Ensimmäisen kerran paketoin kaksi konserttia samaan artikkeliin. Perjantaina suomalaisen rokkitaivaan kiintotähti tarjosi Eput-elokuvan ensi-illan ja tämän päälle puoliakustisen keikan. Lauantaina oli vuoro toisintaa viime elokuun Ratinan stadionilla järjestetty 40-vuotisjuhlakeikka yhdessä Tampereen filharmonisen orkesterin kanssa. Minulla oli mahdollisuus osallistua molempiin.
Löysin Eppu Normaalin 1980-luvun alussa, mutta jätin yhtyeen vähemmälle huomiolle Imperiumin vastaisku (1988) -albumin jälkeen. Noihin aikoihin en päässyt vielä ikäni puolesta bändin keikoille, ja sitten kun olisi ollut mahdollista, se ei enää kiinnostanut. Näin Eppu Normaalin elävänä vasta 2009 Ruisrockissa. Siksipä tämä kahden keikan superviikonloppu maksoi missattuja hetkiä reppukaupalla takaisin.
Perjantain startti alkoi siis Eput -elokuvalla. Dokumenttielokuvan odotukset trailerin
pohjalta oli kehnot, mutta katsomiskokemus yllätti positiivisesti. Elokuvan vahvuus oli sen sujuva kerronta niin arkistomateriaalien, rekonstruktioitujen kohtausten kuin hauskojen anekdoottien osalta. Haastattelujen subjektiivinen kuvaustyyli tosin oli vieraannuttavaa ja nosti esiin kikkailun makua. Se on turhaa, kun puhutaan kuitenkin suomirokin peruskalliosta. Joka tapauksessa Syrjän veljesten välistä suhdetta ja Eppujen alkutaivalta avattiin mielenkiintoisesti. Elokuva oli mitä mainioin lämmittely live-keikalle.
Perjantain puoliakustinen keikka starttasi yllättävillä biisivalinnoilla, mikä oli virkistävää lauantain hittipotpuria vasten. Tarkoin harkitussa settilistassa kuultiin muun muassa yhtyeen aliarvostetuimmalta Cocktail Bar (1981) -albumilta poimittu Kuuvartalo yöllä. Enkä olisi uskonut kuulevani myöskään Aknepop -esikoisalbumi (1978) löytyvää avausraitaa Teen sinusta muusia. Loppua kohden suunta muuttui kohti tutumpia aikuisrokin säveliä. Akustisen setin parhaimmistoa olivat Balladi kaiken turhuudesta ja Kun jatsia kuunneltiin. Martti Syrjän lauluääni toimii edelleen laajalla skaalalla, sen todisti Pimeyden tango. Bändin taiteellinen johtaja Pantse Syrjä istui akustisensa kanssa aloillaan, mutta Juha Torvinen nousi välillä Martin kylkeen keikaroimaan. Sami Ruusukallio hoiti basson eleettömästi, mitä nyt virnisteli välillä rumpujen takana istuvalle Aku Syrjälle.
Espoon Tapiolassa sijaitseva Metro Areena tarjoaa hitusen intiimimmän vaihtoehdon Hartwall Areenalle. Vapaita iltoja on enemmän tarjolla, koska siellä ei pelata liigatason kiekkoa. Tämä on tervetullut lisä pääkaupunkiseudulle ja se alkaa olla kätevän matkan päässä, kun Länsimetro vihdoin avataan. Perjantain akustinen setti esitettiin riisutussa ympäristössä. Visuaalinen panostus säästettiin lauantaille.
Perjantain setti sisälsi kaikkiaan 18 biisiä ja lopun hittiputki piti yleisön tyytyväisenä. Lauantain mammuttikonsertti tarjosi säveliä puolet enemmän ja iltaan mahtui kaikkien tunnettujen biisien lisäksi muutama harvinaisempi pala. Epuilla alkaa olla areenakokemusta sen verran, että se alkaa olla isoilla lavoilla varsin uskottava. Martti Syrjän pitkän huiskea olemus mustassa t-paidassaan ja farkuissaan täyttää karismaattisen artistin piirteet helposti. Juha Torvisen jatkuva liike ja biisien lopetushypyt Syrjän kanssa ovat ehtaa nuorekasta suomirokkia. Vastaheränneen näköinen Pantse Syrjäkin kävelee hänkin välillä lavan eteen ja soittaa kitaraansa virkeästi.
