Lee Fields @ The Expressions (US), Cody ChesnuTT (US), U-Roy (JAM) @ LP48, Pori Jazz 19.7.2013

Kun musiikki taukoaa Pori Jazzin päälavalla Kirjurinluodolla, niin se ei tarkoita, että tarjonta loppuisi siihen. Ohjelmaa riittää aamun pikkutunneille saakka. Tällä kertaa suuntasin LP48 -telttaan, mikä sijaitsee vain parin kiven heiton päässä areenasta. Teltta on valkoinen markkinateltta ja vähän kaipasinkin takavuosien telttaa, joka toi Huvilateltan mieleen. LP48:n alue kokonaisuudessaan toimi mainiosti ja sen visuaaliseen ilmeeseen oli satsattu tyylikkäällä valosuunnittelulla. Teltan sisukset olivat Pori Jazz -logoineen näyttävät, mutta myös värivaloilla maalatut puut alueen reunamilla tekivät miljööstä maagisen.

Lee Fields

Lee Fields & The Expressions @ LP48

Olin merkannut seuraavaksi soul-painoitteisen illan listalle Lee Fields & The Expressionsin, joka ennnakkoasetelmaltaan olisi ollut Bobby Womackille mainio lämppäri. Onneksi ei ollut, sillä mies orkestereineen veti pitemmän korren. En ollut aikaisemmin miestä pahemmin kuunnellut. Ei siis ihme, että illan juontajakin spiikkasi Fieldsin soulin aliarvostetuimmaksi mieheksi. Kiinnitin Fieldsiin huomiota ensimmäisen kerran vasta viime syksynä, kun hän esiintyi Tavastialla. Keikalle en ehtinyt, mutta otin ensikosketukseni Spotifyn kautta ja heti napsahti – tässäpä vasta soulin setämies. Ilo oli varsin korkealentoista, kun havaitsin Fieldsin jazzien ohjelmistossa. Seurasin intensiivisen vedon miltei eturivistä ja se kannatti. Sijoittuminen keikalla on kaiken a ja o, vaikkei sitä aina olisikaan fiiliksissä. LP48 -klubimaisessa teltassa oli yllättävän väljää ja eteen oli helppo mennä.

Pohjois-Carolinassa syntynyt Lee Fields aloitti lauluhommat 1960-luvun lopulla. Pitkään uran aikana suuret hitit ovat karttaneet miestä, mutta leivän Fields on tienannut ja kiertänyt isojen nimen kuten  Kool and the Gangin kanssa. Lee Fields liituraitapuvussaan, valkoisessa paidassaan ja skrakassaan antoi itsestään heti karismaattisen kuvan, mutta erityistä oli miehen saama kontakti yleisöön heti ensimmäisestä rääkäisystä lähtien. Lee Fields tuli lähelle ja pysyi lähellä. Täysin valkoisten soittajien miehittämä The Expressions osoitti myös mestarillisuutensa.  Arvelen, että itse bändi ja levy-yhtiö Truth & Soul ovat jeesanneet Lee Fieldsin uudessa tulemisessa. Tästä ovat todisteena Lee Fields & The Expressions  ensimmäisen yhteinen albumijulkaisu My World (2009) ja takuuvarmaa sielukkuutta jatkanut Faithfull Man (2012).

Lee Fieldsin soul svengaa ja paikoin siinä on piirun verran funkia. Olemuksessa on James Brownia, mutta silti omaa persoonallisuutta ja poikkeavaa puhdasta elävyyttä, jota ei ehkä löydy enää kovia kokeneseta Bobby Womackista. Jälleen kerran soul-genrenä vahvistaa piirteen, että sen tähtikaartissa on musiikkibisneksen valovoimaisimmat artistit. Ei tarvitse katsoa kuin menneisyyteen ja ajatella James Brownia tai Wilson Pickettiä, jotka molemmat ovat myös esiintyneet Porissa. Lee Fieldsin setti oli darmaturgisesti mainio. My World -albumilta kuultu Ladies oli huikea biisi, joka kuultiin heti kolmantena. Mieleen jämähti vahvasti myös harvoin muiden versioimana kuultu The Rolling Stones -tunnelmapala Moonlight Mile sekä tuoreimman albumin nimikkobiisi Faithful Man ja Wish You Were Here. Keikka oli veret seisauttava kokemus ja ennalta lähes ylivoimaiseksi ajattelemani Cody ChesnuTT tuntui kevyeltä Fieldsin jälkeen.

