Festivaalitunnelma ei ollut korkea koleassa kelissä, jossa tuuli puhalsi navakkana ja roiski vettä aika ajoin harvalukuisen yleisön niskaan. Kirjurinluoto ei ole koskaan ollut näin autio. Torstaina ilmaantui niin vähän väkeä, ettei lukemia ole edes julkistettu. Pori Jazzin toimitusjohtaja totesikin YLE:n haastattelussa, että aikuiset tekevät ostopäätöksen lipunhankinnasta sään mukaan nuorten ostaessa omiin festivaaleihinsa liput talvella tietämättä edes esiintyjäkaartista.

En paneudu raportissani varsinaiseen jazz-tarjontaan vieläkään, sillä aion perehtyä lajityypin saloihin vasta eläkevuosinani. Fokus on valtavirralle suunnatussa populaarimusiikissa.

Canned Heat oli soittanut jokilavalla jonkin aikaa keikastaan ennen kuin ehdin alueelle. Canned Heat on pettämätön bluesrock-veteraani. Bändi on soittanut Woodstockin legendaarisilla festivaalilla ja Ruisrockissa vuonna 1971. 50-vuotiaan bändin riveissä soittaa edelleen likimain alkuperäiset rumpali Adolfo ”Fito” de la Parra ja basisti Larry ”The Mole” Taylor. Bändin repertuaarista löytyy kolme ikivihreätä kappaletta: On the Road Again, Going Up To the Country ja Let’s Work Together, joita kelpaa veivata vuosikymmenestä toiseen. Veteraanit soittavat boogieta edelleen hyvällä sykkeellä.  Vieressäni päivystänyt tummapukuinen kaveri nappi korvassaan ei vaikuttanut keskivertoiselta boogiemieheltä, mutta pian selvisikin, että hän oli turvamies edessäni jalkaansa letkeästi hytkyttäneelle entiselle valtion päänaiselle.

Illan seuraava anti oli päälavalla suomirokin poppamies Tuomari Nurmio, jonka ohjelma oli otsikoitu uran kattavasti Tuomarista Dumariin. Aluksi kuultiin kronologisesti miehen tunnetuimpia kappaleita mm. Kurja matkamies maan, Rion satamassa, Punainen planeetta, Lasten mehuhetki ja Paha kuu. Homma toimi varsin letkeästi, mutta ei tavoittanut sitä kaljanhuuruista intensiteettiä, jonka koin pari kuukautta samalla Spuget ja Blosarit -kokoonpanolla lähikapakassa. https://keikkakeppi.com/2017/05/08/dumari-ja-spuget-blosarit-gallows-bird-espoo-5-5-2017/

Keikan yllättävin valinta oli Ramonasta soitettu englanninkielinen versio. Harmi, sillä kappale toimii alkukielellä sävykkäämmin. Keikan loppupuolella kuultiin tuoreempaa kamaa ja blosarien liityttyä remmiin dumarillumareimeininki toimi isolla lavalla paremmin.

Pimeys aloitti välittömästi Dumarin jälkeen jokilavalla. Bändi kantaa edelleen tulokkaan viittaa ja odottaa suurempaa läpimurtoa. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat erinomaisia. Talvella julkaistu kolmas albumi Silkkitie maistui aavistuksen verran pettymykseltä, vaikka sekin suomenkielisen nykypopin seassa erottuu edukseen. Pimeys kärsi yleisön vähyydestä ja sateesta. Keikan alkupuolen bändi soitti biisejä Silkkitieltä. Uudet laulut toimivat ilahduttavasti elävinä paremmin. Viimeinen mahdollisuus ja Odotus palvelivat radiosoittoystävällisinä kappaleina isoa lavaa mainiosti. Albumilla junnaavalta kuulostava Meidän huoneeseen sai livenä raikasta ilmaa siipiensä alle. Keikan loppupuolella paino oli vanhemmassa materiaalissa, joista bändin nimikappale Pimeys ja Muistin sen toisin nousivat selkeimmin esiin. Bändi esiintyy ahkeran keikkailun myötä varmaotteisesti lavalla. Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pitävät keulahahmoina hyvän grooven yllä alusta loppuun. Pimeys kantaa valtakunnan potentiaaleimman bändin viittaa vielä toistaiseksi.

