Tuntematon's avatar

Erja Lyytinen & Harri Taittonen @ Gallows Bird, Espoo, 17.12.2016

Blues on ollut perinteisesti vanhojen setien musiikkia, mutta Kuopiosta lähtöisin oleva Erja Lyytinen on sädehtivä vaihtoehto niin ikäluokkansa kuin sukupuolensa vuoksi. Hän ei ole Eric Claptonia leikkivä Arja Koriseva, vaan sangen taitava laulaja-lauluntekijä, jolla on hallussa slide-kitarointi. Erja Lyytistä voi luokitella lajityyppinsä kärkinimeksi Suomessa ja miksei myös laajemmassa mittakaavassa, sillä purjeet ovat vieneet häntä myös kansainvälisille vesille.

erjalyytinen3

Erja Lyytinen on kiertänyt tänä vuonna keikkalavoja ahkerasti. Rundit ovat ulottuneet Eurooppaan saakka. Takana on huikeat 120 konserttia ja vuoden viimeinen keikka osui olutharrastajien suosikkiravintolaan Gallows Birdiin Espoon Niittykummussa. Lyytinen on tehnyt tänä vuonna mittavan kiertueen Heikki Silvennoisen kanssa, mutta tällä kertaa Erjan aisaparina toimi kosketinsoittaja Harri Taittonen, jota Erja kutsui keikan aikana lempeästi Taittingeriksi. Itse pääsin todistamaan ensimmäistä kertaa Lyytisen taitoja.

Gallows Birdin nettisivuilla ilmoitettiin, että showtime alkaa klo 20. Kiirehdin ajoissa paikalle, sillä ilmaiset keikat pubeissa ja varsinkin pikkujouluaikaan saattaa vetää tuvat helposti täyteen. Samaan aikaan naapuriareenalla järjestetty Raskasta joulua -konsertti hillitsi onneksi potentiaalista tunkua. Kysyin baarimikolta tarkempaa soittoaikaa Lyytiselle, mutta artisti ei ollut kuulemma saapunut vielä taloon. Onneksi Gallows Bird tarjoaa mainiot olutvalikoimat, joten odottelu ei ollut piinaavaa. Lopulta Lyytinen kumppaneineen saapui taloon. Tähti roudasi muiden mukana soittokamat piskuiselle lavalle. Soundcheck ja tekniset viritykset tehtiin rauhassa ja soitto alkoi vasta lähemmäksi iltakymmentä. Duo Lyytinen ja Taittonen soitti kaksi settiä, joten ilta venyi puolille öihin.

erjalyytinenErja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.

Toisen setin aikana kuultiin illan ainoa suomenkielinen kappale Pohjoinen jää, joka nousi illan mieleenpainuvimmaksi biisiksi. Lyytinen on esittänyt itse säveltämäänsä biisiä aikaisemmin Heikki Silvennoisen kanssa yhteiskeikoilla. Lainakappaleista erityismaininnan arvoiseksi nousee Bill Withersin Just the Two of Us kuten myös Bobby ”Blue” Bland aikanaan esittämä ja sittemmin myös Whitesnaken versioima Ain’t No Love in The Heart of the City. Kosketinsoittaja Taittonen pääsi tulkitsemaan Elvis Presleyn Don’t Be Cruel -klassikon. Perusblues-osastolta kuultiin Muddy Watersia. Illan päättäneessä encoressa hoilattiin ensiksi yhteislaulantaa, mutta lopulta salongissa päästiin myös jouluisen juhlayön tunnelmiin, kun Erja esitti ikivihreän joululaulun Silent Night.erjalyytinen2

 

 

Tuntematon's avatar

Eppu Normaali @ Metro Areena, Espoo, 2-3.12.2016

Ensimmäisen kerran paketoin kaksi konserttia samaan artikkeliin. Perjantaina suomalaisen rokkitaivaan kiintotähti tarjosi Eput-elokuvan ensi-illan ja tämän päälle puoliakustisen keikan. Lauantaina oli vuoro toisintaa viime elokuun Ratinan stadionilla järjestetty 40-vuotisjuhlakeikka yhdessä Tampereen filharmonisen orkesterin kanssa. Minulla oli mahdollisuus osallistua molempiin.

Löysin Eppu Normaalin 1980-luvun alussa, mutta jätin yhtyeen vähemmälle huomiolle Imperiumin vastaisku (1988) -albumin jälkeen. Noihin aikoihin en päässyt vielä ikäni puolesta bändin keikoille, ja sitten kun olisi ollut mahdollista, se ei enää kiinnostanut. Näin Eppu Normaalin elävänä vasta 2009 Ruisrockissa. Siksipä tämä kahden keikan superviikonloppu maksoi missattuja hetkiä reppukaupalla takaisin.
Perjantain startti alkoi siis Eput -elokuvalla. Dokumenttielokuvan odotukset trailerin
pohjalta oli kehnot, mutta katsomiskokemus yllätti positiivisesti. Elokuvan vahvuus oli sen sujuva kerronta niin arkistomateriaalien, rekonstruktioitujen kohtausten kuin hauskojen anekdoottien osalta. Haastattelujen subjektiivinen kuvaustyyli tosin oli vieraannuttavaa ja nosti esiin kikkailun makua.  Se on turhaa, kun puhutaan kuitenkin suomirokin peruskalliosta. Joka tapauksessa Syrjän veljesten välistä suhdetta ja Eppujen alkutaivalta avattiin mielenkiintoisesti. Elokuva oli mitä mainioin lämmittely live-keikalle.ca61e822d1c529d_medium

Perjantain puoliakustinen keikka starttasi yllättävillä biisivalinnoilla, mikä oli virkistävää lauantain hittipotpuria vasten. Tarkoin harkitussa settilistassa kuultiin muun muassa yhtyeen aliarvostetuimmalta Cocktail Bar (1981) -albumilta poimittu Kuuvartalo yöllä. Enkä olisi uskonut kuulevani myöskään Aknepop -esikoisalbumi (1978) löytyvää avausraitaa Teen sinusta muusia. Loppua kohden suunta muuttui kohti tutumpia aikuisrokin säveliä. Akustisen setin parhaimmistoa olivat Balladi kaiken turhuudesta ja Kun jatsia kuunneltiin. Martti Syrjän lauluääni toimii edelleen laajalla skaalalla, sen todisti Pimeyden tango. Bändin taiteellinen johtaja Pantse Syrjä istui akustisensa kanssa aloillaan, mutta Juha Torvinen nousi välillä Martin kylkeen keikaroimaan. Sami Ruusukallio hoiti basson eleettömästi, mitä nyt virnisteli välillä rumpujen takana istuvalle Aku Syrjälle.img_0290

Espoon Tapiolassa sijaitseva Metro Areena tarjoaa hitusen intiimimmän vaihtoehdon Hartwall Areenalle. Vapaita iltoja on enemmän tarjolla, koska siellä ei pelata liigatason kiekkoa. Tämä on tervetullut lisä pääkaupunkiseudulle ja se alkaa olla kätevän matkan päässä, kun Länsimetro vihdoin avataan.  Perjantain akustinen setti esitettiin riisutussa ympäristössä. Visuaalinen panostus säästettiin lauantaille.

