Joka vuosi toivon, ettei minun tarvitsisi osallistua Flow-festivaaleille. Jo pelkkä nimi ärsyttää – yhtä jämäkkä kuin kieli juopuneen suussa. Flow on noussut sosiaalisen median syövyttämäksi näyttäytymispaikaksi, jossa joillekin musiikki on sivuseikka. Sekös nyppii. Silti joka vuosi toivon pääseväni mukaan Flow’n hulinaan. Siihen on syynsä: musiikin ja muun oheistarjonnan osalta parempaa ja monipuolisempaa festivaalia en tiedä tässä maassa. Eikä ole toista missä tapaa yhtä paljon tuttuja.

Tänä vuonna on kuulunut soraääniä Flow’n ahneudesta, koska yleisömäärä oli nostettu lisäneliöiden myötä 25 000 kävijään per päivä. Lipun hinta on ollut joka vuosi korkea, ruoka- ja juomatarjonta kallista ja akkreditointi nihkeää. Miljoonabisneksen kuuluukin ottaa rahat pois, jos maksajia löytyy. Ja mikäs siinä, kun pystyssä on yksi maailman elinvoimaisimmista kevyen musiikin festivaaleista.

Suvilahden alueella vaelsi ennätysmäärä yleisöä, mutta järjestelyt toimivat hyvin. Rannekkeenvaihto kävi lennosta, turvatarkastus vaati muutaman minuutin jonotuksen ja kaikkiin tarjoilupisteisiin kuten myös vessoihin oli maltillinen odotus. Väenpaljous häiritsi ainoastaan muutamilla keikoilla: Morriseyn keikalla oltiin kuin tontut tappituntumassa. Eikä Flow’n tavaramerkiksi nousseen Bright Balloon 360° -areenaan ollut mitään saumaa päästä istumapaikoille. Ainoa vaihtoehto olisi väijyä vuoroaan jo edellisen artistin lopetettua. Jatkossa amfiteatterista kannattaa luopua tai sitten asettaa sinne sellainen marginaalinen artistikanta, joka ei kiinnosta ketään. Siltikin se tulisi täyteen.

Flow’lla on kallis maine, mutta tulee kuitenkin halvemmaksi maksaa kolmen päivän lippu, syödä kylmiä aterioita ja juoda shampanjaa kuin matkustaa maakuntien festivaaleille kuuntelemaan niitä samoja cheekejä ja anttituiskuja, jotka esiintyvät jokaisella festivaalilla. No, löytyy muutama poikkeus festivaalitarjonnssa, joiden ohjelmisto pyrkii yksilöllisyyteen ja monipuolisuuteen Flow’n tapaan.

Omalta osalta illan aloitti Liima. Tanskalaisen Efterklang -yhtyeen kolme jäsentä ja suomalainen perkussionisti Tatu Rönkkö fuusioituivat taannoin ja julkaisivat keväällä albumin nimeltä ii. Bändi nousi päälavalle The Killsin peruutuksen myötä. Liiman kokeellinen ja kulmikas elektro olisi toiminut paremmin pienemmässä tilassa, mutta kiinnostavien taustaprojisointien vuoksi se onnistui täyttämään päälavan kriteerit kelvollisesti. Liiman Amerika on muuten vuoden mielenkiintoisimpia biisejä.

Skotlantilainen melodista syntsapoppia tuuttaava Chvrches johdatti Lapin Kulta Arenalle ja sai rennolla meiningillä jengin nytkähtelemään. Bändi toimitti ihan mukiin menevää materiaalia, mutta ei lajityyppiään mullistavaa. Lisää Leave a Trace –biisin kaltaisia iskusävelmiä, niin edessä on valoisa tulevaisuus.

The Last Shadow Puppets oli illan odotetuimia esiintyjiä. Arctic Monkeysista tutun Alex Turnerin ja viime aikoina enemmän sooloartistina toimineen Miles Kanen yhteisenä sivuprojektina tunnettu The Last Shadow Puppets julkaisi alkuvuonna mainion platan Everything You’ve Come To Expect. Turnerin ja Kanen elokuvallinen pop myötäilee mieltä kuin ajelu avo-Bugatilla Monacon mutkaisilla teillä. Onneksi se toimii hienosti elävänä, johon merkittävää apua antaa suuri orkesteri ja etenkin jousikvartetti. Keikka alkoi sähäkästi kappaleella Bad Habits, jonka perään kuultiin pari singlejulkaisua: hieno Aviation ja törkeän hieno Miracle Aligner. Sitten keikan kaari alkoikin laskea, vaikka Turner keikaroi fiftarilookissaan varsin karismaattisesti. Settilista oli hieman etupainotteinen ja loppupuoli ei antanut sitä kliimaksia kuin olisi keikalle toivonut.

Ruotsalaista Dungenia yritin päästä katsomaan Bright Balloon 360 –areenan ahtauteen. Olisin mielelläni sukeltanut progebändin seuraan koko keikan ajaksi, mutta katsomoon kesti jonottaa tolkuttoman kauan. Sisään päästyä istumaan oli turha havitella, mutta tiivistunnelmainen seisomapaikka irtosi lavan takaa. Antoisaa oli  nauttia hetki Dungenin psykedeelisistä saundeista. Vajavaisen kokemuksen jälkeen tähtäimeen on otettava bändin seuraava klubikeikka.

Iltani päätti Morrissey. Olen nähnyt miehen kolme edellistä keikkaa, joten odotukset olivat matalalla, varsinkin kun viime näkemästä on vain pari vuotta eikä uutta materiaalia ole sen jälkeen julkaistu. NME:n mukaan kuitenkin Morrissey on jo saanut uuden albumin materiaalin kirjoitettua, mutta maistiaisia ei tulevasta kuultu. Morrisseyn syöpäuutiset pitävät yhä valppaana ja jokaista miehen liikettä seuraa kuin viimeistä. Vuodet ovat vanhentaneet Morrisseyta, mutta tuntuu, että charmia ovat entisestään lisänneet syöpähoidot. Siitä huolimatta mies oli iskussa ja jopa väkevämmässä kuin viimeksi. Settilistakin oli mielenkiintoisempi kuin edellisissä vedoissa sekoittaen monipuolisesti harvemmin kuultuja kappaleita ja suosikkeja.

Keikka alkoi upeasti Suedehead –klassikolla. Perään mainio Alma Matters. Myös Ganglord ja Speedway toimivat erinomaisesti kuten satiirinen You’re the One for Me, Fatty. Keikan loppupuoli taittui poliittisemmaksi ja etenkin The Smiths-klassikon Meat Is Murder taustalla pyörineen projisoinnin viesti sadistisesti kohdelluista tehotuotantoeläimistä sai monen kääntymään kasvisruokailijaksi tai poistumaan teltasta. Viimeksi Finlandia-talolla sama video päätti keikan ja niin olisi nytkin pitänyt tapahtua. Morriseyn manipulointi osui ja upposi. Siksi kaksi viimeistä laivaa eivät seilanneet enää satamaan. Everyday Is Like Sunday ja Irish Blood, English Heart soitettiin väärällä hetkellä, vaikka miten hienoja lauluja ovatkin.