Henkilökohtaisesti illan pääartisti oli Wilco. Olen yhtyeen nähnyt pari kertaa aiemmin. Huvilateltan keikka kahdeksan vuotta sitten on helposti yksi top 5 keikoista ikinä. Eikä tämä parituntinen jazzeillakaan ollut huonompi. Ainoastaan olosuhteet laskivat tunnelmaa. Kiitos vähäisen väenpaljouden, pääsin seuraamaan esitystä hyviltä paikoilta. Alkuun ajatus oli kuunnella puolet keikasta edestä ja loppu taaempaa, mutta Wilco imaisi mukaansa ja katsoin samoilta asemilta koko keikan. Jeff Tweedyn johtama Wilco syntyi vaihtoehtokantriyhtye Uncle Tupelon rauniolle 1994. Uncle Tupelo oli lyönyt jo itsensä läpi alt country -piireissä, joten Wilcon ulostulolla oli jo odotusarvonsa. Wilco ei ole polkenut puhtaasti alt countryn pyörillä, vaan on sekoittanut koko ajan pinnojen väliin avantgardistisia räpättimiä. Wilcon yleisilme on laiskanletkeä, mutta jo pitkään yhteen soittanut kokoonpano osaa myös leikitellä ja singahdella yllättäviin suuntiin. Jeff Tweedy sööteissä leteissään oli pitkään hiljaa, mutta loppupuolen jaksoi pitää jutuillaan sateessa hytisevää yleisöä lämpimänä.

Keikka oli festarivedoksi pitkä. Pari tuntia ja reilu parikymmentä kappaletta on sen verran tuhti satsi, että väistämättä siitä kärsivät seuraavat heti perään aloittavat artistit. Wilcon ystäviä tämä ei häirinnyt. Keikan aloitti kuin varkain Ashes of American Flags, jonka hiipivä tunnelma kasvoi lopussa jo lupaavan katrartiseksi. Viime vuonna julkaistulta Schmilco -albumilta kuultiin alkupuolella pari kappaletta, joista If I Ever Was A Child mahtuu bändin mittakaavassa klassikko-osastoon. The Whole Love (2011) -albumilta kuultu Art of Almost esitteli kokeellisemman linjan tyylikkäästi. Illan armottomin esitys oli Impossible Germany, joka kasvaa kappaleen päätteeksi kitaristi Nels Clinen huikeaksi yksilösuoritukseksi – maailmanluokan kitarasooloksi, jonka rinnalla kalpenee moni mestari. Loppupuolella alkoi jo tuntua hieman ähkyltä, sillä hienoja biisejä riitti toinen toisen perään. Ja vaikka bändi ei ole koskaan ollut hittitehdas, niin kuultiinhan se bändin suosituin biisi Jesus, Etc, joka oli pitkään Radio Helsingin soitetuin kappale.

Devendra Banhart soitti heti perään jokilavalla ja vastaanottovalmius ei ollut ihan sataprosenttinen, joten heti kärkeen toivon uutta mahdollisuutta kuunnella amerikkalais-venezuelalaisen lauluntekijän tuotantoa. Devendra jäi taustamusiikin rooliin jo pelkästä inhimillisestä syystä, kun piti toimittaa Wilcon aikana kertyneet tyhjennys- ja ravitsemustarpeet. Torstain Kirjurinluodon tarjonnan ongelma oli siinä, että hyvää artistia riitti niin paljon, ettei tauolle ehtinyt. Devendra Banhart on parhaiten tunnettu sooloartistina, vaikka onkin ollut hetken myös Vetiver –yhtyeen riveissä. Banhart soitti kappaleita koko uraltaan, mutta myös muutamia paloja viime vuonna julkaistulta albumilta Ape In Pink Marble. Hassu yksityiskohta oli havaita, että keltapipoinen Devendra Banhart bändeineen olivat pukeutuneet Pori Jazz Crew –takkeihin. Se ei ollut heidän uniformunsa, vaan oletettavasti pakonsanelema vaatetus hampaita kalisuttavan sään vuoksi. Devendran soitto toi onneksi hieman lämpöä. Erityisesti Mala (2013) –albumilta löytyvä Never Seen Such Good Things soljuu vastustamattomasti kehoon kuin punaviini, joka taisikin olla festivaalin suosituin juoma samasta syystä kuin talven pakkasilla. Keikan loppupuolella Devendra Banhart soitti hauskan espanjankielisen version David Bowien Sound and Visionista.

