Ensimmäinen kerta kun osallistuin Flow-festivaaleille sunnuntaina. Aikaisempina vuosina pakolliset bändit ovat osuneet perjantaille tai lauantaille. Tänä vuonna sunnuntaihin hätyytti New Order. Toki Anohni, Descendents ja Daughter lisäsivät intoa heilua vielä arkipäivää vasten.
Saavuin paikalle kun Daughter aloitti keikkansa. Hämyisän maalailevaa indiefolkrockia soittava lontoolaistrio starttasi parhaalla kappaleellaan. How on sen verran komea styge, että kuhiseva yleisö ympäriltä haihtui hetkeksi pois. Daughterin kolmikko on monikansallinen. Irlantilaista ja italialaista verta omaava laulaja Elena Torna sekä sveitsiläistaustainen kitaristi Igor Haefel ja ranskalaisrumpali Remi Aguilella muodostavat toimivan kokoonpanon. Taaperoikäinen Daughter on julkaissut vasta kaksi albumia, mutta niiden perusteella tytärtä kelpaa kasvattaa aikuiseksi.
Sitten oli aika ennalta hehkutetun punk-tapauksen. Legendaarinen kalifornialasbändi Descendents soitti ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole seurannut yhtyeen uraa järin aktiivisesti, mutta klassikkoalbumia Milo Goes to College (1982) olen pyörittänyt ja myös tuoreinta plattaa Hypercaffium Spazinate (2016). Sadekuuro täytti black tentin äärimmilleen, jotta keikan alku piti väijyä takalinjoilta. Sateen lakattua tilaa alkoi löytyä ja sisällä olikin lopulta yllättävän väljää. Ihan ennakoitua hurmosta en keikalla havainnut, mutta Descendents pudotteli tiukalla otteella tiuhaan tahtiin biisejä. Settilistaan kuului lähes 30 kappaletta, joista uuden albumin Without Love mahtuu heittämällä vuoden parhaiden biisien listalle.
New Order oli koko festivaalin odotetuin esiintyjä. Bändi on esiintynyt viimeksi vuonna 1982 sitten Provinssirockissa. Olenkin usein harkinnut matkustaa bändin vuoksi ulkomaille, mutta onneksi manchesterilaisbändi saatiin vihdoin Suomeen. Bändistä riitautuneen alkuperäisbasisti Peter Hookin olen nähnyt soolona soittamassa Joy Division -klassikoita, mutta hänen persoonallista bassonsoittoa olisin kuunnellut mieluummin New Orderin riveissä. Bändissä soittavat alkuperäisjäsenet Stephen Morris ja Bernard Sumner ja miltei alkutaipaleelta mukana kulkenut eleettömän tyylikäs kosketinsoittaja Gillian Gilbert. Ranskalaistaustainen Tom Chapman on tuurannut Peter Hookia viime vuodet ja hyvin sen tekeekin. Bändin viidentenä jäsenenä toimii kitaristi Phil Cunningham.
Joy Divisionin rauniolta nousseen New Orderin pitkään uraan ei varmaan monikaan uskonut. Aika harvan bändin taustajoukoista on syntynyt jotakin vielä alkuperäistä merkittävämpää, jos sen karismaattinen keulahahmo on lähtenyt korkeammille laulumaille. Ian Curtis päätti päivänsä, mutta muut muusikot nousivat lentoon kuin feenikslintu. New Order on ollut koko uransa ajan henkeen mukautuva, elinvoimainen – ja mikä tärkeintä, tehnyt jatkuvasti omaehtoista elektropoppia. Kuusikymppiset ukot täräyttivät viime vuonna ehkä koko vuoden kovimman pitkäsoiton Music Complete. Sen puitteissa bändi onkin kiertueella, mutta ohjelmistoon mahtui vain kolme uutta kappaletta, joista keikan aloitti hypnoottisesti rullaava Singularity. Muuten settilista oli virkistävä läpileikkaus koko urasta, joka palkittiin encoressa vielä parilla Joy Divisionin kappaleella.
New Orderin lavaliikehdintä ei ole odotetustikaan kummoista, mutta väkevän nokkamiehen puutetta on helppo paikata nykyhengen mukaisesti visuaalisilla efekteillä. Siksi New Order saikin monituhatpäisen teltan vaikuttamaan parhaimmillaan intensiiviseltä klubilta. Yllättävin biisivalinta oli Your Silent Face, joka alkoi taianomaisella Bernard Sumnerin soittamalla melodica-osuudella. Tutti Frutti teki teltasta discon ja loppupuolen best of -litanian aloittanut The Perfect Kiss ja sitä jatkanut True Faith sekä Blue Monday muuttivat teltan hurmokselliseksi herätysjuhlaksi. Huh. Kiitos New Order.
