Ensimmäinen kerta kun osallistuin Flow-festivaaleille sunnuntaina. Aikaisempina vuosina pakolliset bändit ovat osuneet perjantaille tai lauantaille. Tänä vuonna sunnuntaihin hätyytti New Order. Toki Anohni, Descendents ja Daughter lisäsivät intoa heilua vielä arkipäivää vasten.

Saavuin paikalle kun Daughter aloitti keikkansa. Hämyisän maalailevaa indiefolkrockia soittava lontoolaistrio starttasi parhaalla kappaleellaan. How on sen verran komea styge, että kuhiseva yleisö ympäriltä haihtui hetkeksi pois. Daughterin kolmikko on monikansallinen. Irlantilaista ja italialaista verta omaava laulaja Elena Torna sekä sveitsiläistaustainen kitaristi Igor Haefel ja ranskalaisrumpali Remi Aguilella muodostavat toimivan kokoonpanon. Taaperoikäinen Daughter on julkaissut vasta kaksi albumia, mutta niiden perusteella tytärtä kelpaa kasvattaa aikuiseksi.

Sitten oli aika ennalta hehkutetun punk-tapauksen. Legendaarinen kalifornialasbändi Descendents soitti ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole seurannut yhtyeen uraa järin aktiivisesti, mutta klassikkoalbumia Milo Goes to College (1982) olen pyörittänyt ja myös tuoreinta plattaa Hypercaffium Spazinate (2016). Sadekuuro täytti black tentin äärimmilleen, jotta keikan alku piti väijyä takalinjoilta. Sateen lakattua tilaa alkoi löytyä ja sisällä olikin lopulta yllättävän väljää. Ihan ennakoitua hurmosta en keikalla havainnut, mutta Descendents pudotteli tiukalla otteella tiuhaan tahtiin biisejä. Settilistaan kuului lähes 30 kappaletta, joista uuden albumin Without Love mahtuu heittämällä vuoden parhaiden biisien listalle.

New Order oli koko festivaalin odotetuin esiintyjä. Bändi on esiintynyt viimeksi vuonna 1982 sitten Provinssirockissa. Olenkin usein harkinnut matkustaa bändin vuoksi ulkomaille, mutta onneksi manchesterilaisbändi saatiin vihdoin Suomeen. Bändistä riitautuneen alkuperäisbasisti Peter Hookin olen nähnyt soolona soittamassa Joy Division -klassikoita, mutta hänen persoonallista bassonsoittoa olisin kuunnellut mieluummin New Orderin riveissä. Bändissä soittavat alkuperäisjäsenet Stephen Morris ja Bernard Sumner ja miltei alkutaipaleelta mukana kulkenut eleettömän tyylikäs kosketinsoittaja Gillian Gilbert. Ranskalaistaustainen Tom Chapman on tuurannut Peter Hookia viime vuodet ja hyvin sen tekeekin. Bändin viidentenä jäsenenä toimii kitaristi Phil Cunningham.

Joy Divisionin rauniolta nousseen New Orderin pitkään uraan ei varmaan monikaan uskonut. Aika harvan bändin taustajoukoista on syntynyt jotakin vielä alkuperäistä merkittävämpää, jos sen karismaattinen keulahahmo on lähtenyt korkeammille laulumaille. Ian Curtis päätti päivänsä, mutta muut muusikot nousivat lentoon kuin feenikslintu. New Order on ollut koko uransa ajan henkeen mukautuva, elinvoimainen – ja mikä tärkeintä, tehnyt jatkuvasti omaehtoista elektropoppia. Kuusikymppiset ukot täräyttivät viime vuonna ehkä koko vuoden kovimman pitkäsoiton Music Complete. Sen puitteissa bändi onkin kiertueella, mutta ohjelmistoon mahtui vain kolme uutta kappaletta, joista keikan aloitti hypnoottisesti rullaava Singularity. Muuten settilista oli virkistävä läpileikkaus koko urasta, joka palkittiin encoressa vielä parilla Joy Divisionin kappaleella.

New Orderin lavaliikehdintä ei ole odotetustikaan kummoista, mutta väkevän nokkamiehen puutetta on helppo paikata nykyhengen mukaisesti visuaalisilla efekteillä. Siksi New Order saikin monituhatpäisen teltan vaikuttamaan parhaimmillaan intensiiviseltä klubilta. Yllättävin biisivalinta oli Your Silent Face, joka alkoi taianomaisella Bernard Sumnerin soittamalla melodica-osuudella. Tutti Frutti teki teltasta discon ja loppupuolen best of -litanian aloittanut The Perfect Kiss ja sitä jatkanut True Faith sekä Blue Monday muuttivat teltan hurmokselliseksi herätysjuhlaksi. Huh. Kiitos New Order.

New Order settilista:

Singularity

Regret

Your Silent Face

Tutti Frutti

Bizarre Love Triangle

Waiting For the Siren’s Call

Plastic

The Perfect Kiss

True Faith

Blue Monday

Temptation

Encore

Decades

Love Will Tear Us Apart

New Orderin jälkeen olisi oikea ratkaisu ollut lähteä kotiin, mutta katselin päälavan takalinjoilta illan ehkä suurimman artistin Sian esitystä. Sinänsä sen kuunteleminen oli oleellisempaa, sillä artistista ei screeniltä näkynyt lähes ollenkaan. Tanssijoiden liikkeet ja hittipotpuri saivat sunnuntai-illan yleisön fiiliksiin, mutta meikäläiselle se oli jäähdyttelyä. Kyllä se Sia siellä kasvot peittävä peruukki päällä seisoi lavan reunalla, mutta taustakankailta sitä tuskin havaitsi. Sia voisi heittää ihan hyvin keikkaa pelkällä taustanauhalla ja tanssijoilla. Live-musiikin merkitys on tässä vähän niin ja näin. Sian ääni on vaikuttava ja hänen sävelkynänsä on kirjoittanut monta ansaitusti menestynyttä hittikappaletta kuten Chandelier ja Cheap Thrills.

Jätin Sian loittonemaan taustalle, kun siirryin nauttimaan illan viimeistä antia Anohnin seuraan. Sama itsensä kätkemislinja jatkui hänenkin keikallaan. Anohni sentään seisoi jämäkästi lavan keskellä, mutta hänkin oli valaistu mustaksi silhuetiksi. Hänen esityksensä pakottikin seuraamaan jättiscreeniä, missä liuta eri-ikäisiä naisia lauloivat lähikuvissa biisien tahtiin samaan tapaan kuin Naomi Campbell esiintyy uudessa Drone Bomb Me –videossa. Antony & The Johnsonin kalmankauniista tunnelmista Anohni on soolouran myötä siirtynyt elektroniseen musiikin pariin. Teemat ovat synkkiä, mutta yhteiskunnallisempia. Keikka keskittyi ainoastaan tänä vuonna julkaistuu Hopelessness –albumiin. Uutukaisen 4 Degrees ja Watch Me ovat jäätäviä kappaleita. Menneitä ei muisteltu ja hyvä niin, sillä uusi kokonaisuus on vahva ja Anohni persoonallinen artisti. Vastaavaa ääntä ei tältä planeetalta löydy.