Illan odotetuin nähtävyys oli Brian Wilson presents Pet Sounds. The Beach Boys on 1960-luvun legendaarisia yhtyeitä, jonka albumi Pet Sounds on valittu monessa yhteydessä maailman parhaaksi albumiksi. 1966 julkaistu teemalevy oli esikuva myös The Beatlesin Sgt. Pepper and Lonely Hearts Club Bandille. Brian Wilson kiertää albumin 50-vuotisjuhlan vuoksi maailman konserttilavoja jo toista vuotta. The Beach Boys on käynyt Suomessa useasti, mutta bändin johtaja ja lauluntekijä Brian Wilson vieraili vasta nyt ensi kertaa. Siihen on syynsä. Mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä niitä hoitaneet kyseenalaiset terapiamenetelmät veivät Wilsonin työkyvyn vuosikymmeniksi. Brian Wilson on niitä populaarikulttuurin suuria neroja, jonka The Beach Boysille säveltämät surffihitit ovat monelle tuttuja iskusäveliä, mutta Wilsonin jättäydyttyä pois kokoonpanosta hänen persoonansa on harvalle tuttu. Karismaattista kaiken kansan tuntemaa johtohahmoa olisi varmasti tullut katsomaan jokunen tuhat enemmän.

Brian Wilson astui yhtyeineen päälavalle klo 22.30. Maestro on juuri täyttänyt 75 vuotta ja istui arvonsa mukaisesti flyygelin takana keskellä lavaa. Ilman screeniä Brian Wilsonin harmaata olemusta ei olisi pointannut, sillä huomion nappasi sähkönsinisessä takissaan kitaraa soittanut valovoimainen Al Jardine. Hän on alkuperäinen The Beach Boys –jäsen ja kiertueen virallinen vieras. Tästä ei olisi ollut pitkä matka esiintyä rantapoikien nimellä, sillä Wilsonin veljeksistä Carl ja Dennis ovat jo autuaimmilla hiekkarannoilla. Lavalla esiintynyt kiertueen toinen tähtivieras Blondie Chaplin on ollut myös 1970-luvun alussa yhtyeen virallinen jäsen. Ei olisi Brian Wilsonin tarvinnut soittaa enää paikalle kuin Mike Love ja Bruce Johnston, jotka soittelevat omillaan The Beach Boys -nimellä edelleen.

Nimestä viis, sillä konsertti oli ehtaa aurinkoista The Beach Boysia. Keikan alkupuolella kuultiin ensiksi kymmenkunta hittiä mm. California Girls, I Get Around ja Help Me Rhonda. Brian Wilson starttasi useat kappaleet ja lauloi ensimmäisen värssyn, mutta onneksi muut bändin jäsenet kantoivat laulusta ja stemmoista suuremman vastuun. Brian Wilsonin väsähtäneestä olemuksesta tulee mieleen kymmenen vuoden takainen Sly & The Family Stonen keikka, jolloin itse Sly Stone käväisi lavalla vartin verran antaen muiden hoitaa työt. Brian Wilson istui arvokkaasti koko keikan lavalla, mutta  johtajuus oli lähinnä position mukaista. Laulusoolot ja laadukkaat stemmat jakautuivat usealle, mutta Al Jardinen poika Matt Jardine kantoi perinnettä parhaiten. Blondie Chaplin oli myös elementissään, etenkin Sail On, Sailor –biisissä, joka kuultiin ennen kuin illan teemallinen osuus alkoi. Pet Sounds soitettiin otsakkeen mukaisesti läpi kokonaisuudessaan. Encoressa kuultiin vielä Good Vibrationsin kylkiäisenä muutama kappale. Brian Wilson yhtyeineen esitteli komean satsin Kalifornian sädehdittävää historiaa sateisessa Kirjurinluodossa. Voi kun lämpökin olisi lempinyt torstain huippuesiintyjien päivää. Sää olikin sitten aivan toinen parina seuraavana päivänä Kirjurinluodolla ja festivaalikin löysi yleisönsä.

Kuvat: tiaka.