieputti kitaraan selän takaa, ei niin notkeasti, mutta huvittavalla antaumuksella. Bryan Adams on edelleen poikamainen, vaikka uurteet kasvoilla kertovat eletyistä vuosikymmenistä. Adamsilla on komea multiplatinaa myynyt ura takana, siloteltu maine, siksi keikan parhaita hetkiä olikin se, kun Adams ripitti yleisön seasta (Everything I Do) I do it For you –biisin aikana lujaa laulanutta tyyppiä: ”Kuka lauloi kovaäänisesti? Ai, sinä? Lopeta! Ei sentään, kunhan vitsailin. Kuka tahansa saa laulaa mukana, paitsi sinä.”

The Boys (UK), Pojat (Fin) @ Tavastia, Helsinki 19.3.2015

21 maaliskuun, 2015 by keikkakeppi

Jo osui melkoinen punkpläjäys torstaille. Kolmen koplan illasta ensimmäinen artisti The Heartburns oli jätettävä väliin, sillä ihan festivaalimeininkiin ei arki-iltana ollut aikaa. Teemu Bergmanin liidaama helsinkiläinen The Heartburns kun on mahdollista varmasti nähdä vielä toistekin. Kakkosaktina soittanutta Pojat-orkesteria ei voinut missata. Edellisen kerran kotimaisen ramopunkin pioneerit tuli nähtyä vain 23 vuotta sitten. Pojat on yhä aktiivinen, mutta keikkailee harvakseltaan. Illan pääesiintyjä brittipunkpioneeri The Boys, jos mikä ansaitsee nimikaimansa lämmittelijäkseen.

Pojat on Ne Luumäkien ja Luonteri Surfin ohella nimekkäin bändi kotimaisessa ramopunk-scenessä. Bändi perustettiin reilu 25 vuotta sitten, jolloin nokkamies laulaja/kitaristi Miika Söderholm oli kitaristi Mikko Holmströmin kanssa jo punkin konkareita. Molemmat jampat soittivat legendaarisessa Ypö-Viis –punkbändissä. Poikien kokoonpano Tavastialla oli rumpalia lukuun ottamatta alkuperäinen. Basson ja taustalaulun hoiti Jussi Santalahti ja rummuissa soitti Kaide Haikonen, joka tunnetaan Ne Luumäkien rumpalina, mutta Pojissakin hän on vaikuttanut vuodesta 2004 lähtien.

Pojat soittivat napakan 45 minuutin keikan. Alussa oli hieman teknisiä ongelmia basson kanssa, vasta kolmas biisi Koko kesä lähti rullaamaan moitteettomasti. Pojat olivat varmassa tikissä, vaikka Tavastian isoilla lauteilla oli havaittavissa hieman alkututinaa. Miikan välispiikit olivat olemattomia, mutta focus oli rennossa punk-poljennossa. Illan repertuaari koostui alkupään tuotannosta, mutta sekaan mahtui pari tuoreempaakin raitaa. Ensimmäiseltä klassiselta nimikkoalbumilta Pojat (1990) kuultiin mm. rallit Missä olit viime yönä, Känni seis ja Itkupilli. Kakkosalbumiilta Irti (1992) kuultiin hieno Siipi Lonksuu niin, Mari on Förbi ja Leipätehtaan tyttö, jonka tulkitsi muista biiseistä poiketen Jussi Santalahti. Uudempaa materiaalia edustivat Ketä sä rakastat –albumin (2009) nimikkobiisi ja Mie en tunne mitään, joka on uusimmalta Toimintaa ja Sankareita –pitkäsoitolta (2013).

Pojat on sympaattinen bändi. Asenne on punkkareiksi aikuistunut, mutta edelleen täydellisen ramo. Käännösbiisien sanat ovat paikoin naiiveja, kömpelöitä, mutta humoristisia ja niin rehellisiä kuten genressä pitääkin. Varsinainen keikka päättyi Söderholmin oman klassikkosäveleen Veikkaat vaan ja kotimaiseen ramopunk-anthemiin Mä uskon meihin. Encoreksi saatiin vielä Ramonesia suomeksi kun Lemmikkihautuumaa päätti Poikien osuuden odotetusti. Pojat tekivät fiksun ratkaisun kun eivät soittaneet lainkaan The Boys –covereita eikä suurinta hittiään Pasi Virtanen, joka on hulppea Gary Holton & Casino Steel väännös.