Ensimmäisen kolmen vartin aikana bändi kutsui vieraaksi lavalle alkuperäisbasisti Mikko Saarelan, joka kävi tulkitsemassa biisin James Dean ja soitti bassoa myös Pidetään ikävää -kappaleen aikana. Illan ensimmäinen kolmas osa oli keikan parasta antia. Homma lähti liikkeelle Asustelaululla ja jatkui väkevästi kitarariffien saattelemalla Tien päällä taas -klassikolla. Jos akustisesti bändi oli vähän nuutuneen oloinen, niin sähkö toi Eppuihin virtaa. Lavalla nähtiin illan aikana myös vierailemassa suomirokin ikikasvo Safka Pekkonen ja taituripianisti Iiro Rantala kuten perjantainakin. 60-päinen Tampereen filharmonia saapui lavalle kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdattamana. Massiivinen orkesteri liittyi bändin tahtiin Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -klassikossa ja ensimmäinen reaktio oli, että miksi? Mikä on lisäarvo? Toisena filharmonian kanssa soitettu Jackpot osoitti sinfoniaorkesterin mukaan hyppääminen ei käy ongelmitta. Martilla oli vaikeuksia päästä kyytiin ilman Pantsen ja Samin jeesiä. Kun taas filharmonia liittyi Eppujen mukaan, homma taittui luontevammin. Neljäntenä kuultu Lensin matalalla 2 antoi vastauksen miksi Eppujen tukena kannattaa tarjota sinfoniaorkesterin isoa soundia. Siitä olikin hyvä lähteä puolen tunnin breikille.
Keikka jatkui filharmonisissa meiningeissä ja Sadan vuoden päästäkin (2005) -albumilta valittu Olin vain tuuli nousi jälkimmäisen puoliskon hienoimmaksi hetkeksi. Koko keikan aikana lavan reunoilla taustoilla olleet screenit olivat maailmanluokkaa, mutta filharmonian aikana projisointiin tuotiin grafiikkaa, joka oli melko kotikutoista. Jos laulettiin lentämisestä, niin taustalla nähtiin kömpelöitä pilviä. Jos taas hipit olivat rautaa, niin graafiset kukat olivat naiiveja. Olisi ollut parempi turvautua vain kameroihin, joiden tallentamat kasvokuvat heppujen kasvoista jaksavat kiinnostaa.
Filharmonian poistuttua lavalta Eppu Normaali jatkoi omillaan. Hyvä niin. Viimeinen kolmannes vei bändin taas uomiinsa. Urheiluhullun aikana Martti Syrjä esitteli kuuluisaa hauistaan ja Juha Torvinen liikkui kuin sulkapallokuningas. Viimeisistä biiseistä yllättävin poiminta oli juurikin Torvisen sävellys Yöjuttu. Yhteislauluun kannustivat klassikot Vihreän joen rannalla (kauan sitten) ja Kitara, taivas ja tähdet. Bändi palasi vielä encoreen ja palkitsi yleisönsä hienolla Kaikki häipyy, on vain nyt –kappaleella. Vihoviimeinen Njet njet palkitsi osuvasti täyteläisen ja liki kolmituntiseksi kasvaneen illan. Eppu Normaalin 40-vuotinen taival on poikkeuksellinen suomalaisessa rokkikartalla. Sitä olisi ollut hyvä todistaa jo 1980-luvulla, mutta parempi nyt kuin ei silloinkaan. Bändin luovuus on tyrehtynyt, mutta mittavaa ja monipuolista materiaalia kelpaa soittaa sadan vuoden päästäkin. Pantse tosiaan antaa aika ajoin vihjeitä, että kyllä se uusi albumikin jossain vaiheessa ilmestyy.
