Tyhjä esiintymislava on tunnelmallisesti valaistu, instrumentit lepäävät paikoillaan, soittajat valmistautuvat takahuoneessa. Tasan klo 18 alkaa kaiuttimista kuulua Frank Sinatran pettämätön tulkinta klassisesta Willow Weep for Me -kappaleesta. Ei siis epäilystä, mistä ruotsalainen Weeping Willows on napannut nimensä. 1950-luvun iso soundi nappaa Sellosalin tyylikkäästi pauloihinsa. Sinatran lämmittäessä pääesiintyjäkään ei voi olla ihan vaatimaton.
Ruotsalainen Weeping Willows on ollut aina tiedossa sen alkutaipaleesta lähtien ja satunnaisessa kuuntelussa, mutta nyt korkkaan vasta ensimmäisen keikkakokemuksen. Sain isänpäivälahjaksi lipun Weeping Willowsin keikalle ja parempaa lahjaa en olisi osannut toivoa, varsinkin kun keikka osui vielä samaiselle illalle.
Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.
Weeping Willows aloitti kaksiosaisen konsertin edelliseltä The Time Has Come (2014) -albumilta löytyvällä kappaleella The World Is Far Away. Keväällä julkaistun Tomorrow Became Today –albumilta valittu Go Find Your Happiness piti tunnelman yllä. Yhtyeen keulahahmo Magnus Carlson kirjoitti uuden albumin nimikappaleen vuosi sitten kuolleen isänsä muistolle ja siitä tuli luontevasti tämän päivän hymni. Värisyttävä sävellys on eittämättä kuluvan vuoden komeimpia kappaleita. Carlson on laulajana Pohjois-Euroopan tasokkaimpia, joka pystyy tulkinnallaan kamppailemaan helposti niin Elvis Presleytä, Topi Sorsakoskea kuin Morriseyta vastaan. Ryhdikkäässä ruskeassa puvussaan hän hallitsi lavaa elegantisti kuin Roy Orbison. Carlson oli omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen puheliaalla tuulella ja mies suolsi ruotsia, suomea ja englantia sekaisin. Magnus vaikuttaa spiikatessaan varovaiselta kaverilta, mutta kun laulun vuoro tulee, niin mies on itse varmuus.
Muu bändi hoiti yhtä vakuuttavasti oman tonttinsa. Bassoa soitti bändin ainoa ulkojäsen Anders Kappelin. Varsinaiset jäsenet Rumpali Anders Hernestam, kitaristi Ola Nyström ja multi-instrumentalisti Niko Röhlcke soittivat yhteen saumattomasti. Riisuttu bändi saa kuitenkin aikaan ison soundin, vaikka albumeilla kuultavat isot jousisovitukset ja torvet puuttuvat. Hetken bändi yritti kuulostaa suomalaiselta rautalangalta kappaleessa Let the River Flow. Carlson kertoi Topi Sorsakoski & Agentsin klassikkoalbumin In Beat olleen yhtyeen suuri esikuva. Yllättävän lyhyeksi jäänyt ensimmäinen setti päättyi kappaleseen I’d Do Anything For You.
Sellosalin konserttimeininkiin kuuluu reilu väliaika, jolloin kahvitellaan kuten teatterissa. Siinä ehtii myös juoksemaan automaatille nostamaan käteistä, jos haluaa ostaa bändin levyjä. Silti tauko katkaisi hienoksi viritetyn tunnelman. Toinen puoliaika vaatii aikansa, jotta pääsee takaisin oikeaan moodiin. Weeping Willows teki sen helpoksi aloittaessaan kakkossetin komeasti Fear & Love (2007) -albumin uljaalla kappaleella The Moon Is My Witness. Perään kuultu It Takes A Strong Heart to Love jatkoi samaa rataa. Varhaiselta Endless Night (1999) -albumilta kuultiin While I’m Still Strong ja tuore My Love Is Not Blind. Molemmissa kappaleissa epätoivosta kipinöi kuitenkin optimisimia. Sitten koitti se hetki, jota ei osannut odottaa. Esa Pulliainen oli vieraillut Tavastian keikalla ja esittänyt Surujen kitaran Weeping Willowsien kanssa. Nyt Bändi hoiti sen ilman Pulliaisen legendaarisesti pillittävää kitaraa, mutta silti se nousi illan yhdeksi kohokohdaksi. Magnus Carlson artikuloi suomen kieltä kerrassaan komeasti. Suomi-linja jatkui kun tämän jälkeen kuultu True To You sai myös viittauksensa sekä Jani & Jetsettersin Viileää että Eläkeläisten Humppa sujuu cover-versioihin. Varsinainen setti päättyi irtonaiseen Wait For Love To Grow -kappaleeseen.
Sellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land.