Perjantain setti sisälsi kaikkiaan 18 biisiä ja lopun hittiputki piti yleisön tyytyväisenä. Lauantain mammuttikonsertti tarjosi säveliä puolet enemmän ja iltaan mahtui kaikkien tunnettujen biisien lisäksi muutama harvinaisempi pala.  Epuilla alkaa olla areenakokemusta sen verran, että se alkaa olla isoilla lavoilla varsin uskottava. Martti Syrjän pitkän huiskea olemus mustassa t-paidassaan ja farkuissaan täyttää karismaattisen artistin piirteet helposti. Juha Torvisen jatkuva liike ja biisien lopetushypyt Syrjän kanssa ovat ehtaa nuorekasta suomirokkia. Vastaheränneen näköinen Pantse Syrjäkin kävelee hänkin välillä lavan eteen ja soittaa kitaraansa virkeästi.

img_0332Ensimmäisen kolmen vartin aikana bändi kutsui vieraaksi lavalle alkuperäisbasisti Mikko Saarelan, joka kävi tulkitsemassa biisin James Dean ja soitti bassoa myös Pidetään ikävää -kappaleen aikana. Illan ensimmäinen kolmas osa oli keikan parasta antia. Homma lähti liikkeelle Asustelaululla ja jatkui väkevästi kitarariffien saattelemalla Tien päällä taas -klassikolla. Jos akustisesti bändi oli vähän nuutuneen oloinen, niin sähkö toi Eppuihin virtaa. Lavalla nähtiin illan aikana myös vierailemassa suomirokin ikikasvo Safka Pekkonen ja taituripianisti Iiro Rantala kuten perjantainakin. 60-päinen Tampereen filharmonia saapui lavalle kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdattamana. Massiivinen orkesteri liittyi bändin tahtiin Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -klassikossa ja ensimmäinen reaktio oli, että miksi? Mikä on lisäarvo? Toisena filharmonian kanssa soitettu Jackpot osoitti sinfoniaorkesterin mukaan hyppääminen ei käy ongelmitta. Martilla oli vaikeuksia päästä kyytiin ilman Pantsen ja Samin jeesiä. Kun taas filharmonia liittyi Eppujen mukaan, homma taittui luontevammin. Neljäntenä kuultu Lensin matalalla 2 antoi vastauksen miksi Eppujen tukena kannattaa tarjota sinfoniaorkesterin isoa soundia. Siitä olikin hyvä lähteä puolen tunnin breikille.

img_0315Keikka jatkui filharmonisissa meiningeissä ja Sadan vuoden päästäkin (2005) -albumilta valittu Olin vain tuuli nousi jälkimmäisen puoliskon hienoimmaksi hetkeksi. Koko keikan aikana lavan reunoilla taustoilla olleet screenit olivat maailmanluokkaa, mutta filharmonian aikana projisointiin tuotiin grafiikkaa, joka oli melko kotikutoista. Jos laulettiin lentämisestä, niin taustalla nähtiin kömpelöitä pilviä. Jos taas hipit olivat rautaa, niin graafiset kukat olivat naiiveja. Olisi ollut parempi turvautua vain kameroihin, joiden tallentamat kasvokuvat heppujen kasvoista jaksavat kiinnostaa.img_0302

Filharmonian poistuttua lavalta Eppu Normaali jatkoi omillaan. Hyvä niin. Viimeinen kolmannes vei bändin taas uomiinsa. Urheiluhullun aikana Martti Syrjä esitteli kuuluisaa hauistaan ja Juha Torvinen liikkui kuin sulkapallokuningas. Viimeisistä biiseistä yllättävin poiminta oli juurikin Torvisen sävellys Yöjuttu. Yhteislauluun kannustivat klassikot Vihreän joen rannalla (kauan sitten) ja Kitara, taivas ja tähdet. Bändi palasi vielä encoreen ja palkitsi yleisönsä hienolla Kaikki häipyy, on vain nyt –kappaleella. Vihoviimeinen Njet njet palkitsi osuvasti täyteläisen ja liki kolmituntiseksi kasvaneen illan. Eppu Normaalin 40-vuotinen taival on poikkeuksellinen suomalaisessa rokkikartalla. Sitä olisi ollut hyvä todistaa jo 1980-luvulla, mutta parempi nyt kuin ei silloinkaan. Bändin luovuus on tyrehtynyt, mutta mittavaa ja monipuolista materiaalia kelpaa soittaa sadan vuoden päästäkin. Pantse tosiaan antaa aika ajoin vihjeitä, että kyllä se uusi albumikin jossain vaiheessa ilmestyy.img_0362

Perjantain settilista:

Lainelautailevan lehmän maha rock’n’roll

Kuuvartalo yöllä

Teen sinusta muusia

Poltan loppuun tupakin

Balladi kaiken turhuudesta

Minun aurinkolasit

Hiljaa huomiseen

Kun jatsia kuunneltiin

Pimeyden tango

Urheiluhullu

Joka päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Yöjuttu

Linnunradan laidalla

Kitara, taivas ja tähdet

encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Murheellisten laulujen maa

2. encore

Njet njet

img_0294

 

Lauantain settilista:

Asustelaulu

Tien päällä taas

Suomi-ilmiö

Vuonna 85

Ei sankariainesta

Akun tehdas

James Dean

Pidetään ikävää

Joka Päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Tahroja paperilla

Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset

Jackpot

Läpivalaistu

Hipit rautaa

Lensin matalalla 2

2. setti

Musiikkia rantalasta

Hiljaa huomiseen

Olin vain tuuli

Kun valot tulevat vastaan

Murheellisten laulujen maa

Pimeyden tango

Kun jatsia kuunneltiin

Baarikärpänen

Viihteen kuningas

Näin kulutan aikaa

Urheiluhullu

Kun olet poissa

Vihreän joen rannalla (kauan sitten)

Suolaista sadetta

Kitara, taivas ja tähdet

Linnunradan laidalla

Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Njet njet

Tuntematon's avatar

Weeping Willows (SWE) @ Sellosali, Espoo, 13.11.2016

 

Tyhjä esiintymislava on tunnelmallisesti valaistu, instrumentit lepäävät paikoillaan, soittajat valmistautuvat takahuoneessa. Tasan klo 18 alkaa kaiuttimista kuulua Frank Sinatran pettämätön tulkinta klassisesta Willow Weep for Me -kappaleesta. Ei siis epäilystä, mistä ruotsalainen Weeping Willows on napannut nimensä. 1950-luvun iso soundi nappaa Sellosalin tyylikkäästi pauloihinsa. Sinatran lämmittäessä pääesiintyjäkään ei voi olla ihan vaatimaton.

Ruotsalainen Weeping Willows on ollut aina tiedossa sen alkutaipaleesta lähtien ja satunnaisessa kuuntelussa, mutta nyt korkkaan vasta ensimmäisen keikkakokemuksen. Sain isänpäivälahjaksi lipun Weeping Willowsin keikalle ja parempaa lahjaa en olisi osannut toivoa, varsinkin kun keikka osui vielä samaiselle illalle.

ww2Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.

Weeping Willows aloitti kaksiosaisen konsertin edelliseltä The Time Has Come (2014) -albumilta löytyvällä kappaleella The World Is Far Away. Keväällä julkaistun Tomorrow Became Today –albumilta valittu Go Find Your Happiness piti tunnelman yllä. Yhtyeen keulahahmo Magnus Carlson kirjoitti uuden albumin nimikappaleen vuosi sitten kuolleen isänsä muistolle ja siitä tuli luontevasti tämän päivän hymni. Värisyttävä sävellys on eittämättä kuluvan vuoden komeimpia kappaleita. Carlson on laulajana Pohjois-Euroopan tasokkaimpia, joka pystyy tulkinnallaan kamppailemaan helposti niin Elvis Presleytä, Topi Sorsakoskea kuin Morriseyta vastaan. Ryhdikkäässä ruskeassa puvussaan hän hallitsi lavaa elegantisti kuin Roy Orbison. Carlson oli omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen puheliaalla tuulella ja mies suolsi ruotsia, suomea ja englantia sekaisin. Magnus vaikuttaa spiikatessaan varovaiselta kaverilta, mutta kun laulun vuoro tulee, niin mies on itse varmuus.ww3

Muu bändi hoiti yhtä vakuuttavasti oman tonttinsa. Bassoa soitti bändin ainoa ulkojäsen Anders Kappelin. Varsinaiset jäsenet Rumpali Anders Hernestam, kitaristi Ola Nyström ja multi-instrumentalisti Niko Röhlcke soittivat yhteen saumattomasti. Riisuttu bändi saa kuitenkin aikaan ison soundin, vaikka albumeilla kuultavat isot jousisovitukset ja torvet puuttuvat. Hetken bändi yritti kuulostaa suomalaiselta rautalangalta kappaleessa Let the River Flow. Carlson kertoi Topi Sorsakoski & Agentsin klassikkoalbumin In Beat olleen yhtyeen suuri esikuva. Yllättävän lyhyeksi jäänyt ensimmäinen setti päättyi kappaleseen I’d Do Anything For You.

