Kalifornian auringossa hartaasti kypsytelty The Paladins on keikkaillut viime vuosina tiuhaan. Pitkään vintage-yhtye oli harvinainen herkku Suomessa, mutta nyt he ovat vierailleet kolmena vuotena peräkkäin. Itse näin konkaritrion vasta ensi kertaa, mutta heti todettava, että yhtye oli pettämättömässä kunnossa. Arvokas Savoy sopi mainiosti keikkapaikaksi, vaikka ennalta näytti, ettei sali tule täyteen. Tavallisesti Savoyn ongelma on ollut sen huomaamaton tiedotus Helsingin kaupungin markkinointikoneiston alla. Tällä kertaa osui yllättäen silmään pikkuilmoitus Helsingin sanomissa ja se piti huolen, että tyhjiä penkkejä ei ollut liikaa.
The Paladins perustettiin San Diegossa 1980-luvun alussa, jolloin rockabilly koki reinkarnaation Stray Catsin johdolla. The Paladins tosin ei lokeroidu ihan samaan laariin. Yhtye rakentaa oman 1950-luvun perinteitä kunnioittavan soundinsa bluesista, countrysta ja rockabillysta. Ensimmäinen albumi näki päivänvalonsa vasta 1987. Bändin arvostuksesta kertoo se, että levytysten taustalla on tuottajina toiminut legendaaristen bändien kuten The Fabulous Thunderbirdsin ja Los Lobosin voimahahmoja. Yhtyeellä on ahkeran livebändin status ja pitkään uraan mahtuu kaikkiaan yhdeksän studioalbumia. Tänä kesänä julkaistu New World katkaisi pitkän 14 vuoden levytystauon.
The Paladins on trio, jonka muodostavat laulaja-kitaristi Dave Gonzalez, kontrabasisti-laulaja Thomas Yearsley ja rumpali Brian Fahey. Pitkä yhteinen taival näkyy saumattomana yhteissoittona. Etenkin Faheyn ihailtava soitto käy irtonaisesti kuin jatsimuusikolta. Thomas Yearsley muistuttaa ulkoisesti havaijipaidassaan The Sopranos -sarjan mafiapomoa. Hän hoitaa läskibasson ohella muutamien biisien lauluosuudet tyylillä. Bändin tunnetuin elementti on ehdottomasti cowboy-farkuissaan esiintynyt Dave Gonzales. Hänen Guild-kitaransa nousee lähes joka biisissä pääosaan, kun venytetyt kitarasoolot palkitsevat kuulijansa.
The Paladins soitti miltei kahden tunnin konsertin ja onneksi ilman taukoa. Salikonsertit keskeytetään usein ikävillä väliajoilla. Livemusiikissa draaman kaarta ei ole kirjoitettu samaan tapaan kuin teatterinäytelmissä, jossa esitykset ovat luontevasti kaksinäytöksisiä. Savoyn penkit ovat mukavat, jalkatilaa riittää. Näkymä parvelta ja permannolta on kaikkialta suhteellisen hyvä, kuten myös soundi on kauttaaltaan moitteeton. Visuaalisesti lava pelasi talon valojen varassa ja pelkistettyinä ne ovat varsin tyylikkäät. Pisti silmään hassu yksityiskohta: Gonzalesin lyhyt kitarapiuha oli kytketty vahvistimeen kiinni niin tiukaksi, että se ei antanut hänelle liikkumavaraa lavalla.
The Paladins aloitti keikan instrumentaalipalalla Powershake. Keikka koostui paria coveria lukuun ottamatta omasta tuotannosta. Alussa kuultiin klassisempaa materiaalia, mutta loppupuolella yhtye soitti uudelta albumilta neljä kappaletta, jotka istuivat tunnetuimpien Keep Lovin’ Me Baby, Let’s Buzz ja Follow Your Heart -sävelien sekaan mainiosti. Etenkin iskevä Waterman ja letkeä If You Were Only Mine nappaavat oletettavasti vakipaikat keikkasetissä. Keikan jälkeen hankittu uutuusvinyyli osoittautui jälkikuuntelussa tasavahvaksi kokonaisuudeksi. The Paladinsin maine tinkimättöminä musaduunareina todentui myös heti vedon jälkeen. Sen sijaan, että jätkät olisivat kadonneet takahuoneeseen nauttimaan ansaittuja palautusjuomia, trio tuli itse myymään tuotteitaan, kättelemään ja jakamaan nimmareita faneille. The Paladins tietää, että heillä on piskuinen, mutta sitäkin uskollisempi yleisö Suomessa – ja sen mukaista oli myös yhtyeen kohtelu.
