Emeli Sandé (UK), Viitasen Piia (FIN), Paloma Faith (UK), Jessie J (UK) @ Pori Jazz 17.7.2015

22 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Toinen pääkonserttipäivä perjantai oli ennakolta laimein. Päälava tarjosi laadukasta ladysoulpoppia Brittein saarilta, mutta 50-vuotispäiviään viettävän festivaalin ohjelmiston vaatimaa juhlavuutta se ei täysin tavoittanut. Silti Kirjurinluodolle oli saapunut paljon enemmän väkeä kuin perjantaina – peräti 20.000 jatsaajaa.

Jessie J oli aloittanut ennen kuin saavuin paikalle, joten hänestä en saanut otetta. Selvisi kuitenkin, että yleisö oli tämän hetken kuumasta pop-tähdestä kovasti innoissaan. Ennestään tuntematon Jessie J on maailmalla kovassa huudossa ja varsinkin viimeisenä soitettu hittibiisi Bang Bang sai yleisön bailaamaan. Pitää antaa seuraavalla kerralla mahdollisuus Jessie J:lle, joka saattaa hyvinkin napata pääesiintyjän paikan tämän päivän brittinaiskolmikosta.

Kakkosena esiintynyt Paloma Faith on jollakin tavalla tuttu ja olen luokitellut sinne Amy Winehousen, Adelen ja Duffyn välimaastoon. Tätä nykyä Paloma on vakiinnuttanut paikkansa kestoartistina, joka ei taida vaieta Duffyn tavoin. Hän oli viime vuonna myydyin ja palkituin naisartisti Brittein saarilla. Palomalla on plakkarissa jo kolme pitkä soittoa.

Paloma Faithin taustalle oli rakennettu tämän vuoden komein lavaste. Hohtavan valkoinen porrastettu rakennelma oli yksityiskohtiaan myöten tarkoin mietitty. Taustan lisäksi soittimet, vahvistimet ja mikkiständit olivat myös valkoisia. Näyttävälle stagelle istui komeasti suuri orkesteri, joka oli täysin mustiin puettu. Lavarakennelma muistutti vanhoja musiikkiohjelmien studiorakennelmia, joita nähtiin 1960-luvulla Top of the Pops ja Ed Sullivan Show –musiikkiohjelmissa.

Paloma Faithin retrohenkinen musiikki toimi erinomaisesti ja hänen karismansa riitti täydentämään hienon stagen. Laajan ääniskaalan omaava Paloma eläytyi vahvasti ja biisitarjonta oli mukiin menevää. Uusin albumi A Perfect Contradiction (2014) oli hyvin esillä ja sieltä toimivat erityisesti Other Woman ja The Sisters Love –tyttöbändin 1960-luvulla tunnetuksi tekemä The Bigger You Love (The Harder You Fall). Keikan loppupuolella kuultiin Picking Up the Pieces, joka on upea biisi Paloman edelliseltä levyltä Fall to Grace (2012). Ei ollut huono myöskään Can’t Rely on You ja viimeistään jättihitti Only Love Can Hurt Like This sai jatsikansan laulamaan. Paloma Faith perui keikkansa kolme vuotta sitten, mutta nyt hän ei pettänyt.

Viitasen Piia tarjosi täpötäydellä ja tunnelmallisella teatterilavalla minimalistisen vastaiskun perjantain aloittaneille isoille soundeille. Viitasen Piia on nimestään huolimatta yhtye, mutta keulapaikalla herkän laulun hoitaa solisti ja lauluntekijä Piia Viitanen. Bändin oman soundin keskeinen tekijä on tyylikäs steel-kitarointi., joka pukee hienosti artistin melankolisia tarinoita. Näin yhtyeen ensi kertaa ja bändin tuotantoon en ollut aiemmin perehtynyt, vaikka yhtye oli viimevuotisella Uni onnesta albumilla nousseet aina Emma-ehdokkaiksi. Intiimi esitys pakottaa pyöräyttämään materiaalia myös yhtyeen albumeilta. Keikalta jäi mieleen erityisesti koskettava Tuntemattomalle Ainolle.

Perjantain pääesiintyjä Emeli Sandé oli rankattu Jessie J:n ja Paloma Faithin yläpuolelle ja järjettömän suosittu soul-artisti hän onkin Briteissä. Emeli Sandén päälava oli koruttomampi Palomaan verrattuna, mutta soul-laulajana hän veti kyllä pitemmän korren, jos taas monipuolisemman Paloman biisivalikoima on monta pykälää laadukkaampaa. Keikka alkoi Emeli Sandé esikoisen ja toistaiseksi ainokaisen Our Version of Events –albumin (2012) avauskappaleella Heaven. Muutenkin ilta painottui albumin materiaalin joka vuorotteli balladien ja menevimpien soul-palojen välillä. Emeli Sandé on briteissä supersuosittu, mutta tämän esityksen osalta en vakuuttunut muuten kuin että hän on erinomainen tulkitsija. Lopussa kuullut hitit Read All About it pt. III ja Next to Me antavat ymmärrystä Sandén suosiosta, mutta illan komein veto oli siitä huolimatta Nina Simonen tunnetuksi tekemä souljazz-klassikko I Wish I Knew How It Would Feel to Be Free.

Kahden pääkonsertin jälkeen Pori Jazzien 50-vuotisjuhlaodotukset eivät vielä täyttyneet, joten viimeiset panokset oli ladattava lauantain varaan.

Kylie Minogue (AU), John Hiatt and the Combo (US) @ Pori Jazz 16.7.2015

21 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Suomen Pori voi olla ylpeä juhliessaan puolivuosisataisen historiansa vuosipäivää jatsin ja laajalti muun populaarin rytmimusiikin näyttämönä. 50-vuotisjulaansa viettänyt ansiokas festivaali tarjosi tapojensa mukaisesti runsaan kattauksen elävää musiikkia. Musiikkitarjonta oli aikaisempaakin laajempi, mutta siitä huolimatta juhlavuoden ansaitsemat kovat nimet jäivät puuttumaan ja yleisömäärä ei tavoittanut ennätyslukemia. Torstaina Kirjurinluodolle myytiin 14.000 lippua. Jos festivaalin ohjelma alkaa jo alkuiltapäivästä puoli kahdelta ja kestää yli yhteen, on selvää ettei kaikkeen riitä virtaa. Pitää poimia rusinat pullasta, mutta silloin jää monta uutta artistia löytämättä. Pori Jazz muutti vuosi sitten muotonsa muiden festivaalien kaltaiseksi yhdeksi alueeksi, joka tarjoaa Kirjurinluodolla kaikki keskeiset konserttinsa. Toki Jazz-katu voi hyvin ja laadukkaita ilmaiskonsertteja on edelleen tarjolla Kokemäenjoen rannalla. Suomi-areenan asetettua tukevammin Poriin, on myös maan eliitti muuttanut heinäkuisen Porin hetkeksi koko valtakunnan pääkaupungiksi. Kirjuriluodon pääkonserttien trilogia alkoi torstaina ja omalta osaltani suurimmat ennakko-odotukseni osuivat John Hiatt and the Combo kokoonpanoon, jonka oli viimeksi nähnyt vajaa viisi vuotta sitten. Silloinen Tavastian iltapäiväkonsertin letkeä veto jätti mieluisan muiston, jonka toivoin toteutuvan myös Kirjuriluodon päälavalla. Ihan samaan ei päästy, vaikka John Hiatt bändeineen esitti pääosin tunnetuimpia kappaleitaan. Hiatt ei ole suuri mies, mutta hänestä jos kenestä lohkeaa poikkeuksellisen syvä ja rouheva lauluääni. Hän edustaa perinteistä amerikkalaista juurimusiikista ammentavaa singer-songwriter kulttuuria ja on ollut arvostettu jo neljä vuosikymmentä, vaikkei ei ole koskaan noussut stadionluokkaan. Nytkin Kirjurinluodon päälavan sijaan Hiattin olisi pitänyt esiintyä Tedin teltassa tai Lokkilavalla. John Hiatt aloitti napakasti klassisen Bring the Family –albumin biisillä Your Dad Did. Heti perään hän soitti viime vuonna julkaistulta albumilta Terms of My Surrender kappaleet Detroit Made ja Marlene, jotka valitettavasti kalpenivat vanhemman tuotannon rinnalla. Yksi miehen satiirisimmista iskukappaleista Perfectly Good Guitar jäi vähän lepsuksi vedoksi kuten myös vanhat suosikit Drive South ja Real Fine Love. Sen sijaan Grossing Muddy Waters soi mandolinin säestämänä kerkeästi. Toiseksi viimeisenä kuultu biisi Long Time Comin’ kulki rennosti ja varsinaisen setin päättänyt Memphis In Meantime ei sekään pettänyt. Hiatt soitti vielä pari encorea, joista Have a Little Faith in Me on miehen kauneimpia biisejä, kun taas jälkimmäisenä kuultu Riding with the King nosti hattua edesmenneelle bluesin kuninkaalle. Hiatt bändeineen saikin rokkibluesin yltymään komeaan grooveen. Biisi on Hiattin omaa tuotantoa, jonka myös B.B King sattui levyttämän erään Eric Claptonin kanssa.