The Boys poster Pääesiintyjä The Boys on yksi brittipunkin alkuräjähdyksessä syntyneistä yhtyeistä, jonka merkitys on suuri, vaikka se jäikin suurempien jalkoihin. Bändiä on kehuttu Punkin Beatlesiksi, mutta ei suosionsa vaan melodisuutensa vuoksi. Bändin 1977 julkaistu nimikkoalbumi The Boys on edelleen yksi parhaista punk-debyyttilevyistä. The Boys julkaisi aktiiviaikoinaan kaikkiaan neljä albumia, kunnes hajosi samalla tavalla kuin moni muukin aikalaisensa 1980-luvun alussa. The Boys teki paluun 1999, mutta uutta materiaalia julkaistiin vasta viime vuonna, kun itseironisesti nimetty albumi Punk Rock Menopause näki päivänvalon.

The Boys on siitä poikkeuksellinen seniorijoukkue, että sen alkuperäisistä jäsenistä kolme keskeisintä on edelleen mukana kokoonpanossa. Viime aikoina on tullut selväksi, että moni muu orkesteri ratsastaa legendan nimellä, mutta taustalla soittaa pahimmillaan vain alkuperäinen rumpali. The Boysien kosketinsoittaja Casino Steel, kitaristi/laulajat Matt Dangerfield ja Honest John Plain vaikuttavat edelleen motivoituneilta ja virtaa ukkoihin lisää ympärillä soittavat nuoret innokkaat ruotsalaistaustaiset rumpali Martin H-Son ja basisti Kent Nordberg, joka lavan keskellä heiluessaan tahtoi varastaa päähuomion.

The Boysien kolmipäiväinen minikiertue Suomessa alkoi Turusta jatkuen Helsingin kautta Tampereelle. Turussa lauteille oli noussut Michael Monroe, jolle The Boys on monella tapaa ollut esikuva. Tavastialla ei nähty vierailuja. Keikka pärähti käyntiin Alternative Chartbusters (1978) -kakkosalbumilta löytyvältä tiukalla T.C.P –rallilla. See you later ja Turning Grey jatkoivat taattua menoa. Uudelta albumilta kuultu 1976, I’m a Believer, Global Warming istuivat mukavasti vanhojen stygejen seuraan. Bändin kolmosalbumilta To Hell With The Boys (1979) kuultu You Can’t Hurt A Memory erottui voimaslovarina edukseen. Bändin debyyttisinglen b-puolelta löytyvä Soda Pressing on yksi bändin kultakimpaleista ja oli illan kaivatuin veto ja lunasti odotukset täysin. Keikan loppupuoli kiihtyi kohti bändin klassisimpia biisejä ja lopuksi kuultiin kova kolmikko I Don’t Care, Brickfield Nights ja First Time. Jengi oli tyytyväinen, mutta kakun päälle kirsikan koristeli encore, jossa kuultiin vielä huikea kolmikko esikoisalbumilta: Living In the City, Cop Cars ja Sick On You.

Mikä tärkeintä The Boys oli elinvoimaisessa kunnossa. Silloin tällöin näkee väsynyttä meininkiä kuuskymppisiltä, mutta The Boys ei ollut liikkeellä pelkän nostalgian voimin. Casino Steel hoiti pääosin välijuonnot, vaikka Kent Nordbergilla oli paljon sanottavaa kuten: olen saatanan hurri. Matt Dangerfield ja Honest John Plain jakoivat lauluosuudet demokraattisesti ja hyvin se heiltä luonnistuikin, vaikka hieman huvittaa, kun vaihdevuosien tuolla puolen olevat äijät sylkevät teinimaailman kokemuksia.

Tavastia oli sopivan täynnä. Pääsi vaihtamaan paikkaa halutessaan eikä kukaan pogonnut niskassa. Liput kolmen orkesterin iltaan maksoi kohtuulliset 23€ ovelta. Narikkabisnes Tavastialla aina kirpaisee, vaikka palvelu on nopeaa ja ystävällistä. Baarissa Budvarista saa maksaa 8,5€, joten katteet ovat kohdillaan. Yleisö oli enimmäkseen seniorianarkistiosastoa ja ihmettelin, että nuorempaa punkin perikuntaa oli paikalla niukasti. The Boys on kuitenkin punkin ystäville se pakollinen oppimäärä, varsinkin jos bändi soittaa ensimmäistä kertaa Suomessa.