Sellosalin konserttimeininkiin kuuluu reilu väliaika, jolloin kahvitellaan kuten teatterissa. Siinä ehtii myös juoksemaan automaatille nostamaan käteistä, jos haluaa ostaa bändin levyjä. Silti tauko katkaisi hienoksi viritetyn tunnelman. Toinen puoliaika vaatii aikansa, jotta pääsee takaisin oikeaan moodiin. Weeping Willows teki sen helpoksi aloittaessaan kakkossetin komeasti Fear & Love (2007) -albumin uljaalla kappaleella The Moon Is My Witness. Perään kuultu It Takes A Strong Heart to Love jatkoi samaa rataa. Varhaiselta Endless Night (1999) -albumilta kuultiin While I’m Still Strong ja tuore My Love Is Not Blind. Molemmissa kappaleissa epätoivosta kipinöi kuitenkin optimisimia. Sitten koitti se hetki, jota ei osannut odottaa. Esa Pulliainen oli vieraillut Tavastian keikalla ja esittänyt Surujen kitaran Weeping Willowsien kanssa. Nyt Bändi hoiti sen ilman Pulliaisen legendaarisesti pillittävää kitaraa, mutta silti se nousi illan yhdeksi kohokohdaksi. Magnus Carlson artikuloi suomen kieltä kerrassaan komeasti. Suomi-linja jatkui kun tämän jälkeen kuultu True To You sai myös viittauksensa sekä Jani & Jetsettersin Viileää että Eläkeläisten Humppa sujuu cover-versioihin. Varsinainen setti päättyi irtonaiseen Wait For Love To Grow -kappaleeseen.

wwSellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land.

Kokonaisuudessaan hieno, harkitusti kasattu, tunnelmallinen keikka, joka sai suonet virtaamaan ja valtimot sykkimään. Weeping Willows on emotionaalisten ihmisten musiikkia ja erityisesti tällaisena päivänä se toimii kaihomielisille isille. Kun Magnus Carlsonin poistui viimeisen kerran lavalta, huikkasi hän takahuoneeseen, että varatkaa yksi lonkero. Se on konkreettinen esimerkki siitä miten paljon Weeping Willowsin kundit pitävät suomalaisesta kulttuurista.

ww4

Tuntematon's avatar

Joshua James (US), Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen (Fin), Louhisali, Espoon Kulttuurikeskus, 16.9.2015

Vajaa yhdeksän kuukautta kulunut edellisestä vierailusta ja taas Utahin ihme Joshua James saapuu Suomeen. Nyt mies astui jo kolmannen kerran maaperällemme, mutta tällä kertaa hänellä oli bändi messissä. Joshua Jamesin edellinen sympaattinen Sellosalin veto oli sen verran tuoreessa muistissa https://keikkakeppi.com/2015/01/31/joshua-james-us-ninni-poijarvi-mika-kuokkanen-feat-olli-haavisto-sellosali-espoo-28-1-2015/, että ilman bändihoukutinta olisin jättänyt keikan helposti väliin. Eikä mies ollut julkaissut tässä välissä uutta materiaalikaan. Toisaalta konsertin sijainti Espoon sydämessä veti myös puoleensa.

Vaihtoehtoisen folkrokin sanansaattaja Joshua James soitti minikiertueella Espoon lisäksi Turussa, Kouvolassa ja Helsingissä. Aloituspaikaksi oli valikoitunut Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisali, joka on muutamasta vedosta tullut jo itsellekin tutuksi. Louhisali on muuttanut jäykän konserttisalin onnistuneesti klubimaiseksi, josta voisi ottaa mallia moni muukin kulttuurisali. Osa katsomosta on purettu ja lavan eteen asetetut pöytäryhmät tekevät ilmeestä baaritiskeineen lungimman.

FullSizeRenderJoshua Jamesin kiertue alkoi himmeiden tähtien alla, sillä jätkien soittokamat olivat jääneet Pariisin lentokentälle. Onneksi homma taittui lainakamoillakin komeasti. Viime keikan tapaan illan aloitti kuitenkin lämmitetlijäduo Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen. Tällä kertaa he soittivat ilman Olli Haavistoa, jonka steel-kitarointia vähän jäi kaipaamaan. Ninni ja Mika ovat Joshua Jamesin ystäviä ja heidän ansiokseen voi lukea, että Jamesin jengi käy täällä näinkin usein. Poijärvi ja Kuokkanen soittivat pääosin omaa tuotantoa sekä edelliseltä Vagabond Moon (2013) että tulevalta All Them Pretty Things –albumeilta. Heidän osuutensa alkoi kuitenkin tulkinnalla Dolly Partonin 9 to 5 –kantriklassikosta. Settilistaan mahtui myös mainio sovitus delta blues –standardista Rollin’ and Thumblin’. Poijärven ja Kuokkasen esityksestä oli helppo päätellä, että kaksikko vaalii amerikkalaisen jyvämusiikin perinnettä kunniakkaasti ja uuden materiaalin perusteella voi todeta, että edelleen osuu laariin.

Joshua James soitti edellisen kerran duettona kitaristi Evan Coulomben kanssa hienon keikan. Nyt heidän FullSizeRender-1lisäkseen lavalle nousivat basisti David Isaac Russell ja rumpali Timothy George ja eittämättä rytmiryhmä toi Joshua Jamesin lauluihin laastia. Aloitusbiisi Mystic näytti suunnan; pääosin kappaleita kuultiin miehen toistaiseksi parhaalta pitkäsoitolta From The Top Of Willamette Mountain (2102), mutta sekaan mahtui myös Sing Songs (2009) EP:ltä kuultu letkeä Crooked Arrow ja Broke, joka on mainio laulu Well, Then, I’ll Go to Hell (2013) –albumilta. Eipä ollut yllätys, kun tunnelmallisen Cheyenne, Wyoming –kappaleen tueksi nousivat lavalle parivaljakko Poijärvi & Kuokkanen. Niin heidät viimeksikin kutsuttiin Sellosalissa stagelle. Duo jeesasi vielä So Did I -kappaleen aikana, joka on yksi Joshua Jamesin merkkiteoksista. Esperanza sai takanani istuneet hispaanialaiset innostumaan, kun Jamesilta taittua komeasti myös espanjan kieli. Päätöskappale Feel the Same rinnasti Joshua Jamesin komeasti Ryan Adamsin parhaimpiin. Varsinaisen keikan päälle kuultiin pari encorea, joista viimeinen Coal War on Joshuan läpimurtokappale ja edelleen se tunnetuin iskusävelmä.

Kahden kombon keikka maksoi 17.50€ ja kohtuuhinta vetikin salin puolilleen väkeä. Tästä voi kiittää kaupungin kulttuuritoimea, koska ilman tukea tuskin tälllaiseen hintaan Joshua Jamesia bändeineen sekä laatulämmittelijää olisi saatu. Jos vielä kaupungin hallinnoimien konserttipaikkojen tiedotukseen satsattaisiin, saataisin salit helposti täyteen. Tämä ei ole Espoon ongelma, vaan monta kertaa menee ohi hyviä artisteja myös Helsingin konserttisaleissa. Tosin nyt olen ollut valppaana, kun Savoy tarjoaa herkkua ensi torstaina.Joshua James

Tuntematon's avatar

Matti Johannes Koivu @ Louhisali, Kulttuurikeskus, Espoo 6.3.2015

mjk Matti Johannes Koivu on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen singer-songwriter perinteen kärkikastiin. Ei mies soittolistoilla juhli, eikä täytä isoimpia konserttisaleja, mutta on saanut uskollisen kuulijakunnan, johon itsekin väitän kuuluvani. Löysin Koivun Ultramariini -yhtyeestä, joka on edelleen 2000-luvun hienoimpia suomalaisia pop-yhtyeitä, vaikka ei olekaan aktiivisessa toiminnassa. Koivu on soittanut myös Sairio Shoreline Pathway –nimisessä kokoonpanossa, johon en ole perehtynyt, mutta bändi ei ole tietääkseni enää kasassa. Sen sijaan Koivu on ollut sooloartistina työteliäs. Tuorein Kauneimmat meistä on miehen viides soololevy, joka sisältää omaa tuotantoa. Parhaiten Koivu tunnetaan cover-albumista Irwin Goodmanin lauluja, jolla mies pisti Irwin Goodmanin sävelet ja Vexi Salmen sanat hienovaraisella ilmaisulla uuteen uskoon.