Settilista:
Powershake
It’s Too Late Baby (I’m Gonna Have to Let You Go)
Looking for a Girl Like You
Kiddio
Look What You’re Doing to me
Right Track
Lil’ Irene
Keep Lovin’ Me Baby
Tore Up
Going Down to Big Mary’s
If You Were Only Mine
Waterman
New World
Things Keep Changin’
Good Lovin’
Follow Your Heart
Let’s Buzz
15 Days Under the Hood
Encore
Mercy
Olisiko Future Islands tusinabändi ilman imiömäistä laulajaansa Samuel T. Herringiä? Future Islands on reilun kymmenvuotisen uransa aikana julkaissut viisi albumia. Suuri läpimurto tapahtui vasta neljännellä osuvasti nimetyllä Singles -albumilla tai varsinaisesti sitä puffanneella esityksellä The Late Show with David Letterman -ohjelmassa keväällä 2014. Siellä soitettu Seasons (Waiting On You) nosti hyökyaallon lailla yhtyeen uuden musiikin ystävien huulille. Biisi on kova, mutta Herringin primitiivinen tulkinta teki ilmestyskirjanomaisen vaikutuksen.
Future Islands on käynyt Suomessa pari kertaa festivaalikeikoilla, mutta nyt yhtye esiintyi ensi kertaa klubiympäristössä. Valitettavasti The Circus on monella tapaa vaatimattomin klubi Helsingin skenessä. Sen kapasiteetti (1500 henkeä) ja palvelut eivät oikein kohtaa. Yksi mies tarkistamassa lippuja on törkeä alimitoitus, varsinkin kun vieressä päivystää VIP-vieraita varten henkilö toimettomana. Narikka ei vedä. Baareja ja saniteettitiloja on riittävästi, mutta niihin ei tee mieli mennä, kun liikkuminen täydessä salissa on hankalaa. Akustiikka ei ole myöskään ihanteellinen. Miksauspöydän vasemmalta puolella kuunneltuna laulu osoittautui paikoin puuroksi ja välispiikeistä ei tahtonut saada selvää. On paikassa hyvääkin. Tämän kokoinen klubi on Helsingissä tarpeen ja sijainti ytimessä on loistava. Erityismaininnan saa kattoon rigattu spiraalin muotoinen trussi, joka vie katseen lähes yhtä usein ylös kuin lavalle.
Future Islands on trio vahvistettuna keikkarumpali Michael Lowrylla. Yhtyeen kosketinsoittaja William Cashion ja basisti J. Gerrit Welmers ovat bändin musiikillinen dynamo. Sam Herring vastaa sanoituksista. Bändistä tekee erityisen paradoksi sen lavaesiintymisessä. Kun muu yhtye esiintyy eleettömästi, Herring pistää menemään, välillä rajaa hipoen antaen itsestään jopa liikaa. Samaa ristiriitaa on kappaleissa. Nopeatempoisen ja melodisen biitin vastakohtana laulun sanat lähtevät melankoliasta. En usko, että Herring irrotettuna tästä kokonaisuudesta toimisi samalla tavalla. Vastakohdat täydentävät toisiaan.