Juliet Jonesin Sydän (The Rabbits) @ Sture 21, Helsinki 14.3.2015

18 maaliskuun, 2015 by keikkakeppi

Useat bändit soittavat harjoitusmielessä keikan elävän yleisön edessä ennen varsinaisen kiertueen alkua. Sitä ei tehdä julkisesti, puhutaan salakeikasta. Niistä ei kerrota kuin lähipiirille ja bändin nimeksi keksitään jotain hassua ja ohiampuvaa, ettei riskialtis kenraaliharjoitus herättäisi liikaa huomiota. Nyt osui ensimmäinen kerta, kun pääsin seuraamaan poikkeuksellisen kiinnostavaa yllätysvetoa. Aikaisemmin en ole saanut vihiä salakeikoista, saati osunut paikalle vahingossa.

Onneksi on kaveri, jolla on kavereita – niin se puskaradio toimii. Nimittäin muutama päivä aikaisemmin sain kuulla, että Juliet Jonesin sydän heittää Helsingin Vallilassa jossakin kapakkassa lämmittelykeikan. Odotusarvot olivat korkealla, koska bändi ei ole ollut toiminnassa miltei 15 vuoteen. Viimeisestä pitkäsoitostakin on kulunut lähes 20 vuotta. Juliet Jonesin sydän on yksi suurimpia henkilökohtaisia suosikkeja suomi-rockin rintamalla. Joneseihin liittyy muistoja jo aktiiviajoilta, mutta hienoja hetkiä myös yhtyeen hajoamisen jälkeen. Jonesien tavaramerkki oli pilke silmäkulmassa tehty monipuolinen tuotanto, joka taipui railakkaasta punkrockista, melodiseen poppiin ja kaljahuuruiseen iskelmään. Monet bändin iskusävelet ovat jättäneet ikivihreän leiman faneihinsa ja eipä ihme, sillä virallinen paluukeikka Tavastialla reilun parin viikon päästä myytiin loppuun nopeasti. Sieltä seuraa raporttia perästä päin, mutta käydään ensiksi läpi tämän keikan salat.

Kun lauantai koitti, puskaradio kertoi, että Juliet Jonesin sydän tulisi soittamaan rokkibaarissa nimeltä Sture 21. Kapakan nettisaitilla mainittiin yhtye nimeltä The Rabbits, joten huhut salakeikasta alkoivat muuttua todeksi. Puskaradio osasi varoittaa klubin tulevan täyteen, joten saavuimme paikalle reilu pari tuntia ennen showtimea. Se kannatti, sillä paikat löytyivät aivan lavan edestä. Viimeisetkin duubiot karisivat siinä vaiheessa kun rumpali Jussi Parkkonen, ja kitaristi/laulajat Kari Hyvärinen ja Sami Pirkola istuskelivat baarin viereisessä pöydässä. Heiltä varmistui vielä soittoaika: soitetaan yhdeksän jälkeen.

Keikka alkoi 21.15 ja hetken sitä oli äimänä, että voiko olla todistamassa näinkin legendaarista paluukeikkaa. Ensimmäisenä lavalle kapusivat basisti Kidi Jones alias Kari Heiskari ja rumpali Jussi Jones. Heti perässä astelivat Kari ja Sami Jones sekä kosketinsoittimiin rekrytoitu Pekka Gröhn. Yksi toive leijaili ilmassa: voi kun Eero Hyyppä olisi täällä. Bändin persoonallinen keulahahmo sairastaa tätä nykyä Parkinsonin tautia ja ei pysty osallistumaan paluukiertueelle. Onneksi kosketinvelho Pekka Gröhn tuuraa muusikkona kenet vaan (vaikka basistina), mutta Eero Hyypän velmua läsnäoloa ei pysty kukaan korvaamaan. Tästä huolimatta Juliet Jonesin sydän hakkasi hyvällä sykkeellä. Miehistö majailee tätä nykyä ympäri Suomea ja suurin osa heistä tekee muuta kuin musiikkia leipätöikseen. Lienee ollut haaste saada jengi kasaan, mutta onneksi Sami täytti taannoin 50 vuotta ja sai kundit soittamaan keskenään juhliinsa. Homma toimi ja siitä idea paluuseen hiljalleen konkretisoitui.

