The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
The Cure aloitti keikan hitaasti ja maalailevasti nousevalla tunnelmoinnilla. Upea startteri Plainsong kutitteli ihokarvoja ja Closedown laittoi haituvat aaltoilemaan. Biisikaksikko on yhdeltä bändin tärkeimmältä albumilta Disintegration (1989), jolta kuultiin keikalla lähes kokonaisuudessaan. Albumin hämähäkinseitinsuloinen Lullaby oli biisi, joka kohahdutti yleisöä ensimmäisen kerran isosti. Albumilta soitettiin myös Lovesong ja Pictures of You, jotka ovat bändin merkkipaaluja sekä Last Dance, Disintegration, Fascination Street ja Prayers For Rain.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Helsingissä The Cure palasi lavalle vain kolme kertaa, mutta viimeisessä osuudessa he soittivat vaatimattomasti kahdeksan kappaletta. Robert Smith ei ole varsinaisesti mikään yleisön viihdyttäjä, mutta hän pahoitteli useaan otteeseen, ettei muistanut opettelemiaan suomenkielisiä fraaseja kiitosta lukuun ottamatta. Suomalainen olut oli hänelle kuitenkin maistunut. Encoren edetessä oli pakko löysätä korvatulppia sillä, A Forest, yksi bändin merkkiteoksista, oli pakko kuunnella paljaaltaan, jotta Simon Gallupin vangitsevat bassokuviot nousisivat kunnolla esiin. 2. Encore ei sisältänyt omia suosikkeja, vaan petasi odotuksia lopun hittiputkelle. 3. Encoren alkuun kansa sai mitä tuli kuulemaan. Friday I’m In Love nosti pakarat penkeiltä ja heilutti niitä loppuun saakka. Itse innostuin enemmän helisevästä Doing the Unstuck ja väistämättä yhdestä maailmankaikkeuden hienoimmasta popkappaleesta Just like Heaven. Boys Don’t Cry soi nopean levyversion sijaan laiskasti ja sai pojat itkemään. Hot hot hot yllätti live-versiona positiivisesti, kuten Close to Me, jonka herkkyys olisi ollut kaunis sinetti suoniin tunkeutuvalle illalle. Why I Can’t Be You? heitti viimeisen rohdot ennen kuin ihmiset valuivat yöhön.
Yhtyeenä The Cure on staattinen lavaesiintyjä. Robert Smith innostui ihan lopussa vähän tanssahtelemaan, mutta basisti Simon Gallup oli koko keikan ajan olemuksellaan kuin eri bändistä. Hän koikkelehti Iron Maiden t-paidassaan kuin elohiiri silmässä. Gallupin olemus ja soitto on kuitenkin yhtä oleellinen osa bändiä kuin Robert Smithin hautakammion narisevalta saranalta kuulostava lauluääni. Visuaalisesti ja värimaailmaltaan esitys oli myös bändin näköinen. Projisointi toisti laulujen teemoja lähes yksi yhteen. Välillä kankaalla näkyi kameran kuvaamana rumpalin takaa avautuva yleisö. Tämä peilikuvan tuntu kuvastaakin loistavasti yhtyettä, joka soittaa houkuttelevasti kahden maailman rajapinnassa, siinä missä unen ja valveen kynnys on häilyvä.
Settilista:
Plainsong
Closedown
High
A Night Like This
The Walk
Push
In Between Days
Lullaby
Let’s Go Bed
Sleep When I’m Dead
Pictures of You
The End of the World
Lovesong
Last Dance
From the Edge of the Deep Green Sea
Want
The Hungry Ghost
One Hundred Years
Disintegration
- Encore
It Can Never Be the Same
Prayers for Rain
Burn
A Forest
- Encore
Shake Dog Shake
Never Enough
Fascination Street
Wrong Number
- Encore
Friday I’m In Love
Doing the Unstuck
Just Like Heaven
Boy’s Dont Cry
The Lovecats
Hot Hot Hot
Close to Me
Why Can’t I Be You?
Kantolan tapahtumapuisto tuli nähtyä viime vuonna AC/DC:n tiimoilta, josta jäi hieman karvas maku, joskaan ei legendaarisessa bändissä ollut mitään vikaa: 
Iron Maiden kiertää maailmaa viime syksynä julkaistun The Book of Souls –tupla-albuminsa kunniaksi. Kuuntelin ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun bändin levyn kokonaisuudessaan. Se kannatti, sillä albumi sisältää useita hienoja kappaleita. Onneksi Iron Maiden esittää niitä myös livenä. Iron Maidenin oli tarkoitus aloittaa klo 21. Odottelu nurmialueella sujui kuumailmapalloja ja laskuvarjohyppääjiä seuratessa. Keikka alkoi lopulta vain seitsemän minuuttia yli ilmoitetun ajan. Ensimmäisenä eetteriin pärähtivät uudet kappaleet If Eternity Should Fail ja Speed of Light, jotka molemmat olivat illan parhaimmistoa. Bändi ei hakenut alkulämpöä, vaan oli heti iskussa. Settilistaan mahtui monta klassikkoa: The Trooper, Powerslave, Wasted Years ja Fear of the Dark, mutta myös monta ilmeistä hittiä jäi kuulematta. Uuden albumin materiaali viihdytti yleisöä yhtä lailla, kuten bändin perustajan ja pääasiallisen biisintekijän Steve Harrisin positiivinen hoilatuslaulu The Red and the Black. Iron Maidenin riveissä sävellysvastuu on etenkin The Book of Souls –albumilla jakaantunut tasaisemmin.
Iron Maiden soitti kovan keikan, jossa uljas soitanta ja visuaalisuus löivät kättä komeasti. Laulaja Bruce Dickinson näytti lavalle astuessaan mustassa pusakassaan ja ruskeissa housuissa luokanopettajalta, mutta kun äänijänteet pääsevät valloilleen on laulu armoitettua. Dickinson jaksoi häärätä ympäri lavaa välillä vaahtosammuttimen ja välillä Union-lipun kanssa. Välipuheet viihdyttivät eikä viittausta Brexitiin voitu myöskään välttää. Kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers ovat kaikki tyylipuhtaita kitarasankareita. Eläkeikää lähentelevä nestori Nicko McBrain tuskin ehtii kullanväristen rumpujensa takana iskemään jokaista tom-tomia, sillä sen verran mahtipontinen on setti. Kun Steve Harris nostaa polvensa monitorin päälle, hän osoittaa olevan basistina samaa maailmanluokkaa kuin biisinvärkkääjänä.
Legendaarinen Christiania syntyi Kööpenhaminan vanhalle kasarmialueelle hippien ja talonvaltaajien toimesta 45 vuotta sitten. Jos vapaakaupungissa on tuoksunut vahvasti suvaitsevaisuus ja kannabis, on siellä soinut myös aina musiikki. Christianian pääportin kupeessa sijaitseva legendaarinen Loppen starttasi vuonna 1973, mutta nykyisen nimensä se nappasi myöhemmin alakerran kirpputorin mukaan.
Loppenin fasadi on itsessään jo nähtävyys. Patinoitunutta kasarmirakennusta ei ole vuosien saatossa pahemmin ehostettu. Sisäänkäynti kaarioven alta vie mystisesti kuin mustanaamion luolaan. Klubi sijaitsee yläkerrassa, mihin natisevat rappuset johdattavat. Tästä ei rokkiklubi katu-uskottavammaksi nouse. WC-tilat ovat täynnä kirjoituksia ja tägejä. Hirsipalkkien alle levittyvä intiimi klubi on kapean pitkulainen, jonka pitkällä seinällä on lava. Miksauspöydän ja lavan väliin jää vain muutama metri tilaa, joten fiksumpaa oli seurata keikkaa sivustalta.
Illan pääesiintyjä nousi lavalle hitusen yli kymmenen. Lämppäri jäi näkemättä, kun alkuilta piti seurata jääkiekon maailmanmestaruusfinaalia. Steve Gunn varoitti keikan alkuun soittavansa tänään lujaa. No, soundit kuulostivat varsin miellyttäviltä niin volyymiltaan kuin akustiikaltaan, mutta mies soitti kovaa. Gunn aloitti uudella singlellään Ancient Jules, jonka vangitseva riffi orientoi hienosti keikan sävykkääseen tunnelmaan. Steve Gunn luokitellaan usein folk/country artistiksi, mutta hänen näppäilevä kitaransoittotyylinsä tuo assosiaatioita enemmän Grateful Deadin suunnasta yhdistellä psykedeliaa ja free jazzia perinteiseen bluesiin ja countryrockiin. Siis ihan hippikamaa, joten voiko parempaa ympäristöä kuvitella kuin Loppen.
Roxy Musicin paluukeikka Kaisaniemessä 2010 oli odotettu, mutta jouduin myymään lippuni viime hetkellä ulkomaan reissun vuoksi. Nyt Bryan Ferryn soolovierailu Finlandia-taloon paikkasi harmituksen. Elegantilla herrasmiehellä on jo 70 vuotta mittarissa, mutta karisma ei ole yhtään hälvennyt, vaikka aikaisemmin niin tinkimättömän pukeutumisen suhteen mies oli sonnustautunut pukuun yllättävänkin rennosti ylänapit auki. Bryan Ferryn äänikin on vielä kelvollisessa kuosissa, vaikka samat falsetit ei enää taivu kuten neljä vuosikymmentä sitten. Taustalaulajat lauloivat lähes kaikki biisit Ferryn mukana, mutta silti ei jäänyt epäselväksi kuka oli keskipiste.
Bryan Ferry soitti kattavan läpileikkauksen koko urastaan. Keikan alkupuolella paino oli sofistikoituneemmassa soolotuotannossa ja loppupuoli reviteltiin Roxy Musicin tahdissa. Keikan avasi toissa vuonna julkaistun Avonmore –albumin nimikappale. Slave to Love ja Don’t Stop the Dance jatkoivat soolotuotannon softin letkeää linjaa. Neljäntenä kuultiin ensimmäinen Roxy Music –klassikko Ladytron, jonka jälkeen sai vuoronsa Bryan Ferryn useasti sovittama Bob Dylan, jota kuultiin peräti kahden coverin verran. Pääosin Ferry seisoi lavan keskellä ja hoiti laulut, mutta välillä hän istuutui koskettimien ääreen. Yleisön kanssa jutustelua oli turha odottaa. Pakolliset kiitokset ja kiva-olla-Helsingissä fiilikset herrasmies sentään jakoi. Hyvin yhteen soittaneesta bändistä esiin nousi taitava saksofonisti Jorja Chalmers, joka soitti soolot rohkeasti Ferryn vierestä. Erityisesti If There Is Something pitkälti Chalmersin myötä nappasi illan komeimman biisin tittelin. Myös kitaristi Neil Hubbard oli kitarassaan vakuuttava kuten on jo todistanut vieraillessaan usealla Roxy Musicin pitkäsoitolla.
Keikan dramaturgia oli onnistunut, vaikka pisteet näytti vievän Ferryn bändituotanto. Nostalgia oli kirjaimellisesti tilaisuudessa läsnä, mutta ei nukkavieruna vaan raikkaana. Biisejä oli valittu laajalti usealta levyltä. Roxy Musicin tuotannosta viimeiseksi bändilevyksi jäänyt Avalon (1982) sai suurimman huomion, sillä siltä soitettiin peräti viisi kappaletta. Keikan finaali oli lähteä käsistä, kun taustalaulajat kannustivat jengin seisomaan. Jäykkä Finlandia-talo muuttui hetkessä notkeaksi klubiksi Roxy Musicin isoimman hitin Love is the Drug rävähtäessä eetteriin. Tämän päälle vänkä ensisingle Virginia Plain ja tymäkkä Both Ends Burning. Sitä olisi ollut valmis kumartamaan kiitokseksi tyytyväisenä, mutta kolmen biisin satsi encorena kruunasi hienon illan. Bryan Ferry tuo vanha salonkien väsymätön casanova oli niin kovassa iskussa, että vastaavaa on aniharvoin tarjoilla Finlandia-talossa.
Lippuja oli The Circukseen myynnissä vielä ennen konserttia, vaikka en kyllä käsitä mihin jengi olisi tungettu, sillä klubi oli ääriä myöten täynnä. The Circus on vakiinnuttanut viime vuosien aikana paikkansa kaupungin livemusaskenessä. Yökerhomaisena siinä ei ole Tavastian rock-uskottavuutta, mutta tilavampana ja siistimpänä se vetää puoleensa paremmin softin aikuispopin ystäviä, johon Eva Dahlgren on laskettava. Hänelle Helsingissä paras paikka olisi kuitenkin Kulttuuritalo, mutta mielellään hänet näkee klubiympäristössä.
Väentungoksesta johtuen kärkyin takalinjoilta keikan alkupuoliskon. Tulkitsijana Eva Dahlgren on viehättävän laiskasti huokaileva, mutta laulutyyli luo kuitenkin vahvan omintakeisen tunnelman. Biisintekijänä hän on taidokas ja erityisesti balladien kirjoittajana Pohjoismaiden kärkitasoa. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin uuden albumin parhaimmistoa oleva Hela världen står i blom. Tämän perään soitetut uudet kappaleet hakivat vielä vähän paikkaansa, kunnes hittialbumilta En blekt blondins hjarta (1991) kuultiin jengin nytkähtelemään saaneet Jag är Gud ja Kom och håll om mej. Eva soitti tasokkaan viisihenkisen bändinsä kanssa uutta ja vanhaa tuotantoa lähes vuoron perään. Uusista biiseistä Säg mitt namn nousee helposti klassikon asemaan.
Ei keikka pelkkää gospelia ollut, vaikka We Shall Overcome -tyyliset viisut jäivät päällimmäisenä mieleen. Illan aikana kuultiin myös Boney M –diskokombon hitiksi coveroima rastafariklassikko Rivers of Babylon, mutta Nina Hagenin käsittelyssä sekin muuttui gospeliksi. Settilista sisälsi myös aimo annoksen kabaree-hengessä Bertolt Brechtiä, jota Nina Hagen ylisti niin teatterin kuin historiankin suurimpana oppi-isänään.
Eipä ole helppoa olla Nina Hagenin bändissä, sillä settilista näytti tulevan Hagenin päästä mielen mukaan. Useaan otteeseen kakkosriviltä katsottuna niin kosketinsoittaja, basisti kuin kitaristikin näytti olevan pihalla, että mihin kappaleeseen pitäisi päästä kiinni. Nina soitti itse akustista kitaraa ja istui baarijakkarallaan suurimman osan keikasta. Silloin tällöin hän nousi seisaalleen kuten David Bowien poismenoa kunnioittavalla tulkinnallaan Better Future. Sääli vain, että esitys oli fiasko, kun Hagen ei tahtonut muistaa sanoja. Lukulasit taisivat jäädä backstagelle, sillä lattialla olevasta lunttilapusta hän ei saanut selvää. Onneksi kitaristi kannatteli apulaulullaan häntä ja biisi saatiin vaivoin loppuun.
Vasta reilu puoli vuotta sitten löysin Golden Classics Cafe & Barin, joka sijaitsee Jätkäsaaressa Lars Sonckin suunnittelemassa L3-makasiinissa Länsiterminaalin vieressä. Historiaa huokuva rakennus seisoo uudisrakennusten välissä kuin viimeinen mohikaani. Onneksi rakennus on suojeltu ja pitkää ikää toivon myös Golden Classics -baarille. Vintage-toiminta pitää kuppilan vireessä, mutta mestassa on tarjolla elävää musiikkia aina silloin tällöin. Enpä muista nähneeni rokkiklubia, missä olisi baaritiskillä kulho täynnä ilmaisia sipsejä juomien kyytipojaksi.
Illan pääesiintyjä Creek Road Eleven ei sekään ole konkari, vaikka muusikoilla on maileja takana. Bändi on napannut nimensä treenikämppänsä osoitteesta ja hyvin se ilmentää koko yhtyeen tuotantoa. Creek Road Eleven ei ole lähtenyt keksimään moottoripyörää uudestaan, mutta ajelee uskottavasti Mississippin rantaviivaa pitkin. Bändi soittaa americanaa, jossa kuuluu vaikutukset niin countrysta, southern rockista kuin bluesista.
Creek Road Eleven soittaa omaa tuotantoa. Debyyttialbumi julkaistaan vielä tänä vuonna, mutta esimakua siitä on jo tarjolla Youtubessa. Keikan aloitti väkevästi Long Straight Higway ja kakkosena kuultiin The Rolling Stones klassikko Dead Flowers, jossa Jyrki Levä jäljitteli Mick Taylorin kitarointia mainiosti. Toni Ruuskan murea lauluääni on varsin uskottava americanaan. Omaksi suosikiksi illan vedoista nousi Rain Keeps Falling Down, jossa meininki ei kalpene The Jayhawksille. Bändin kannattaa satsata jatkossakin moniääniseen laulantaan. Illan toisena lainakappaleena kuultu Steve Earlen Hillbilly Highway soi letkeästi ja muistutti että homman voi ottaa rennosti pilke silmäkulmassa. Omasta repertuaarista löytyvä Homesick Girl olisi helposti radiosoittokamaa Appalakkien tuolla puolen. Bändin omat biisit ovat tyylilajissaan erittäin kelvollisia. Sanoitukset edustavat tuttua ehkä vähän kliseistä idoliensa kuvastoa, mutta onko sillä väliä, jos ne kuulostavat hyvältä.
The Independent ei ole The Filmoren maineen arvoinen, mutta vasta reilu kymmenen vuoden ikäisenä se on noussut nopeasti kaupungin tärkeimmäksi indierokin näyttämöksi, jossa sekä kuumat uudet tulokkaat että kokeneemmat bändit vierailevat tiuhaan. Klubi vetää 374 henkeä, mutta punaisten seinien sisällä on isomman venuen tuntu. Takaseinää koristaa baaritiski, jonka nurkasta pääsee myös ylös parvelle. Puuterointitilat on hauskasti lavan takana. Lipun sai kohtuulliseen 15$ (+ verot) hintaan. Näin kynnys keikoille pidetään Kaliforniassa matalana, mutta siitä huolimatta sali oli vain sopivasti täynnä.
Illan aloitti Cross Record, joka on pariskunnan Emily Cross ja Dan Duszynski muodostama indieyhtye Austinista, Texasista. He ovat julkaisseet pari pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen vastikään helmikuussa. Wabi-Sabi sai mm. Pitchforkissa hyvän arvion. Emily laulaa ja välillä soittaa sähkökitaraa, vaikka San Franciscon illassa hän valitti väsynyttä kättään ja keräsi yleisöltä empatiapisteitä. Dan vastaa kitaroista ja lyömäsoittimista sekä taustalaulusta. Duettobändin esiintyminen on eleetöntä, musiikki melankolisen laiskaa kenkiintuijottelua, mutta Emilyn äänessä ja Danin kitaroinnissa on jotain vangitsevaa. Ennestään tuntemattoman bändin biisit eivät auenneet täysin, mutta niitä kuunteli pakottamatta sen puolisen tuntia minkä keikka kesti.
ettei The Filmoreen ole mahdollisuutta ehtiä, varsinkaan, kun Shearwaterin keikka venyi lähes keskiyölle. Jonathan Meiburgin johtama yhtye on myös kotoisin Austinista. Meiburgin ura alkoi Okkervil Riverissä kosketinsoittajana, mutta vuonna 1999 rinnalle perustettu Shearwater vei Meiburgin kokonaan vasta 2008. Jonathan Meiburg on multi-instrumentalisti, mutta The Independentissä hän pärjäsi vuorottelemalla kahta kitaraa. Miehen taustalla soittanut kyvykäs bändi koostui rumpalista nimeltä Josh Halpern, bassoa soitti Sadie Powers, koskettimia Emily Lee ja kitaraa Lucas Harrison Oswald. Shearwaterilla on Euroopan kiertue takana ja se näkyi hallitussa soitannassa, toisaalta suoraan Sveitsistä San Franciscoon lentänyt bändi oli jetlageissaan hieman nuutuneen oloinen. Bändi soitti kappaleita pääosin uudelta tammikuussa Subpopin nimissä julkaistulta albumilta Jet Plane and Oxpow ja sehän kelpasi, sillä Meiburgin protestialbumiksi nimetty pitkäsoitto on alkuvuoden parhaimmistoa. Etenkin Quiet Americans, Wildlife in America, Filaments ja Pale Kings ovat komeita lauluja. Harmitti, ettei albumin paras kappale Only Child soinut San Franciscon illassa.
Shearwater on Jonathan Meiburgin bändi eikä hänkään ole sädekehällä varustettu pyhimys, varsinkaan kun virittää kitaraa lähes joka biisin välissä. Meiburg on lavalla kuin kuka tahansa naapurin heppu, mutta välillä hän päästää puuman irti ja ottaa stagen haltuun kuin Peter Gabriel. Erityisesti hänen jylhä lauluäänensä on iso osa Shearwaterin lavakarismaa. Meiburg säveltää pätevää musiikkia ja nostaa Shearwaterin yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista indiebändeistä.
Dead Kennedys olisi keikkabongauslistalla ollut kova juttu, mutta bändi ilman Jello Biafraa on kuin Sex Pistols ilman Johnny Rottenia. Siten harmitus ei ollut niin suuri. Shearwater tarjosi kuitenkin ensikosketuksen tuoreeseen tämän hetken musiikkiin, mutta tuskin sillä on kuitenkaan samaa klassista asemaa 35 vuoden päästä kuin Dead Kennedysin biiseillä.
Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.
Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.
Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.
Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.
Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.
Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.
Keikkakeppi 