Torstain pääesiintyjä Kylie Minogue vyörytti odotetusti tämän vuoden jatsien värikkäimmän pataljoonan lavalle isoine bändeineen ja tanssijoineen. Minogue oli vaatinut ison taustascreenin ja aiheesta, sillä huolella suunniteltu visuaalinen show tykitti tyylikkäästi pimenevässä illassa. Entinen lapsinäyttelijätähti ja nykyään 47-vuotias maailmantähti Kylie Minogue on ladypopin pioneereja, niitä harvoja jonka kaikki tuntevat pelkästään etunimestä. Hän on kuitenkin pitänyt jalat maassa kaikki menestyksen vuodet. Muistan Minoquen ensihitin coverin Locomotionista, joka kuultiin myös kirjurinluodolla. Muistan myös selvästi ensimmäisen Stock-Aitken-Waterman hittitehtaan kanssa tehdyn massiviisen hitin I Should Be So Luckyn 1980-luvun lopulta, josta taas Kylie esitti version täysin acapellana. Tunnistan sieltä täältä muitakin Kylien hittejä, mutta sen tarkemmin en ole hänen uraansa seurannut. Silti Kylli-tädin näkeminen oli iloinen asia. Kylie jaksoi hymyillä katkeamattomasti samalla kun pudotteli hittejä toisen perään. Kirjuriluoto hytkyi elektropopin tahdissa noin parinkymmenen kappaleen ajan. Sekaan mahtuu useita miellyttäviä hetkiä, mutta diskopoljento alkoi toistaa aika pian itseään. Keikan alkupäässä kuultu In My Arms oli illan raikkaimpia vetoja kuten myöskin Spinning Around, Your Disco Needs You ja On a Night Like This ovat diskopoppia parhaimmillaan. Can’t Get You Out of My Gead lienee Kylien suurin hitti ja nyt se kuulosti kuluneelta vaikkakin pakolliselta. Madonnamaisesti huokaileva Slow esitteli flirttailevamman Kylien. Kylie Kylien settiin mahtui useita covereita, joista Kim Carnesin Bette Davis Eyes oli oiva valinta, mutta siinä Kylie jäi alkuperäisen jalkoihin. Kim Carnesin käheän tulkinnan rinnalla Kylie tuntui jälleen naapurin tytöltä. Diana Krallin Peel Me a Grape versio muistutti että sujuu se jatsi myös diskokuningattarelta. Robbie Williamsin kanssa duetoitu Kids olisi voinut jäädä pois settilistasta, kun taas Nick Caven kanssa tehtyä Where the Wild Roses Grow jäi kaipaamaan. No, ilman väkivahvaa Caven tulkintaa se ei olisi tietenkään ollut mitään. Keikan loppupuolella kuultu hitti Celebration oli myös hassu valinta, sillä kappale oli tiedossa lauantain ohjelmassakin itse Kool & The Gang bändin esittämänä. Kylie oli vaatinut lavan kattoon rekvisiitaksi myös diskopallon. Sen alla hän osoittikin olevansa yksi diskon kestävimmistä kuningattarista etenkin kappaleellaan Get Outta My Way. Hieman ylipitkän festivaalikeikan päätteeksi Kylie saapui esittämään vielä viime vuonna julkaistun albuminsa Kiss Me Once albumin hitin Into the Blue. Siitä olikin hyvä haahuilla öiseen sineen ja valmistautua uuteen Pori Jazz –päivään.

Nikos Giolias (GR) @ Venetian Castle, Naxos, 25.6.2015

3 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Aigeianmerellä sijaitsevien Kykladien suurin saari Naxos on kesäisin turistien täyttämä sympaattinen lomakohde, mutta Dionysos jumalan saari tarjoaa onneksi muutakin kuin rantaelämää. Nimi Naxos viittaa tietenkin johtavaan klassista musiikkia julkaisevaan levy-yhtiöön, mutta muuta yhteistä saarella ja levylafkalla ei ole.

Naxoksen pääkaupungin sydän on vanhakaupunki, jonka laella on venetsialaisaikainen linnake. 1200-luvulla rakennettujen kivimuurien sisällä on pieni sympaattinen noin satapaikkainen ulkoilmakonserttisali, jossa järjestetään vuosittain Domus Festival. Tänä vuonna 17. kerran järjestetty musiikkitapahtuma tarjoaa kahden kuukauden ajan joka illalle erilaisia konsertteja aina bouzouki-esityksistä, Mikis Theodorakis teemailtoihin sekä blues & jazz –vetoihin. Nimiesiintyjiä ei ohjelmistosta löydy.

Näin kadulla konserttijulisteen kuulapäisestä kitaristista. Normiolosuhteissa se ei olisi kummemmin hetkauttanut, mutta maininta Django Reindhardtista ja Motörheadista samassa lauseessa sai kiinnostumaan. Olin aikaisemmin nähnyt konserttipaikan tutustuessani vanhaan kaupunkiin joten nyt oli helppoa tehdä päätös lähteä konserttiin.

Nikos Giolias on ateenalainen kitaristi, joka on soittanut useasti Domus Festivalilla ja tällekin kesälle hänelle oli varattu muutama ilta. Konsertin alkamisajaksi ilmoitettiin klo 21, mutta todellisuudessa showtime oli vartin myöhemmin. 15€ liput sai ostaa kätevästi salin viereisestä Venetsialaismuseosta. Ei haitannut sekään, että tikettiin sisältyi ilmainen juoma retsinaa tai ouzoa. Olosuhteet olivat kaikin puolin kohdillaan, sillä salista avautui häikäisevän kaunis maisema merelle ja Apollonin temppelille. Ehkä hienoin konserttipaikka missä olen käynyt.

Nikos Giolias esiintyi yksin ja näytti hallitsevansa sähkökitaran, laulun ja välispiikit moitteettomasti. Ainoa miinus oli taustanauhan käyttö. Mieluummin kuuntelisi basistia ja rumpalia elävänä, mutta ymmärtäähän sen miten paljon helpompaa ja huokeampaa on liikkua yksin.

Giolias osoittautui päteväksi kitaristiksi, joka taitaa monet genret. Keikka alkoi instrumentaaliesityksellä Django Reinhardtin gypsy swing –klassikosta Nuages. Sitten artisti alkoi vitsailla yleisön kanssa leppoisasti ja itseironisesti. Kreikan kriisikään ei jäänyt mainitsematta ja Giolaksen mukaan tilanne on vakavampi kuin mitä TV:ssä sanotaan. Seuraavaksi alkoi osuus, joka olisi voinut jäädä väliin. Nikos Giolias esitti laulaen kolme hienoa klassikkobiisiä: Simon & Garfunkelin The Boxer, Bob Dylanin Blowin’ in the Wind ja Kansasin Dust in the Wind. Biiseissä ei ollut vikaa, mutta hän pyysi kaikki mukaan yhteislauluun. Yleisön keski-ikä oli 50 paremmalla puolen ja siihen sakkiin laulanta näytti istuvan kuin feta Kreikkaan. Universaaleja hittejä oli helppo hoilata niin saksalaisen, ranskalaisen kuin norjalaisen. Suomalainen oli hiljaa.

