Madridin keskustan pohjoispuolella Chamberín kaupunginosassa sijaitsee yksi kaupungin legendaarisimmista jazzklubeista nimeltä Sala Clamores. Taianomainen klubi on ollut toiminnassa 34 vuotta ja jazz-leimasta huolimatta se tarjoaa monipuolisesti elävää musiikkia jazzista funkiin ja flamencosta indierockiin.

Madrid on tunnettu vilkkaasta yöelämästään ja siihen kuuluu olennaisena osana elävä musiikki. Keväisin kaupungissa on järjestetty yli 20 vuoden ajan vaihtoehtoisen musiikin Festimad –festivaalia, joka reilun kahden viikon ajan tarjoaa mielenkiintoista uutta ja vanhaa vaihtoehtoista musiikkia kaupungin eri klubeilla. Festimad ulottui myös Clamoresiin, missä soitti kahtena iltana peräkkäin Baskimaalta kotoisin oleva Travellin’ Brothers. Bändi perustettiin Leioan kaupungissa vuonna 2003 ja on ollut siitä lähtien nimensä mukaisesti tien päällä. Bändi on julkaissut kuusi englanninkielistä albumia, jotka sisältävät sekä omia sävellyksiä että cover-versioita afroamerikkalaisista blues, swing ja soul –klassikoista.

Madridin huhtikuu on epävakaa sään puolesta, mutta auringon lämmittäessä plazoja, kerääntyvät trubaduurit soittamaan kahviloiden ympärille. Ilman Festimadia sateinen Madrid olisi sunnuntai-iltana ollut musiikin osalta poikkeuksellisen hiljainen. Travellin’ Brothers soitti miltei ainoan kiinnostavan keikan koko kaupungissa. Siksi pelasinkin varman päälle ja hankin liput Suomesta käsin varsin edulliseen 9,20€ hintaan.

Keikka oli ilmoitettu alkavaksi espanjalaisittain poikkeuksellisen aikaisin klo 20.00, kun bändin lauantain veto oli käynnistynyt vasta puolilta öin. Saavuin varttia vaille paikalle, mutta ovimies ei päästänyt sisään. Hän kertoi ystävällisesti klubin avautuvan vasta parinkymmenen minuutin päästä. Tippa ei tullut linssiin, vaikka Clamores tarkoittaakin itkemistä. Ei auttanut muu kuin odottaa hetki naapuribaarissa.

Clamores sijaitsee osoitteessa Calle de Alburquerque 14

Palattuamme Clamoresiin, oli klubien pöytien ääreen kertynyt jo kymmenittäin ihmisiä. Kaikki pöydät lavan edustalla olivat varustettu reservado –kylteillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi katsoa keikkaa baaritiskiltä. Pian kaikki pöydät täyttyivät ja paikalla oli arviolta 60-70 ihmistä. Baarin puolella korokkeella oli vain yksi pöytä ja sekin varattuna, mutta onneksi se vapautettiin ja pääsimme seuraamaan konserttia aitiopaikalta. Lava ei ollut kovin suuri, mutta kuusihenkinen orkesteri mahtui kelvollisesti. Travellin’ Brothers esiintyi peruskokoonpanossa, mutta välillä he heittävät myös big band -konsertteja. Jos sisäänpääsy ei rasittanut lompakkoa, niin madridilaisittain baarin hinnat olivat tyyriitä. Viidellä eurolla irtosi lasillinen viiniä tai pullo Mahou-olutta. Suomen tariffeihin verrattuna silti huokeaa. Ajan patinoima Clamores miellytti silmää ja samanhenkisiä autenttisen klubien tunnelma olen havainnut vain New Yorkissa.

Travellin’ Brothers nousi lavalle kuin skiffle-bändi pesulautoineen ja kontrabassoineen. Soittajat asettuivat riviin lavan eteen ja nappasivat yleisön lämminhenkisellä meiningillä mukaan. Bändi antoi itsestään sympaattisen kuvan, joka taitaa yleisön viihdyttämisen. Bändin nokkamies mafiapomon näköinen laulaja Jon Careaga osaa vetää oikeista naruista ja hän viettikin pitkän tovin yleisön seassa, koska päätti kiittää jokaista paikalle saapunutta. Naiset saivat suudelmia poskille ja Careaga antoi halauksen myös takarivin muukalaisille – Thank you for coming.

Travellin’ Brothers on aika klassinen swing-blues bändi, eikä se tarjoa mitään kovin persoonallista edes nimessään. Siitä huolimatta yli 700 sadan keikan kokemus takasi Clamoresissakin laadukkaan iltaman. Karismaattisen Jon Careagan lauluääni on hänen kookkaaseen ulkonäköönsä nähden hentoinen, mutta silti mieheltä taittuu laaja skaala erilaista tulkintaa. Saksofonisti Alan Sancho tuo bändin standardibluesiin svengiä ja kosketinsoittaja Ander Unzaga taas syventää juuri sopivasti. Erinomainen piirre bändissä on se, että rumpali Isi Redondon kanssa soitannan peruskiven luo Eneko Cañibanon jämäkkä kontrabasso.

Bändin settilistaan kuului omasta tuotannosta melodisesti etenevä Midnight Train. Hyvin toimi myös Song For You (Always There). Illan mielenkiintoisimman biisin tittelin nappasi uljas versio Stevie Ray Vaughan kappaleesta Leave My Girl Alone ja Shirley & Co klassikko Shame, Shame, Shame rullasi takuuvarmasti. Jon Careaga osasi laulattaa myös yleisöä ja parhaiten siihen saumaan passasi Blind Willie Johnsonin Let Your Light Shine on Me ja loppuun kaluttu Louis Armstrong ikivihreä What A Wonderful World.

Keikka kesti tunnin ja kolme varttia ja musiikin lisäksi kuultiin myös pitkiä välipuheita. Etenkin etevä kitaristi Aitor Cañibano piti espanjankielisen palavan monologin, josta saattoi arvella, että matkustaville veljeksille bändi on enemmän kuin sydämen asia. Klubin henkilökuntakin antoi arvoa Aitorin kilometrihöpinöille, koska tulivat moittimaan käymääni kommentointia matkakumppanin kanssa. Puheenvoimakkuus oli normitasoa, jotta häiriköksi en itseäni lähtisi luokittelemaan. Keikka päättyi Love, Joy & Happiness –biisin evankelistisissa tunnelmissa. Luikimme saman tein ulos ja jatkoimme olutasiantuntijakaverini opastamana ensiluokkaiseen likeiseen Irreale –olutravintolaan, joten en tiedä miten touhu Clamoresissa jatkui keikan jälkeen. Mahdollisesti sunnuntai-ilta saattoi kaikenikäisen yleisön nopeasti koteihinsa.