Peräkkäisinä päivinä Suomen kamaralla kaksi brittipopin vahvinta egoa: Turussa perjantaina Oasiksen ylväs räyhähenki Liam Gallagher ja lauantaina Tampereella The Verve -yhtyeen entinen nokkamies Richard Ashcroft, jota kutsuttiin myös pitkään nimellä Mad Richard. Kävin pientä sisäistä kamppailua kumpaan lähteä. Tampere vei tällä kertaa voiton logistisista syistä. Liam Gallagher runnoo oletettavasti kiertuetta uuden soolomateriaalin myötä, joten hänet toivon näkeväni myöhemminkin. Richard Ashcroft sen sijaan esiintyi toista kertaa vuoden sisään näillä kulmilla. Viime vuonna akustinen sooloesitys Porissa jäi väliin, joten tätä bändivetoa ei saanut missata.
Tammerfest on jo yli 20 vuotta toiminnassa ollut kaupunkifestivaali. Taisi olla Turun Down by The Laituri, joka innosti manselaisetkin pystyttämään oma festivaali. Tammerfest on ollut koko ajan pirkanmaalaisten oma musiikkijuhla ilman, että se olisi noussut valtakunnallisesti kiinnostavaksi ja katu-uskottavaksi tapahtumaksi Provinssin, Ruisrockin tai Flow’n tapaan. Nykylinja muistuttaa Himosfestivaalia ohjelmistoltaan, mutta ei ihme sillä festivaalien taustalla on sama organisaatio. Kupletin juoni on selkeä: Parhaat kotimaiset artistit lauteille ja liput myydään loppuun. Richard Ashcroft on tässä linjastossa täysin ulkopuolinen.
Laskeskelin, että edellisen kerran olin Tammerfestissä vuonna 1995, mutta unohdinkin viime vuotisen piipahduksen Kari Peitsamon ilmaiskeikalle. Samaisen Keskustorin ohi kuljin tälläkin kertaa. Ilmaislavalta kajahti etäisesti korviini eurohumppaa, ja kas artistiksi paljastui Cat Cat, joka pisti askeliin lisää vauhtia. Eppu Normaali oli aloittamassa osuuttaan näillä näppäimillä. Lauantain ohjelmistossa osuutensa olivat hoitaneet jo Ellinoora, JVG, Kaija Koo ja Mikael Gabriel. Tämä tähtikatras ei mahtunut samaan mielenmaisemaan mitenkään Richard Ashcroftin kanssa. Oliko Eppu Normaali brittipopin coolille sankarille lämmittelijäksi kuitenkin liian kova?
Ratinan stadionin kupeessa sijaitsevaan Ratinaniemen puistoon kuljetaan Laukonsiltaa pitkin. Puistoalue vetää 9000 henkeä ja sijainti on varsin viehättävä tehdaskaupungin ytimessä. Täytyy antaa Tammerfestille järjestelyjen sujuvuudesta täydet pisteet. Ennakkoon ostettu lippu vaihtui vaivattoamsti rannekkeeksi. Jonotus turvatarkastuksineen kävi sukkelasti. Ei ollut jonoja bajamajoihin, juoman sai käteen kättelyssä ja ilman muiden festivaalien rasittavia panttimaksuja. Roskapönttöjä oli tiuhaan, joten siisteys ei näyttänyt olevan ongelma. Mikä parasta, ostamansa juoman kanssa pääsi vaikka lavan eteen. Muilla festareilla on päivystettävä kauaksi rajatuissa kaljakarsinoissa muiden possujen kanssa. Tammerfest toimi fiksusti jakamalla lavan edustan kahtia. Oikea puoli on anniskelualuetta ja vasen ikärajaton. Aluiden välissä on aitojen välinen kuilu, johon artisti pääsee irrottelemaan kuten Juha Torvinen Eppu Normaalin osuuden loppupuolella teki.
Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: https://keikkakeppi.com/2016/12/06/eppu-normaali-metro-areena-espoo-2-3-12-2016/.
