The Cure (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 7.10.2016

 

thecure-hartwall-1500x490The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi  uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.

img_9895Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.

The Cure aloitti keikan hitaasti ja maalailevasti nousevalla tunnelmoinnilla. Upea startteri Plainsong kutitteli ihokarvoja ja Closedown laittoi haituvat aaltoilemaan. Biisikaksikko on yhdeltä bändin tärkeimmältä albumilta Disintegration (1989), jolta kuultiin keikalla lähes kokonaisuudessaan. Albumin hämähäkinseitinsuoloinen Lullaby oli biisi, joka kohahdutti yleisöä ensimmäisen kerran isosti. Albumilta soitettiin myös Lovesong ja Pictures of You, jotka ovat bändin merkkipaaluja sekä Last Dance, Disintegration, Fascination Street ja Prayers For Rain.

img_9891Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?

img_9899Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.img_9897

Helsingissä The Cure palasi lavalle vain kolme kertaa, mutta viimeisessä osuudessa he soittivat vaatimattomasti kahdeksan kappaletta. Robert Smith ei ole varsinaisesti mikään yleisön viihdyttäjä, mutta hän pahoitteli useaan otteeseen, ettei muistanut opettelemiaan suomenkielisiä fraaseja kiitosta lukuun ottamatta. Suomalainen olut oli hänelle kuitenkin maistunut. Encoren edetessä oli pakko löysätä korvatulppia sillä,  A Forest, yksi bändin merkkiteoksista, oli pakko kuunnella paljaaltaan, jotta Simon Gallupin vangitsevat bassokuviot nousisivat kunnolla esiin. 2. Encore ei sisältänyt omia suosikkeja, vaan petasi odotuksia lopun hittiputkelle. 3. Encoren alkuun kansa sai mitä tuli kuulemaan. Friday I’m In Love nosti pakarat penkeiltä ja heilutti niitä loppuun saakka. Itse innostuin enemmän helisevästä Doing the Unstuck ja väistämättä yhdestä maailmankaikkeuden hienoimmasta popkappaleesta Just like Heaven. Boys Don’t Cry soi nopean levyversion sijaan laiskasti ja sai pojat itkemään. Hot hot hot yllätti live-versiona positiivisesti, kuten Close to Me, jonka herkkyys olisi ollut kaunis sinetti suoniin tunkeutuvalle illalle. Why I Can’t Be You? heitti viimeisen rohdot ennen kuin ihmiset valuivat yöhön.

Yhtyeenä The Cure on staattinen lavaesiintyjä. Robert Smith innostui ihan lopussa vähän tanssahtelemaan, mutta basisti Simon Gallup oli koko keikan ajan olemuksellaan kuin eri bändistä. Hän koikkelehti Iron Maiden t-paidassaan kuin elohiiri silmässä. Gallupin olemus ja soitto on kuitenkin yhtä oleellinen osa bändiä kuin Robert Smithin hautakammion narisevalta saranalta kuulostava lauluääni. Visuaalisesti ja värimaailmaltaan esitys oli myös bändin näköinen. Projisointi toisti laulujen teemoja lähes yksi yhteen. Välillä kankaalla näkyi kameran kuvaamana rumpalin takaa avautuva yleisö. Tämä peilikuvan tuntu kuvastaakin loistavasti yhtyettä, joka soittaa houkuttelevasti kahden maailman rajapinnassa, siinä missä unen ja valveen kynnys on häilyvä.img_9890

 

Settilista:

 

Plainsong

Closedown

High

A Night Like This

The Walk

Push

In Between Days

Lullaby

Let’s Go Bed

Sleep When I’m Dead

Pictures of You

The End of the World

Lovesong

Last Dance

From the Edge of the Deep Green Sea

Want

The Hungry Ghost

One Hundred Years

Disintegration

 

  1. Encore

It Can Never Be the Same

Prayers for Rain

Burn

A Forest

 

  1. Encore

Shake Dog Shake

Never Enough

Fascination Street

Wrong Number

 

  1. Encore

Friday I’m In Love

Doing the Unstuck

Just Like Heaven

Boy’s Dont Cry

The Lovecats

Hot Hot Hot

Close to Me

Why Can’t I Be You?

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s