Settilista:
Inkvisitio astui täsmällisesti lavalle klo 21:30. Yhtye esiintyi pitkälti alkuperäiskokoonpanossa. Sairaus pitää Eero Hyypän valitettavasti poissa kuvioista, mutta muuten porukka on pääosin alusta asti mukana olleita. Keulilla häärää biisintekijä-kitaristi-laulaja Seppo Kansanoja. Hänen rinnallaan ovat bändin ominaisen soundin takuutyypit viulusti-laulaja Pirkko Kontkanen ja tuubaa soittava Pertti Honkela. Basisti-laulaja Kaustinen on vastannut myös paluualbumin tuotannosta. Rummuissa on Zen Cafésta tuttu Pete Parkkonen ja uutena lisävahvistuksena Julkkareiden sydänhahmo Kari Jones.
Alun pienen hakemisen jälkeen keikka alkoi rullata mallikkaasti. Soitto sujui ja tunnelma oli lämmin. Seppo lauloi suurimman osan biiseistä, mutta Karin ohella Pirkko ja Kaustinen esittivät osan biiseistä. Settilista koostui pääosin Toivo ja Kiirastuli -albumeilta ja Helvetti -EP:ltä. Viidentoista biisin jälkeen kuultiin pari encorea, joista viimeinen ja bändin tunnetuin kappale Arvi Lind yllytti yleisön riemukkaaseen yhteislauluun.
Laura Groves esiintyi kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Lavapreesens oli eleetöntä ja fokus kohdistui musiikkiin. Laura Grovesin tarjosi illan valloittavimman lauluäänen. Hänen tulkintansa omista kappaleista soljui kuin puro kevään auringossa. Kappaleet kertakuulolta olivat toistensa kaltaisia, mutta esimerkiksi Pale Shadows nousi esiin mestarillisena sävellyksenä. Samoin Thinking about Thinking jäi mieleen. Laura Groves soitti pari kappaletta ilman yhtyeen muita jäseniä ja eritoten tulkinta Paul McCartney -klassikosta Waterfalls oli koskettava. Laura Groves päätti keikan tunnetuimpaan kappaleeseensa Dream Story, jonka perään saatiin vielä yksi kappale Mystique.
Keren Ann astui lavalle basistin ja rumpalin kanssa. Hän vastasi laulun ohessa myös tyylikkäästi sähkökitarasta. Mielikuvissani odotin näkeväni Keren Annin akustisen kitaran ja kevyiden koskettimien sävyttämässä folkpop-ympäristössä. Riisuttu ja yllättävän rouhea kokoonpano oli positiivinen yllätys. Keren Ann osoittautui kelpo viihdyttäjäksi. Hänessä on lavasäteilyllä ja välispiikit täynnä lämpöä. Keren Ann on levyttänyt sekä ranskaksi että englanniksi. Tuorein viime vuonna julkaistu albumi You’re Gonna Get Love on täysin englanninkielinen ja samalla linjalla mentiin huvilateltassa. Ei olisi ollut pahitteeksi kuulla, vaikkapas Jardin d’Hiver, mutta kyllä tämä viidentoista kappaleen setti kelpasi varsinkin, kun lähes puolet kappaleista oli tuoretta tavaraa.
Dingon Sinä ja minä -single säväytti ilmestyttyään alkuvuodesta 1984. Ostin myöhemmin keväällä Nimeni on Dingo –debyyttialbumin, mutta suosion kasvaessa hurrikaanin lailla, siirryin muiden artistien pariin. Dingo löi läpi aikana, jolloin punkin synnyttämä ja uuden aallon jatkama realismista voimansa saanut musiikki alkoi toistaa itseään. Dingo osui häpeilemättömällä romantiikallaan ajallisesti kultasuoneen. Kansa ihastui maailman meriä seilanneen Pertti ”Neumann” Niemisen lauluihin, mutta myös bändin glamrockista lainattuun näyttävään pukeutumistyyliin. Erityisesti sifonkihuivista tuli bändin tavaramerkki. Dingosta tuli teinityttöjen suuri suosikki. Pojat tykkäsivät salaa.