Perjantain settilista:
Lainelautailevan lehmän maha rock’n’roll
Kuuvartalo yöllä
Teen sinusta muusia
Poltan loppuun tupakin
Balladi kaiken turhuudesta
Minun aurinkolasit
Hiljaa huomiseen
Kun jatsia kuunneltiin
Pimeyden tango
Urheiluhullu
Joka päivä ja joka ikinen yö
Puhtoinen lähiöni
Yöjuttu
Linnunradan laidalla
Kitara, taivas ja tähdet
encore
Kaikki häipyy, on vain nyt
Murheellisten laulujen maa
2. encore
Njet njet
Lauantain settilista:
Asustelaulu
Tien päällä taas
Suomi-ilmiö
Vuonna 85
Ei sankariainesta
Akun tehdas
James Dean
Pidetään ikävää
Joka Päivä ja joka ikinen yö
Puhtoinen lähiöni
Tahroja paperilla
Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset
Jackpot
Läpivalaistu
Hipit rautaa
Lensin matalalla 2
2. setti
Musiikkia rantalasta
Hiljaa huomiseen
Olin vain tuuli
Kun valot tulevat vastaan
Murheellisten laulujen maa
Pimeyden tango
Kun jatsia kuunneltiin
Baarikärpänen
Viihteen kuningas
Näin kulutan aikaa
Urheiluhullu
Kun olet poissa
Vihreän joen rannalla (kauan sitten)
Suolaista sadetta
Kitara, taivas ja tähdet
Linnunradan laidalla
Voi kuinka me sinua kaivataan
Encore
Kaikki häipyy, on vain nyt
Njet njet
Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981 levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.
Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?
Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.
Sellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land. 
Yhtye toimii edelleen miltei alkuperäisessä kokoonpanossa. Urkuri/laulaja Kalle Grotenfelt, basisti Martti Ripaoja ja kitaristi Pekka Kerminen ovat surfanneet alusta asti. Vain rumpali on vaihtunut muutaman kerran, mutta Timo ”Unski” Oinonen on paukuttanut kannuja jo vuodesta 1998. Bändi toimii demokraattisesti. Biisit tehdään kimpassa, niitä laulaa kukin vuorollaan rumpalia lukuun ottamatta ja albumit julkaistaan oman Ayshire –levy-yhtiön kautta. Nyt uutta albumia näyttäisi vinyylinä julkaisevan espoolainen Woimasointu.
Luonteri Surf poistui varsinaisen setin jälkeen takahuoneeseen hetkeksi, mutta nasevat lissee lissee ja lisää kaikkea huudot saivat kundit palaamaan takaisin lavalle. Kantateos Peruskallio jäi kuulematta, mutta esityksen päättivät väkevästi Kauneimmat pop-laulut ja Paha Poika. Bändin häiskillä on runsaasti peninkulmia takana, mutta edelleen Martti Ripaoja osoitti olevansa maailman katu-uskottavin basisti roikottaessaan bassoa luontevasti polvien alapuolella. Kitaristi Pekka Kerminen taas seisoi sisäpelitossuissaan jämäkästi ja repi riffejä kitarastaan. Rumpali Unskilla iski keikan aikana hikeä sen verran paljon, että ei tahtonut rantapyyhekään riittää. Keikan loppupuolella Kalle Grotenfelt irrottautui legendaaristen Farfisa Compact Duo -urkujensa luota lavan etuosaan kaiuttimen päälle ja kurottautui uhoen yleisön päälle niin kuin punk-tähden pitääkin.
The Triffids ilman karismaattista johtohahmoansa ei lähtökohtaisesti nosta ennakko-odotuksia korkealle. En antanut asian häiritä. Kun hankin lipun Ticketmasterin kautta reilu kuukausi ennen tilaisuutta 22,70 euron hintaan, aloitin tinkimättömän sisäänajon yhtyeen tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Juhla-albumin lisäksi lautasella pyörivät tiuhaan Calenture (1987) ja The Black Swan (1989) –vinyylit. Paluu kannatti. Ei ole suotta Born Sandy Devotional –lättyä nostettu sijalle viisi kaikkien aikojen parhaimpien australialaisalbumien joukossa. Nimittäin sen maagista tunnelmaa jaksaa kuunnella läpi lukemattomia kertoja.