Nikos Giolias soitti myös kreikkalaisia lauluja, joista mielenkiintoisin oli kreikannos Bob Dylanin biisistä. Keikan aikana kuultiin lisää Django Reindhardtia, saksalaista slageria ja tietenkin Motörheadia. Taas tuli todistettua, että hyvä sävellys toimii genressä kuin genressä. Lemmy Kilmister olisi varmasti nyökytellyt tyytyväisenä, jos kuulisi Gioliaksen napakan kantriversion Ace of Spades –klassikostaan.

Keikka oli jaettu kahteen osaan, mutta jälkimmäinen puolisko jäi muista velvollisuuksista johtuen väliin. Toki olisi mielenkiintoista ollut kuulla miten Nikos Giolias heittäytyy Buena Vista Social Clubin latinotunnelmiin. Lähtö keikalta kävi kuitenkin tyylikkäästi, sillä tauolla Nikos tuli hengailemaan oven suulle ja sai selittää suoraan artistille miksi poistuimme konsertista kesken kaiken. Mukavan jutustelun saattelemana oli helppo feidaantua Naxoksen yöhön.

Teksti-TV 666 (Fin), Killing Joke (UK), The Jesus & Mary Chain (UK), Matthew E. White (US), Ariel Pink (US), Asa & Band (Fin), Pimeys (Fin) @ Sideways, Helsinki 12.6.2015

17 kesäkuun, 2015 by keikkakeppi

Ensimmäistä kertaa järjestetty Sideways täytti pääkaupungin alkukesän musiikkifestivaalin mentävän aukon. Startti oli varsin onnistunut, vaikka homma kusikin hieman perjantaina kintuille. Sideways astui edesmenneen Kuudennen aistin saappaisiin, mutta naksun populaarimmalla ohjelmistolla se otti paikan edeltäjänsä ja mammutiksi kasvaneen Flown välistä.

Sideways järjestettiin Kalasatamassa Teurastamon alueella, josta on kasvanut nopeasti kaupunkikulttuurin keskeinen pyhättö. Jatkuvasti uudistuva tukkutorialue on keskeneräinen, mutta raihnaisessa miljöössä on viehätysvoimansa. Alueella on toiminut jo pitkään useita kulttuurialan yrityksiä, mutta Radio Helsingin muutettua toimitilansa Teurastamon portille muuttui alue trendikkääksi.

Kaksipäiväinen Sideways on vaihtoehtoisen musiikin festivaali, mutta monipuolisessa ohjelmistossa on myös massoja liikuttavia, mutta samaan aikaan järjestetyn Radio Aallon kesäkonsertin kaltaiset ilmeiset hittiartistit loistivat poissaolollaan. Uuden festivaalin onni olivat alkukesän aurinkoisimmat päivät, siksi Sideways myi molempina päivinä loppuun. Osallistuin tapahtumaan vain perjantaina, vaikka ranneke olisi antanut mahdollisuuden rokata lauantainkin. Pimeyden aloittaessa Kujalavalla keikkansa, alueella oli vielä kovin väljää. B-Side Barin terassille mahtui istumaan ja nauttimaan laadukkaita, mutta huokeita juomia. Millä festivaalilla olisit saanut lasin viiniä tai puoli litraa IPAa vitosella? Vessoihinkaan ei ollut jonoja. Saatoit käydä shoppailemassa vinyylilevykaupassa tai osallistumassa farkkubingoon. Sideawaysin alku oli auvoinen.

Pikku hiljaa alue alkoi täyttyä ja maksimiksi määritelty 6000 yleisön määrä tavoitettiin. Edelleenkin liikkuminen alueella viiden eri lavan välillä kävi sujuvasti ilman suurempia tungoksia. Myyntipisteisiin oli kohtuulliset jonot ja ensimmäistä kertaa törmäsin olutvalikoimaan, joka tarjottiin ihailtavasti lasipulloissa. Festivaaliyleisö käyttäytyi siivosti, enkä nähnyt missään rikkoutuneita pulloja. Sitten siihen kusemiseen. Nimittäin vessat alkoivat vuotaa ja kirjaimellisesti läiskyä yli laidan. Miesten vessojen kusilaariviritykset eivät kestäneet paloruiskun lailla virtsanneen festivaaliväen lastia. Urea lainehti kulkuväylille, eteni asfalttipintoja pitkin etsien viemäreitä mihin lorista. Suurin osa kuitenkaan ei tajunnut tallustelleensa ehdassa kusessa. Toivottavasti lauantaina ongelma oli saatu ratkaistua.

Sideways –ohjelmisto oli kiinnostava ja sai hankkimaan lipun ajoissa edulliseen varhaislintuhintaan. Suurin odotus kohdistui skotlantilaiseen The Jesus & Mary Chain -yhtyeeseen. Bändi teki vaikutuksen 30 vuotta sitten julkaistulla Psychocandy –albumillaan, jonka juhlavuotta myös Teurastamolla juhlittiin. Jim ja William Reidin liidaama orkesteri ei kuitenkaan surisevassa kengäntuijotusmusiikissaan vakuuttanut täysin. The Jesus & Mary Chain oli virittänyt valtavan Psychocandy-seinäkankaan ja soitti uskollisesti albumin läpi alun Just Like Honey –klassikosta albumin päättävään It’s So Hard – kappaleeseen. Parhaiten toimivat Taste of Cindy ja You Trip Me Up. Albumin päälle saatiin kolme bonuskappaletta, joista ensimmäinen bändin erinomaiselta Darklands –albumilta (1987) soitettu April Skies kuulosti irtonaisen raikkaalta kuten myös Automatic –albumilta (1989) kuultu hitti Head On. Viimeisenä bändi soitti kappaleen nimeltä Reverence, joka on Honey’s Dead – pitkäsoitolta (1992)

Ennen The Jesus & Mary Chainia ehdin kuunnella haastavalla aloituspaikalla soittanut Pimeyttä ja Asaa, joka bändeineen tarjosi uutta materiaaliaan tulevalta konseptialbumiltaan, johon hän oli sämplännyt mielenkiintoisesti vanhoja Love Records –klassikoita. Radiossa vaikutuksen tehnyt Dave Lindholmin suuntaan kumartava Mä haluun olla hippi toimi myös livenä. Asan bändillä oli iso rooli myös taustalauluissa ja ylipäätään yhteispeli toimi saumattomasti.

Ariel Pink soitti seitsenhenkisen soittokuntansa kanssa illan komeimman keikan. Kolmilla kosketinsoittimilla varustettu bändiä voisi luulla elektrobändiksi, mutta Ariel Pink tarjoaa vivahteikkaista kokeellista popmusiikkia, jossa on riittävästi kekseliäitä melodiakoukkuja. Ariel Pink on jollain tavalla The Sparksin hengenheimolainen, mutta kuitenkin helpommin lähestyttävä. Ariel Pink julkaisi viime syksynä mainion Pom Pom – albumin, jolta keikan biisit myöskin oli valikoitunut. Keikan aloitti väkevästi White Freckles, jonka perään kuultu Jell-O olikin setin teatraalisinta kamaa. Nerokas pop-kappale Lipstick kuten myös Not Enough Violence osoittivat miten huikeita sävelmiä Pink pystyy parhaimmillaan tarjoamaan. Ariel Pinkin rumpali teki esityksen shownumeron riisumalla päällysvaatteensa ja ottamalla lavan haltuun pelkissä bikineissä. Koko alkukeikan olin kuvittelut rumpalin naiseksi, mutta pikkuhepeneissä paljastuikin mieheksi. Ariel Pink ei ole itse mikään showmies, mutta tarjosi silti karnevalistisen keikan.

Matthew E. White on Virginiasta kotoisin oleva lauluntekijä, joka on julkaissut pari kehuttua albumia. Itse olin ennalta tutustunut tuoreeseen Fresh Blood –pitkäsoittoon, joka ei ihan vastannut huutoonsa. White on kiertueella kolmen hengen bändin kanssa. Yhtye heitti odotusten mukaisen keikan ja livenä bändi soitti ilmavammin kuin albumilla, mutta silti jälkimaku oli vähän valju. White on tehnyt muutamia hienosti kasvavia sävellyksiä, mutta suosikkibiisi Holy Moly jäi joko soittamatta tai sitten vaan missasin sen. Festivaaleille tyypillistä, ettei pysty joka artistin keikkaan keskittymään sata lasissa.