New Order settilista:
Singularity
Regret
Your Silent Face
Tutti Frutti
Bizarre Love Triangle
Waiting For the Siren’s Call
Plastic
The Perfect Kiss
True Faith
Blue Monday
Temptation
Encore
Decades
Love Will Tear Us Apart
New Orderin jälkeen olisi oikea ratkaisu ollut lähteä kotiin, mutta katselin päälavan takalinjoilta illan ehkä suurimman artistin Sian esitystä. Sinänsä sen kuunteleminen oli oleellisempaa, sillä artistista ei screeniltä näkynyt lähes ollenkaan. Tanssijoiden liikkeet ja hittipotpuri saivat sunnuntai-illan yleisön fiiliksiin, mutta meikäläiselle se oli jäähdyttelyä. Kyllä se Sia siellä kasvot peittävä peruukki päällä seisoi lavan reunalla, mutta taustakankailta sitä tuskin havaitsi. Sia voisi heittää ihan hyvin keikkaa pelkällä taustanauhalla ja tanssijoilla. Live-musiikin merkitys on tässä vähän niin ja näin. Sian ääni on vaikuttava ja hänen sävelkynänsä on kirjoittanut monta ansaitusti menestynyttä hittikappaletta kuten Chandelier ja Cheap Thrills.
Jätin Sian loittonemaan taustalle, kun siirryin nauttimaan illan viimeistä antia Anohnin seuraan. Sama itsensä kätkemislinja jatkui hänenkin keikallaan. Anohni sentään seisoi jämäkästi lavan keskellä, mutta hänkin oli valaistu mustaksi silhuetiksi. Hänen esityksensä pakottikin seuraamaan jättiscreeniä, missä liuta eri-ikäisiä naisia lauloivat lähikuvissa biisien tahtiin samaan tapaan kuin Naomi Campbell esiintyy uudessa Drone Bomb Me –videossa. Antony & The Johnsonin kalmankauniista tunnelmista Anohni on soolouran myötä siirtynyt elektroniseen musiikin pariin. Teemat ovat synkkiä, mutta yhteiskunnallisempia. Keikka keskittyi ainoastaan tänä vuonna julkaistuu Hopelessness –albumiin. Uutukaisen 4 Degrees ja Watch Me ovat jäätäviä kappaleita. Menneitä ei muisteltu ja hyvä niin, sillä uusi kokonaisuus on vahva ja Anohni persoonallinen artisti. Vastaavaa ääntä ei tältä planeetalta löydy.
Suvilahden alueella vaelsi ennätysmäärä yleisöä, mutta järjestelyt toimivat hyvin. Rannekkeenvaihto kävi lennosta, turvatarkastus vaati muutaman minuutin jonotuksen ja kaikkiin tarjoilupisteisiin kuten myös vessoihin oli maltillinen odotus. Väenpaljous häiritsi ainoastaan muutamilla keikoilla: Morriseyn keikalla oltiin kuin tontut tappituntumassa. Eikä Flow’n tavaramerkiksi nousseen Bright Balloon 360° -areenaan ollut mitään saumaa päästä istumapaikoille. Ainoa vaihtoehto olisi väijyä vuoroaan jo edellisen artistin lopetettua. Jatkossa amfiteatterista kannattaa luopua tai sitten asettaa sinne sellainen marginaalinen artistikanta, joka ei kiinnosta ketään. Siltikin se tulisi täyteen.
Skotlantilainen melodista syntsapoppia tuuttaava Chvrches johdatti Lapin Kulta Arenalle ja sai rennolla meiningillä jengin nytkähtelemään. Bändi toimitti ihan mukiin menevää materiaalia, mutta ei lajityyppiään mullistavaa. Lisää Leave a Trace –biisin kaltaisia iskusävelmiä, niin edessä on valoisa tulevaisuus.