David McCombin poissaolo bändin keulilta pisti miettimään miten The Triffids ratkaisee vokaaliosuudet. Aikaisemmilla keikoilla heidän kanssaan on esiintyneet aussimuusikot Robert Snarski ja J.P. Shilo. Samat kaverit olivat tälläkin kertaa mukana. Heidän lisäksi lauluosuuksissa vuorottelivat myös Simon Breed ja Toby Martin. Itse The Triffids koostui tutusta ydinryhmästä, joka oli tekemässä 1980-luvun maineikkaita albumeita. Kosketinsoittaja Jill Birt lauloi biisit kuten levylläkin tutulla herkällä äänellään. Rumpali Alsy McDonald nousi Tender Is the Night –kappaleen ajaksi tuuraamaan McCombia. Bändin nykyinen musiikillinen johtaja steelkitaristi Graham Lee hoiti lakoniset välipuheet ja käynnisti varsinaisen setin päättäneen Fairytale Love –kappaleen lauluosuudet. Kitaristi ja viulisti Robert McComb lauloi harvakseltaan myös stemmoja. Basisti Martin Casey hoiti tonttinsa eleettömän varmasti aivan kuten hän soittaa Nick Cave & The Bad Seedsin riveissä. Yhtye oli treenannut huolella ja se näkyi soittamisessa. Vieraat saivat paljon tilaa ja tästä johtuen konsertti muistutti monella tapaa The Bandin The Last Waltzia. Illassa oli ainutkertaisuuden, jopa lopullisten jäähyväisten tuntua, mutta toisaalta muistutus elämän jatkuvuudesta. Ennen kaikkea ilta oli kunnioittava, ja tiedämme ketä kohtaan, vaikka David McCombin nimeä ei kertaakaan mainittu.
Lipun ostettuani kuvittelin meneväni Amsterdamin legendaariselle Paradiso klubille. Paradiso Noord on saman organisaation pyörittämä klubi, mutta sijaitsee Tolhuistuinin kulttuurikeskuksessa pienen lauttamatkan päässä päärautatieaseman vastarannalla. 550 hengen sali oli myyty vähän yli puolilleen, mutta väljyys jos mikä sopi intensiivisen keikan seuraamiseen. Keikka alkoi 20:30 ja kesti reilu kaksi tuntia.
Born Sandy Devotionalin jälkeen keikka oli edennyt vasta hieman yli puolen välin. Ekstrakappaleina yhtye soitti vielä liudan tuttuja ja vähemmän soitettuja kappaleita. Encoressa soitetun Save What You Can –biisien jälkeen yleisö alkoi jo valua ulos narikkatiloihin. Mutta tulihan se bändin toinen suuri kappale vielä 2. encoressa, jossa Rob Snarski esitti Graham Leen säestämänä vaikuttavan tulkinnan Bury Me Deep In Love –mestariteoksesta. Tämä riisuttu versio oli täydellinen päätös hienolle illalle. Monta keikkaa on tullut nähtyä, mutta The Triffids nousee kevyesti ikimuistoisempien joukkoon. Toivottavasti tulevat ensi vuonna Eurooppaan soittamaan Calenture -albumin kokonaan.
Punkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.
Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.
Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.
Kun silmiini osui ilmoitus Grant Lee Phillpsin Suomen vierailusta, oli aika katsastaa miehen tuotantoa vihdoin tarkemmin. Phillips soitti alkuillan keikan ja nousi lavalle jo kello 19.00. Mies soitti puolentoista tunnin mittaisen varsin intiimin keikan. Phillips osasi ottaa yleisön ja jutusteli kappaleiden välissä vitsejä vääntäen pohjustaessaan esimerkiksi Mona Lisa –kappaleen tarinaa. Biiseissä tavoitettiin vakavampiakin tunnelmia kuten Cry Cry, joka itkee alkuperäiskansan kohtalon vuoksi. Uuden albumin upein biisi on Holy Irons, josta voi löytää The Bandin parhaimpien helmien kaltaisuutta. Keikalla Phillips keskittyi ainoastaan omaan tuotantoon, jota kuultiin läpileikkauksena koko uralta unohtamatta klassisia Grant Lee Buffalo -kappaleita. Beatleaanisen kaunis Mockingbirds on edelleen miehen onnistuneimpia sävellyksiä. Encorena aloittanut grungeballadi Fuzzy keskeytyi, kun Wallu Valpio nousi ystävällisen röyhkeästi kesken biisin lavalle kehumaan Phillipsille kuinka tärkeä hän on Eddie Vedderin ohella Valpiolle. Yleisön reaktioista päätellen varmaan monelle muullekin.