Kauneimmat meistä on levy, joka on Koivun helpommin lähestyttävä albumi, mutta säröttömän ilmeensä vuoksi kliinisin. Koivu on aikaisemmin säveltänyt kappaleensa pianovetoisesti, mutta nyt biisit on synnytetty kitaran avulla. Single-julkaisu Tyhjäksi jätetty on radiosoittoystävällinen ja jatkaa edellisen Matti Johannes Koivu (2013) -albumin Jos muutat mielesi –hitin tarttuvaa linjaa. Muuten albumi sisältää edelleen tuttua sulavaa herkistelyä. Uuden levyn julkistamiskeikka pidettiin yllättäen Espoon Tapiolan Kulttuurikeskuksessa. Toisen maailman nimi –kappaleen alkupuheissa mies kertoi saaneensa lauluun idean juuri matkustaessaan Espoon Ikeaan. Kyllä, Espoo on monesta näkökulmasta toinen maailma, mutta samanlaisia ihmisiä sielläkin asuu kuin ensimmäisessäkin maailmassa ja siksipä Louhisaliin oli saapunut runsaslukuinen joukko Matti Johanneksen ystäviä.mjk2Kulttuurikeskuksessa oli hulinaa, sillä naapurisali veti paikan päälle stand-up komiikan ystäviä. Louhisalin puolella oli vakavampi, mutta poikkeuksellisen lämminhenkinen tunnelma, kun Koivu esitti yhtyeensä kanssa eteeristä, mutta hyvin kulkevaa repertuaariaan. Levynjulkaisujuhla keskitti setin luonnollisesti uuteen materiaaliin, mutta Koivu soitti useita poimintoja aikaisemmasta tuotannostaan. Pitkästä aikaa parraton Matti Johannes Koivu soitti itse akustista kitaraa ja flyygeliä, kun hänen ympärillänsä oli varmaotteinen ja taidokas trio. Sähkökitaraa soitti Antti Rajala, jolla on pitkä historia Koivun kyljessä. Rumpali Jari Salminen on myös Koivun vakikalustoa, mutta miehen soittoa on kuultu useissa kotimaan eturivin artistien seurassa (mm. Anna Puu, Chisu, Kaija Koo). Bassoa soitti Eeva Koivusalo, niitä harvoja naispuoleisia kärkibasisteja, joka on tuttu omasta Fat Bullets -bändistään, mutta myös yhteyksistä legendaariseen Se-yhtyeeseen, Maritta Kuulaan ja Kerkko Koskiseen. Koivusalo hoiti tyylikkäästi Salmisen kanssa myös taustalaulut. mjk-bändi Liput keikalle maksoi 17,50€ ja sitä vastaan saatiin puolentoista tunnin keikka, 16 huolella valittua ja leppeillä välijuonnoilla alustettua laulua. Louhisali oli jälleen tehty klubin omaiseksi, kun osa katsomon penkkiriveistä oli purettu ja lavan edustalle oli asetettu pöytäryhmiä. Onneksi pääsin pöytään istumaan ja sain uuden kulman katsoa keikkaa Louhisalissa. Salin laidalle oli pystytetty myös baari, josta saattoi hakea viinit keikan kostukkeeksi. Baari oli auki koko keikan, mutta sen verran intiimiä meininkiä Koivu yhtyeineen tarjosi, ettei siellä kehdannut rampata. Eikä tarvettakaan, sillä keikka imi syövereihinsä. Baariratkaisu poisti konserttisalin pakolliset väliajat, jotka katkaisisivat ikävästi keikkojen rakenteen. Väliajat sopivat teatteriin ja oopperaan, missä dramaturginen näytösajattelu on jo osa käsikirjoitusta.

Keikka starttasi uudella materiaalilla. Emme muistele maanantaita oli mukaansa tempaava aloitusbiisi ja Kauneimmat meistä tyypillistä Koivun tunnelmointia.  Puuhastellen (2006) debyyttialbumilta kuultu Odota, odota vei keveämmin 1960-luvun beat-tunnelmiin. Uuden albumin avausraidan Lupaa ettet lähde koskaan Koivu omisti pienelle tyttärelleen, joka kuunteli appelsiinin kokoisten kuulosuojaimien alta isänsä liikuttunutta tulkintaa. Koivu kostui silmäkulmistaan niin, jos empaattinen yleisökin, että kadotti ajoittain äänensä. Sympatiapisteet oli taatut. 80-luvun lapset kappaleen Matti Johannes siirtyi soittamaan flyygelillä ja kappale onkin Koivun suuria elegisiä kappaleita, joilla hän heijastelee usean sukupolven utopioita ja pettymyksiä. Heti perään kuultu Tyhjäksi jätetty ja Sano joku sana palauttivat rennon rullaavan tunnelman. Optimistinen Elämä heittelee on uuden materiaalin tarttuvimpia ralleja, jossa Koivusalon ja Salmisen tarkka taustalaulu pisti kappaleen soimaan päässä vielä kotimatkallekin. Varsinaisen setin päätti maalauksellisen kappale Tunnen muuttuvan maan.

Encore alkoi Matti Johanneksen soittaessa yksin flyygelin ääressä kaihomielisen Kalastajan. Bändi liittyi toiseen encoreen, jona kuultiin illan paras biisi: Ikuinen laulu ei jättänyt ketään kylmäksi. Viimeisenä kappaleen kuultiin odotettu Kiitokset, joka on tuttu Koivun toistaiseksi parhaalta kakkossooloalbumilta Kovat piipussa (2007). Kiitokset lensi yleisöstä bumerangina takaisin. Matti Johannes Koivu ja bändi ansaitsivat tanakat aplodit tyystin. mjk3Settilista:

Emme muistele maanantaita

Kauneimmat meistä

Odota, odota

Toisen maailman nimi

Paratiisi lasilla

Aulanko

80-luvun lapset

Tyhjäksi jätetty

Sano joku sana

Kuinka puu kaatuu

Jos muutat mielesi

Elämä heittelee

Tunnen muuttuvan maan

Encore

Kalastaja

Ikuinen laulu

Kiitokset

Tuntematon's avatar

The Potatoes @ Bar Oravanhäntä, Espoo 6.12.2014

Tapiolan Oravannahkatorilla vanhan liikekeskuksen toisessa kerroksessa sijaitsee pieni pubi nimeltä Oravanhäntä. Sellainen pesä, jonne ei ensimmäisenä kuvittelisi elävän musiikin lyöntiä vaan paremminkin kaljaveikkojen sammaltamista. Ulkokuori voi pettää, sillä sammalhuoneessa vietettiin pikkujoulua harvinaista herkkua tarjoten. Tapiolalaisjuuret omaava The Potatoes pitää kiinni perinteistään ja soittaa säännöllisesti kerran vuodessa kotikulmillaan.

Oravanhäntä ei ole räkälä, vaikka nuhjuinen ulkomuoto sellaisesta antaa vihiä. Baarissa on ystävällinen henkilökunta, kohtuullinen valikoima oluita, biljardipöytä, erinomainen jukebox ja ylipäätään välitön tunnelma. Normaalisti Oravanhäntä kerää väkeä vain muutaman kourallisen, mutta itsenäisyyspäivän iltamat vetivät keinuvan kehtolinnan täpötäyteen.

The Potatoes on pitkän linjan instrumentaalirock-orkesteri, joka on ollut kasassa 1980-luvulta lähtien. Muusikoiden piireissä bändi on saavuttanut arvostusta, mutta suuren yleisön tietoisuuteen potut eivät ole päässeet. The Potatoes on julkaissut yhden ep-levyn ja kaksi pitkäsoittoa, joista tuorein Round the World on vuodelta 2003. Satunnaisesta keikkailusta huolimatta bändi on edelleen kasassa täysin alkuperäisessä kokoonpanossa. Nelimiehinen poppoo koostuu Kitaristi Mikko Lankisesta, kosketinsoittaja Antti ”Äpryk” Ahvenaisesta, rumpali Jari ”Hirkka” Hirvosesta ja basisti Kimmo Lehtolasta. Bändin groovea hippamusiikkia voi verrata Booker T & MG’s kaltaisen urkusouliin, jossa on kuitenkin vahva rooli Mikko Lankisen täsmällisellä kitaroinnilla. Ihan Laika & The Cosmonautsin rautalankameininkiä pottujen soitossa ole, muttei ei siitäkään kauaksi jäädä, sillä Lankinen on herkistellyt kitaransa kanssa myös Laikan legendaarisessa kokoonpanossa. Suurelle yleisölle Lankisen soitto on kuitenkin tuttua J. Karjalaisen hiteistä.