Jonesit päättivät pitkän odotuksen soittamalla kärkeen kappaleen Roistot ja heti kävi selväksi, että jokusen kerran on kokoonnuttu treenikämpille biisejä kertaamaan. Soitto kulki kuin muinoin ja sanatkin muistettiin, vaikka biisilistaa piti vilkaista muutamaan otteeseen. Keikkarutiinin puute näkyi alkuun hieman hakevissa välispiikeissä ja rumpusetin säätämisessä, mutta muuten äijät olivat kuosissa. Kari Jones kertoi tuvan täydelle yleisölle aloitusbiisin jälkeen, että The Rabbits on perunut keikan ja heitä tuuraa Juliet Jonesin sydän. Yleisön reaktio oli raikuva ja samalla bändin nimibiisi vauhditti keikan viimeistään käyntiin. Alkuun Kari ja Sami lauloivat aika lailla demokraattisesti biisejä vuorotellen, joskin varsinaisen setin loppusuoran hittiputki meni Karin edelleen tunnistettavan raastavan rokkaavan äänen liidaamana. Samista kasvoi Jonesien loppusuoralla keskeinen biisinikkari ja hän jos kuka laulaa tuotantonsa parhaiten lukuun ottamatta Kidiä, joka tulkitsee bravuurinaan Samin sävellyksen Jussi & The Boys. Eeron osuuksia tuurasi lähinnä rumpali Jussi kuten biisissä Kantri. Setti sisälsi parisenkymmentä biisiä ja encoreksi kuultiin medley biiseistä Platon Platon/Muumi muumi. Vihonviimeinen kappale oli cover J. Karjalaisen Hippa –biisistä, jonka lauluosuudet Jussi hoiti Samin soittaessa rumpuja.

Juliet Jonesin Sydän heitti keikan täydestä sydämestä ja fanipohjainen yleisö otti sen aortta auki vastaan. Keikka nousi jo salaisuutensa vuoksi, mutta myös historiallisuutensa sekä oman bändisuhteeni vuoksi keikkakokemusten ikimuistoisimpiin. Edellisestä Juliet Jonesin Sydämen keikasta oli kulunut jo lähes 20 vuotta ja vaikka on tullut kelattua bändin tilaamista jopa omiin juhliin, niin silti paluu ja vielä näin etuoikeutetusti nähtynä oli hieno kokemus. Sattui muuten olemaan myös ensi kerta Sture 21:ssa, joka osoittautui oivaksi pikkurokkiklubiksi etäisestä sijainnista huolimatta. Lavavalaisu oli vaatimaton, mutta huonossa valossa jänikset näyttivät vuosien jälkeen siltä kuin mikään ei olisi muuttunut. Samaa ajatteli itsestään rusakkoyleisökin. Mahtava ilta täynnä lämpöä ja pystykorvia.

Settilista:

1 Roistot JJS_Jussi

2 Juliet Jonesin Sydän

3 Kummajainen

4 Huonoa musiikkia

5 Mannerheimintie

6 Jänis

7 Paratiisiin

8 Mihin katosi mies

9 Työläiset

10 Aamuyöllä

11 Valaiset yön

12 En etsii valtaa loistoa

13 Cowboy

14 Kantri

15 Jussi & The Boys

16 Rakkauslaulu

17 Albania

18 Perjantai-ilta

19 Helppo elämä

encore

20 Platon Platon/Muumi muumi

21 Hippa

Matti Johannes Koivu @ Louhisali, Kulttuurikeskus, Espoo 6.3.2015

7 maaliskuun, 2015 by keikkakeppi

Matti Johannes Koivu on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen singer-songwriter perinteen kärkikastiin. Ei mies soittolistoilla juhli, eikä täytä isoimpia konserttisaleja, mutta on saanut uskollisen kuulijakunnan, johon itsekin väitän kuuluvani. Löysin Koivun Ultramariini -yhtyeestä, joka on edelleen 2000-luvun hienoimpia suomalaisia pop-yhtyeitä, vaikka ei olekaan aktiivisessa toiminnassa. Koivu on soittanut myös Sairio Shoreline Pathway –nimisessä kokoonpanossa, johon en ole perehtynyt, mutta bändi ei ole tietääkseni enää kasassa. Sen sijaan Koivu on ollut sooloartistina työteliäs. Tuorein Kauneimmat meistä on miehen viides soololevy, joka sisältää omaa tuotantoa. Parhaiten Koivu tunnetaan cover-albumista Irwin Goodmanin lauluja, jolla mies pisti Irwin Goodmanin sävelet ja Vexi Salmen sanat hienovaraisella ilmaisulla uuteen uskoon.