Allas Sea Poolin yhteyteen rakennettu kesälava on kaupungin komein ulkoilmaklubi. Maailmanpyörän juuressa meren ääressä on kesän mittaan soittanut useita nimekkäitä artisteja. Dingo sai kunnian päättää tämän kesän ohjelmiston. Alue on sopivan kokoinen, jossa joka puolelta näkee lavalle hyvin. Yhtye soitti hyvin suunnitellun setin niin biisien kuin kestonsa puolesta. 75 minuutin keikka toimi lähes virheettä. Kahta kappaletta lukuun ottamatta settilista koostui 1980-luvun hiteistä. 1990-luvulta kuultu Perjantai muistuttaa vielä Neumannin biisintekotaidosta, mutta Elämäni sankari oli turhempi valinta. Sen sijaan oma ikisuosikkini Pistoolisankari olisi voinut korvata sen.
Dingo soitti pätevän keikan. Paikka oli näyttävä ja elokuun lämpöisen illan tihkusade ei latistanut tunnelmaa. Soittotaito ei ole vuosien varrella ruostunut. Neumannin persoonallinen laulu on edelleen tunnistettava, vaikka samoihin korkeuksiin ääni ei taivu. Alkuun näytti siltä, että Neumann välipuheineen vetää omaa show’taan, mutta loppua kohden myös muut saivat huomionsa. Satumaisen hieno hetki sattui, kun bändi soitti biisin Rio Ohoi ja samaan aikaan meressä aivan lavan vieritse lipui ”banaanilaiva”. Mielikuvissa oli helppo hypätä jahdin kyytiin.
Melodista lo-fi garagerockia soittava Kynnet ei ole keksinyt pyörää uudestaan, mutta polkee sitä innostuneesti. Mikä tärkeintä, biisit ovat tarttuvia ja sanoitukset näppäriä. Kokoonpanossa häärää myös mm. French Filmsistä ja Teksti-TV 666:sta tuttu kitaristi Johannes Leppänen. Rummuissa Hilla Kohtamäki, bassossa Tuuli Sirkeinen ja toisessa kitarassa Sampo Seppänen. Tannerilta löytyy lavakarismaa kuin nuorelta M.A Nummiselta. Hän ei häpeillyt mainostaa persaukisuuttaan kaupatessaan lavan eteen raahattua Muna Lisa -taulua.
Royal Trux ei ollut liiemmin ennalta tuttu, vaikka kantaa underground-piireissä arvostusta. Pitää kiittää parempaa puoliskoani, jolta sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Olisi mennyt ohi koko show. Royal Truxin materiaalia on vaikeasti saatavilla. Ennakkotutustuminen jäi lähinnä Youtuben varaan, mistä materiaalia onneksi löytyy. Bändin 1990-luvun tuotannossa löytyy rouheita albumeja.
Keikka starttasikin maagisesti liikkeelle. Ensimmäisenä biisinä kuultiin The Spectre, joka löytyy Cats and Dogs (1993) -albumilta. Hagertyn ja varsinkin Herreman vahvasti kaiutettu laulu vaikutti alkuun ihan toimivalta yhtälöltä. Tämä jäikin sitten keikan kohokohdaksi. Herrema oli niin tuubassa, että enpä muista nähneeni vastaavaa aikoihin. Neil Hagerty nappaili Coca Colaa ja piti setin kasassa. Bändi soitti ilman etuvaloja, joten valokeilassa oli vain innokkaasti soittanut rytmiryhmä. Jennifer Herrema yritti ajoittain puhaltaa nokkahuilua, mutta hyvä kun huulet osui soittimeen. Herreman äänessä oli kuitenkin merkkejä, että mimmi osaa laulaa. Keikan keskivaiheilla pitkän jamittelun aikana Jennifer kävi takahuoneessa pari kertaa ilman järkevää syytä. Leidi vei show’n huomion, mutta ei taiteellista syistä. Eipä noise rockissa perinteisiä musiikillisia elämyksiä odotakaan, mutta kyllä tämä esitys tatuoitui mieleen ehkä erikoisimpana koskaan. Koko ajan lähinnä jännitti, pysyykö huojuva honka pystyssä. Keikka kesti nihkeät 50 minuuttia ja päättyi Accelerator (1998) -albumilta löytyvään räväkkään I’m Ready biisiin. Encorea ei saatu, mutta ei sitä erityisesti taputettukaan. Jos jäi keikasta piittaamaton fiilis, niin Jennifer Herreman kondis jätti huolen puseroon.
Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: 
Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.
Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.
Pari vuotta takaperin AC/DC houkutteli Kantolaan yleisöä 55.000, viime vuonna Iron Maiden puolet vähemmän ja tänä vuonna kuppi läikkyi taas reunojen yli, kun 55.000 jamppaa tamppasi Kantolan nurmikkoa Gunnareiden keikalla. Ei mennyt kerrasta kaaliin. AC/DC järjestelyt olivat kaameat ja viime vuoden Iron Maiden todisti, että Kantolakin voi toimia kivasti, jos väkeä on maksimissaan 30.000 ihmistä. Järjestelyjen toimimattomuus ei ole hämeenlinnalaisten vika, vaan paradoksaalista kyllä, bileiden isäntä on maailman suurin ja kokenein Live Nation.
Harmillista, että musiikki tahtoo jäädä sivuosaan. Se on sääli, sillä Guns N’ Roses tarjosi lähes alkuperäiskokoonpanossaan näyttävän show’n. Reilun parinkymmenen vuoden takaiset riidat on sovittu ja nyt tehdään hilloa Not In This Lifetime -kiertueen nimissä. Liki kolmetuntinen dinosaurus olisi toiminut paremmin parituntisena esityksenä. Nyt iltaan mahtui suvantoa ja turhaa välipalaa. Tämä kertoo faktasta, että Guns N’ Rosesin biisirepertuaari on kuitenkin kapeahko. Mestarillinen debyyttialbumi Appetite for Destruction ja pompöösi kaksikko Use Your Illusion I & II tarjoavat laatumateriaalia, mutta ei tässä määrin. Keikka polkaistiin käyntiin pätevästi It’s So Easy ja Mr. Brownstone kappaleilla. Energiaa riitti ja Axl Rose jaksoi meuhkata flanellipaidan roikkuessa vyötäröllä entiseen malliin. Vaatteet ja päähineet vaihtuivat tiuhaan. Kasvot ovat saaneet iän myötä kohotusta, kun taas legendaarisen kireä lauluääni on väistämättä laskenut tasoaan.
Guns N’ Roses oli teinivuosien suosikki. Silloin kuola valuen toivoi näkevän bändin. Kun mahdollisuus tuli, olivat kaikki tärkeät jäsenet jo poistuneet riveistä ja bändi muuttunut epäkiinnostavaksi. Slashin ja Duffin palattua remmiin en voinut missata tätä tilaisuutta. Gunnarit on yhä institutionaalinen bändi ja sellainen sen pitääkin olla, jos saa massat liikkeelle. Tärkeintä, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat. Bändin vastaanottoon vaikuttaa aina päivän kunto ja tässä tarkoitan omaa. Vaikka bändi olisi hyvä, voi kuulija olla surkea. Ei ollut kohdallani ihan paras päivä, eikä fiilistä parantuneet olosuhteet. Pakko olla kuitenkin tyytyväinen, sillä tuskin tätä retkuetta näen toistamiseen, ehkä ainoastaan jos Izzy Stradlin intoutuu vielä messiin. En odota bändiltä myöskään uutta materiaalia. Appetite for Destruction riittää, se on sementoitu rockin historiaan.
Josh Tillman on esiintynyt Father John Misty -nimellä viimeiset viisi vuotta. Alter egon myötä hän on noussut vääjäämättömästi itsenäisten lauluntekijöiden eturiviin. Hän teki viime vuosikymmenellä soolouraa nimellä J. Tillman, mutta soitti myös rumpuja muutamien yhtyeiden riveissä. Maineikkaan Fleet Foxesin rumpalin sooloura herätti kiinnostusta täällä peräpohjolassakin. Father John Mistyn kolme albumia Fear Fun (2012), I Love You, Honeybear (2015 ja tänä keväänä julkaistu Pure Comedy ovat kukin julkaisuvuotensa merkkiteoksia. Father John Misty on vakiinnuttanut nopeasti arvostetun artistin aseman ja hänen näkemisensä elävänä on ollut itselläkin toivelistan kärkipäässä. Artisti piipahti Tavastialla syksyllä 2012, mutta sen missaaminen pakotti tällä kertaa matkustamaan Tukholmaan saakka.