Potut1 Potut3Keikka alkoi vartin yli kymmenen ja pottukattila alkoi porista vengaavasti heti ensi iskusta. Shown aloitti lennokkaasti One Mint Julep ja kaikkiaan keikkasetti sisälsi 15 biisiä, joista suurin osa on omatuotantoista. Sekaan mahtui muutama cover, joista George Harrisonin Beatles-sävellys Something kuultiin keikan puolivälissä, varsinaisen setin päätti Booker T & MG’s cover Melting Pot ja Frank Sinatran The Strangers in the Night –ikivihreästä soitettiin veikeä versio encorena. Oma tuotanto ei kuitenkaan kalpene klassikoiden rinnalla. Ahvenaisen urut suoltavat messevää melodiakulkua ja Lankinen on velho kitaristiksi, mutta rytmiryhmää ei pidä lainkaan väheksyä, sillä Lehtolan ja Hirvosen terävästä soitosta ei huomaa, että äijät paiskivat päivätöikseen aivan muuta kuin musisointia. Pottujen soitosta paistoi varmuus ja vetreys, vaikka keikat ovat harvassa. Soitannasta paljastui myös leikkisyyttä, joka kelpasi joraavalle yleisölle. Sen verran väkeä oli, ettei pitkäkään jätkä tahtonut kunnolla nähdä bändiä, mutta eipä baarissa ollut erityistä esiintymislavaa, vaan kundit olivat ahtautuneet baarin nurkaan. Pottuja ei oltu tultu katsomaan pelkästään tapiolalaisten voimin, vaan yhtyeen ystäviä oli saapunut kauempaakin. The Potatoesin keikka oli ilmainen, mutta uskon, että tapiolalainen keskiluokka olisi ollut valmis vaikka maksamaan sisäänpääsystä. Todennäköisesti bändin kulut korvattiin komeasti oluen myynnillä, jota taisi mennä tynnyreittäin. Sen verran pottuyleisö oli muuseissa.

Oravanhännän kaltaisissa pikkubaareissa on hyvänä puolena se, että kunnon takahuonetta ei ole. Näin muusikot saapuvat  kapakan puolelle jäähdyttelemään ja silloin on helppo mennä juttusille. Vaihdoin muutaman sanan sekä Lankisen että rumpali Hirkan kanssa ja kannatti, sillä toinen löi käteen settilistan ja toinen cd-levyn. Biisilistasta paljastui mielenkiintoinen seikka, että tilanteen mukaan bändi soittaisi ylimääräisinä kappaleina peräti yhdeksän biisiä. Nyt encore jäi yhteen ainokaiseen kappaleeseen. Liekö bändin näkökulmasta yleisön meininki ollut vähemmän intomielistä? Yleisöstä katsottuna bändin groovy soitanta ei tehnyt ähkyksi ja muutama extrastyge olisi varmasti vielä maistunut. Joka tapauksessa herkullinen keikka Tapiolan lähiöbaarissa. The Potatoes tuli nähtyä vihdoinkin ja siitä olikin hyvä lähteä Oravanhännästä torkkumaan unien kultalaan.

The Potatoes -settilista:

1.One Mint Julep 2. Califronia Rag 3. Windy 4. Music to Watch Girls By 5. Hagalund 6. Groover 7. Down in the Dumps 8. Fadeaway 9. Something 10. Bounce 11. Wham 12. Can’t Be Still 13. Count Me 14. Get Out 15. Melting Pot + encore: The Strangers in the Night

Kuvat: Jokke Kirmonen

Tuntematon's avatar

Angélique Kidjo (BJ) @ April Jazz, Espoo 27.4.2014

Tätä nykyä afropopin ykkösmimmi on Angelique Kidjo. Hänen harteilleen on laskettu äiti Afrikan viittaa, mutta myös maanosansa ykkösdiivan manttelia, eikä ihme, sillä Kidjo pitää iloisesti meteliä niin muusikkona kuin Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä. Kidjo on ollut allekirjoittaneellekin tuttu nimenä ja satunnaisradiosoittoina kuten Agolo -hittinsä vuoksi, mutta koskaan en ole Kidjon tuotantoon perehtynyt, saati konserteissa käynyt.

Espoon Tapiolassa järjestettävä April Jazz on ollut vuosia toivelistalla. Joka kevät olen tutkaillut festarin korkeatasoista jazzin ja rytmimusiikin ohjelmatarjontaa, mutta kertaakaan en ole päässyt paikan päälle. On syytä ihmetellä, sillä lähempää ei festivaalia enää voi löytää. Meikäläisellä on April Jazz Areenalle matkaa muutama kiven viskaus. Tänäkin vuonna ohiheitto oli lähellä, sillä visiitti osui arpomisen jälkeen vasta päätöskonserttiin.

Angélique Kidjo on alun perin kotoisin Länsi-Afrikasta Beninistä ja hänen koko nimensä on sellainen nimikaunotar, josta Gösta Sundqvist olisi voinut tehdä kevyesti biisin. Koko litanja kulkee näin: Angélique Kpasseloko Hinto Hounsinou Kandjo Manta Zogbin Kidjo. Artisti on asunut jo vuosikymmeniä Ranskassa ja nyttemmin New Yorkissa. Poikkeuksellisen äänen omaava Kidjo aloitti uransa Pariisissa taustalaulajana, mutta pian tie vei sooloartistiksi.IMG_4196

Heti ensikokemuksesta voin todeta, että Angélique Kidjo on yltiöreipas ja rutinoitunut viihdyttäjä, joka pistää itsensä likoon niin laulunsa kuin lavaliikehdintänsä osalta. Kidjon hame pyörii, kädet hakkaavat rumpua ja tästä kokonaispyörteestä innostuu jopa normaalisti kankea suomalainen yleisökin eläytymään vapautuneesti. Diivan piirteitä en tahdo Kidjon olemuksesta löytää sitten millään.

Kidjo kiertää pätevän nelihenkisen orkesterin kanssa. Basisti Ben Zwein ja rumpali Daniel H Freedman luovat rytmiryhmällään vankan afrofunkpop-pohjan, minkä päälle kitaristi Dominic Jamesin on helppo istuttaa eloisat melodiat. Dominic James osaa myös vuorovaikutuksen Angélique Kidjon kanssa. Heidän välillään on leikkimielistä jännitettä ja kiusoittelua. Lavan takalinjoilla ja afrikkalaisia perkussioita lyövä Magatte Sow vie esityksen viimeistään beniniläisiin maisemiin.

Angélique Kidjo julkaisi tammikuussa tuoreen albumin nimeltä Eve, jonka materiaalista settilista pitkälti koostui. Awalole tarjosi melodisimmat hetket, jonka taustoja orkesterin kundit lauloivat komeasti. Herkimpiä hetkiä tarjosi Cauri, joka sammuttaisi tuutulauluna monen uneliaan ajovalot. Kidjo laulaa sujuvasti usealla kielellä. Angéliquelta taittuu fon, ranska, youruba ja tietenkin englanti, jolla hän lauloi mm. uutuuslevyn nimikappaleen Eve.

Keikan loppupuolella yhteislauluna hoilattu gospeltunnelmia tavoitellut hitti Afrika sai teltan seinät pullistumaan. Kidjo kiersi yleisön seassa ja jakoi kahdenkeskisiä tanssihetkiä tai siltä se etäältä näytti. Angélique Kidjo on yllättävän pienikokoinen nainen ja lavaltakaan häntä ei tahtonut pitkä mies kunnolla nähdä, ja varsinkaan yleisön seasta tanssimasta. Sitten Kidjo houkutteli ujot suomalaiset lavalle, ja niin kuin aina, lapset ovat rohkeimpia ja nytkin lavan etureunan täytti reippaat juniorit. Eräältä pikkupojalta Kidjo nappasi hatun päästä ja sovitti omaan nuppiinsa. Hyvin se Angéliquen päähän istui mutta osoittautui kuumaksi. Kidjo kertoikin vitsikkäästi, miksi pitää lyhyitä hiuksia. Pitkät hiukset ovat kuumat ja niissä on Kidjon mukaan järjetön huolenpito shampoopesuineen ja kuivatuksineen. Kidjo aloitti lavalla loputtoman tanssii yleisön kanssa –show’n, missä kukin lavalle noussut sai vuorollaan vetää soolonumerot. Siinä vaiheessa olin seurannut jo puolitoista tuntia konserttia ja kiintiö alkoi täyttyä. Jos olisin tanssiorientoitunut heiluja, niin lavalle mars, mutta kun tulin katsomaan Kidjoa, enkä yleisön vaihtelevia tanssinumeroita, päätin poistua takavasempaan. Keikka jäi kesken, mutta toivottavasti en musiikillisesti missasin mitään erityistä. Tästäkin annista jäi tyydytetty olo.