Cody

Cody ChesnuTT @ LP48

Cody ChesnuTT on heittänyt Suomessa jo muutaman keikan ja itsekin hehkutin viime helmikuista Tavastian keikkaa poikkeuksellisena kokemuksena. Cody ChesnuTT on neosoulin ykkösjamppa, joka tunnetaan The Rootsien kanssa hitiksi featuroimasta omasta The Seeds (2.0) -klassikosta. Enää Ei Cody mestariteostaan soita, ei edes alkuperäistä, mutta mieleen on juurtunut muutaman vuoden takainen The Roots-keikka, jolloin kuolemattoman riffin omaava ralli soitettiin Kirjurinluodolla.

Codyn keikka tuli myös kuunneltua läheltä lavaa. Nyt mestoille oli saapunut jo enemmän väkeä ja meininki oli jonkin verran riehakkaampi. Itse olin vielä Lee Fieldsin pauloissa ja sehän se festareiden ongelma onkin, kun seuraavaa artistia pukkaa heti perään. Sulattelu olisi ollut paikallaaan, vaikka tulossa olikin illan odotetuin artisti. Cody soitti viime talviseen nähden rutiininomaisemman keikan ja sortui paikoin vähän liikaakiin jamittelemaan ja laulattamaan yleisöä, etenkin hienossa Love Is More Than A Wedding Day, joka menetti vatvomisessaan osan sielukkuudestaan. Settilista oli kuitenkin passeli, toki vähän riisutumpi, mitä Tavastialla soitetettiin. Biisit olivat pääosin viime vuotiselta Landing on Hundred –albumilta, koska aikaisempi pitkäsoitto The Headphone Masterpiece  on kymmenen vuoden takaa ja sinä aikana Codyn arvomaailma on muuttunut ja mies on lauletusta sanomastaan tarkempi.

Kypäräpäinen Cody liikkui notkesti ja välillä tarttui kitaraan. Taustalla veivannut riisuttu soul-pumppu oli pulskassa kunnossa, etenkin soittonsa puolesta. Torvikopla loisti poissaolollaan aivan kuten Tavastiallakin ja nyt se teki hallaa, kun sekä Bobby Womackilla että Lee Fieldsillä oli takarivissä tiukat töräyttäjät. Codyn napakimmat vedot olivat Till I Met Thee ja viimeisenä kuultu Don’t Wanna Go the Other Way. Encorena kuultu I’ve Been Life muistutti, että Codyn sävelkynä on edelleen mestariluokkaa, parasta mitä uusi soul voi Telluksella tarjota.

U-Roy

U-Roy @ LP48

Reggae ei ole meikäläisen leipälaji, vaikka pakolliset mestarit kuten Bob Marley ja Jimmy Cliff on tullut kuunneltua. En siis ole oikea ihminen antamaan syväluotavaa analyysiä Jamaikan musiikillisesta lahjasta maailmalle. Jos illan pääesiintyjäksi on saatu kaveri nimeltä U-Roy, ei varmasti ole tuntemattomasta kaverista kyse. Meikäläiselle mies oli uusi tuttavuus ja keikkaa tuli kuunneltua miksauspöydän liepeiltä ja samaan fiiliikseen ei tietenkään päässyt kuin edeltävien soul-seppien aikana. Puoli vuosisataa uraa sekä pioneeritiskijukkana että reggaetulkitsijina tahkonut U-Roy heitti orkesterinsa kanssa kuitenkin mukiin menevän keikan. Biisit olivat vieraita, mutta reggaen letkeys välittyi hyvin.  U-Royn preesens oli sitä tasoa, että ymmärrän täysin artistin ansaitseman paikan. Soul-diggari olisi laittanut illan esiintyjät kuitenkin toiseen järjestykseen ja melkein veikkaan, että U-Roy olisi ollut ulkoilmassa aurinkoisessa säässä parhain esitys. Tosin Poria ei tänä vuonna suosittu lempeällä kesäsäällä. Teltassakin sai hytistä hupparissaan, vaikka vastalämpöä tarjosi napakoin iskuin soittanut U-Roy bändeineen. Illan päätöksenä kuultu Natty Rebel edisti auringonnousua niin hyvin kuin siinä kelissä pystyi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s