Sidewayslavan pääesiintyjänä toimi post-punklegenda Killing Joke, joka on soittanut reilut 35 vuotta. Bändillä on vakaa kulttimaine, mutta edelleen se on elinvoimainen ja joidenkin mukaan parhaassa live-kunnossa aikoihin. Itselläni ei ole vertailukohtaa, koska näin bändin ensimmäistä kertaa. Toivelistallani oli kuulla Love Like Blood, Wardance ja Requiem. Ne bändi soittikin heti neljän ensimmäisen stygen joukossa. Erityisesti keikan käynnistänyt Love Like Blood on järjettömän kova klassikko, jonka bändi soitti tyhjentävästi. Bändin industriaalinen soundi napsahti heti kohdilleen ja vokalisti Jaz Coleman teputteli menemään robottimaisen jäykästi. Kitaristi Kevin ”Geordie” Walker pudotteli riffejä siekailematta kuin olisi soittanut sirkkeliä.

Killing Joken kanssa samaan aikaan soitti Teksti-TV 666, joka on suomipunkin kuumin nimi tällä hetkellä. Ihan samaa höökiä bändi ei tavoittanut kuin Pää Kii, mutta kaukana ei touhu vertauskohdastaan ole. Killing Joke oli siis jätettävä kesken, jotta saisi hieman makua myös Teksti-TV 666:n kehutusta meiningistä. Se oli virhe, sillä bändi soitti aivan väärässä paikassa. Betonilava oli ajatuksena kiva. Ahtaan kujan päähän väsätty lava oli teoriassa hyvä idea marginaalisen yleisön yhtyeelle, mutta Teksti-TV 666, vaikkakin vasta kaksi EP:tä julkaissut, ei ole mikään pikku bändi. Väkeä oli tunkeutunut aivan liikaa betonikujalle ja kaksi järjestysmiestä yritti epätoivoisesti saada lavan edustaa balanssiin. Jengiä tuli pois, mutta vielä enemmän halusi sekaan. Teksti-TV 666:n keikka jäi siis epämääräiseksi kaukaa kurkisteluksi, mutta siitä huolimatta kasvottomat kaiffarit tekivät vaikutuksen. Bändin kolmen kitaran äänivalli veti hypnoottisesti puoleensa niin, että porukka intoutuu pogoamaan ja jopa crowd surffaamaan. Keikan päätösbiisi Sä et tuu enää koskaan takaisin yllytti yleisön lopulta lähes hysteeriseen huutoyhteislauluun, jonka bonuksena tuli lievää tuuppimista.

Kaupunkifestivaalin hyvä puoli on se, että pääsee kotiin pesemään kusisia kenkiä. Sideways –jatkot olisivat tarjonneet Ääniwallissa laadukasta ohjelmaa kuten Ismo Alangon ja Kimmo Pohjosen duoesityksen, mutta se oli jätettävä väliin. Ranneke olisi antanut mahdollisuuden myös lauantaina seurata elävää musiikkia, mutta yksi päivä Sideways-tunnelmaa riitti tällä kertaa. Sen sijaan en jättänyt väliin legendaarisen rock-valokuvaaja Bob Gruenin valokuvanäyttelyä, joka oli nähtävissä festivaalin aikana Kaapelitehtaalla samalla rahalla.

Mumrunners, Pimeys, We Are Waiting, Musta valo, Pelkkä Pirttinen, Love Sport @ Klustermus, Rauma, 6.6.2015

10 kesäkuun, 2015 by keikkakeppi

Musiikkitapahtumia riittää Suomen suvessa joka niemeen ja notkoon, mutta harva niistä pitää yhtä jääräpäisesti kiinni ilmaisesta sisäänpääsystä kuin vuodesta 2003 toiminnassa ollut raumalainen Klustermus. Festivaali on siitä erikoinen, että se tarjoaa vain musiikkia. Alueelta ei löydy kaljatelttoja eikä metrilakua. Klustermus onkin joutunut käymään selviytymistaistelua useampaan otteeseen. Taloudellinen taantuma on vähentänyt yhteistyökumppanuuksia ja tämän vuoden uumoiltiin naputtavan arkkuun sen viimeisen naulan.

Klustermus on yksipäivänen festivaali, joka kokoaa vaihtoehtoisen musiikin ystävät Syvänraumanlahteen. Luonnonkauniiseen vesien ympäröimälle puistosaarekkeelle on rakennettu bändejä varten kaksi lavaa. Toinen lava on maantasolle kyhätty minilava, jonka edustalla tavoitti poikkeuksellisen intiimin tunnelman. Isompi lava oli normaalinkokoinen rokkialttari trusseineen ja valonheittimineen. Bändit vuorottelivat lavoilla niin, että musiikki jatkui käytännössä tauoitta. Yksi tapahtuman taustavoimista Aju hoiti välispiikit tyylikkäästi ja keikkojen aikana taltioi videokamerallaan festarimeininkiä jakaen samalla kestohymyään.

Vapaa pääsy mahdollisti omat eväät, mutta harva levitti vilttiään märälle nurmelle. Paras tuontitavara olisi ollut sadetakki, sillä sateenvarjo estää näkyvyyttä. Festivaalialueella ei myyty käytännössä mitään, ainoastaan infokaupasta sai ostaa artistien albumeja ja t-paitoja. Käymälöitä oli juuri sen verran, ettei tarvinnut jonottaa. Paikalle ei ollut vaivautunut myöskään yhtään sheriffiä, mikä kertoo tapahtuman rauhallisesta hippitunnelmasta.

Klustermuksen ohjelma alkoi iltapäivällä kello 14, mutta ehdin paikalle vasta kun tamperelainen Mumrunners oli juuri aloittanut keikkansa The Hearingin jälkeen. Bändi soitti äänekästä indierockia, jossa surisevat kitarat johdattivat välillä dreampopin puolelle. Vastikään ensimmäisen Full Blossom EP-levyn julkaissut Mumrunners on lähes ainoan vakavasti otettavan vaihtoehtobändejä esille nostavan Soliti -labelin uusia löytöjä.

Seuraavana päälavalle astui vanha tuttu Pimeys. Yhden alkuvuoden parhaimmista kotimaisista albumeista julkaissut bändi on kiertänyt koko kevään tiuhaan ja hommassa alkaa näkyä kokeneemman kehäketun merkkejä. Aika tihentyy -levyn biisit toimivat edelleen hyvin, mutta nälkäisenä Pimeyden ystävänä toivoi kuultavaksi jonkin uuden biisin tai yllättävän coverin. Soittoaika oli vain äärimmäisen nafti ja bändi ei tahtonut ehtiä soittaa edes suunniteltua settiä. Keikka keskeytettiin tylysti aikatauluun vedoten. Alkupäässä oli tapahtunut viivästyksiä, joista Pimeys sai nyt maksaa. Toki oman keikan käynnistyminen hidastui teknisten ongelmien vuoksi. En käy tässä nyt tarkemmin Pimeyden biisilistaa, mutta halukkaat voivat lukea aikaisemman keikkaraportin tammikuun Tavastian keikalta: https://keikkakeppi.com/2015/02/05/pimeys-tavastia-helsinki-31-1-2015/. Ainoa uusi piirre Pimeyden keikassa oli se, että kokoonpanoon oli lisätty viides soittaja, joka hoiti vuoroin koskettimia ja kitaraa. Hän on tuskin bändin uusi jäsen.

Pimeyden jälkeen pikkulavan täytti tamperelainen We Are Waiting, jolla on muuten harvinaisen lattea nimi. Punkrokista ponnistava rokkipoljento ei jäänyt muutamasta melodisesta koukusta huolimatta sen paremmin mieleen.

Ison lavan toiseksi viimeinen esiintyjä oli kotikaupungin ylpeys Musta valo. Bändi on julkaissut pari albumia ja edustaa ylppöläistä tummasävyistä suomirokkia. Mustan valon keulamies Lauri-Matti Parppei on myös Klustermuksen puuhamies. Parppei on bändin sielu ja antaumuksellinen esiintyjä, vaikka koko bändi laittaa komeasti itsensä peliin. Musta valo ei ole nimestään ja ulkomuodostaan huolimatta aivan pikimusta. Bändin kitararokki nojaa sävelissään kuitenkin vahvasti koskettimien melodiakulkuihin. Pateettiset ja epätoivoisetkin sanat kylvävät kuitenkin sen verran pientä toivon siementä, että mustasta lampusta voi hitusen löytää valkoista hehkua. Bändin setistä parhaat biisit ensikuulemalta olivat Ei maailmanloppua, Joku puuttuu ja 26200 Rauma.