Kauneimmat meistä on levy, joka on Koivun helpommin lähestyttävä albumi, mutta säröttömän ilmeensä vuoksi kliinisin. Koivu on aikaisemmin säveltänyt kappaleensa pianovetoisesti, mutta nyt biisit on synnytetty kitaran avulla. Single-julkaisu Tyhjäksi jätetty on radiosoittoystävällinen ja jatkaa edellisen Matti Johannes Koivu (2013) -albumin Jos muutat mielesi –hitin tarttuvaa linjaa. Muuten albumi sisältää edelleen tuttua sulavaa herkistelyä. Uuden levyn julkistamiskeikka pidettiin yllättäen Espoon Tapiolan Kulttuurikeskuksessa. Toisen maailman nimi –kappaleen alkupuheissa mies kertoi saaneensa lauluun idean juuri matkustaessaan Espoon Ikeaan. Kyllä, Espoo on monesta näkökulmasta toinen maailma, mutta samanlaisia ihmisiä sielläkin asuu kuin ensimmäisessäkin maailmassa ja siksipä Louhisaliin oli saapunut runsaslukuinen joukko Matti Johanneksen ystäviä.Kulttuurikeskuksessa oli hulinaa, sillä naapurisali veti paikan päälle stand-up komiikan ystäviä. Louhisalin puolella oli vakavampi, mutta poikkeuksellisen lämminhenkinen tunnelma, kun Koivu esitti yhtyeensä kanssa eteeristä, mutta hyvin kulkevaa repertuaariaan. Levynjulkaisujuhla keskitti setin luonnollisesti uuteen materiaaliin, mutta Koivu soitti useita poimintoja aikaisemmasta tuotannostaan. Pitkästä aikaa parraton Matti Johannes Koivu soitti itse akustista kitaraa ja flyygeliä, kun hänen ympärillänsä oli varmaotteinen ja taidokas trio. Sähkökitaraa soitti Antti Rajala, jolla on pitkä historia Koivun kyljessä. Rumpali Jari Salminen on myös Koivun vakikalustoa, mutta miehen soittoa on kuultu useissa kotimaan eturivin artistien seurassa (mm. Anna Puu, Chisu, Kaija Koo). Bassoa soitti Eeva Koivusalo, niitä harvoja naispuoleisia kärkibasisteja, joka on tuttu omasta Fat Bullets -bändistään, mutta myös yhteyksistä legendaariseen Se-yhtyeeseen, Maritta Kuulaan ja Kerkko Koskiseen. Koivusalo hoiti tyylikkäästi Salmisen kanssa myös taustalaulut. Liput keikalle maksoi 17,50€ ja sitä vastaan saatiin puolentoista tunnin keikka, 16 huolella valittua ja leppeillä välijuonnoilla alustettua laulua. Louhisali oli jälleen tehty klubin omaiseksi, kun osa katsomon penkkiriveistä oli purettu ja lavan edustalle oli asetettu pöytäryhmiä. Onneksi pääsin pöytään istumaan ja sain uuden kulman katsoa keikkaa Louhisalissa. Salin laidalle oli pystytetty myös baari, josta saattoi hakea viinit keikan kostukkeeksi. Baari oli auki koko keikan, mutta sen verran intiimiä meininkiä Koivu yhtyeineen tarjosi, ettei siellä kehdannut rampata. Eikä tarvettakaan, sillä keikka imi syövereihinsä. Baariratkaisu poisti konserttisalin pakolliset väliajat, jotka katkaisisivat ikävästi keikkojen rakenteen. Väliajat sopivat teatteriin ja oopperaan, missä dramaturginen näytösajattelu on jo osa käsikirjoitusta.

