Suomen Pori voi olla ylpeä juhliessaan puolivuosisataisen historiansa vuosipäivää jatsin ja laajalti muun populaarin rytmimusiikin näyttämönä. 50-vuotisjulaansa viettänyt ansiokas festivaali tarjosi tapojensa mukaisesti runsaan kattauksen elävää musiikkia. Musiikkitarjonta oli aikaisempaakin laajempi, mutta siitä huolimatta juhlavuoden ansaitsemat kovat nimet jäivät puuttumaan ja yleisömäärä ei tavoittanut ennätyslukemia. Torstaina Kirjurinluodolle myytiin 14.000 lippua. Jos festivaalin ohjelma alkaa jo alkuiltapäivästä puoli kahdelta ja kestää yli yhteen, on selvää ettei kaikkeen riitä virtaa. Pitää poimia rusinat pullasta, mutta silloin jää monta uutta artistia löytämättä. Pori Jazz muutti vuosi sitten muotonsa muiden festivaalien kaltaiseksi yhdeksi alueeksi, joka tarjoaa Kirjurinluodolla kaikki keskeiset konserttinsa. Toki Jazz-katu voi hyvin ja laadukkaita ilmaiskonsertteja on edelleen tarjolla Kokemäenjoen rannalla. Suomi-areenan asetettua tukevammin Poriin, on myös maan eliitti muuttanut heinäkuisen Porin hetkeksi koko valtakunnan pääkaupungiksi. Kirjuriluodon pääkonserttien trilogia alkoi torstaina ja omalta osaltani suurimmat ennakko-odotukseni osuivat John Hiatt and the Combo kokoonpanoon, jonka oli viimeksi nähnyt vajaa viisi vuotta sitten. Silloinen Tavastian iltapäiväkonsertin letkeä veto jätti mieluisan muiston, jonka toivoin toteutuvan myös Kirjuriluodon päälavalla. Ihan samaan ei päästy, vaikka John Hiatt bändeineen esitti pääosin tunnetuimpia kappaleitaan. Hiatt ei ole suuri mies, mutta hänestä jos kenestä lohkeaa poikkeuksellisen syvä ja rouheva lauluääni. Hän edustaa perinteistä amerikkalaista juurimusiikista ammentavaa singer-songwriter kulttuuria ja on ollut arvostettu jo neljä vuosikymmentä, vaikkei ei ole koskaan noussut stadionluokkaan. Nytkin Kirjurinluodon päälavan sijaan Hiattin olisi pitänyt esiintyä Tedin teltassa tai Lokkilavalla. John Hiatt aloitti napakasti klassisen Bring the Family –albumin biisillä Your Dad Did. Heti perään hän soitti viime vuonna julkaistulta albumilta Terms of My Surrender kappaleet Detroit Made ja Marlene, jotka valitettavasti kalpenivat vanhemman tuotannon rinnalla. Yksi miehen satiirisimmista iskukappaleista Perfectly Good Guitar jäi vähän lepsuksi vedoksi kuten myös vanhat suosikit Drive South ja Real Fine Love. Sen sijaan Grossing Muddy Waters soi mandolinin säestämänä kerkeästi. Toiseksi viimeisenä kuultu biisi Long Time Comin’ kulki rennosti ja varsinaisen setin päättänyt Memphis In Meantime ei sekään pettänyt. Hiatt soitti vielä pari encorea, joista Have a Little Faith in Me on miehen kauneimpia biisejä, kun taas jälkimmäisenä kuultu Riding with the King nosti hattua edesmenneelle bluesin kuninkaalle. Hiatt bändeineen saikin rokkibluesin yltymään komeaan grooveen. Biisi on Hiattin omaa tuotantoa, jonka myös B.B King sattui levyttämän erään Eric Claptonin kanssa.

Torstain pääesiintyjä Kylie Minogue vyörytti odotetusti tämän vuoden jatsien värikkäimmän pataljoonan lavalle isoine bändeineen ja tanssijoineen. Minogue oli vaatinut ison taustascreenin ja aiheesta, sillä huolella suunniteltu visuaalinen show tykitti tyylikkäästi pimenevässä illassa. Entinen lapsinäyttelijätähti ja nykyään 47-vuotias maailmantähti Kylie Minogue on ladypopin pioneereja, niitä harvoja jonka kaikki tuntevat pelkästään etunimestä. Hän on kuitenkin pitänyt jalat maassa kaikki menestyksen vuodet. Muistan Minoquen ensihitin coverin Locomotionista, joka kuultiin myös kirjurinluodolla. Muistan myös selvästi ensimmäisen Stock-Aitken-Waterman hittitehtaan kanssa tehdyn massiviisen hitin I Should Be So Luckyn 1980-luvun lopulta, josta taas Kylie esitti version täysin acapellana. Tunnistan sieltä täältä muitakin Kylien hittejä, mutta sen tarkemmin en ole hänen uraansa seurannut. Silti Kylli-tädin näkeminen oli iloinen asia. Kylie jaksoi hymyillä katkeamattomasti samalla kun pudotteli hittejä toisen perään. Kirjuriluoto hytkyi elektropopin tahdissa noin parinkymmenen kappaleen ajan. Sekaan mahtuu useita miellyttäviä hetkiä, mutta diskopoljento alkoi toistaa aika pian itseään. Keikan alkupäässä kuultu In My Arms oli illan raikkaimpia vetoja kuten myöskin Spinning Around, Your Disco Needs You ja On a Night Like This ovat diskopoppia parhaimmillaan. Can’t Get You Out of My Gead lienee Kylien suurin hitti ja nyt se kuulosti kuluneelta vaikkakin pakolliselta. Madonnamaisesti huokaileva Slow esitteli flirttailevamman Kylien. Kylien settiin mahtui useita covereita, joista Kim Carnesin Bette Davis Eyes oli oiva valinta, mutta siinä Kylie jäi alkuperäisen jalkoihin. Kim Carnesin käheän tulkinnan rinnalla Kylie tuntui jälleen naapurin tytöltä. Diana Krallin Peel Me a Grape versio muistutti että sujuu se jatsi myös diskokuningattarelta. Robbie Williamsin kanssa duetoitu Kids olisi voinut jäädä pois settilistasta, kun taas Nick Caven kanssa tehtyä Where the Wild Roses Grow jäi kaipaamaan. No, ilman väkivahvaa Caven tulkintaa se ei olisi tietenkään ollut mitään. Keikan loppupuolella kuultu  hitti Celebration oli myös hassu valinta, sillä kappale oli tiedossa lauantain ohjelmassakin itse Kool & The Gang bändin esittämänä. Kylie oli vaatinut lavan kattoon rekvisiitaksi myös diskopallon. Sen alla hän osoittikin olevansa yksi diskon kestävimmistä kuningattarista etenkin kappaleellaan Get Outta My Way. Hieman ylipitkän festivaalikeikan päätteeksi Kylie saapui esittämään vielä viime vuonna julkaistun albuminsa Kiss Me Once albumin hitin Into the Blue. Siitä olikin hyvä haahuilla öiseen sineen ja valmistautua uuteen Pori Jazz –päivään.