Minilavan viimeinen esiintyjä oli yksiselitteisesti päivän positiivisin yllätys. Turkulainen Pelkkä Pirttinen ei ehkä ole maailman omaperäisin duo, mutta kitaristi laulaja Pelkkä Pirttisen ja rumpali Mujon Aurojoen deltasta vyöryttämä garageblues soi maagisen vastustamattomasti. Pelkkä Pirttinen muistuttaa kovasti Tuomari Nurmiota ja toisaalta kokoonpanonsa vuoksi The Black Keysiä, mutta tästä huolimatta tiukka duo niittää ihan omaa peltoansa. Takana on vasta sinkku, EP ja mestaruus Mururock-kisassa. Piakkoin voikin olettaa eetterissä rymisee kokopitkä albumi. Pelkkä Pirttinen ei ole musikaalinen virtuoosi, mutta alkukantainen ilmaisu, viileän tyylikkäät biisit ja lakoniset sanat imaisevat pauloihinsa. Etenkin biisi tai jossa kuulin laulettavan liikutit minua (ett paskoin housuun) oli poskettoman imuvoimainen. Lisäksi voimabluesit Koira, Kuolema tulee ja En tunne sua pimeässä jäivät väkevästi mieleen. Ei mene kauan, kun Pelkkä Pirttinen liitää blueshipsteripiireissä aallonharjalla.

Illan viimeinen artisti Love Sport nousi päälavalle jo yhdeksän jälkeen. Soittoaikaa asuintalojen läheisyydessä tuskin olisi saanutkaan venyä iltakymmentä myöhemmäksi. Love Sport on Soliti-tallin uusi ”superkokoonpano”, sillä bändin ovat perusteneet Black Twigin, Hopeajärven, Big Wave Ridersin ja Lady Escapen jäsenet. Love Sportin ensimmäinen biisi kuulosti hyvältä kitaravetoiselta vaihtoehtorokilta, mutta seuraavat kappaleet alkoivat tuntua yhdentekevältä. Love Sport kuten myös Mumrunners pitää ottaa haltuun ensin äänitteiltä ja antaa sitten uusi mahdollisuus elävänä.

Näin Klustermuksessa vajaassa neljässä tunnissa tiukan kuuden bändin kattauksen. Ohjelma oli huolella valittu ja riittävän monipuolinen. Pimeys piti huolen, ettei festivaalilta tarvitsisi lähteä pettyneenä, mutta onneksi matkaan lähti uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia, joille voi antaa vielä monta mahdollisuutta. Tällaisia talkoovoimin, pieteetillä ja sydänverellä värkättyille vaihtoehtoisille musiikkitapahtumille on tilausta muissakin kaupungeissa. Onneksi festivaalin aikana sain kuulla, että henkitoreissaan ollut Klustermus jatkaa vielä ensi vuonnakin. Viime hetken epätoivoa saatiin korjattua vapaaehtoismaksuilla – ja toivottavasti yksityishenkilöiden sijaan jatkossa tuki löytyy Rauman elinkeinoelämästä. Klustermusta on varaa jopa kasvattaa hieman, mutta tällaisena pienimuotoisena sillä on varmasti kestävämpi tulevaisuus.

Dan Baird @ Homemade Sin @ Virgin Oil, Helsinki, 22.5.2015

23 toukokuun, 2015 by keikkakeppi

Dan Baird on mullantuoksuisen rockin tyylitajuisin häiskä. Mies oli perustamassa The Georgia Satellites –orkesteria 1980-luvulla, joka eteläisellä ränttärockillaan yllättäen ylsi aina Billboardin kakkossijalle asti. Keep Your Hands to Yourself oli jättihitti marginaalibändiltä. Toista yhtä suurta hittiä ei tullut ja energisen bändin kurssi hyytyi kolmen tasokkaan albumin jälkeen. Dan Baird heittäytyi soolouralle ja legendaariselle Def Americanille duunattu albumi Love Songs for Hearing Impaired (1991) nosti Bairdin jälleen kansan huulille. Sinkkujulkaisu I Love You Period nousi sekin listoille ja tiiviiseen radiosoittoon. Brendan O’Brienin ja Rick Rubinin tuottama platta pitää edelleen ykköspallia miehen repertuaarissa.

Dan Baird on yksi universumin iloisimmista veikoista mitä tulee rokkareihin. Kun karismaattinen Baird koikkelehtii lavalla Fenderinsä kanssa, hänen hammasrivistönsä paistaa aina kuin Atlantan aurinko. Baird on takuuvarma viihdyttäjä. Olen nähnyt hänet kahdesti aikaisemmin, joista ensimmäisen kerran Dan Bairdin The Yayhoos –kokoonpanon kanssa lähes parikymmentä vuotta sitten. Jälkimmäinen kerta osui Homemade Sin –bändin kera edesmenneille Vanhoille makasiineille vuonna 2005, joka jäi meikäläisen osalta viimeiseksi keikaksi ennen kuin rakennus tyhmästi purettiin.

Tällä kertaa Dan Baird johdatti orkesterinsa Virgin Oiliin, joka on tänä päivänä ainoa paikka Helsingissä missä keikat alkavat vasta puolilta öin. Siinä on puolensa: hitaampikin jahkailija ehtii, mutta myöhäiseksi hippailu menee, jos orkesteri kuten Dan Baird & Homemade Sin soittaa pitkän keikan. Baird kumppaneineen sai homman toimimaan heti ensitahdilta ja saivat pienenkin stagen näyttämään isolta. Dan Bairdilla on aiheesta sirkustirehtöörin hattu päässä, mutta rottinkia on myös kitaristi/laulaja Warner E. Hodgesin rinta. Välihuomiona, että kaksi ja puoli vuotta sitten Warner soitti Jason & The Scorchersin kanssa samassa paikassa. Silloin pidin Hodgesia vähän väsähtäneenä kun ei kitara lentänyt kaulan ympäri entiseen tapaansa, mutta Dan Bairdin seurassa mies pyöräytti kitarabravuurinsa jo kahden ensimmäisen biisin aikana.

Dan Baird & Homemade Sin soitti kattavasti biisejä koko Bairdin uralta. Kuultiin The Georgia Satellites klassikoita kuten heti kakkosena soitettu I Dunno. Myöhemmin Dan Baird suolsi lisää rouheita satelliittisäveliä kuten Mon Cheri, Railroad Steel, All Over But the Cryin’ ja tietenkin Keep Your Hands to Yourself. Soolotuotannon parhaita maistiaisia olivat Julie & Lucky ja edellä mainittu I Love U Period. Dan Baird & Homemad Sin on tehnyt kaksi studioalbumia, joista samanniminen debyytti julkaistiin 2008. Siltä kuultiin väkevä Damn Thing to Be Done ja Tuesday for Two, johon sekoitettiin rullaavasti Creedence Clearwater Revival -klassikkoa Proud Mary. Tuorein pitkäsoitto Circus Life (2013) oli myös hyvin esillä ja siltä kuultiin mm. Long Way Down, Breakdown and Cry. Warner E. Hodges lauloi myös pari biisiä, joista veikeä Messwithmycranium Girl kuultiin keikan loppupuolella ja The Beatles-cover Don’t Pass Me By toisena encorena. Varsinainen setti päättyi The Georgia Satellites klassikkoon Sheila, jota maustettiin Do You Wanna Dance ikivihreällä.

Virgin oilin lavalla nähty Dan Baird & Homemade Sin oli täyttä dynamiittia. Dan Baird vitsaili välispiikissään, ettei saa valita ravintoloita ja takseja, mutta saa päättää biisit mitä soittaa. Niinpä settilista oli pitkä ja parituntisesta keikasta tuli ähky. Bändi soitti myös lujaa. The Georgia Satellitesta asti Dan Bairdin kanssa soittanut tymäkkä rumpali Mauro Magellan mäiski kannuista kaiken irti, eikä Hodgesin ja Bairdin murea kitaravalli tai ruotsalaisen Micke Nilsson (ex-Bonafide) bassottelu säälinyt korvia sen vähempää. Totta kai rokkia pitää kuunnella kovaa ja ilman kuulosuojaimia, mutta tällä kertaa miksaaja olisi voinut säätää äänenvoimakkuutta inasen alaspäin.