Eput todistivat, että bändi toimii omillaan ilman sinfoniaorkesteria parhaiten. Martti Syrjä taitaa välispiikit, mutta tällä kertaa moneen kertaan kuulleiden jorinoiden suoltaminen sujui varsin letkeästi ja viihdyttävästi, ja varsinkin, kun biisilistan lukeminen tuotti haasteita. Eput soitti armottoman hittiputken, joka oli harkittu ja rakenteeltaan täydellinen. Bändin repertuaari on niin kova, että sieltä voi jättää soittamatta vaikka Vuonna 85 hitin ilman, että sitä jää kaipaamaan. Tunnin ja vartin aikana Eput soitti seuraavan setin:
Tahroja paperilla
Nyt reppuni jupiset riimini rupiset
Vihreän joen rannalla
Minun aurinkolasit
Lensin matalalla 2
Pimeyden tango
Murheellisten laulujen maa
Baarikärpänen
Urheiluhullu
Joka päivä ja jokaikinen yö
Puhtoinen lähiöni
Linnunradan laidalla
Kitara, taivas ja tähdet
Voi kuinka me sinua kaivataan
Encore
Kaikki häipyy, on vain nyt
Njet njet
Siitä huolimatta jäi kaivelemaan miltä ne uudet kappaleet kuulostaisivat, jos niitä Syrjän veljekset vielä suoltaisivat. Luovuus ei tyrehdy koskaan, vaikka fakta on, että nälkä luomiseen iän myötä hiipuu. Pantse Syrjän kohdalla alati kohoava itsekritiikki taitaa olla se suurin haaste. Kiinnostavaa nähdä saavatko ylöjärveläisjermut rassattua biisintekoröörit vielä auki, että uutta materiaalia saadaan kuultavaksi. Yleisölle näyttää riittävän yhtä hyvin vanhakin materiaali, että mitä sitä turhaa hötkyilemään.
Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.
Suur-Manchesterin liepeillä Wiganissa perustettu The Verve oli 1990-luvun puolen välin jälkeen brittipopin tärkeimpiä yhtyeitä. Ei niin iso ilmiö kuin Oasis tai Blur, mutta bändin suureksi kansainväliseksi läpimurroksi noussut Urban Hymns (1997) myi pelkästään Britanniassa yli kolme miljoonaa kappaletta. Bändin taival menestyksen jälkeen jäi kuitenkin lyhyeksi. Richard Ashcroft hyppäsi soolouralle ja julkaisi ensimmäisen albuminsa Alone With Everybody vuonna 2000. The Verve palasi vielä yhteen yhden albumin ajaksi, kun vaisu Forth julkaistiin 2008, mutta sen jälkeen pantiin hanskat hyllylle lopullisesti.
Keskeisintä brittipop-ilmiölle on ollut, että kitaravetoista rokkia ovat soittaneet bändit. Menestys on pääosin saanut voimansa yhtyeiden dynamiikasta, vaikka niissä onkin ollut johtajatyyppejä. Harvan yhtyeen keulahahmot olisivat pärjänneet yksinään samoin kuin bändiensä kanssa. Richard Ashcroft on ollut poikkeus, sillä harva muistaa The Vervestä nimeltä edes muita soittajia. Ei ole ollut Ashcroftilla kuitenkaan helppoa pärjätä sooloartistina. Soololbumit ovat kavunneet brittien top 20 –listalle, mutta muualla maailmassa suosio on ollut vaimeaa. Viime vuonna julkaistu hieman ylituotettu These People paljastaa, että sävellystaito on pysynyt hyppysissä ja tarttuvia säveliä syntyy edelleen.
Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.
Settilista:
Out of My Body
Sonnet
This Is How It Feels
Space And Time
Break the Night With Colour
Music is Power
Velvet Morning
Lucky Man
The Drugs Don’t Work
Hold On
Bitter Sweet Symphony
Tuomari Nurmio julkaisi aivan tuoreeltaan uuden Dumarillumarei –pitkäsoiton. Sen verran tuore tapaus, että varsinainen levynjulkaisukeikka on vielä edessäpäin. Uudella albumilla mennään vahvasti puhaltimien tukemissa tunnelmissa, joten epäilemättä Blosaritkin nousisi lavalle. Bändin showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta Tuomari Nurmio antoi odotuttaa tunnin ennen kuin soitto alkoi. Dumari nousi lavalle perusköörin: rumpali Tohtori Hillilän, basisti Mitja Tuuralan ja kitaristi Miikka Paatelaisen kanssa. Ja niinhän siinä kävi, että heidän rinnalleen nousivat myös blosarit pasunisti Juho Viljasen johdolla.