The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Ensimmäinen kerta kun osallistuin Flow-festivaaleille sunnuntaina. Aikaisempina vuosina pakolliset bändit ovat osuneet perjantaille tai lauantaille. Tänä vuonna sunnuntaihin hätyytti New Order. Toki Anohni, Descendents ja Daughter lisäsivät intoa heilua vielä arkipäivää vasten.
Sitten oli aika ennalta hehkutetun punk-tapauksen. Legendaarinen kalifornialasbändi Descendents soitti ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole seurannut yhtyeen uraa järin aktiivisesti, mutta klassikkoalbumia Milo Goes to College (1982) olen pyörittänyt ja myös tuoreinta plattaa Hypercaffium Spazinate (2016). Sadekuuro täytti black tentin äärimmilleen, jotta keikan alku piti väijyä takalinjoilta. Sateen lakattua tilaa alkoi löytyä ja sisällä olikin lopulta yllättävän väljää. Ihan ennakoitua hurmosta en keikalla havainnut, mutta Descendents pudotteli tiukalla otteella tiuhaan tahtiin biisejä. Settilistaan kuului lähes 30 kappaletta, joista uuden albumin Without Love mahtuu heittämällä vuoden parhaiden biisien listalle.
New Order oli koko festivaalin odotetuin esiintyjä. Bändi on esiintynyt viimeksi vuonna 1982 sitten Provinssirockissa. Olenkin usein harkinnut matkustaa bändin vuoksi ulkomaille, mutta onneksi manchesterilaisbändi saatiin vihdoin Suomeen. Bändistä riitautuneen alkuperäisbasisti Peter Hookin olen nähnyt soolona soittamassa Joy Division -klassikoita, mutta hänen persoonallista bassonsoittoa olisin kuunnellut mieluummin New Orderin riveissä. Bändissä soittavat alkuperäisjäsenet Stephen Morris ja Bernard Sumner ja miltei alkutaipaleelta mukana kulkenut eleettömän tyylikäs kosketinsoittaja Gillian Gilbert. Ranskalaistaustainen Tom Chapman on tuurannut Peter Hookia viime vuodet ja hyvin sen tekeekin. Bändin viidentenä jäsenenä toimii kitaristi Phil Cunningham.
New Orderin jälkeen olisi oikea ratkaisu ollut lähteä kotiin, mutta katselin päälavan takalinjoilta illan ehkä suurimman artistin Sian esitystä. Sinänsä sen kuunteleminen oli oleellisempaa, sillä artistista ei screeniltä näkynyt lähes ollenkaan. Tanssijoiden liikkeet ja hittipotpuri saivat sunnuntai-illan yleisön fiiliksiin, mutta meikäläiselle se oli jäähdyttelyä. Kyllä se Sia siellä kasvot peittävä peruukki päällä seisoi lavan reunalla, mutta taustakankailta sitä tuskin havaitsi. Sia voisi heittää ihan hyvin keikkaa pelkällä taustanauhalla ja tanssijoilla. Live-musiikin merkitys on tässä vähän niin ja näin. Sian ääni on vaikuttava ja hänen sävelkynänsä on kirjoittanut monta ansaitusti menestynyttä hittikappaletta kuten Chandelier ja Cheap Thrills.