Jude Todd (Fra) @ Ma Nolans, Cannes 18.5.2015

21 toukokuun, 2015 by keikkakeppi

Vierailla mailla on mentävä keikalle, jos siihen tarjoutuu pienikin mahdollisuus. Riski kannattaa ottaa, vaikka et tietäisi bändistä yhtikäs mitään. Pelkästään seikkailu uuteen kulttuuriin, klubiympäristöön ja sen atmosfääriin saattaa kyllästää elämännälkäisen. Jos onni käy, niin joskus saattaa tehdä musiikillisia löytöjä, joita ilolla jakaa eteenpäin. Huonompikin musiikillinen kokemus jättää muistijäljen. On sekin parempi kuin ei kokemuksia ollenkaan.

En seuraa ranskalaista musaskeneä aktiivisesti, vaikka aina välillä sieltä tupsahtaa erinomaisia tekijöitä. Ensimmäiset havaintoni taisivat olla 1980-luvun lopulla Mano Negra ja Les Negresses Vertes, kaksi klassikkoa, joiden musiikki elää vieläkin. Tämän päivän hittimusiikkia seuraavista peruskuluttajista harva tietää Daft Punkin Get Luckya hoilatessaan, että viime vuosien tuhdein hittipatonki on leivottu Ranskassa.

Cannes on festivaalikaupunki, mutta se tunnetaan paremmin elävistä kuvista. Kaupunkiin kokoontuvat vuorollaan niin TV-tekijät, elokuvaväki kuin mainospoppoo. Musiikki on toukokuisessa Cannesissa pienessä roolissa, vaikka päällä onkin sesonki. Onneksi on internet ja pienen tutkimusretken jälkeen sain selville, että maanantai-iltana elävän musiikin tarjonta oli irlantilaispubin varassa.

Ma Nolans on Cannesin ytimessä sijaitseva klassinen irkkupubi, missä hanavalikoima ei ole kummoinen, mutta pakollista Guinness-olutta voi sentään valuttaa tuoppiinsa, mikäli se maistuu 25 asteen lämmössä. Nettisivujen mukaan illan artistin piti aloittaa kello 22, mutta saavuin 10 minuuttia myöhässä ja pubissa ei ollut vielä mitään merkkiä musisoinnista. Baarin nurkkaan kyhätty instrumenttisetti paljasti, että musiikki pauhaa vielä tänä iltana. Kysyin tarjoilijalta milloin soitto alkaa, johon vastasi, että pitääpä käskeä pomo patistamaan artisti lavalle. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun trio kampesi lavalle.

Lavalle nousi pienikokoinen Jude Todd hattu harkitusti takaraivollaan. Ei jäänyt epäselväksi, että eturivin naisväen mielestä 21-vuotias laulaja on syötävän suloinen. Hänen taustallaan soitti kokeneemmat jantterit bassoa ja rumpuja, mutta heidän kipparinaan nuori Jude pärjäsi kuin kehäkettu. Muutaman vuoden tiivis keikkailu alkaa näkyä; homma taittuu raikkaasti mutta rutiinilla. Todd hoiti laulun ohessa puoliakustista kitaraa ja se osoittautuikin miehen soundin peruskiveksi. Ranskan Rivieralta kotoisin oleva Jude Todd paljastui artistiksi, jonka käsissä taipuivat notkeasti niin poprock kuin rento reggae-pohjainen leikittely hempeitä balladeja unohtamatta.

Keikka starttasi tarttuvalla kappaleella, mutta kun kyseessä on uusi tuttavuus, en osaa nimetä kappaleita. Keikan jälkeen muutaman sanan vaihdettuani selvisi kuitenkin, että suurin osa on omaa tuotantoa. Hän on julkaissut toistaiseksi muutaman ep-levyn. Osa biiseistä sisälsi ihan oivallisia melodioita ja kuluneita sanoituksia mistäpä muuta kuin rakkaudesta, joka ei ole koskaan klisee. Illan settiin mahtui muutama coverikin, joista Bill Withersin klassikko Ain’t No Sunshine jäi raakileeksi. Sen sijaan usein coveroitu Oasis-hitti Wonderwall soi mukavasti. Päätösbiisinä kuultu Eagle Eye Cherryn ainoaksi hitiksi jäänyt Save Tonight oli fiksu ja raikas valinta.

Jude Todd soitti englanninkielisiä biisejä, mutta välispiikit hän suolsi ranskaksi. Yleisöä oli kutakuinkin 25 henkeä, joten mistään isoista iltamista ei ollut kyse, vaikka sisäänpääsymaksua ei peritty. Bändi sai kuitenkin innostuneen vastaanoton. Eturivin tyttöosasto eläytyi vahvasti ja eikä ollut epäilystäkään, etteikö Jude Toddin yleisö ole heidän varassaan. Jude Todd tekee helposti lähestyttävää musiikkia, laulaa hyvin, mutta hänen pitää keksiä tapa erottua muista vastaavista sadoista lahjakkaista singer-songwritereista. Ratkaisu siihen on värkätä pari maailmanluokan biisiä. Sitten rajat Ranskan ulkopuolelle aukeavat helpommin. Se on nuorella miehellä selvä ja ihan realistinen tavoite.

Kelpo pojat @ Tavastia, Helsinki 9.5.2015

11 toukokuun, 2015 by keikkakeppi

Nyt on ollut poikkeuksellisen nostalginen rokkikevät. Juliet Jonesin Sydämen paluukeikka Tavastialle soitettiin reilu kuukausi takaperin ja siinä oli paljon yhteistä Kelpo poikien keikkaan nähden. Kelpo pojat ei tehnyt varsinaista paluuta, mutta itsellänikin on vierähtänyt 20 vuotta siitä, kun olen viimeksi nähnyt bändin elävänä ja kirjanpitoni mukaan he olisivat soittaneet silloin peräti kolme keikkaa saman päivän aikana Tammerfesteillä.

Helsingin Myllypurossa perustettu Kelpo pojat juhlisti 30-vuotista taivaltaan soittamalla Tavastialla alkuperäisessä kokoonpanossaan. Bändi ei ole missään vaiheessa hajonnut, mutta aktiiviset ajat sijoittuvat 1990-luvun alkupuolelle, jolloin yhtye julkaisi kolme albumia. Kelpo pojat ei noussut koskaan suomirokin mestaruussarjaan, mutta oli ehdottomasti kiinnostavimpia divaritason pelureita. Bändin tunnusmerkeiksi nousivat helmeilevät folkrocksävelet, vahva stemmalaulu ja kirjailija Tomi Kontion runolliset laulutekstit.

Yhtyeen spiikkasi sisään bändin pitkäaikainen hang around Jusu Lounela. Samankaltaiset aloitukset mukavilla turinoilla olisivat tervetulleita mille tahansa keikalle. Ilman lämmittelijää soittanut Kelpo Pojat aloitti vetonsa kymmenen minuuttia iltayhdeksän jälkeen. Ihan loppuun harvinainen keikkaherkku ei salia myynyt, mutta Kelpo pojat oli houkutellut Tavastialle reilu viisisataa yhtyeen ystävää, joista harva oli iältään alle neljänkymmenen. Yleisön nuorin taisi olla laulaja Juha Kannaksen 19-vuotias tytär, josta hän mainitsi välipuheessaan. Enkä liioittele, jos kolmasosa jengistä oli myllypurolaisia. Sen verran kaupunginosa on bändistään ylpeä.

Jos Juliet Jonesin sydämellä oli pientä tutinaa ranteissa, niin Kelpo pojat räväyttivät keikan rennon rutinoituneella meiningillä. Reilun 800 keikan historia näkyy, vaikkei hetkeen olisikaan yhdessä soitettu. Toisaalta lauteille nousivat alkuperäiset rumpali Mika Roni ja basisti Pauli Sivonen, joilla ei taas ole kahteen vuosikymmeneen kokemusta Kelpo poikien keikoista. Eikä se mitenkään näkynyt. Nykyiset basisti Sami Mikkola ja rumpali Laiska Lajunen kävivät hekin toki vierailemassa setin aikana lavalla. Normaalisti olisi toimittu niin, että nykyiset iskukykyiset muusikot vetävät keikan ja alkuperäiset vierailevat, mutta toimi se näininkin päin.

Kelpo poikien settilista oli harkiten valittu. Juha Kannas on laulaja, joka osaa ottaa tilan haltuun kuin isommankin koulun opettaja. Alkuspiikin aikana joku möläyttelijä sai Kannakselta terävän huomautuksen, että vain yksi puhuu kerrallaan. Viesti meni perille. Kannas on pieni mies, mutta lavalla hän on iso. Kitaristi Markku Valtonen on taas Neil Young -olemuksellaan bändin musiikillinen keulamies. Paikoin hän soittaa eleettömästi, mutta välillä kitara helisee kuin Johnny Marrin käsissä. Valtosen Make värkkää biisit, joihin Tomi Kontio on pääosin tehnyt lyriikat.

Keikan aloitti ensimmäiseltä albumilta Taivas vuotaa, lätäköt laulaa (1990) tuttu singlejulkaisu Tarantella, joka herätti yleisön heti mukaansa. Alkuputki oli vakuuttava. Perään soi leikittelevä Säteet, joka on kolmannen ja toistaiseksi viimeisen albumin Krääsää (1994) aloitusbiisi. Keikan yhteydessä myytiin rajoitettua erää kolmen biisin tuoreesta cd-singlejulkaisusta. Uuden materiaalin taustapiruna on häärinyt Samuli Laiho, joka tuotti myös edellä mainitun Krääsää –pitkäsoiton. Laiho on syypää siihen, että Kelpo pojat on taas aktivoitunut ja siitä hyvästä hän soitti keikalla virallisena vieraana alusta loppuun. Laihon taustamusisointi oli sopiva mauste viemättä huomiota itse päätähdiltä.

Alkupuolen hienoimpia vetoja oli Pimeän tyttö, joka on kakkosalbumi Yö uinuu, tuuli hyräilee (1991) helmiä. Radiosoittoystävällisimmät biisit Teen mitä vaan, Melankoliaa ja Kortistossa saivat yleisön hehkumaan. Petteri Kukkosen astellessa haitarin kanssa lauteille roihahti Syys -kappale liekkeihin kuin nuotio Myllypuron kallioilla. Savikukko on taas riehaannuttavan hauska folkpolkka, joka pisti monella jalan koreaksi. Biisihän on kuin kunnianosoitus varhaiselle Dave Lindholmille.

Uusista biiseistä Viisaat istui vanhojen sekaan mukavasti. Työttömän lesti taas on ajankohtaisempi kuin 1990-luvun alussa. Juha Kannas antoi hetkeksi Markku Valtoselle lauluvuoron ja hän vetikin sähäkästi Housunpuntit –biisin. Täytyy vielä erikseen mainita, että Valtonen ja basisti Sivonen ovat tärkeässä roolissa laulaessaan taustoja lähes jokaisessa biisissä. Viimeisenä biisinä varsinaisessa setissä kuultiin Kunnon mies, jonka jälkeen bändi poistui takahuoneeseen siksi aikaa, kun Jusu Lounela palasi spiikkaamaan. Hän esitteli bändin sanaisen sielun ja yleisön eteen astui itse Tomi Kontio, joka luki pätkän Kiiltomadot –laulutekstistä. Eikä mennyt kuin hetki, kun bändi palasi lavalle ja soitti edellä lausutun kappaleen, joka on yksi uusista biiseistä. Toisena biisinä encoressa kuultiin bändin ensisingle Snagarilla ja sen perään toivottu Varjele luojani. Bändi palkitsi yleisön vielä toisella encorella, jossa illan hyvästeli biisi Varjoa.

Kelpo Pojat ei saanut aikaan ihan samaa Juliet Jonesin sydän -sukukokoushurmosta, mutta nurkkakuntaisempana kokemuksena se otti paikkansa yhtenä lämminhenkisimpänä keikkana pitkään aikaan. Kelpo poikien levyt tuntuvat jälleen tuoreilta ja niille kelpaa odottaa jatkoa, jos laatu on singlejulkaisujen tasoa.

Travellin’ Brothers (ES) @ Clamores, Madrid 26.4.2015

2 toukokuun, 2015 by keikkakeppi

Madridin keskustan pohjoispuolella Chamberín kaupunginosassa sijaitsee yksi kaupungin legendaarisimmista jazzklubeista nimeltä Sala Clamores. Taianomainen klubi on ollut toiminnassa 34 vuotta ja jazz-leimasta huolimatta se tarjoaa monipuolisesti elävää musiikkia jazzista funkiin ja flamencosta indierockiin.

Madrid on tunnettu vilkkaasta yöelämästään ja siihen kuuluu olennaisena osana elävä musiikki. Keväisin kaupungissa on järjestetty yli 20 vuoden ajan vaihtoehtoisen musiikin Festimad –festivaalia, joka reilun kahden viikon ajan tarjoaa mielenkiintoista uutta ja vanhaa vaihtoehtoista musiikkia kaupungin eri klubeilla. Festimad ulottui myös Clamoresiin, missä soitti kahtena iltana peräkkäin Baskimaalta kotoisin oleva Travellin’ Brothers. Bändi perustettiin Leioan kaupungissa vuonna 2003 ja on ollut siitä lähtien nimensä mukaisesti tien päällä. Bändi on julkaissut kuusi englanninkielistä albumia, jotka sisältävät sekä omia sävellyksiä että cover-versioita afroamerikkalaisista blues, swing ja soul –klassikoista.

Madridin huhtikuu on epävakaa sään puolesta, mutta auringon lämmittäessä plazoja, kerääntyvät trubaduurit soittamaan kahviloiden ympärille. Ilman Festimadia sateinen Madrid olisi sunnuntai-iltana ollut musiikin osalta poikkeuksellisen hiljainen. Travellin’ Brothers soitti miltei ainoan kiinnostavan keikan koko kaupungissa. Siksi pelasinkin varman päälle ja hankin liput Suomesta käsin varsin edulliseen 9,20€ hintaan.

Keikka oli ilmoitettu alkavaksi espanjalaisittain poikkeuksellisen aikaisin klo 20.00, kun bändin lauantain veto oli käynnistynyt vasta puolilta öin. Saavuin varttia vaille paikalle, mutta ovimies ei päästänyt sisään. Hän kertoi ystävällisesti klubin avautuvan vasta parinkymmenen minuutin päästä. Tippa ei tullut linssiin, vaikka Clamores tarkoittaakin itkemistä. Ei auttanut muu kuin odottaa hetki naapuribaarissa.

Clamores sijaitsee osoitteessa Calle de Alburquerque 14

Palattuamme Clamoresiin, oli klubien pöytien ääreen kertynyt jo kymmenittäin ihmisiä. Kaikki pöydät lavan edustalla olivat varustettu reservado –kylteillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi katsoa keikkaa baaritiskiltä. Pian kaikki pöydät täyttyivät ja paikalla oli arviolta 60-70 ihmistä. Baarin puolella korokkeella oli vain yksi pöytä ja sekin varattuna, mutta onneksi se vapautettiin ja pääsimme seuraamaan konserttia aitiopaikalta. Lava ei ollut kovin suuri, mutta kuusihenkinen orkesteri mahtui kelvollisesti. Travellin’ Brothers esiintyi peruskokoonpanossa, mutta välillä he heittävät myös big band -konsertteja. Jos sisäänpääsy ei rasittanut lompakkoa, niin madridilaisittain baarin hinnat olivat tyyriitä. Viidellä eurolla irtosi lasillinen viiniä tai pullo Mahou-olutta. Suomen tariffeihin verrattuna silti huokeaa. Ajan patinoima Clamores miellytti silmää ja samanhenkisiä autenttisen klubien tunnelma olen havainnut vain New Yorkissa.

Travellin’ Brothers nousi lavalle kuin skiffle-bändi pesulautoineen ja kontrabassoineen. Soittajat asettuivat riviin lavan eteen ja nappasivat yleisön lämminhenkisellä meiningillä mukaan. Bändi antoi itsestään sympaattisen kuvan, joka taitaa yleisön viihdyttämisen. Bändin nokkamies mafiapomon näköinen laulaja Jon Careaga osaa vetää oikeista naruista ja hän viettikin pitkän tovin yleisön seassa, koska päätti kiittää jokaista paikalle saapunutta. Naiset saivat suudelmia poskille ja Careaga antoi halauksen myös takarivin muukalaisille – Thank you for coming.

Travellin’ Brothers on aika klassinen swing-blues bändi, eikä se tarjoa mitään kovin persoonallista edes nimessään. Siitä huolimatta yli 700 sadan keikan kokemus takasi Clamoresissakin laadukkaan iltaman. Karismaattisen Jon Careagan lauluääni on hänen kookkaaseen ulkonäköönsä nähden hentoinen, mutta silti mieheltä taittuu laaja skaala erilaista tulkintaa. Saksofonisti Alan Sancho tuo bändin standardibluesiin svengiä ja kosketinsoittaja Ander Unzaga taas syventää juuri sopivasti. Erinomainen piirre bändissä on se, että rumpali Isi Redondon kanssa soitannan peruskiven luo Eneko Cañibanon jämäkkä kontrabasso.

Bändin settilistaan kuului omasta tuotannosta melodisesti etenevä Midnight Train. Hyvin toimi myös Song For You (Always There). Illan mielenkiintoisimman biisin tittelin nappasi uljas versio Stevie Ray Vaughan kappaleesta Leave My Girl Alone ja Shirley & Co klassikko Shame, Shame, Shame rullasi takuuvarmasti. Jon Careaga osasi laulattaa myös yleisöä ja parhaiten siihen saumaan passasi Blind Willie Johnsonin Let Your Light Shine on Me ja loppuun kaluttu Louis Armstrong ikivihreä What A Wonderful World.

Keikka kesti tunnin ja kolme varttia ja musiikin lisäksi kuultiin myös pitkiä välipuheita. Etenkin etevä kitaristi Aitor Cañibano piti espanjankielisen palavan monologin, josta saattoi arvella, että matkustaville veljeksille bändi on enemmän kuin sydämen asia. Klubin henkilökuntakin antoi arvoa Aitorin kilometrihöpinöille, koska tulivat moittimaan käymääni kommentointia matkakumppanin kanssa. Puheenvoimakkuus oli normitasoa, jotta häiriköksi en itseäni lähtisi luokittelemaan. Keikka päättyi Love, Joy & Happiness –biisin evankelistisissa tunnelmissa. Luikimme saman tein ulos ja jatkoimme olutasiantuntijakaverini opastamana ensiluokkaiseen likeiseen Irreale –olutravintolaan, joten en tiedä miten touhu Clamoresissa jatkui keikan jälkeen. Mahdollisesti sunnuntai-ilta saattoi kaikenikäisen yleisön nopeasti koteihinsa.

Egotrippi @ Tavastia, Helsinki 17.4.2015

21 huhtikuun, 2015 by keikkakeppi

Egotrippi on yksi eniten näkemistäni bändeistä elävänä koskaan. Edellisestä hieman väsähtäneestä vedosta on tasan neljä vuotta, mutta aikaisemmin bändi on osunut usein eteeni. Eikä syyttä, sillä Egotrippi on saanut aikaan monta laadukasta albumia ja liveaktinakaan se ei ole pettänyt. Bändin jäsenistä en tunne henkilökohtaisesti ketään, mutta siitä huolimatta heistä on tullut vähän kuin oman sukupolveni sukulaisia; heitä tapaa useammin kuin oikeita serkkuja. Tavastialla olikin jälleennäkemisen tuntua, kun keikka oli koonnut yleisöön myös samoja naamoja, jotka ovat jääneet mieleen jo reilu kymmenen vuotta sitten.

Egotrippi julkaisi kuukausi sitten ensimmäisen uutta materiaalia sisältävän albumin seitsemään vuoteen. Parin vuoden takainen cover-levy Pilvien alla, mään päällä (2013) koostui omista muille tehdyistä biiseistä. Levy antoi varoittavan merkin bändin luovuuden tyrehtymisestä ja touhuun kyllästymisestä. Mikki Kausteen soolourakin jäi kuin telkkä pönttöönsä. Sitten pieni miehistön muutos sihautti Egotripistä uudet kipakat löylyt ja bändi oli kuin renessanssin kokenut. Risto Niinikoski kiinnitettiin rumpalisksi ja biisejä alkoi syntyä. Tuore albumi nimettiinkin osuvasti Vuosi nolla. Mikä parasta albumi tavoitti bändin klassikkoalbumien Matkustajan (2003) ja Vielä koittaa uusi aika (2006) tason. Yhdentoista biisin kattaus tarjoaa tasalaatuista pop-musiikkia alusta loppuun. Siksi onkin helppo ymmärtää, että bändi soitti läpi Tavastialla koko albumin.

Olen nähnyt Egotripin useasti, mutta nyt ensimmäistä kertaa lauteilla oli mukana puhaltimet. Uuden albumin eka single Uusi aamu ratsastaa pitkälti torvien varassa ja muissakin biiseissä ovat Juho Viljasen, Janne Toivosen ja Antti Hynnisen panostuksella iso merkitys bändin uudessa ilmeessä. Tavastian lavalla kahdeksan henkinen orkesteri teki keikasta konsertin. Mittava oli settilistakin. Jos kuultiin uudet biisit kokonaan, niin ei jäänyt puuttumaan vanhoja hittejäkään. Reilut 20 kappaletta vei tunnin ja kolme varttia perjantai-illasta. Keikka alkoi poikkeuksellisesti jo klo 21 ja Egotrippiä lämmitellyt Matti Johannes Koivu aloitti tuntia aikaisemmin. Koivun esityksen jätin tällä kertaa väliin, sillä hänen levynjulkaisukeikka on vielä hyvässä muistissa https://keikkakeppi.com/2015/03/07/matti-johannes-koivu-louhisali-kulttuurikeskus-espoo-6-3-2015/. Varhaiseen aikatauluun oli syynsä, sillä Tavastialle myytiin vielä yömyöhäinen keikka. Nimittäin Paperi T juhlisti uutta albumiaan puolen yön aikaan. Tehokasta toimintaa, sillä siihen aikaan keski-ikäistyneet egotrippaajat lähtevät jo mielellään kotiluoliinsa.

Keikan parasta antia olivat tuoreet biisit. Nostalgia ja vanhat iskusävelet olivat varmasti houkutellut osan yleisöstä paikalle, mutta itselleni Egotrippi näyttäytyi elinvoimaisena, jonka vanhat kappaleet tuntuivat pakollisilta numeroilta. Uudistunut bändi toimi moitteettomasti. Skelen kitarointi ei petä ja basson varressa Egotripin mittapuulla Anssi Maasalo on konkari, jonka kanssa rumpali Risto soitti hyvin yhteen. Uudesta materiaalista voisi nostaa melkein minkä biisin esiin, mutta yllättäen Mikki Kauste on säveltänyt albumin komeimmat kappaleet. Hienosti Tavastialla toiminut nimibiisi Vuosi Nolla nousee bändin suurien anthemien joukkoon kuten myös kappale Ovet, joka sulki encoren tyylikkäästi ennen turhaan ylimääräisenä soitettua Gloriaa. Knipi, joka yleensä on se hittinikkari, on kuitenkin tehnyt albumin raidoista yli 70%. Nytkin hänen biisinsä olivat eteerisen tarttuvia kuten Pikkuinen ja Kuka vain käy. Tällä kertaa Knipin mestariteos on jonkin verran Eppu Normaalin tuotantoa muistuttava, mutta silti aidon knipiläinen Hehkulamppu. Biisi käynnisti upeasti keikan loppusuoran rokettirollin, jossa kuultiin myös yllättäviä vanhoja stygejä kuten Alter Ego albumilta (1998) tutut Vieterit ja Flipperikuningas. Näissä biiseissä seestynyt Egotrippi näytti, että kauluspaitojen alta pilkottaa tarvittaessa riuskaotteisempikin meininki.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville