Tyhjä esiintymislava on tunnelmallisesti valaistu, instrumentit lepäävät paikoillaan, soittajat valmistautuvat takahuoneessa. Tasan klo 18 alkaa kaiuttimista kuulua Frank Sinatran pettämätön tulkinta klassisesta Willow Weep for Me -kappaleesta. Ei siis epäilystä, mistä ruotsalainen Weeping Willows on napannut nimensä. 1950-luvun iso soundi nappaa Sellosalin tyylikkäästi pauloihinsa. Sinatran lämmittäessä pääesiintyjäkään ei voi olla ihan vaatimaton.
Ruotsalainen Weeping Willows on ollut aina tiedossa sen alkutaipaleesta lähtien ja satunnaisessa kuuntelussa, mutta nyt korkkaan vasta ensimmäisen keikkakokemuksen. Sain isänpäivälahjaksi lipun Weeping Willowsin keikalle ja parempaa lahjaa en olisi osannut toivoa, varsinkin kun keikka osui vielä samaiselle illalle.
Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.
Weeping Willows aloitti kaksiosaisen konsertin edelliseltä The Time Has Come (2014) -albumilta löytyvällä kappaleella The World Is Far Away. Keväällä julkaistun Tomorrow Became Today –albumilta valittu Go Find Your Happiness piti tunnelman yllä. Yhtyeen keulahahmo Magnus Carlson kirjoitti uuden albumin nimikappaleen vuosi sitten kuolleen isänsä muistolle ja siitä tuli luontevasti tämän päivän hymni. Värisyttävä sävellys on eittämättä kuluvan vuoden komeimpia kappaleita. Carlson on laulajana Pohjois-Euroopan tasokkaimpia, joka pystyy tulkinnallaan kamppailemaan helposti niin Elvis Presleytä, Topi Sorsakoskea kuin Morriseyta vastaan. Ryhdikkäässä ruskeassa puvussaan hän hallitsi lavaa elegantisti kuin Roy Orbison. Carlson oli omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen puheliaalla tuulella ja mies suolsi ruotsia, suomea ja englantia sekaisin. Magnus vaikuttaa spiikatessaan varovaiselta kaverilta, mutta kun laulun vuoro tulee, niin mies on itse varmuus.
Muu bändi hoiti yhtä vakuuttavasti oman tonttinsa. Bassoa soitti bändin ainoa ulkojäsen Anders Kappelin. Varsinaiset jäsenet Rumpali Anders Hernestam, kitaristi Ola Nyström ja multi-instrumentalisti Niko Röhlcke soittivat yhteen saumattomasti. Riisuttu bändi saa kuitenkin aikaan ison soundin, vaikka albumeilla kuultavat isot jousisovitukset ja torvet puuttuvat. Hetken bändi yritti kuulostaa suomalaiselta rautalangalta kappaleessa Let the River Flow. Carlson kertoi Topi Sorsakoski & Agentsin klassikkoalbumin In Beat olleen yhtyeen suuri esikuva. Yllättävän lyhyeksi jäänyt ensimmäinen setti päättyi kappaleseen I’d Do Anything For You.
Sellosalin konserttimeininkiin kuuluu reilu väliaika, jolloin kahvitellaan kuten teatterissa. Siinä ehtii myös juoksemaan automaatille nostamaan käteistä, jos haluaa ostaa bändin levyjä. Silti tauko katkaisi hienoksi viritetyn tunnelman. Toinen puoliaika vaatii aikansa, jotta pääsee takaisin oikeaan moodiin. Weeping Willows teki sen helpoksi aloittaessaan kakkossetin komeasti Fear & Love (2007) -albumin uljaalla kappaleella The Moon Is My Witness. Perään kuultu It Takes A Strong Heart to Love jatkoi samaa rataa. Varhaiselta Endless Night (1999) -albumilta kuultiin While I’m Still Strong ja tuore My Love Is Not Blind. Molemmissa kappaleissa epätoivosta kipinöi kuitenkin optimisimia. Sitten koitti se hetki, jota ei osannut odottaa. Esa Pulliainen oli vieraillut Tavastian keikalla ja esittänyt Surujen kitaran Weeping Willowsien kanssa. Nyt Bändi hoiti sen ilman Pulliaisen legendaarisesti pillittävää kitaraa, mutta silti se nousi illan yhdeksi kohokohdaksi. Magnus Carlson artikuloi suomen kieltä kerrassaan komeasti. Suomi-linja jatkui kun tämän jälkeen kuultu True To You sai myös viittauksensa sekä Jani & Jetsettersin Viileää että Eläkeläisten Humppa sujuu cover-versioihin. Varsinainen setti päättyi irtonaiseen Wait For Love To Grow -kappaleeseen.
Sellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land.
Kokonaisuudessaan hieno, harkitusti kasattu, tunnelmallinen keikka, joka sai suonet virtaamaan ja valtimot sykkimään. Weeping Willows on emotionaalisten ihmisten musiikkia ja erityisesti tällaisena päivänä se toimii kaihomielisille isille. Kun Magnus Carlsonin poistui viimeisen kerran lavalta, huikkasi hän takahuoneeseen, että varatkaa yksi lonkero. Se on konkreettinen esimerkki siitä miten paljon Weeping Willowsin kundit pitävät suomalaisesta kulttuurista.
Yhtye toimii edelleen miltei alkuperäisessä kokoonpanossa. Urkuri/laulaja Kalle Grotenfelt, basisti Martti Ripaoja ja kitaristi Pekka Kerminen ovat surfanneet alusta asti. Vain rumpali on vaihtunut muutaman kerran, mutta Timo ”Unski” Oinonen on paukuttanut kannuja jo vuodesta 1998. Bändi toimii demokraattisesti. Biisit tehdään kimpassa, niitä laulaa kukin vuorollaan rumpalia lukuun ottamatta ja albumit julkaistaan oman Ayshire –levy-yhtiön kautta. Nyt uutta albumia näyttäisi vinyylinä julkaisevan espoolainen Woimasointu.
Luonteri Surf poistui varsinaisen setin jälkeen takahuoneeseen hetkeksi, mutta nasevat lissee lissee ja lisää kaikkea huudot saivat kundit palaamaan takaisin lavalle. Kantateos Peruskallio jäi kuulematta, mutta esityksen päättivät väkevästi Kauneimmat pop-laulut ja Paha Poika. Bändin häiskillä on runsaasti peninkulmia takana, mutta edelleen Martti Ripaoja osoitti olevansa maailman katu-uskottavin basisti roikottaessaan bassoa luontevasti polvien alapuolella. Kitaristi Pekka Kerminen taas seisoi sisäpelitossuissaan jämäkästi ja repi riffejä kitarastaan. Rumpali Unskilla iski keikan aikana hikeä sen verran paljon, että ei tahtonut rantapyyhekään riittää. Keikan loppupuolella Kalle Grotenfelt irrottautui legendaaristen Farfisa Compact Duo -urkujensa luota lavan etuosaan kaiuttimen päälle ja kurottautui uhoen yleisön päälle niin kuin punk-tähden pitääkin.
The Triffids ilman karismaattista johtohahmoansa ei lähtökohtaisesti nosta ennakko-odotuksia korkealle. En antanut asian häiritä. Kun hankin lipun Ticketmasterin kautta reilu kuukausi ennen tilaisuutta 22,70 euron hintaan, aloitin tinkimättömän sisäänajon yhtyeen tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Juhla-albumin lisäksi lautasella pyörivät tiuhaan Calenture (1987) ja The Black Swan (1989) –vinyylit. Paluu kannatti. Ei ole suotta Born Sandy Devotional –lättyä nostettu sijalle viisi kaikkien aikojen parhaimpien australialaisalbumien joukossa. Nimittäin sen maagista tunnelmaa jaksaa kuunnella läpi lukemattomia kertoja.
David McCombin poissaolo bändin keulilta pisti miettimään miten The Triffids ratkaisee vokaaliosuudet. Aikaisemmilla keikoilla heidän kanssaan on esiintyneet aussimuusikot Robert Snarski ja J.P. Shilo. Samat kaverit olivat tälläkin kertaa mukana. Heidän lisäksi lauluosuuksissa vuorottelivat myös Simon Breed ja Toby Martin. Itse The Triffids koostui tutusta ydinryhmästä, joka oli tekemässä 1980-luvun maineikkaita albumeita. Kosketinsoittaja Jill Birt lauloi biisit kuten levylläkin tutulla herkällä äänellään. Rumpali Alsy McDonald nousi Tender Is the Night –kappaleen ajaksi tuuraamaan McCombia. Bändin nykyinen musiikillinen johtaja steelkitaristi Graham Lee hoiti lakoniset välipuheet ja käynnisti varsinaisen setin päättäneen Fairytale Love –kappaleen lauluosuudet. Kitaristi ja viulisti Robert McComb lauloi harvakseltaan myös stemmoja. Basisti Martin Casey hoiti tonttinsa eleettömän varmasti aivan kuten hän soittaa Nick Cave & The Bad Seedsin riveissä. Yhtye oli treenannut huolella ja se näkyi soittamisessa. Vieraat saivat paljon tilaa ja tästä johtuen konsertti muistutti monella tapaa The Bandin The Last Waltzia. Illassa oli ainutkertaisuuden, jopa lopullisten jäähyväisten tuntua, mutta toisaalta muistutus elämän jatkuvuudesta. Ennen kaikkea ilta oli kunnioittava, ja tiedämme ketä kohtaan, vaikka David McCombin nimeä ei kertaakaan mainittu.