Kokonaisuudessaan hieno, harkitusti kasattu, tunnelmallinen keikka, joka sai suonet virtaamaan ja valtimot sykkimään. Weeping Willows on emotionaalisten ihmisten musiikkia ja erityisesti tällaisena päivänä se toimii kaihomielisille isille. Kun Magnus Carlsonin poistui viimeisen kerran lavalta, huikkasi hän takahuoneeseen, että varatkaa yksi lonkero. Se on konkreettinen esimerkki siitä miten paljon Weeping Willowsin kundit pitävät suomalaisesta kulttuurista.
Yhtye toimii edelleen miltei alkuperäisessä kokoonpanossa. Urkuri/laulaja Kalle Grotenfelt, basisti Martti Ripaoja ja kitaristi Pekka Kerminen ovat surfanneet alusta asti. Vain rumpali on vaihtunut muutaman kerran, mutta Timo ”Unski” Oinonen on paukuttanut kannuja jo vuodesta 1998. Bändi toimii demokraattisesti. Biisit tehdään kimpassa, niitä laulaa kukin vuorollaan rumpalia lukuun ottamatta ja albumit julkaistaan oman Ayshire –levy-yhtiön kautta. Nyt uutta albumia näyttäisi vinyylinä julkaisevan espoolainen Woimasointu.
Luonteri Surf poistui varsinaisen setin jälkeen takahuoneeseen hetkeksi, mutta nasevat lissee lissee ja lisää kaikkea huudot saivat kundit palaamaan takaisin lavalle. Kantateos Peruskallio jäi kuulematta, mutta esityksen päättivät väkevästi Kauneimmat pop-laulut ja Paha Poika. Bändin häiskillä on runsaasti peninkulmia takana, mutta edelleen Martti Ripaoja osoitti olevansa maailman katu-uskottavin basisti roikottaessaan bassoa luontevasti polvien alapuolella. Kitaristi Pekka Kerminen taas seisoi sisäpelitossuissaan jämäkästi ja repi riffejä kitarastaan. Rumpali Unskilla iski keikan aikana hikeä sen verran paljon, että ei tahtonut rantapyyhekään riittää. Keikan loppupuolella Kalle Grotenfelt irrottautui legendaaristen Farfisa Compact Duo -urkujensa luota lavan etuosaan kaiuttimen päälle ja kurottautui uhoen yleisön päälle niin kuin punk-tähden pitääkin.
The Triffids ilman karismaattista johtohahmoansa ei lähtökohtaisesti nosta ennakko-odotuksia korkealle. En antanut asian häiritä. Kun hankin lipun Ticketmasterin kautta reilu kuukausi ennen tilaisuutta 22,70 euron hintaan, aloitin tinkimättömän sisäänajon yhtyeen tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Juhla-albumin lisäksi lautasella pyörivät tiuhaan Calenture (1987) ja The Black Swan (1989) –vinyylit. Paluu kannatti. Ei ole suotta Born Sandy Devotional –lättyä nostettu sijalle viisi kaikkien aikojen parhaimpien australialaisalbumien joukossa. Nimittäin sen maagista tunnelmaa jaksaa kuunnella läpi lukemattomia kertoja.
David McCombin poissaolo bändin keulilta pisti miettimään miten The Triffids ratkaisee vokaaliosuudet. Aikaisemmilla keikoilla heidän kanssaan on esiintyneet aussimuusikot Robert Snarski ja J.P. Shilo. Samat kaverit olivat tälläkin kertaa mukana. Heidän lisäksi lauluosuuksissa vuorottelivat myös Simon Breed ja Toby Martin. Itse The Triffids koostui tutusta ydinryhmästä, joka oli tekemässä 1980-luvun maineikkaita albumeita. Kosketinsoittaja Jill Birt lauloi biisit kuten levylläkin tutulla herkällä äänellään. Rumpali Alsy McDonald nousi Tender Is the Night –kappaleen ajaksi tuuraamaan McCombia. Bändin nykyinen musiikillinen johtaja steelkitaristi Graham Lee hoiti lakoniset välipuheet ja käynnisti varsinaisen setin päättäneen Fairytale Love –kappaleen lauluosuudet. Kitaristi ja viulisti Robert McComb lauloi harvakseltaan myös stemmoja. Basisti Martin Casey hoiti tonttinsa eleettömän varmasti aivan kuten hän soittaa Nick Cave & The Bad Seedsin riveissä. Yhtye oli treenannut huolella ja se näkyi soittamisessa. Vieraat saivat paljon tilaa ja tästä johtuen konsertti muistutti monella tapaa The Bandin The Last Waltzia. Illassa oli ainutkertaisuuden, jopa lopullisten jäähyväisten tuntua, mutta toisaalta muistutus elämän jatkuvuudesta. Ennen kaikkea ilta oli kunnioittava, ja tiedämme ketä kohtaan, vaikka David McCombin nimeä ei kertaakaan mainittu.
Lipun ostettuani kuvittelin meneväni Amsterdamin legendaariselle Paradiso klubille. Paradiso Noord on saman organisaation pyörittämä klubi, mutta sijaitsee Tolhuistuinin kulttuurikeskuksessa pienen lauttamatkan päässä päärautatieaseman vastarannalla. 550 hengen sali oli myyty vähän yli puolilleen, mutta väljyys jos mikä sopi intensiivisen keikan seuraamiseen. Keikka alkoi 20:30 ja kesti reilu kaksi tuntia.