The Last Shadow Puppets oli illan odotetuimia esiintyjiä. Arctic Monkeysista tutun Alex Turnerin ja viime aikoina enemmän sooloartistina toimineen Miles Kanen yhteisenä sivuprojektina tunnettu The Last Shadow Puppets julkaisi alkuvuonna mainion platan Everything You’ve Come To Expect. Turnerin ja Kanen elokuvallinen pop myötäilee mieltä kuin ajelu avo-Bugatilla Monacon mutkaisilla teillä. Onneksi se toimii hienosti elävänä, johon merkittävää apua antaa suuri orkesteri ja etenkin jousikvartetti. Keikka alkoi sähäkästi kappaleella Bad Habits, jonka perään kuultiin pari singlejulkaisua: hieno Aviation ja törkeän hieno Miracle Aligner. Sitten keikan kaari alkoikin laskea, vaikka Turner keikaroi fiftarilookissaan varsin karismaattisesti. Settilista oli hieman etupainotteinen ja loppupuoli ei antanut sitä kliimaksia kuin olisi keikalle toivonut.
Keikka alkoi upeasti Suedehead –klassikolla. Perään mainio Alma Matters. Myös Ganglord ja Speedway toimivat erinomaisesti kuten satiirinen You’re the One for Me, Fatty. Keikan loppupuoli taittui poliittisemmaksi ja etenkin The Smiths-klassikon Meat Is Murder taustalla pyörineen projisoinnin viesti sadistisesti kohdelluista tehotuotantoeläimistä sai monen kääntymään kasvisruokailijaksi tai poistumaan teltasta. Viimeksi Finlandia-talolla sama video päätti keikan ja niin olisi nytkin pitänyt tapahtua. Morriseyn manipulointi osui ja upposi. Siksi kaksi viimeistä laivaa eivät seilanneet enää satamaan. Everyday Is Like Sunday ja Irish Blood, English Heart soitettiin väärällä hetkellä, vaikka miten hienoja lauluja ovatkin. 
Päälava on Kirjuriluodon helmi. Suomessa ei ole toista vastaavaa ulkoilmakonserttipaikkaa, josta kaksikymmentuhatpäinen yleisö voi kuunnella tähtiartistia niin että sen näkee lähes joka puolelta. Isot screenit auttavat niitä, jotka seuraavat konserttia ylärinteestä. Miksauskoppikin on saatu mahtumaan poikkeuksellisen matalaan telttaan. Digitaalinen taustakangas antaa kullekin artistille mahdollisuuden korostaa esiintymistä omalla visuaalisella materiaalilla.
J. Karjalainen astui lauteille hyväntuulisena ja säesti itsekseen uuden albumin nimikappaleen. Sitten perusbändi Pekka Gröhn koskettimissa, Mikko Lankinen kitarassa, Tom Nyman bassossa ja Janne Haavisto rummuissa liittyivät soitantaan Stindebinden tahdissa. Hänen vasen kätensä on uuden albumin jamihelmi ja nousi hienosti taitavan orkesterin käsissä lentoon. Itse J. ei kuitenkaan ollut käsimerkeistään päätellen tyytyväinen miksaukseen. Suurta yleisöä tämä ei haitannut, vaan lanteet keinuivat letkeissä iskusävelmissä. J. Karjalaisen setti oli muutaman uuden biisin jälkeen hittipainotteinen. Kolmen cowboyn aikana lavalle nousivat vieraina Olli Haavisto ja Veli-Matti Järvenpää. Myös Electric Sauna-kokoonpanon aikainen lyömäsoittaja Mouhamadou L. Malang Cissokho nähtiin lavalla. Myöhemmin vielä kolme puhaltajaa toivat lisää potkua musiikkiin. Mukavasti jutusteleva J. Karjalainen otti ison lavan rennolla pienieleisellä otteella haltuun. Vaikka J. ei ole lavalla suurten liikkeiden mies, hänen musiikkinsa on sellaista kansallisperinnettä, josta kukaan ei voi olla pitämättä.