Keikka alkoi radiohitiksi nousseella kappaleella Joutavia jorinoita ja kesti napakan tunnin. Encoren kaksi biisiäkin soitettiin samoilta asemilta, sillä lavalta ei mahtunut poistumaan takahuoneeseen. Siihen tuntiin mahtuikin melkoiset jamit. Settilista perustui lähes täysin dumarikamaan ja eritoten uunituoreeseen materiaaliin, mutta myös Dumari ja Spuget –albumiin (2013). Vanhoina helminä seassa tulivat Paha tyttö ja yleisön moneen kertaan huutama Tonnin stiflat. Kakkosena kuultiin Aki Kaurismäen leffassa Toivon tuolla puolen kuultu Skulaa tai delaa ja meno oli alusta asti säkenöivä. Tosin pitkään varttuneempi diesel-yleisö vain istui paikoillaan ja vasta oppupuolella intoutuivat tanssimaan bändin edessä. Keikan päätti uuden albumin päätösbiisi Virsi 666 ja se onkin parasta Tuomari Nurmiota pitkään aikaan. Hande voisi ikänsä puolesta jo keskittyä eläkeläisen kissapäiviin, mutta elinvoimaa näyttää riittävän ehtymättömästi miehessä, jonka kasvutarina on alkanut Kallion kivisestä kehdosta.
Suurelle yleisölle Ebbot Lundberg on tuttu The Soundtrack of Our Lives -yhtyeen messiaanisena nokkamiehenä. Hän on myös tuttu varhaisemmasta hoikempien vuosien Union Carbide Productions –kokoonpanosta, jonka kappaleella Chamelion Ride keikka alkoi iskevästi. Nyt Ebbot Lundberg kiertää The Indigo Children -yhtyeensä kanssa, joka elää tämän projektin ulkopuolella itsenäistä elämää nimellä Side Effects. Joukkio asteli kasvomaalauksissaan ja yhtenäisissä mustissa pitkissä palttoissaan lavalle hieman yli klo 22. Jykevän kokoinen Ebbot näyttää nuorten miesten keskellä kuin Gandalf olisi hobittien piirittämä. Tästä jäikin leikkisästi mielen päälle ajatus bändin nimestä – miten hyvin sointuisi yhteen Ebbot & The Hobbits.
Settilistaan mahtui vielä lisää vanhempaa materiaalia. Union Carbide Productionin tunnetuin kappale Golden Age oli ikään kuin itsestäänselvyys. The Soundtrack of Our Lives ajan mestariteos Second Life Replay päätti varsinaisen osuuden. Encoressa kuultiin vielä muutama biisi, joista bändin isoin hitti ja yksi koko maailman parhaista rollaripastisseista Sister Surround ei jättänyt ketään kylmäksi. Yhtä lailla ohittamaton oli aina niin rennosti rullaava The Passover.
Erja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.
Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981 levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.
Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?
Yhtye toimii edelleen miltei alkuperäisessä kokoonpanossa. Urkuri/laulaja Kalle Grotenfelt, basisti Martti Ripaoja ja kitaristi Pekka Kerminen ovat surfanneet alusta asti. Vain rumpali on vaihtunut muutaman kerran, mutta Timo ”Unski” Oinonen on paukuttanut kannuja jo vuodesta 1998. Bändi toimii demokraattisesti. Biisit tehdään kimpassa, niitä laulaa kukin vuorollaan rumpalia lukuun ottamatta ja albumit julkaistaan oman Ayshire –levy-yhtiön kautta. Nyt uutta albumia näyttäisi vinyylinä julkaisevan espoolainen Woimasointu.
Luonteri Surf poistui varsinaisen setin jälkeen takahuoneeseen hetkeksi, mutta nasevat lissee lissee ja lisää kaikkea huudot saivat kundit palaamaan takaisin lavalle. Kantateos Peruskallio jäi kuulematta, mutta esityksen päättivät väkevästi Kauneimmat pop-laulut ja Paha Poika. Bändin häiskillä on runsaasti peninkulmia takana, mutta edelleen Martti Ripaoja osoitti olevansa maailman katu-uskottavin basisti roikottaessaan bassoa luontevasti polvien alapuolella. Kitaristi Pekka Kerminen taas seisoi sisäpelitossuissaan jämäkästi ja repi riffejä kitarastaan. Rumpali Unskilla iski keikan aikana hikeä sen verran paljon, että ei tahtonut rantapyyhekään riittää. Keikan loppupuolella Kalle Grotenfelt irrottautui legendaaristen Farfisa Compact Duo -urkujensa luota lavan etuosaan kaiuttimen päälle ja kurottautui uhoen yleisön päälle niin kuin punk-tähden pitääkin.
Punkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.
Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.
Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.
Keikkakeppi 