Keikka starttasi uudella materiaalilla. Emme muistele maanantaita oli mukaansa tempaava aloitusbiisi ja Kauneimmat meistä tyypillistä Koivun tunnelmointia. Puuhastellen (2006) debyyttialbumilta kuultu Odota, odota vei keveämmin 1960-luvun beat-tunnelmiin. Uuden albumin avausraidan Lupaa ettet lähde koskaan Koivu omisti pienelle tyttärelleen, joka kuunteli appelsiinin kokoisten kuulosuojaimien alta isänsä liikuttunutta tulkintaa. Koivu kostui silmäkulmistaan niin, jos empaattinen yleisökin, että kadotti ajoittain äänensä. Sympatiapisteet oli taatut. 80-luvun lapset kappaleen Matti Johannes siirtyi soittamaan flyygelillä ja kappale onkin Koivun suuria elegisiä kappaleita, joilla hän heijastelee usean sukupolven utopioita ja pettymyksiä. Heti perään kuultu Tyhjäksi jätetty ja Sano joku sana palauttivat rennon rullaavan tunnelman. Optimistinen Elämä heittelee on uuden materiaalin tarttuvimpia ralleja, jossa Koivusalon ja Salmisen tarkka taustalaulu pisti kappaleen soimaan päässä vielä kotimatkallekin. Varsinaisen setin päätti maalauksellisen kappale Tunnen muuttuvan maan.

Encore alkoi Matti Johanneksen soittaessa yksin flyygelin ääressä kaihomielisen Kalastajan. Bändi liittyi toiseen encoreen, jona kuultiin illan paras biisi: Ikuinen laulu ei jättänyt ketään kylmäksi. Viimeisenä kappaleen kuultiin odotettu Kiitokset, joka on tuttu Koivun toistaiseksi parhaalta kakkossooloalbumilta Kovat piipussa (2007). Kiitokset lensi yleisöstä bumerangina takaisin. Matti Johannes Koivu ja bändi ansaitsivat tanakat aplodit tyystin. mjk3 Settilista:

Emme muistele maanantaita

Kauneimmat meistä

Odota, odota

Toisen maailman nimi

Paratiisi lasilla

Aulanko

80-luvun lapset

Tyhjäksi jätetty

Sano joku sana

Kuinka puu kaatuu

Jos muutat mielesi

Elämä heittelee

Tunnen muuttuvan maan

Encore

Kalastaja

Ikuinen laulu

Kiitokset

Kauko Röyhkä, Petri Saarela @ Villa Kivi, Helsinki 13.2.2015

14 helmikuun, 2015 by keikkakeppi

Tämä esitys ei täytä normikeikkojen piirteitä, mutta harvinaislaatuisesta vedosta kuitenkin puhutaan, joten pakko jotain kirjoittaa. Villa Kivi, tuo kirjailijoiden ja kirjailijajärjestöjen huikean hieno talo Linnunlaulussa Töölönlahden rannalla, sai minutkin paikalle kirjanjulkistamisjuhlien vuoksi. Jari Nissisen Paha mieli on näyttelijänä paremmin tunnetun miehen esikoisromaani, jonka arviota en tässä ala kirjoittaa, koska olen vasta alkumetreillä rikkaalta vaikuttavalta tekstin parissa. Nissinen jakaa Kauko Röyhkän kanssa työhuoneen Helsingissä ja odotettavissa oli myös muusikon saapuminen juhliin, sillä turkulaismuusikko oli Helsingissä muutenkin. Röyhkä heitti soolokeikan teatteri Kapsäkissä samana iltana. Kauko Röyhkä saapui vasta lähempänä kymmentä kitaransa kanssa Villa Kiveen. Mies tuli juhlimaan kirjailijaa, mutta eipä häntä onneksi tarvinnut kauheasti kannustaa soittaa muutama biisi. Yllytyksenä toimi Petri Saarela, joka on tuttu 1987 rockin SM-kisat voittaneesta bändistä Kultakuume. Saarela soitti Röyhkän eteen pari kappaletta akustisella kitaralla, joista toinen oli omaa tuotantoa ja toinen cover Eero Raittisen tuotannosta. Aika pian hänen peräänsä Kauko Röyhkä kaivoi esiin oman sähkökitaransa ja soitti ilman vahvistinta intiimissä salissa pienimuotoisen keikan. Istuin kolmen metrin päässä Kakesta, joten enpä voinut siinä vaiheessa kuvitella koskaan pääseväni lähemmäksi ketään artistia, vaikka toisin kävi. Kauko Röyhkä aloitti väkevällä tulkinnalla uusklassikostaan Helvettiin, joka illan isännälle osui sattumalta tärkeäksi kappaleeksi, koska oli sitä samaisena päivänä kuunnellut vasta ensimmäistä kertaa. Helvetti on tuttu Riku Mattilan kanssa vuonna 2008 tehdyltä erinomaiselta duo-albumilta. Paikalla oli tässä vaiheessa enää parisenkymmentä ihmistä, mutta aplodit lähtivät kuin isommastakin sakista. Sen jälkeen Kauko soitti vielä Paskan kaupungin ja oli lopettamassa osuuttaan. Kaken viesti oli, että nyt juhlitaan kirjailijaa. Sankari Nissinen toivoi vielä ylimääräiseksi kappaleena Nivelet -biisiä, joka merkitsee itsellekin Röyhkän tuotannon parhaimmistoa, mutta hyvästä syystä ja ymmärrettävästi Kauko kieltäytyi pyynnöstä. Nivelet on vahvaan kitarariffiin perustuva Röyhkän alkupään tuotantoon kuuluva biisi, joka olisi vaatinut kitaristi Riku Mattilan läsnäoloa. Sen sijaan itse möläytin – soita Kanerva, ja sen Kauko suostui soittamaan. Kahden biisin jälkeen Kauko soitti siis vielä encoren ja varsinainen keikka oli paketissa.