Päälavan välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla jokilavalla oli vuorossa John Grant. Monella tapaa illan odotetuin artisti, joka myös täytti saappaansa komeasti. Olin nähnyt Grantin aiemmin Midlaken lämmittelijänä, jonka kanssa hän teki yhteistyötä ensimmäisen soololevynsä parissa. Sääli, että J. Karjalaispöhnäinen yleisö ei löytänyt John Grantia, vaan hän joutui esiintymään varsin pienelle joukolle. John Grant laulaa komealla baritonilla ja hänen musiikissaan on viitteitä sellaisiin mestareihin kuin Father John Misty, Morrissey, David Bowie tai Elton John. Keikka alkoi rullaavasti viime vuonna julkaistun Grey Tickles, Black Pressure -albumin kappaleella Down Under. Keikan edetessä John Grant tanssahteli kukon askelin vuoroin lavan etualalla, välillä hän laskeutui pianon ääreen. Miehen taustalla soitti mainio orkesteri, joka koostui sekä islantilaisista että briteistä. Itse John Grant on kotoisin Michiganista, josta starttasi uransa The Czars yhtyeensä keulilla. Kun Grant kertoi yleisölle asuvansa nykyään Reykjavikissa, sai hän väkijoukosta välittömästi jalkapallokannustushuudon hù! Soolouralla Grant on ollut vuodesta 2010, jolloin hän julkaisi erinomaisen albumin Queen of Denmark. Tältä Grant soitti hyytävän kauniin kappaleen Marz. Kakkoslevyltä Pale Green Ghosts (2013) kuultiin odotetusti merkkiteos GMF. Uudelta albumin kokeilevampi soundi löytyi muun muassa You & Him, Snug Slacks ja Disappointing –kappaleista. John Grant laulaa suorasukaisesti henkilökohtaisista asioista ja juuri siksi hänen musiikkinsa on poikkeuksellisen ajatuksia herättävää.
Päälavalle nousi viimeisenä Brian Setzer’s Rockabilly Riot. Bändi on tietyllä tavalla Setzerin paluu Stray Catsiin. Mahtipontinen Brian Setzer Orchestra on vaihtunut pienimuotoiseen kokoonpanoon, jossa kontrabasson ja rumpalin kyljessä kulkee vakituisesti myös pianisti. Ilahduttavaa olikin nähdä, kun neljä jamppaa täyttää hienosti ison lavan soittamalla sitä musiikkia, joka keksittiin 60 vuotta sitten ja joka ei näytä kuolevan koskaan.
Brian Setzerin liidaama Stray Cats oli tärkeässä roolissa, kun fiftarimusiikki nousi 1980 taitteessa taas listojen kärkeen. Rockabilly on simppeliä musiikkia, mutta tuoreella twistillä varustettuna se nousee aika ajoin listoille yhä uudestaan. Hauskaa, että lajityypin hc-harrastajat paneutuvat pieteetillä musiikkiin ja siihen liittyvään kulttuuriin. Brian Setzer bändeineen vaalii myös tarkkaan fiftariperinnettä tötteritukkineen ja asianmukaisine asusteineen. Bändin taustaprojisointi oli visuaalisesti komea, vaikka se hetkittäin muuttuikin teknisten ongelmien vuoksi jättipikseleiksi.
Brian Setzer on 57-vuotiaaksi ehtinyt niittämään peltoa tuhansia hehtaareja ja omaan musiikkityylilleen uskollisena tehnyt sitä komeasti neljättä vuosikymmentä. Jos jostain Setzeriä voi hieman moittia, niin uusiutumiskyvyn puutteesta, sillä edelleen mieheltä eniten odotti niitä tuttuja Stray Cats hittejä. Kaikki siihen asti soitettu oli kuin mukiinmenevää lämmittelyä, vaikka settilistassa kuultiinkin materiaalia kattavasti koko uralta sekä lajityypin klassikoita kuten Jerry Lee Lewisin Great Balls of Fire. Silti Brian Setzer tarjosi massalle takuuvarman esityksen, josta ei voinut lähteä muuta kuin be-pop-a-lula huulillaan pois. Setzer jäi myös illan viimeiseksi aktiksi, sillä Imelda May oli jätettävä väliin.
Kantolan tapahtumapuisto tuli nähtyä viime vuonna AC/DC:n tiimoilta, josta jäi hieman karvas maku, joskaan ei legendaarisessa bändissä ollut mitään vikaa: 
Iron Maiden kiertää maailmaa viime syksynä julkaistun The Book of Souls –tupla-albuminsa kunniaksi. Kuuntelin ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun bändin levyn kokonaisuudessaan. Se kannatti, sillä albumi sisältää useita hienoja kappaleita. Onneksi Iron Maiden esittää niitä myös livenä. Iron Maidenin oli tarkoitus aloittaa klo 21. Odottelu nurmialueella sujui kuumailmapalloja ja laskuvarjohyppääjiä seuratessa. Keikka alkoi lopulta vain seitsemän minuuttia yli ilmoitetun ajan. Ensimmäisenä eetteriin pärähtivät uudet kappaleet If Eternity Should Fail ja Speed of Light, jotka molemmat olivat illan parhaimmistoa. Bändi ei hakenut alkulämpöä, vaan oli heti iskussa. Settilistaan mahtui monta klassikkoa: The Trooper, Powerslave, Wasted Years ja Fear of the Dark, mutta myös monta ilmeistä hittiä jäi kuulematta. Uuden albumin materiaali viihdytti yleisöä yhtä lailla, kuten bändin perustajan ja pääasiallisen biisintekijän Steve Harrisin positiivinen hoilatuslaulu The Red and the Black. Iron Maidenin riveissä sävellysvastuu on etenkin The Book of Souls –albumilla jakaantunut tasaisemmin.
Iron Maiden soitti kovan keikan, jossa uljas soitanta ja visuaalisuus löivät kättä komeasti. Laulaja Bruce Dickinson näytti lavalle astuessaan mustassa pusakassaan ja ruskeissa housuissa luokanopettajalta, mutta kun äänijänteet pääsevät valloilleen on laulu armoitettua. Dickinson jaksoi häärätä ympäri lavaa välillä vaahtosammuttimen ja välillä Union-lipun kanssa. Välipuheet viihdyttivät eikä viittausta Brexitiin voitu myöskään välttää. Kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers ovat kaikki tyylipuhtaita kitarasankareita. Eläkeikää lähentelevä nestori Nicko McBrain tuskin ehtii kullanväristen rumpujensa takana iskemään jokaista tom-tomia, sillä sen verran mahtipontinen on setti. Kun Steve Harris nostaa polvensa monitorin päälle, hän osoittaa olevan basistina samaa maailmanluokkaa kuin biisinvärkkääjänä.
Ehdin paikalle juuri kun PJ Harvey aloitti Chain of Keys -kappaleella. Brittiläinen Polly Jean Harvey on ollut reilut kaksikymmentä vuotta yksi kiinnostavimpia indieartisteja ja yhtä kauan häntä saatiin odottaa Suomeen. Sideways –festivaalilla on pelilukutaitoa artistien suhteen. Samaan tapaan he täyttivät pitkäaikaisen toiveen viime vuonna buukatessaan The Jesus and Mary Chainin. PJ Harveyn live-esitys teki vaikutuksen. Ensinnäkin yhdeksän hengen orkesteri tarjosi sellaista soitantaa, että voin väittää PJ Harveyn toimivan livenä mielenkiintoisemmin kuin levylautasella. Keikan alkupuoli eteni uuden The Hope Six Demolition Project -albumin tahtiin. Seuraavaksi vuoron sai edellinen Let England Shake (2011), jolta kuultiin kolme kappaletta. PJ Harveyn esitys oli selkeä ja puhtaasti musiikillinen. Artisti ei turhia yleisölle höpöttele, mutta hän täyttää lavan helposti karismallaan ja liikehdinnällään. Multi-instrumentalistina häneltä taittuu saksofonin soitto erinomaisesti. Parasta keikassa oli Harveyn laulun ja yhtyeen taustalaulun muodostama vuoropuhelu. Usean miehen yhteisstemmat suhteessa Harveyn persoonalliseen tulkintaan toimii dynaamisesti. Keikan loppupuolella PJ Harvey soitti jälleen uutta materiaalia, josta ensisingle The Wheel edusti klassikkokamaa. Ohjelmistoon mahtui myös vanhempaa ikivihreää kuten 50ft Queenie, To Bring You My Love ja Down By The Water. Ihan viimeisen stygen jouduin jättämään väliin, kun kiirehdin seuraamaan seuraavan vetoa.
Ty Segal & The Muggers oli päräyttävä ilmestys. Jonkin verran kalifornialalaisen Ty Segalin hippihuuruista soolomateriaalia ja erityisesti mainiota Manipulator (2014) olen kuunnellut, mutta en olisi uskonut yllättyväni näin paljon hänen keikastaan. Energinen esitys oli virkistävintä pitkään aikaan ja etenkin Candy Sam oli makeaa kuultavaa. Ty Segal esitti alkupuolen setistä ulkotakin huppu päässään kuin kuka tahansa naapurin poika, mutta lopulta hänkään vähät välitti sateesta ja tulkitsi garagerokin riemuvoittoa käsi pystyssä. Toivottavasti saan mahdollisuuden nähdä tämän kokoonpanon uudestaan.