Jätin Sian loittonemaan taustalle, kun siirryin nauttimaan illan viimeistä antia Anohnin seuraan. Sama itsensä kätkemislinja jatkui hänenkin keikallaan. Anohni sentään seisoi jämäkästi lavan keskellä, mutta hänkin oli valaistu mustaksi silhuetiksi. Hänen esityksensä pakottikin seuraamaan jättiscreeniä, missä liuta eri-ikäisiä naisia lauloivat lähikuvissa biisien tahtiin samaan tapaan kuin Naomi Campbell esiintyy uudessa Drone Bomb Me –videossa. Antony & The Johnsonin kalmankauniista tunnelmista Anohni on soolouran myötä siirtynyt elektroniseen musiikin pariin. Teemat ovat synkkiä, mutta yhteiskunnallisempia. Keikka keskittyi ainoastaan tänä vuonna julkaistuu Hopelessness –albumiin. Uutukaisen 4 Degrees ja Watch Me ovat jäätäviä kappaleita. Menneitä ei muisteltu ja hyvä niin, sillä uusi kokonaisuus on vahva ja Anohni persoonallinen artisti. Vastaavaa ääntä ei tältä planeetalta löydy.
Suvilahden alueella vaelsi ennätysmäärä yleisöä, mutta järjestelyt toimivat hyvin. Rannekkeenvaihto kävi lennosta, turvatarkastus vaati muutaman minuutin jonotuksen ja kaikkiin tarjoilupisteisiin kuten myös vessoihin oli maltillinen odotus. Väenpaljous häiritsi ainoastaan muutamilla keikoilla: Morriseyn keikalla oltiin kuin tontut tappituntumassa. Eikä Flow’n tavaramerkiksi nousseen Bright Balloon 360° -areenaan ollut mitään saumaa päästä istumapaikoille. Ainoa vaihtoehto olisi väijyä vuoroaan jo edellisen artistin lopetettua. Jatkossa amfiteatterista kannattaa luopua tai sitten asettaa sinne sellainen marginaalinen artistikanta, joka ei kiinnosta ketään. Siltikin se tulisi täyteen.
Skotlantilainen melodista syntsapoppia tuuttaava Chvrches johdatti Lapin Kulta Arenalle ja sai rennolla meiningillä jengin nytkähtelemään. Bändi toimitti ihan mukiin menevää materiaalia, mutta ei lajityyppiään mullistavaa. Lisää Leave a Trace –biisin kaltaisia iskusävelmiä, niin edessä on valoisa tulevaisuus.
The Last Shadow Puppets oli illan odotetuimia esiintyjiä. Arctic Monkeysista tutun Alex Turnerin ja viime aikoina enemmän sooloartistina toimineen Miles Kanen yhteisenä sivuprojektina tunnettu The Last Shadow Puppets julkaisi alkuvuonna mainion platan Everything You’ve Come To Expect. Turnerin ja Kanen elokuvallinen pop myötäilee mieltä kuin ajelu avo-Bugatilla Monacon mutkaisilla teillä. Onneksi se toimii hienosti elävänä, johon merkittävää apua antaa suuri orkesteri ja etenkin jousikvartetti. Keikka alkoi sähäkästi kappaleella Bad Habits, jonka perään kuultiin pari singlejulkaisua: hieno Aviation ja törkeän hieno Miracle Aligner. Sitten keikan kaari alkoikin laskea, vaikka Turner keikaroi fiftarilookissaan varsin karismaattisesti. Settilista oli hieman etupainotteinen ja loppupuoli ei antanut sitä kliimaksia kuin olisi keikalle toivonut.
Keikka alkoi upeasti Suedehead –klassikolla. Perään mainio Alma Matters. Myös Ganglord ja Speedway toimivat erinomaisesti kuten satiirinen You’re the One for Me, Fatty. Keikan loppupuoli taittui poliittisemmaksi ja etenkin The Smiths-klassikon Meat Is Murder taustalla pyörineen projisoinnin viesti sadistisesti kohdelluista tehotuotantoeläimistä sai monen kääntymään kasvisruokailijaksi tai poistumaan teltasta. Viimeksi Finlandia-talolla sama video päätti keikan ja niin olisi nytkin pitänyt tapahtua. Morriseyn manipulointi osui ja upposi. Siksi kaksi viimeistä laivaa eivät seilanneet enää satamaan. Everyday Is Like Sunday ja Irish Blood, English Heart soitettiin väärällä hetkellä, vaikka miten hienoja lauluja ovatkin. 
Keikkakeppi 