Kaksi plus yksi biisi muodostaa lyhyimmän keikan mitä olen koskaan nähnyt. Tälle voi varmasti hymähtää, että onko raportoinnin arvoista, mutta voin sanoa, että setti oli intiimein keikka ikinä. Ilta jatkui seurustellen itse artistinkin seurassa, mutta Röyhkä viihtyi sen verran hyvin, että tarttui vielä myöhemminkin kitaraan ja veti muutaman biisin. Silloin kuultiin Lauralle – ja Paskan kaupunginkin Kake soitti vielä toisenkin kerran. Se onkin ikivihreä, jota kuuntelisi loputtomasti. Siinä vaiheessa istuinkin aivan Kaken vieressä, joten tarkkailin esitystä kuin olisin tutkinut mikroskoopilla pieniä hiukkasia. Pienestä voi syntyä joskus iso ja harvinainen herkku.

Pimeys @ Tavastia, Helsinki 31.1.2015

5 helmikuun, 2015 by keikkakeppi

Olen nähnyt rock’n rollin tulevaisuuden ja sen nimi on Bruce Springsteen, ennusti kriitikko Jon Landau legendaarisessa lausunnossaan vuonna 1974. Ennustus piti kutinsa ja sittemmin miehestä tuli myös levytuottaja ja manageri povauksensa kohteelle. Ihan samaan profetiaan en lähde Pimeyden osalta, mutta suomalaisen rockin kartalle bändi tulee tekemään pysyvän jälkensä kuten esimerkiksi Egotrippi. Pimeyden kaltaisia suomirockia soittavia, helposti lähestyttäviä, mutta moninkertaisesti palkitsevia bändejä ei synny kuin kerran vuosikymmenessä.

Pimeys julkaisi esikoisalbuminsa Muut on jo menneet (2013) pienen M.dulor -levy-yhtiön kautta. Samainen yhtiö on panostanut määrän sijaan laatuun ja heidän labelin alla soittavat myös Matti Johannes Koivu ja Ultramariini. Pimeyden debyyttialbumi sai kriitikot hehkuttamaan, mutta ei vielä koskettanut koko kansaa. Reilu pari viikkoa sitten ilmestynyt kakkosalbumi Aika tihentyy lunastaa esikoisen antamat odotukset ja tulee saamaan laajempaa innostusta. Bändi oli aikeissa julkaista albumin jo syksystä, mutta viisas veto lykätä tammikuulle, sillä silloin mediahuomio on varmempi, koska kilpailevia julkaisuja tulee vähemmän. Toki huomiota ei saa kuin laatutavaralla. Bändi on noussut jo radioiden soittolistojen kärkipaikoille ja kesän festareilla bändi tulee olemaan vakionäky.

Pimeys @ Tavastia. Vasemmalta: Pekka Nisu, Jukkis Virtanen, Tuomo Laakso, Joel Mäkinen

Onneksi Pimeys on vielä hiomaton timantti. Liian valmiiseen yhtyeeseen kyllästyisi nopeasti. Biisimateriaali on kirjava, mutta se iso hitti puuttuu ja tuskin se vielä tältäkään albumilta löytyy. Toivottavasti sokka ei koskaan edes irtoa, jotta bändi pysyisi valikoidumman yleisön suosikkina. Viime vuonna julkaistut Salaisuus ja Hetki vielä -singlet olivat helpot valinnat radiosoittoon, mutta eivät nostaneet albumin odotuksia vielä esikoisen edelle. Ei edes seikka, että Hetki vielä pääsi Eila, Rampe ja likka -elokuvan tunnuskappaleeksi. Odotukset olivat suuret, mutta ajattelin, että sujuvaa poppia tulee ilman mestariteoksia. Loppu hyvin kaikki hyvin. Uuden albumin ilmestyttyä läjässä oli repertuaari komeita kappaleita, joiden seassa single-julkaisutkin tuntuivat merkityksellisemmiltä.

Pimeys soitti edellisen kerran Tavastialla vielä lämmittelijän roolissa ja väkeä oli puolen salin verran. Nyt bändi soitti yksin ja juhlan aihe oli levynjulkaisu ja Tavastia oli täynnä. Showtime oli viikonlopuksi aikainen, sillä lauantaidisco oli puskemassa niskaan. Bändi aloitti ennen puolta kymmentä ja soittivat puolentoista tunnin keikan. Ennakosta lippu kustansi 12€, mutta seuraavan kerran kolkutellaan lipun hinnoissa jo kahtakymppiä.

Joel Mäkinen

Keikka jaksottui mukavasti, koska kahden albumin jälkeen materiaalia riittää paremmin luoda esitykselle dramaturgia. Välillä kuultiin tarttuvampaa materiaalia, jota edustivat uuden albumin Nuoruuden kaupunki, Ei saa luovuttaa, Lähdetään. Sitten seurasi hieman seesteisempi jakso, jossa soitettiin erinomainen Aivan erilainen ja edelleen bändin komea nimikkoteos Pimeys. Bändi pystyy heittäytymään myös ison stagen meininkiin, kun Nostokurjet nostattivat tunnelman stadionin kaarteisiin saakka. Uuden albumin ensi kuulemalta simppeli biisi Meeri toimi elävänä monisäikeisemmin, mutta nappasi silti illan korvamadon tittelin.

Bändi vahvuus on mutkaton lavasvengi. Basisti Jukkis Virtanen ja rumpali Tuomo Laakso luovat hommalle rullaavan perustan ja ansaitusti soittavat lavan keskellä. Eikä hommaa haittaa lainkaan laidalla kaksi hyvää laulajaa. Näyttelijänäkin toimiva kosketinsoittaja Joel Mäkinen soutaa laulajana hieman isompaa venettä kuin kitaran ohessa sameamman laulun hoitava Pekka Nisu, mutta molempien venhot uivat rinta rinnan myötävirtaan. Kundit vuorottelevat demokraattisesti lauluvuoroissaan ja se pitää touhun virkeänä. Molemmat heistä myös säveltää ja sanoittaa, mutta Nisulla on tukevammin sormet sävellyspuolessa kiinni. Mäkisen sanoitukset kuvaavat arkea runollisesti, kun Nisu on sanoituksissaan henkilökohtaisemmin hetkessä kiinni.

Ensimmäisessä encoressa kuultiin Joel Mäkisen herkkä Joku syntyy, joku kuolee ja perään Pekka Nisun vetämänä bändin ensihitti Elämä kiinnostaa. Tavastialaiset taputtivat bändin vielä kerran lavalle ja viimeisenä kappaleena kuultiin porttikonkien sankareista kertova Igor, Boris Hugo ja mä. Keikalta poistuttaessa oli aistittavissa hekumallista spirittiä. Jengi oli vihdoin saanut jotain uutta ja hämmentävää, mutta ei vielä mahan täydeltä. Valovoimaisuudestaan huolimatta Pimeys ei ole langennut vielä täyteen synkkyyteensä, joten tämä bändi ratkaisee varmasti mustan aukon mysteerin.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville