Vierailla mailla on mentävä keikalle, jos siihen tarjoutuu pienikin mahdollisuus. Riski kannattaa ottaa, vaikka et tietäisi bändistä yhtikäs mitään. Pelkästään seikkailu uuteen kulttuuriin, klubiympäristöön ja sen atmosfääriin saattaa kyllästää elämännälkäisen. Jos onni käy, niin joskus saattaa tehdä musiikillisia löytöjä, joita ilolla jakaa eteenpäin. Huonompikin musiikillinen kokemus jättää muistijäljen. On sekin parempi kuin ei kokemuksia ollenkaan.

En seuraa ranskalaista musaskeneä aktiivisesti, vaikka aina välillä sieltä tupsahtaa erinomaisia tekijöitä. Ensimmäiset havaintoni taisivat olla 1980-luvun lopulla Mano Negra ja Les Negresses Vertes, kaksi klassikkoa, joiden musiikki elää vieläkin. Tämän päivän hittimusiikkia seuraavista peruskuluttajista harva tietää Daft Punkin Get Luckya hoilatessaan, että viime vuosien tuhdein hittipatonki on leivottu Ranskassa.

Cannes on festivaalikaupunki, mutta se tunnetaan paremmin elävistä kuvista. Kaupunkiin kokoontuvat vuorollaan niin TV-tekijät, elokuvaväki kuin mainospoppoo. Musiikki on toukokuisessa Cannesissa pienessä roolissa, vaikka päällä onkin sesonki. Onneksi on internet ja pienen tutkimusretken jälkeen sain selville, että maanantai-iltana elävän musiikin tarjonta oli irlantilaispubin varassa.

Ma Nolans on Cannesin ytimessä sijaitseva klassinen irkkupubi, missä hanavalikoima ei ole kummoinen, mutta pakollista Guinness-olutta voi sentään valuttaa tuoppiinsa, mikäli se maistuu 25 asteen lämmössä. Nettisivujen mukaan illan artistin piti aloittaa kello 22, mutta saavuin 10 minuuttia myöhässä ja pubissa ei ollut vielä mitään merkkiä musisoinnista. Baarin nurkkaan kyhätty instrumenttisetti paljasti, että musiikki pauhaa vielä tänä iltana. Kysyin tarjoilijalta milloin soitto alkaa, johon vastasi, että pitääpä käskeä pomo patistamaan artisti lavalle. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun trio kampesi lavalle.

Lavalle nousi pienikokoinen Jude Todd hattu harkitusti takaraivollaan. Ei jäänyt epäselväksi, että eturivin naisväen mielestä 21-vuotias laulaja on syötävän suloinen. Hänen taustallaan soitti kokeneemmat jantterit bassoa ja rumpuja, mutta heidän kipparinaan nuori Jude pärjäsi kuin kehäkettu. Muutaman vuoden tiivis keikkailu alkaa näkyä; homma taittuu raikkaasti mutta rutiinilla. Todd hoiti laulun ohessa puoliakustista kitaraa ja se osoittautuikin miehen soundin peruskiveksi. Ranskan Rivieralta kotoisin oleva Jude Todd paljastui artistiksi, jonka käsissä taipuivat notkeasti niin poprock kuin rento reggae-pohjainen leikittely hempeitä balladeja unohtamatta.

Keikka starttasi tarttuvalla kappaleella, mutta kun kyseessä on uusi tuttavuus, en osaa nimetä kappaleita. Keikan jälkeen muutaman sanan vaihdettuani selvisi kuitenkin, että suurin osa on omaa tuotantoa. Hän on julkaissut toistaiseksi muutaman ep-levyn. Osa biiseistä sisälsi ihan oivallisia melodioita ja kuluneita sanoituksia mistäpä muuta kuin rakkaudesta, joka ei ole koskaan klisee. Illan settiin mahtui muutama coverikin, joista Bill Withersin klassikko Ain’t No Sunshine jäi raakileeksi. Sen sijaan usein coveroitu Oasis-hitti Wonderwall soi mukavasti. Päätösbiisinä kuultu Eagle Eye Cherryn ainoaksi hitiksi jäänyt Save Tonight oli fiksu ja raikas valinta.

Jude Todd soitti englanninkielisiä biisejä, mutta välispiikit hän suolsi ranskaksi. Yleisöä oli kutakuinkin 25 henkeä, joten mistään isoista iltamista ei ollut kyse, vaikka sisäänpääsymaksua ei peritty. Bändi sai kuitenkin innostuneen vastaanoton. Eturivin tyttöosasto eläytyi vahvasti ja eikä ollut epäilystäkään, etteikö Jude Toddin yleisö ole heidän varassaan. Jude Todd tekee helposti lähestyttävää musiikkia, laulaa hyvin, mutta hänen pitää keksiä tapa erottua muista vastaavista sadoista lahjakkaista singer-songwritereista. Ratkaisu siihen on värkätä pari maailmanluokan biisiä. Sitten rajat Ranskan ulkopuolelle aukeavat helpommin. Se on nuorella miehellä selvä ja ihan realistinen tavoite.