teki viime vuonna Vampire Weekendin riveistä lähteneen Rostamin kanssa kehutun duettoalbumin I Had A Dream That You Were Mine. New Yorkissa vaikuttava Dennis Quaidia ulkoisesti muistuttava Leithauser osoittautui mutkattomaksi esiintyjäksi, vaikka ensivaikutelma loikin hänestä ryppyotsaisen kuvan. Turpakäräjille hän ei tullut, vaan soitti rullaavan keikan kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Keikka alkoi kappaleella Rough Up Going ( I Won’t Let Up). Perään kuultu Sick As A Dog toimi myös mainiosti, mutta Letihauserin paras osuma oli odotetusti albumin raastava avainkappale A 1000 Times. Leithauser tulkitsee laulujaan antaumuksella ja etenkin illan päättäneessä kappaleessa 1959 Hamilton vetäisi komeasti dueton molemmat osuudet. Ilta alkoi mainiosti. Ainoastaan jäin aprikoimaan, mitä Rostamin läsnäolo olisi tuonut lisää.
Father John Misty asteli kahdeksan hengen orkesterinsa kanssa lavalle klo 20:40. Screenille heijastui uuden albumin kuvittaneen Ed Steedin käden jälki. Father John Misty aloitti uuden albumin materiaalilla. Keikan aloitus on aina tärkeä, mutta tämä keikka ei yskinyt, vaan käynnistyi paremmin kuin koskaan. Neljän ensimmäisen biisin putki: Pure Comedy, Total Entertainment Forever, Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolution ja Ballad of the Dying Man tarjosivat livemusiikin riemujuhlan. Vaikka uusi albumi ei kokonaisuutena tavoita I Love You, Honeybearin tasoa, todisti aloitusnelikko, että uudet biisit toimivat elävänä paremmin.
Tuomari Nurmio julkaisi aivan tuoreeltaan uuden Dumarillumarei –pitkäsoiton. Sen verran tuore tapaus, että varsinainen levynjulkaisukeikka on vielä edessäpäin. Uudella albumilla mennään vahvasti puhaltimien tukemissa tunnelmissa, joten epäilemättä Blosaritkin nousisi lavalle. Bändin showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta Tuomari Nurmio antoi odotuttaa tunnin ennen kuin soitto alkoi. Dumari nousi lavalle perusköörin: rumpali Tohtori Hillilän, basisti Mitja Tuuralan ja kitaristi Miikka Paatelaisen kanssa. Ja niinhän siinä kävi, että heidän rinnalleen nousivat myös blosarit pasunisti Juho Viljasen johdolla.
Keikka alkoi radiohitiksi nousseella kappaleella Joutavia jorinoita ja kesti napakan tunnin. Encoren kaksi biisiäkin soitettiin samoilta asemilta, sillä lavalta ei mahtunut poistumaan takahuoneeseen. Siihen tuntiin mahtuikin melkoiset jamit. Settilista perustui lähes täysin dumarikamaan ja eritoten uunituoreeseen materiaaliin, mutta myös Dumari ja Spuget –albumiin (2013). Vanhoina helminä seassa tulivat Paha tyttö ja yleisön moneen kertaan huutama Tonnin stiflat. Kakkosena kuultiin Aki Kaurismäen leffassa Toivon tuolla puolen kuultu Skulaa tai delaa ja meno oli alusta asti säkenöivä. Tosin pitkään varttuneempi diesel-yleisö vain istui paikoillaan ja vasta oppupuolella intoutuivat tanssimaan bändin edessä. Keikan päätti uuden albumin päätösbiisi Virsi 666 ja se onkin parasta Tuomari Nurmiota pitkään aikaan. Hande voisi ikänsä puolesta jo keskittyä eläkeläisen kissapäiviin, mutta elinvoimaa näyttää riittävän ehtymättömästi miehessä, jonka kasvutarina on alkanut Kallion kivisestä kehdosta.
Keikkakeppi 