Angélique Kidjo on syntynyt laulamaan, mutta myös puhumaan. Hänen esityksestään sai maksaa 39€, mikä ei järisyttävän paha hinta ole, mutta jos mainoksessa ilmoitetaan, että liput
33,50 € alkaen, niin silloin 39€ tuntuu kiskurihinnalta. Harvemmin näille keikoille eläkeläiset, varusmiehet ja lapset ensimmäisinä rynnivät, vaikka pitäisi. Nimittäin Kidjo puhuu paljon biisiensä väleissä, ja asiaa, yleensä naisten ihmisoikeuksista. Hän ei saarnaa, eikä julista, mutta välittää karismaattisesti viestiä, että meidän on herättävä toimimaan kuten tällä kertaa lapsi- ja teiniavioliittojen puolesta, joita Beninissä edelleen valitettavasti esiintyy ja sulkee monien nuorten naisten potentiaalin tulevaisuudessa. Näistä asioista on hyvä kiertää valistamassa, mutta voi kun sanoma kantautuisi niidenkin korviin, jotka eivät Kidjoa käy kuuntelemassa.IMG_4201

Tuntematon's avatar

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo 24.9.2013

Jos viime viikkoinen Kauko Röyhkän ja Nartun salikonsertti ja erityisesti ympäristö asetti ristiriitaisia tunnelmia, niin tänään tilanne oli huomattavasti parempi Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa, minne tuoreen Eläköön -albuminsa kylkiäiseksi pystytetty Jonna Tervomaan kiertue saapui. Espoo sai olla tourin kärkipäässä ja pienestä alkukankeudesta huolimatta illasta kehkeytyi miellyttävä ilta. Ensinnäkin Louhisalista oli tehty Louhi café. Tunnelmallisen klubiympäristön kaltaista tilaa ei salista saatu, mutta iso askel otettiin Sellosalin kankeudesta. Nimittäin Louhisalin penkkirivejä oli poistettu niin, että lattialle oli kasattu 15 pöytäryhmää, missä jengi saattoi istua kuin ravintolassa. Etuoikealla sijaitsevasta baarista saattoi tilata juomia keikan aikanakin. Tämä on poikkeuksellista konserttisali-iltamissa. Itse tosin saavuin tapojeni mukaan viime tippaan, jotta piti istua katsomon takaosaan. Sieltä onkin hankalampi piipahtaa baarin puolelle, joten tämä keikka mentiin kuivin suin. Muuten mentiinkin konserttisalin protokollan mukaan. Keikka alkoi klo 19 ja jengi istui hissukseen, kylläkin kappaleiden välissä innokkaasti taputtaen. Jonna totesikin parin ekan biisin jälkeen: ”Kiesus, että ootte hiljaa… tähän sopisi yskimistauko”. Siihen joku yskäisikin. Jonna oli muutenkin puheliaalla tuulella ja höpötteli mukavia itseironisia läppiä.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Espoo

Tervomaa lupaili keikan kattavan pääosin uuden albumin biisejä. Ja niinhän siinä kävikin, että uusi platta soitettiin läpikotaisin. Keikka alkoi hienosti hauraasta hitaasti uljaaksi teokseksi kasvavalla Vastaranta -biisillä. Kakkosena kuultu Tulta päin haki muotoaan ja osoittautui uutukaisen vähiten kiinnostavammaksi biisiksi. Sitten olikin vuoro parilla vanhemmalla rallilla. Parempi loppu (2007) -albumilta kuultiin Läpikulkumatkalla ja heti perään road-biisien äiti Tänään lähdetään, joka sai yleisön kaivamaan kännykkäkameroitaan tähtäysasemiin. Hassu yhteensattuma meikäläisen keikkakokemusten lähihistoriassa, sillä  Jonna kertoi biisin tuovan mieleen Kauko Röyhkän ja yleisö hörähtikin kun Jonna jatkoi mielikuvan olevan nuoren naisen fantasiaa. Niin. Jonnahan on vasta 40 -vuotias nuorukainen. Meno jatkui rapsakkaasti, kun Halo (2004) -pitkäsoiton klassikko Se ei kuulu mulle sai yleisön jo laulamaan hoosiannaa, tosin Jonnan kannustamana.

Jonnan ääni oli kunnossa. Ääni tuntuu iän myötä vaan saavan entistä enemmän karismaa, sitä käheyden ja puhtauden harmoniaa, joka on suomalaisten naislaulajien joukossa poikkeuksellista.  Jonna joutui kuitenkin kostuttamaan kurkkuaan tiuhaan välihuikilla. Taitaa useamman vuoden keikkatauko vaatia vielä rutiinia. Keikka jatkui kuitenkin tasokkaalla uudella materiaalilla. Täällä ei ole mitään nähtävää osoittautui levyversiota rikkaamaksi. Mainio Kirkonrotat vei Jonnan lapsuuden maisemiin Forssaan ja se Sydän-Hämeen verkkaus hohkaakin Jonnan esiintymisessä positiivisena harkitsevaisuutena. Helmiä ja Sikoja -leffaan tehty Juice Leskis-tulkinta Rakkauden haudalla on kasvanut kestäväksi Tervomaa-klassikoksi. Sitä kuulee mieluummin kuin alkuperäistä.

Uuden levyn tarttuvampia ralleja oleva Ihme aloitti menevämmän osuuden, jota jatkoi Aika kultainen ja ehkä Jonnan discoin biisi Yhtä en saa, joka on kansalle tuttu hitti kakkosalbumilta Neljä seinää (1999). Tuoreen tulkinnan sai myös  Et tahdo tietää, joka on ehkä Jonnan uran punkeimpia, vaikkei punkista sinänsä ole kyse. Biisin sanoituksessa on vaan jotain poikkeuksellista kaunistelematonta suoruutta. Ja kappas, siihen osui myös täysin vahingossa tapahtunut mikkitemppu. Mikrofoni oli pudota statiivilta, mutta hyvillä reaktiolla varustettu Jonna nappasi mikin käteen ja hämmensi itsensä ehkä enemmän kuin yleisön.

Jonna Tervomaan historia on pitkä. Matkaa on taitettu tenavatähteydestä saakka, mutta varsinainen aikuisiän ura on sekin kestänyt jo 15 vuotta.  Jonna teki yhteistyötä pitkään Jussi Jaakonahon kanssa ja parivaljakosta tuntuikin kehkeytyvän jotain ikiaikaista. Työparin viimeinen yhteinen tuotos Parempi loppu -albumi oli kuitenkin päätepiste tai alku pitkälle tauolle, joka toivottavasti ei ole pitävä. Menneisyys sikseen. Nyt Jonna on palannut kuuden vuoden tauon jälkeen kehiin ja ilman Jaakonahoa. Uusi albumi on synnytetty uusin voimin ja tuottajaksi on valittu Eppu Kosonen, jolla on historiaa mm. Samuli Putron kanssa. Ensireaktio uuteen albumiin ei ollut estoton. Ensi singejulkaisut olivat lupaavia, mutta kokonaisuuden sulattaminen on vaatinut enemmän aikaa kuin aikaisemmat. Nyt puhuu kuitenkin Jonna Tervomaa -fani.

Louhisalin keikka mursi ennakkoluuloja ja todisti, että uudet biisit toimivat elävänä väkemämmin kuin ehkä hitusen keskitempoiseksi jääneessä albumituotannossa. Uusi bändi on toimiva ja ei eroa paljoa edellisestä kokoonpanosta. Kitaristi Jaakko Murros on Jonnan sanoin kitaransoiton tohtori ja ei häviä Jaakonaholle. Basisti Mikko Määttä ja rumpali Santeri Saksala luovat turvallisen pohjan, johon kosketinsoittaja Jere Ijäksen on helppo sormeilla biisien lihalliset osuudet. Uusi kokoonpano ei yllättänyt, mutta toi kuitenkin uskoa, että muutos on hyväksi – kenelle tahansa.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Espoo

Keikka kesti  puolitoista tuntia ja onneksi ilman väliaikaa. Saatiin kuulla eheä lauluilta, jota Jonna Tervomaan bändi lopetteli uuden levyn sinkkujulkaisuilla. Minä toivon sai jengin jo taputtamaan alkutahdeista lähtien. Uuden albumin kirkkain helmi Tikapuut, johon muuten Mika Ronkainen on tehnyt vuoden parhaan lähihoitaja-aiheisen musiikkivideon, toimi yllättäen rankempana kuin levytettynä ja parempana. Varsinaisen setin päätti kestosuosikki Myöhemmin.