Sidewaysin muu anti jäi hetken tiirailuksi. Radiopuhelinten hyökkäävä hardcore ei kumarrellut myöskään kurakeliä ja uskollinen eturivin yleisö riehui sadeviitoissaan. Radiopuhelimet hukkui pienen lavan syvyyksiin, mutta laulaja J.A. Mäki teutaroi lavan edessä sadetta uhmaten. Aikataulujärjestelyjen vuoksi Saimaa nousi päälavan viimeiseksi esiintyjäksi. Mahtipontinen megaorkesteri oli tässä suhteessa voittaja periessään PJ Harveyn paikan. Suuri orkesteri, iso lava ja vielä mittavammat progressiiviset tulkinnat oli iltahämärässä juhlaa, vaikka loppuun kuluneista klassikoista ei ideatasolla innostuisikaan. Saimaa saa kuitenkin käsittelyssään sellaiset biisit kuin Levoton Tuhkimo, Joutsenlaulu ja Lentävä kalakukko lentämään uudessa kiinnostavassa tuulessa. Parasta antia bändiltä edusti kuitenkin tuoreen albumin nimikappale Matka mielen ytimeen ja ylväs versio Juice Leskinen & Coitus Intin Per Vers Runoilijasta.
Tällä kertaa festivaalin anti jäi neljän esiintyjän varaan ja yhteen päivään. Mitään kulinaristista tai taiteellista kokemusta rikkaammaksi en tällä kertaa tullut. Sidewaysin lavojen sijoittelussa oli pientä muutosta edellisvuoteen. Jonot tarjoilupisteisiin venyivät pitkiksi, mutta hyvässä seurassa viskinaukkua värjötteli mielikseen.Viime vuoden kusitulvaa ei ollut tai sitä ei sateen seasta havainnut ja bajamajojen sijoittelu oli nyt myös järkevämpää. Vessaruuhkaa ei miesnäkökulmasta ollut, mutta naiset saivat jonottaa kuten aina – paitsi jos oli paikalla artistin tittelillä.
Queen, yksi maailman suurista orkestereista, kävi alkuperäisellä kokoonpanollaan vain kerran Suomessa. Kulttuuritalon keikasta on kulunut 41 vuotta ja konserttiin myytiin tuolloin vain 674 lippua. Helteisen perjantain konsertti Kaisaniemen puistossa oli loppuunmyyty. Queenin lisäksi konsertissa esiintyi kolme muuta esiintyjää, joten kyse oli pienimuotoisesta festivaalista. Lämmittelijöistä Suzanne Vega olisi ollut kiinnostava, mutta hänet olen nähnyt pari kertaa muutaman vuoden sisään: 
soittoajan mukaan. Lähestyessäni Kaisaniemeä rautatieaseman tunnelissa kuulin jo etäistä jytinää. Ensiksi arvelin soundcheckin olevan käynnissä, mutta lähempää kuului jo selkeästi Another One Bites The Dust –biisin alkutahdit. Portilla kuhnailevalta henkilökunnalta sain kuulla, että Queen oli aloittanut tasan kymmeneltä, siis viisitoista minuuttia ennen soittoaikaa. Miksi ihmeessä? Sähköpostiviesti nykytekniikalla lipun ostaneille olisi ollut kiva. Tästä järjestäjä Park Livelle iso miinus.
Keikan loppupuoli pureutui niihin isompiin hitteihin. Adam Lambert palasi lauteille ja vetäsi Brian Mayn säveltämän rykäyksen Tie Your Mother Down,jonka jälkeen olikin aika bändin isoimmalle kappaleelle. Bohemian Rhapsody alkoi lupaavasti ja olisi ollut jännittävä seurata miten Adam Lambert selviää yhdestä musiikkihistorian merkkiteoksista vähän samaan tapaan kuin karaokebaareissa on kiintoisaa kuunnella miten tavan tallaaja tulkitsee Frank Sinatraa. Mutta Adam ei saanut laulaa biisiä kokonaan, kun se leikkaantui sinänsä tyylikkäästi vanhaan videomateriaaliin ja Freddie Mercuryn versioon. Siinä sitä katsoimme musiikkivideota ja kuuntelimme äänitallennetta sen sijaan, että olisimme saaneet elää version Adam Lambertin mukana. Varsinaisen setin viimeisenä biisinä kuultiin Roger Taylorin kynäilemä Radio Ga Ga, joka on allekirjoittaneelle Queenin isoin hitti ja nytkin eetteriin kajahti komea veto vaikuttavan valoshown ja videoprojisoinnin saattelemana. Encorena kuultiin loppuunkuluneet We Will Rock You ja We Are The Champions.