Lipun ostettuani kuvittelin meneväni Amsterdamin legendaariselle Paradiso klubille. Paradiso Noord on saman organisaation pyörittämä klubi, mutta sijaitsee Tolhuistuinin kulttuurikeskuksessa pienen lauttamatkan päässä päärautatieaseman vastarannalla. 550 hengen sali oli myyty vähän yli puolilleen, mutta väljyys jos mikä sopi intensiivisen keikan seuraamiseen. Keikka alkoi 20:30 ja kesti reilu kaksi tuntia.
Born Sandy Devotionalin jälkeen keikka oli edennyt vasta hieman yli puolen välin. Ekstrakappaleina yhtye soitti vielä liudan tuttuja ja vähemmän soitettuja kappaleita. Encoressa soitetun Save What You Can –biisien jälkeen yleisö alkoi jo valua ulos narikkatiloihin. Mutta tulihan se bändin toinen suuri kappale vielä 2. encoressa, jossa Rob Snarski esitti Graham Leen säestämänä vaikuttavan tulkinnan Bury Me Deep In Love –mestariteoksesta. Tämä riisuttu versio oli täydellinen päätös hienolle illalle. Monta keikkaa on tullut nähtyä, mutta The Triffids nousee kevyesti ikimuistoisempien joukkoon. Toivottavasti tulevat ensi vuonna Eurooppaan soittamaan Calenture -albumin kokonaan.
Punkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.
Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.
Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.
Kun silmiini osui ilmoitus Grant Lee Phillpsin Suomen vierailusta, oli aika katsastaa miehen tuotantoa vihdoin tarkemmin. Phillips soitti alkuillan keikan ja nousi lavalle jo kello 19.00. Mies soitti puolentoista tunnin mittaisen varsin intiimin keikan. Phillips osasi ottaa yleisön ja jutusteli kappaleiden välissä vitsejä vääntäen pohjustaessaan esimerkiksi Mona Lisa –kappaleen tarinaa. Biiseissä tavoitettiin vakavampiakin tunnelmia kuten Cry Cry, joka itkee alkuperäiskansan kohtalon vuoksi. Uuden albumin upein biisi on Holy Irons, josta voi löytää The Bandin parhaimpien helmien kaltaisuutta. Keikalla Phillips keskittyi ainoastaan omaan tuotantoon, jota kuultiin läpileikkauksena koko uralta unohtamatta klassisia Grant Lee Buffalo -kappaleita. Beatleaanisen kaunis Mockingbirds on edelleen miehen onnistuneimpia sävellyksiä. Encorena aloittanut grungeballadi Fuzzy keskeytyi, kun Wallu Valpio nousi ystävällisen röyhkeästi kesken biisin lavalle kehumaan Phillipsille kuinka tärkeä hän on Eddie Vedderin ohella Valpiolle. Yleisön reaktioista päätellen varmaan monelle muullekin.
The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Kantolan tapahtumapuisto tuli nähtyä viime vuonna AC/DC:n tiimoilta, josta jäi hieman karvas maku, joskaan ei legendaarisessa bändissä ollut mitään vikaa: 
Iron Maiden kiertää maailmaa viime syksynä julkaistun The Book of Souls –tupla-albuminsa kunniaksi. Kuuntelin ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun bändin levyn kokonaisuudessaan. Se kannatti, sillä albumi sisältää useita hienoja kappaleita. Onneksi Iron Maiden esittää niitä myös livenä. Iron Maidenin oli tarkoitus aloittaa klo 21. Odottelu nurmialueella sujui kuumailmapalloja ja laskuvarjohyppääjiä seuratessa. Keikka alkoi lopulta vain seitsemän minuuttia yli ilmoitetun ajan. Ensimmäisenä eetteriin pärähtivät uudet kappaleet If Eternity Should Fail ja Speed of Light, jotka molemmat olivat illan parhaimmistoa. Bändi ei hakenut alkulämpöä, vaan oli heti iskussa. Settilistaan mahtui monta klassikkoa: The Trooper, Powerslave, Wasted Years ja Fear of the Dark, mutta myös monta ilmeistä hittiä jäi kuulematta. Uuden albumin materiaali viihdytti yleisöä yhtä lailla, kuten bändin perustajan ja pääasiallisen biisintekijän Steve Harrisin positiivinen hoilatuslaulu The Red and the Black. Iron Maidenin riveissä sävellysvastuu on etenkin The Book of Souls –albumilla jakaantunut tasaisemmin.
Iron Maiden soitti kovan keikan, jossa uljas soitanta ja visuaalisuus löivät kättä komeasti. Laulaja Bruce Dickinson näytti lavalle astuessaan mustassa pusakassaan ja ruskeissa housuissa luokanopettajalta, mutta kun äänijänteet pääsevät valloilleen on laulu armoitettua. Dickinson jaksoi häärätä ympäri lavaa välillä vaahtosammuttimen ja välillä Union-lipun kanssa. Välipuheet viihdyttivät eikä viittausta Brexitiin voitu myöskään välttää. Kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers ovat kaikki tyylipuhtaita kitarasankareita. Eläkeikää lähentelevä nestori Nicko McBrain tuskin ehtii kullanväristen rumpujensa takana iskemään jokaista tom-tomia, sillä sen verran mahtipontinen on setti. Kun Steve Harris nostaa polvensa monitorin päälle, hän osoittaa olevan basistina samaa maailmanluokkaa kuin biisinvärkkääjänä.
Legendaarinen Christiania syntyi Kööpenhaminan vanhalle kasarmialueelle hippien ja talonvaltaajien toimesta 45 vuotta sitten. Jos vapaakaupungissa on tuoksunut vahvasti suvaitsevaisuus ja kannabis, on siellä soinut myös aina musiikki. Christianian pääportin kupeessa sijaitseva legendaarinen Loppen starttasi vuonna 1973, mutta nykyisen nimensä se nappasi myöhemmin alakerran kirpputorin mukaan.
Loppenin fasadi on itsessään jo nähtävyys. Patinoitunutta kasarmirakennusta ei ole vuosien saatossa pahemmin ehostettu. Sisäänkäynti kaarioven alta vie mystisesti kuin mustanaamion luolaan. Klubi sijaitsee yläkerrassa, mihin natisevat rappuset johdattavat. Tästä ei rokkiklubi katu-uskottavammaksi nouse. WC-tilat ovat täynnä kirjoituksia ja tägejä. Hirsipalkkien alle levittyvä intiimi klubi on kapean pitkulainen, jonka pitkällä seinällä on lava. Miksauspöydän ja lavan väliin jää vain muutama metri tilaa, joten fiksumpaa oli seurata keikkaa sivustalta.
Illan pääesiintyjä nousi lavalle hitusen yli kymmenen. Lämppäri jäi näkemättä, kun alkuilta piti seurata jääkiekon maailmanmestaruusfinaalia. Steve Gunn varoitti keikan alkuun soittavansa tänään lujaa. No, soundit kuulostivat varsin miellyttäviltä niin volyymiltaan kuin akustiikaltaan, mutta mies soitti kovaa. Gunn aloitti uudella singlellään Ancient Jules, jonka vangitseva riffi orientoi hienosti keikan sävykkääseen tunnelmaan. Steve Gunn luokitellaan usein folk/country artistiksi, mutta hänen näppäilevä kitaransoittotyylinsä tuo assosiaatioita enemmän Grateful Deadin suunnasta yhdistellä psykedeliaa ja free jazzia perinteiseen bluesiin ja countryrockiin. Siis ihan hippikamaa, joten voiko parempaa ympäristöä kuvitella kuin Loppen.
Roxy Musicin paluukeikka Kaisaniemessä 2010 oli odotettu, mutta jouduin myymään lippuni viime hetkellä ulkomaan reissun vuoksi. Nyt Bryan Ferryn soolovierailu Finlandia-taloon paikkasi harmituksen. Elegantilla herrasmiehellä on jo 70 vuotta mittarissa, mutta karisma ei ole yhtään hälvennyt, vaikka aikaisemmin niin tinkimättömän pukeutumisen suhteen mies oli sonnustautunut pukuun yllättävänkin rennosti ylänapit auki. Bryan Ferryn äänikin on vielä kelvollisessa kuosissa, vaikka samat falsetit ei enää taivu kuten neljä vuosikymmentä sitten. Taustalaulajat lauloivat lähes kaikki biisit Ferryn mukana, mutta silti ei jäänyt epäselväksi kuka oli keskipiste.
Bryan Ferry soitti kattavan läpileikkauksen koko urastaan. Keikan alkupuolella paino oli sofistikoituneemmassa soolotuotannossa ja loppupuoli reviteltiin Roxy Musicin tahdissa. Keikan avasi toissa vuonna julkaistun Avonmore –albumin nimikappale. Slave to Love ja Don’t Stop the Dance jatkoivat soolotuotannon softin letkeää linjaa. Neljäntenä kuultiin ensimmäinen Roxy Music –klassikko Ladytron, jonka jälkeen sai vuoronsa Bryan Ferryn useasti sovittama Bob Dylan, jota kuultiin peräti kahden coverin verran. Pääosin Ferry seisoi lavan keskellä ja hoiti laulut, mutta välillä hän istuutui koskettimien ääreen. Yleisön kanssa jutustelua oli turha odottaa. Pakolliset kiitokset ja kiva-olla-Helsingissä fiilikset herrasmies sentään jakoi. Hyvin yhteen soittaneesta bändistä esiin nousi taitava saksofonisti Jorja Chalmers, joka soitti soolot rohkeasti Ferryn vierestä. Erityisesti If There Is Something pitkälti Chalmersin myötä nappasi illan komeimman biisin tittelin. Myös kitaristi Neil Hubbard oli kitarassaan vakuuttava kuten on jo todistanut vieraillessaan usealla Roxy Musicin pitkäsoitolla.
Keikan dramaturgia oli onnistunut, vaikka pisteet näytti vievän Ferryn bändituotanto. Nostalgia oli kirjaimellisesti tilaisuudessa läsnä, mutta ei nukkavieruna vaan raikkaana. Biisejä oli valittu laajalti usealta levyltä. Roxy Musicin tuotannosta viimeiseksi bändilevyksi jäänyt Avalon (1982) sai suurimman huomion, sillä siltä soitettiin peräti viisi kappaletta. Keikan finaali oli lähteä käsistä, kun taustalaulajat kannustivat jengin seisomaan. Jäykkä Finlandia-talo muuttui hetkessä notkeaksi klubiksi Roxy Musicin isoimman hitin Love is the Drug rävähtäessä eetteriin. Tämän päälle vänkä ensisingle Virginia Plain ja tymäkkä Both Ends Burning. Sitä olisi ollut valmis kumartamaan kiitokseksi tyytyväisenä, mutta kolmen biisin satsi encorena kruunasi hienon illan. Bryan Ferry tuo vanha salonkien väsymätön casanova oli niin kovassa iskussa, että vastaavaa on aniharvoin tarjoilla Finlandia-talossa.
Lippuja oli The Circukseen myynnissä vielä ennen konserttia, vaikka en kyllä käsitä mihin jengi olisi tungettu, sillä klubi oli ääriä myöten täynnä. The Circus on vakiinnuttanut viime vuosien aikana paikkansa kaupungin livemusaskenessä. Yökerhomaisena siinä ei ole Tavastian rock-uskottavuutta, mutta tilavampana ja siistimpänä se vetää puoleensa paremmin softin aikuispopin ystäviä, johon Eva Dahlgren on laskettava. Hänelle Helsingissä paras paikka olisi kuitenkin Kulttuuritalo, mutta mielellään hänet näkee klubiympäristössä.
Väentungoksesta johtuen kärkyin takalinjoilta keikan alkupuoliskon. Tulkitsijana Eva Dahlgren on viehättävän laiskasti huokaileva, mutta laulutyyli luo kuitenkin vahvan omintakeisen tunnelman. Biisintekijänä hän on taidokas ja erityisesti balladien kirjoittajana Pohjoismaiden kärkitasoa. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin uuden albumin parhaimmistoa oleva Hela världen står i blom. Tämän perään soitetut uudet kappaleet hakivat vielä vähän paikkaansa, kunnes hittialbumilta En blekt blondins hjarta (1991) kuultiin jengin nytkähtelemään saaneet Jag är Gud ja Kom och håll om mej. Eva soitti tasokkaan viisihenkisen bändinsä kanssa uutta ja vanhaa tuotantoa lähes vuoron perään. Uusista biiseistä Säg mitt namn nousee helposti klassikon asemaan.
Keikkakeppi 