Jonna Tervomaa huilasi kuusi vuotta. Se on pitkä aika. Toki mimmi teki erilaisia projekteja ja teki satunnaisesti pienimuotoisia keikkoja. Silti tauko on tehnyt hyvää. Jos käy tietyn tien päähän, on hyvä ottaa henkeä ja tarkastella elämää muilta kanteilta. Ja niitä riittää. Uusi albumi ei voittanut kestoihailijaa heti puoleensa, mutta antoi merkin, että uusiutuminen on paikallaan. Harvoin sitä ottaa askelia taaksepäin, korkeintaan sivuaskelia, jotka kuitenkin lopulta vievät eteenpäin.

Varsinaisen setin päätteeksi bändi kävi takahuoneessa piipahtamassa pienellä tauolla, kunnes yleisö taputti soittajat takaisin lauteille. Jonna manaili amatöörimäisyyttä, kun ei ollut varannut vettä takahuoneesen. Encore alkoi siis vedenjuonnilla, johon Jonna toivoi lisää aplodeja. Tiistai-ilta päätyi hienoissa tunnelmissa. Jälkisoitot aloitti uuden albumin tyylikäs Saa kukoistaa ja sitten laitettiinkin hetkeksi puntit lepattamaan Päästä yli -biisin voimin. No, ei siellä penkkirivissä sen kummempaa yltymistä lahkeissa tapahtunut. Viimeisenä kuultiin myös uutuusalbumin päätävä kaunis Lopulta aina. Se oli tyylikäs päätös keikalle – ja paljon parempi kuin loppuun kaluttu Suljettu sydän, jota jengi varmasti odotti, mutta ei kuultu mitään muutakaan raitaa läpilyonnin tehneeltä esikoisalbumilta. Jonna elää tässä hetkessä. Paluu oli odotettu ja lunastettu.

Tuntematon's avatar

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo 18.9.2013

Sattui työpäivä päättymään kaupungin ytimessä, joten poikkesin viereisessä kivijalassa seisovaan levykauppaan. Kyllä. Niitä on edelleen olemassa. Etsin käsiini vastailmestyneen Kauko Röyhkä & Nartun tuplalivealbumin Pois valoista, vinyylinä tietenkin, sillä cd:t ovat kuulemma out ja niitä jaetaan jo ilmaiseksi pois nurkista. Väliohuomiona se, että ostovalinnasta huolimatta itse en aio luopua laserlevyistäni, joiksi niitä 1980-luvulla kutsuttiin. Onhan ne muoviset kotelot vastenmielisiä, mutta CD säilyy hengissä ja vaikka näivettyisikin, niin tulee vielä joskus takaisin kuten teki C-kasetti. Kuten tiedämme, levybisnes on muuttunut viime vuosina. Musiikin fyysinen olemus on kadonnut mp3-tiedostojen ja internetin myötä, mutta toisaalta vinyylit ovat tehneet sen verran jämäkän comebackin, että käsinkopeloitavat tallenteet eivät katoa koskaan.

Kun hypistelin turkulaisen pienlevy-yhtiö Svart Recordsin julkaisemaa Pois valoista -plattaa käsissäni, silmäni pysähtyivät takakannen alareunassa toljottavaan Nordicbetin logoon. Mitä ihmettä? Onko vedonlyöntifirma lähtenyt tukemaan suomalaista musiikkikulttuuria? Laitoin asiasta kyselyn levy-yhtiöön ja vastaus tuli alta minuutin: Nordicbet on tukenut live-keikkojen äänittämistä ja miksaamista. Maltalainen vedonlyöntifirma, jonka näkyvyys Suomessa Veikkauksen monopolin alla on laillisestikin tehty olemattomaksi, on tehnyt jotain poikkeuksellista tukemalla kulttuuria. Mielenkiintoista on seurata jääkö tämä Nordicbetin yksittäiseksi tapaukseksi, ovatko tehneet tätä muidenkin artistien yhteydessä vai jatkuuko musiikin tukeminen laajamittaisemminkin. Tehdäänhän elokuviakin Veikkauksen rahoilla.

Pois valoista -albumi lähti mukaan keikalle Espoon Lepäävaaraan, missä Sellon ostosmammutin vieressä sijaitsee kymmenen vuotta sitten rakennettu konserttisali. Paikka on ristitty omaperäisesti Sellosaliksi, joka on monikäyttöinen tila kaiken maailman esityksille. Vajaat 400 henkeä vetävä sali edustaa sitä samaa yleiskulttuuritalolinjaa, jota maamme on pullollaan. Sellosali palvelee montaa asiaa kohtalaisesti, muttei mitään eksaktisti. Eihän se koskaan ole mieltäylentävää istua kuuntelemaan lahkeita heiluttavaa rockia penkkiriveille. Jos on konserttisali väärä paikka Nartun kulmikkaalle rockille, niin se myös lamauttaa suomalaisen yleisön. Jengi taputtaa kiltisti biisien välissä, mutta se eläytyminen, mitä Röyhkän edessä olen joskus nähnyt, on kaukana poissa.

Kauko Röyhkä & Narttu

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo

Normaalissa rokkiklubissa keikka alkaisi aikasintaan iltaysiltä, mutta Sellosalissa startti on tarkasti klo 19.00. Ja kun konserttisalissa ollaan, kuunnellaan esitys tietenkin väliajan kera. Ei ole luontevaa rokkikeikalla mennä jonottamaan konjakkia kuten oopperassa tai teatterissa. Salissa pitäisi saada hytkyä tuoppi händyssä, mutta ei. Miksi sisältö ei voi määrätä muotoa, eikä toisin päin. Ensimmäinen puoliaika meni numeroiduilla paikoilla seiskarivillä, mutta toisen setin istuinkin jo eturivissä, sillä sali ei ollut loppuunmyyty. Vapaita paikkoja oli arviolta reilu sata, vaikka konserttilipuista perittiin maltilliset 25 euroa.

Näin Kauko Röyhkä & Nartun Ruisrockissa kesällä 2012 ja silloin bändin veto oli erittäin mieleenpainuva. Yksi festarin parhaista. Hienoa, että viime vuotinen paluukiertue tallennettiin ja mahtavaa, että bändi päätti vielä tehdä eräänlaisen jäähyväiskiertueen tismalleen samalla kokoonpanolla. Veikkaan, että Kaukon muut projektit hautaavat Nartun joksikin aikaa ellei lopullisesti.

Keikan aloitti takuuvarma Ennen olin kokonaan toinen, joka olisi klubiympäristössä saanut jengin hytkymään. Nyt salin seurakunta istui kuin saarnaa kuulemassa. Kaukon karismaattiset virnistykset ja liioitellut liikkeet tosin saivat pari naista reagoimaan hitusen äänekkäämmin. Talo meren rannalla jatkoi mainoiden klassikoiden sarjaa. Maa on voimaa aloitti juurevamman trilogian, jonka muut palaset olivat Paha maa ja Pois valoista. Tässä vaiheessa orkesteri oli vakuuttanut olevansa viime vuotisen yhteenhitsaantumisen jäljiltä hyvässä jälkihehkussa.

Tommi Vikstenistä, joka on Nartun nuorin vesa, on kasvanut orkesterin johtohahmo. Tommi on osoittanut taitonsa jo monessa muussakin yhteydessä aikaisemmin eikä Espoon ilta väittänyt vastaan. Siksipä laitoin focuksen muihin soittajiin. Etenkin toinen kitaristi Jarmo Heikkinen osoitti olevan tärkeä lenkki kokoonpanossa. Kitaroiden vuoropuhelu Vikstenin ja Heikkisen välillä loksahtaa helpon näköisesti paikalleen, mutta yksinäänkin miehet vakuuttavat. Varsinkin Ruosteinen kuu -biisin psykedelisissä tunnelmissa Jarmo Heikkinen veti tiukan yksilösuorituksen. Myös Tommi Viksten näytti illan yhdessä hienoimmassa stygessä Tuntemattomalle sielunperiä koskettavan soolon.

Bändin kivijalan muodostavat rummut ja basso. Rumpali Heikki Tikka on tiiltä ja basisti Mats Hulden laastia. Tämä saumattomasti yhteen solahtava duo on suomalaista rock-historiaa. Etenkin röllimöykkymäinen Hulden on taittanut matkaa muun muassa suomalaisen progressiivisen rockin jättiiläisen Wigwamin ajoilta lähtien ja tuottajanakin osoittanut olevansa aikamoinen kultasormi.

Kauko Röyhkä & Narttu

Kauko Röyhkä & Narttu @ Sellosali, Espoo

Kauko ja Nartut soittivat myös harvinaisempia biisejä, joita vuoden takaisella kiertueella ei kuultu. Etenkin Pastoraali oli virkeä valinta, mutta eipä taidettu biisiä treenata riittävästi, sillä Kauko  lauloi sanat lattialapuilta lukien. Ei ihme jos ei kaikki riimit pysy päässä, sillä kyhättyjen laulujen määrä on valtava ja tärkeämpää on tarjota jotain uutta hapuilevasti kuin vetää samaa vanhaa virheettömästi.  Ainutkertainen nosto oli myös Pikku taksi, joka on ääriharvoin kuultu helmi albumilta Onnenpäivä (1983). Toki Kaukon laulanta on aina vähän sisäänpäinkääntynyttä, mutta soolojen aikana Kake valloittaa yleisön irrottelemalla jäykän koukeroiset, mutta sympaattiset muuvit mustassa puvussaan.

Keikkapaikan nurinkurisuudesta huolimatta bändi veti mainion keikan. Pekka Ghrön koskettimien takana on suomalaisen rockin työllistetyimpiä sankareita. Mies hoitaa homman ja laulaa taustatkin kohdilleen oli sitten keulilla J. Karjalainen tai Kauko Röyhkä. Keikan lopussa kuultu Mieluummin vanha kuin aikuinen nousi huippuhetkiin varsinkin Vikstenin baritonikitaran vuoksi. Mainostaulujen taakse saattoi bändin jätkät huilaamaan hetkeksi ennen kuin palasivat vetämään encoressa Pikku enkelin ja Paskan kaupungin. Puolentoista tunnin  keikka (ilman väliaikaa) oli ohi, mutta Kauko Röyhkä loppuspiikissään lupasi tulla vielä moikkaamaan faneja ja jakamaan nimikirjoituksia. Meikäläisellä kun oli mukana se tuore live-albumi, päätin pyytää omistuskirjoituksen takakanteen siihen Nordicbetin yläpuolelle: Paskassa kaupungissa Kauko Röyhkä. 

Tuntematon's avatar

Mike Bell & The Belltones @ WeeGee-talo, Espoo 22.8.2013

Helsingin taiteiden yö osuu torstaille joka vuosi. Häppeningin liepeet ulottuvat myös Espooseen, missä järjestetään myös kiinnostavaa pienimuotoisempaa ohjelmaa osana pääkaupungin tapahtumaa. En ole viime vuosina pahemmin evääni liikauttanut taiteiden yöhön. Uskon enemmän taiteiden vuodenkiertoon kuin yhteen täsmäpäivään. Toki yksi päivä vuodessa saa liikkeelle niitä, joita muulloin ei kulttuuririennot välttämättä kutsu.

Meinasin nuukahtaa torstai-iltana säkkituoliin, mutta onneksi jokin virta pakotti tsekkaan millaista ohjelmaa taiteiden yö tarjoaisi. Espon Tapiolassa sijaitseva näyttelykeskus WeeGee on pääkaupunkiseudun mielenkiintoisimpia näyttelykeskuksia. Ei WeeGeestä sen enempää, mutta osui silmään, että talo ilmoitti tarjoavansa teemaillan, missä perehdytään 1960-luvun kirjapainotalon meininkeihin. Kiinnostavaa sekin, mutta illan esiintyjäksi mainostettu Mike Bell & The Belltones oli se varsinainen vetovoima, joka sai liikkeelle. The Belltones soittaa itse asiassa 1950-luvun rockabillya ja rock’n rollia, mutta ei se niin tarkkaa ole, jos vuosikymmenet vähän menevät vierestä. Toista se olisi jos järjestettäisiin ysäribileet, missä soitetaan kasaripoppia.

Mike Bell & The Belltones istui meikäläisen mieleen ensimmäisen kerran kun luin Goofin Recordsin julkaiseman Paypback (2012) -albumin viiden tähden arvion Helsingin sanomista. Enpä silloin tarttunut aiheeseen sen lähemmin, mutta nimi ja kehut jäivät pääkoppaan. Ei perinteistä fiftarimusaa tule tuutista kuitenkaan ihan joka päivä, ja jos sellainen nostetaan kansakunnan pääaviisissa merkkiteokseksi, niin pakkohan orkesteriin on jossain vaiheessa perehdyttävä. Tänään oli aika lunastaa lukemiset kuuntelukokemukseksi.

IMG_3202

Mike Bell & The Belltones @ WeeGee

Helsinkiläinen Mike Bell & The Belltones on perustettu vuonna 2008, mutta bändin jätkillä on soittokokemusta jo pidemmältä ajalta. Esikoisalbumi Scream & Holler julkaistiin 2010 ja se kuten Payback on äänitetty Berliinin vintage-studiossa. Levyillä saundi kuulostaa autenttiselta, mutta sama fiilis jäi myös live-vedosta. Bändi on kiertänyt viime vuosina ahkerasti pitkin Keski-Eurooppaa,  ja tämän nähtyäni en ihmettele lainkaan, vaikka kysyntää olisi rapakon taaksekin. Nykyään 1950-luvun musiikin harrastus on melko marginaalista ja siksi onkon hienoa, että ovet avautuvat globaalisti helposti. Kiitos lienee aktiivisen harrastajakunnan ja internetin.

Mike Bell & The Belltones heitti kaksi settiä, joista ensimmäisestä jäi käteen vain luu, mutta hyvä sellainen päätösbiisi: Lord, I’m In Trouble Again, bändin soitetuin kappale ainakin Spotifyssa. Ei jäänyt toinenkaan setti  huonoksi, sekin kesti 45min ja timmejä ralleja tuli liukuhihnalta pitkälti toistakymmentä. Suurin osa kappaleista on laulaja/kitaristi Miikka Siiran käsialaa, mutta jokunen coverikin kulkee bändin tuotannossa mukana. Siira osoitti olevansa genren eturiviä Suomessa. Miehen biisinnikkarointitaito on poikkeuksellista ja mikä tahansa kappaleista olisin voinut kuulla vaikka rockabilly-pioneeri Johnny Burnetten tulkitsemana. Setistä nousi esiin erityisesti Shake Some Action, jonka kannukset oli haettu suoraan legendaariselta Sun Recordsin studioilta. Läskibassoa pystyssä pidellyt Iikku Riepponen piti myös koko bändiä tukevassa asennossa tarkan ja jämptin rumpalin Japi Saarion kanssa. Perussoppaan oli  soolokitaristi Timo Kalijärven hyvä heittää omat hallitut mausteensa. Etenkin albumien nimikkobiisit Payback ja Scream & Holler jyskyttivät kuin viimeinen juna Memphisiin. Samoin Railroad Station Blues ja Cryin’ All Night saivat vähän pillimpienkin farkkujen puntit vipattamaan.

Tapahtumaa mainostettiin tehdastansseina ja kyllä vanhan kirjapainon aulaan olikin raivattu tila tanssijoille. Mooveja ei pistellyt satunnaiset espoolaiset, vaan varta vasten paikan päälle saapuneet diinaritanssin ystävät. Osa gimmoista oli tälläytynyt asianmukaisesti aikakauden tyyliin ja monen kundin tukka oli muotoiltu ducktailiksi. Samalla pieteetillä pukeutuivat bändin jäsenet, joka on iso osa koko homman viehätystä. The Bluetonesin jampat soittivat aidoissa 50-luvun tamineissa. Itse keikkapaikka näyttelytilan aulassa ei ollut akustiikan riemuvoitto, mutta kun hakeutui oikeille asemille, saattoi Siiran välispiikeistäkin saada jotain selvää. Ilmaistapahtumasta ei viitsi kauheasti marista, sillä bändin hankinta yllättävään mestaan on jo kulttuuriteko. Ja mikä parasta, tilaisuus houkutteli paikan päälle  mukavasti jengiä, vaikka lavan edustalle eivät uskaltautuneet kuin ne taitavat tanssijat.