Legendaarinen Christiania syntyi Kööpenhaminan vanhalle kasarmialueelle hippien ja talonvaltaajien toimesta 45 vuotta sitten. Jos vapaakaupungissa on tuoksunut vahvasti suvaitsevaisuus ja kannabis, on siellä soinut myös aina musiikki. Christianian pääportin kupeessa sijaitseva legendaarinen Loppen starttasi vuonna 1973, mutta nykyisen nimensä se nappasi myöhemmin alakerran kirpputorin mukaan.
Loppenin fasadi on itsessään jo nähtävyys. Patinoitunutta kasarmirakennusta ei ole vuosien saatossa pahemmin ehostettu. Sisäänkäynti kaarioven alta vie mystisesti kuin mustanaamion luolaan. Klubi sijaitsee yläkerrassa, mihin natisevat rappuset johdattavat. Tästä ei rokkiklubi katu-uskottavammaksi nouse. WC-tilat ovat täynnä kirjoituksia ja tägejä. Hirsipalkkien alle levittyvä intiimi klubi on kapean pitkulainen, jonka pitkällä seinällä on lava. Miksauspöydän ja lavan väliin jää vain muutama metri tilaa, joten fiksumpaa oli seurata keikkaa sivustalta.
Illan pääesiintyjä nousi lavalle hitusen yli kymmenen. Lämppäri jäi näkemättä, kun alkuilta piti seurata jääkiekon maailmanmestaruusfinaalia. Steve Gunn varoitti keikan alkuun soittavansa tänään lujaa. No, soundit kuulostivat varsin miellyttäviltä niin volyymiltaan kuin akustiikaltaan, mutta mies soitti kovaa. Gunn aloitti uudella singlellään Ancient Jules, jonka vangitseva riffi orientoi hienosti keikan sävykkääseen tunnelmaan. Steve Gunn luokitellaan usein folk/country artistiksi, mutta hänen näppäilevä kitaransoittotyylinsä tuo assosiaatioita enemmän Grateful Deadin suunnasta yhdistellä psykedeliaa ja free jazzia perinteiseen bluesiin ja countryrockiin. Siis ihan hippikamaa, joten voiko parempaa ympäristöä kuvitella kuin Loppen.
Roxy Musicin paluukeikka Kaisaniemessä 2010 oli odotettu, mutta jouduin myymään lippuni viime hetkellä ulkomaan reissun vuoksi. Nyt Bryan Ferryn soolovierailu Finlandia-taloon paikkasi harmituksen. Elegantilla herrasmiehellä on jo 70 vuotta mittarissa, mutta karisma ei ole yhtään hälvennyt, vaikka aikaisemmin niin tinkimättömän pukeutumisen suhteen mies oli sonnustautunut pukuun yllättävänkin rennosti ylänapit auki. Bryan Ferryn äänikin on vielä kelvollisessa kuosissa, vaikka samat falsetit ei enää taivu kuten neljä vuosikymmentä sitten. Taustalaulajat lauloivat lähes kaikki biisit Ferryn mukana, mutta silti ei jäänyt epäselväksi kuka oli keskipiste.
Bryan Ferry soitti kattavan läpileikkauksen koko urastaan. Keikan alkupuolella paino oli sofistikoituneemmassa soolotuotannossa ja loppupuoli reviteltiin Roxy Musicin tahdissa. Keikan avasi toissa vuonna julkaistun Avonmore –albumin nimikappale. Slave to Love ja Don’t Stop the Dance jatkoivat soolotuotannon softin letkeää linjaa. Neljäntenä kuultiin ensimmäinen Roxy Music –klassikko Ladytron, jonka jälkeen sai vuoronsa Bryan Ferryn useasti sovittama Bob Dylan, jota kuultiin peräti kahden coverin verran. Pääosin Ferry seisoi lavan keskellä ja hoiti laulut, mutta välillä hän istuutui koskettimien ääreen. Yleisön kanssa jutustelua oli turha odottaa. Pakolliset kiitokset ja kiva-olla-Helsingissä fiilikset herrasmies sentään jakoi. Hyvin yhteen soittaneesta bändistä esiin nousi taitava saksofonisti Jorja Chalmers, joka soitti soolot rohkeasti Ferryn vierestä. Erityisesti If There Is Something pitkälti Chalmersin myötä nappasi illan komeimman biisin tittelin. Myös kitaristi Neil Hubbard oli kitarassaan vakuuttava kuten on jo todistanut vieraillessaan usealla Roxy Musicin pitkäsoitolla.
Keikan dramaturgia oli onnistunut, vaikka pisteet näytti vievän Ferryn bändituotanto. Nostalgia oli kirjaimellisesti tilaisuudessa läsnä, mutta ei nukkavieruna vaan raikkaana. Biisejä oli valittu laajalti usealta levyltä. Roxy Musicin tuotannosta viimeiseksi bändilevyksi jäänyt Avalon (1982) sai suurimman huomion, sillä siltä soitettiin peräti viisi kappaletta. Keikan finaali oli lähteä käsistä, kun taustalaulajat kannustivat jengin seisomaan. Jäykkä Finlandia-talo muuttui hetkessä notkeaksi klubiksi Roxy Musicin isoimman hitin Love is the Drug rävähtäessä eetteriin. Tämän päälle vänkä ensisingle Virginia Plain ja tymäkkä Both Ends Burning. Sitä olisi ollut valmis kumartamaan kiitokseksi tyytyväisenä, mutta kolmen biisin satsi encorena kruunasi hienon illan. Bryan Ferry tuo vanha salonkien väsymätön casanova oli niin kovassa iskussa, että vastaavaa on aniharvoin tarjoilla Finlandia-talossa.
Lippuja oli The Circukseen myynnissä vielä ennen konserttia, vaikka en kyllä käsitä mihin jengi olisi tungettu, sillä klubi oli ääriä myöten täynnä. The Circus on vakiinnuttanut viime vuosien aikana paikkansa kaupungin livemusaskenessä. Yökerhomaisena siinä ei ole Tavastian rock-uskottavuutta, mutta tilavampana ja siistimpänä se vetää puoleensa paremmin softin aikuispopin ystäviä, johon Eva Dahlgren on laskettava. Hänelle Helsingissä paras paikka olisi kuitenkin Kulttuuritalo, mutta mielellään hänet näkee klubiympäristössä.
Väentungoksesta johtuen kärkyin takalinjoilta keikan alkupuoliskon. Tulkitsijana Eva Dahlgren on viehättävän laiskasti huokaileva, mutta laulutyyli luo kuitenkin vahvan omintakeisen tunnelman. Biisintekijänä hän on taidokas ja erityisesti balladien kirjoittajana Pohjoismaiden kärkitasoa. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin uuden albumin parhaimmistoa oleva Hela världen står i blom. Tämän perään soitetut uudet kappaleet hakivat vielä vähän paikkaansa, kunnes hittialbumilta En blekt blondins hjarta (1991) kuultiin jengin nytkähtelemään saaneet Jag är Gud ja Kom och håll om mej. Eva soitti tasokkaan viisihenkisen bändinsä kanssa uutta ja vanhaa tuotantoa lähes vuoron perään. Uusista biiseistä Säg mitt namn nousee helposti klassikon asemaan.
Ei keikka pelkkää gospelia ollut, vaikka We Shall Overcome -tyyliset viisut jäivät päällimmäisenä mieleen. Illan aikana kuultiin myös Boney M –diskokombon hitiksi coveroima rastafariklassikko Rivers of Babylon, mutta Nina Hagenin käsittelyssä sekin muuttui gospeliksi. Settilista sisälsi myös aimo annoksen kabaree-hengessä Bertolt Brechtiä, jota Nina Hagen ylisti niin teatterin kuin historiankin suurimpana oppi-isänään.
Eipä ole helppoa olla Nina Hagenin bändissä, sillä settilista näytti tulevan Hagenin päästä mielen mukaan. Useaan otteeseen kakkosriviltä katsottuna niin kosketinsoittaja, basisti kuin kitaristikin näytti olevan pihalla, että mihin kappaleeseen pitäisi päästä kiinni. Nina soitti itse akustista kitaraa ja istui baarijakkarallaan suurimman osan keikasta. Silloin tällöin hän nousi seisaalleen kuten David Bowien poismenoa kunnioittavalla tulkinnallaan Better Future. Sääli vain, että esitys oli fiasko, kun Hagen ei tahtonut muistaa sanoja. Lukulasit taisivat jäädä backstagelle, sillä lattialla olevasta lunttilapusta hän ei saanut selvää. Onneksi kitaristi kannatteli apulaulullaan häntä ja biisi saatiin vaivoin loppuun.
Keikkakeppi 