Born Sandy Devotionalin jälkeen keikka oli edennyt vasta hieman yli puolen välin. Ekstrakappaleina yhtye soitti vielä liudan tuttuja ja vähemmän soitettuja kappaleita. Encoressa soitetun Save What You Can –biisien jälkeen yleisö alkoi jo valua ulos narikkatiloihin. Mutta tulihan se bändin toinen suuri kappale vielä 2. encoressa, jossa Rob Snarski esitti Graham Leen säestämänä vaikuttavan tulkinnan Bury Me Deep In Love –mestariteoksesta. Tämä riisuttu versio oli täydellinen päätös hienolle illalle. Monta keikkaa on tullut nähtyä, mutta The Triffids nousee kevyesti ikimuistoisempien joukkoon. Toivottavasti tulevat ensi vuonna Eurooppaan soittamaan Calenture -albumin kokonaan.
Punkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.
Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.
Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.
Kun silmiini osui ilmoitus Grant Lee Phillpsin Suomen vierailusta, oli aika katsastaa miehen tuotantoa vihdoin tarkemmin. Phillips soitti alkuillan keikan ja nousi lavalle jo kello 19.00. Mies soitti puolentoista tunnin mittaisen varsin intiimin keikan. Phillips osasi ottaa yleisön ja jutusteli kappaleiden välissä vitsejä vääntäen pohjustaessaan esimerkiksi Mona Lisa –kappaleen tarinaa. Biiseissä tavoitettiin vakavampiakin tunnelmia kuten Cry Cry, joka itkee alkuperäiskansan kohtalon vuoksi. Uuden albumin upein biisi on Holy Irons, josta voi löytää The Bandin parhaimpien helmien kaltaisuutta. Keikalla Phillips keskittyi ainoastaan omaan tuotantoon, jota kuultiin läpileikkauksena koko uralta unohtamatta klassisia Grant Lee Buffalo -kappaleita. Beatleaanisen kaunis Mockingbirds on edelleen miehen onnistuneimpia sävellyksiä. Encorena aloittanut grungeballadi Fuzzy keskeytyi, kun Wallu Valpio nousi ystävällisen röyhkeästi kesken biisin lavalle kehumaan Phillipsille kuinka tärkeä hän on Eddie Vedderin ohella Valpiolle. Yleisön reaktioista päätellen varmaan monelle muullekin.
The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Ensimmäinen kerta kun osallistuin Flow-festivaaleille sunnuntaina. Aikaisempina vuosina pakolliset bändit ovat osuneet perjantaille tai lauantaille. Tänä vuonna sunnuntaihin hätyytti New Order. Toki Anohni, Descendents ja Daughter lisäsivät intoa heilua vielä arkipäivää vasten.
Sitten oli aika ennalta hehkutetun punk-tapauksen. Legendaarinen kalifornialasbändi Descendents soitti ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole seurannut yhtyeen uraa järin aktiivisesti, mutta klassikkoalbumia Milo Goes to College (1982) olen pyörittänyt ja myös tuoreinta plattaa Hypercaffium Spazinate (2016). Sadekuuro täytti black tentin äärimmilleen, jotta keikan alku piti väijyä takalinjoilta. Sateen lakattua tilaa alkoi löytyä ja sisällä olikin lopulta yllättävän väljää. Ihan ennakoitua hurmosta en keikalla havainnut, mutta Descendents pudotteli tiukalla otteella tiuhaan tahtiin biisejä. Settilistaan kuului lähes 30 kappaletta, joista uuden albumin Without Love mahtuu heittämällä vuoden parhaiden biisien listalle.
New Order oli koko festivaalin odotetuin esiintyjä. Bändi on esiintynyt viimeksi vuonna 1982 sitten Provinssirockissa. Olenkin usein harkinnut matkustaa bändin vuoksi ulkomaille, mutta onneksi manchesterilaisbändi saatiin vihdoin Suomeen. Bändistä riitautuneen alkuperäisbasisti Peter Hookin olen nähnyt soolona soittamassa Joy Division -klassikoita, mutta hänen persoonallista bassonsoittoa olisin kuunnellut mieluummin New Orderin riveissä. Bändissä soittavat alkuperäisjäsenet Stephen Morris ja Bernard Sumner ja miltei alkutaipaleelta mukana kulkenut eleettömän tyylikäs kosketinsoittaja Gillian Gilbert. Ranskalaistaustainen Tom Chapman on tuurannut Peter Hookia viime vuodet ja hyvin sen tekeekin. Bändin viidentenä jäsenenä toimii kitaristi Phil Cunningham.
New Orderin jälkeen olisi oikea ratkaisu ollut lähteä kotiin, mutta katselin päälavan takalinjoilta illan ehkä suurimman artistin Sian esitystä. Sinänsä sen kuunteleminen oli oleellisempaa, sillä artistista ei screeniltä näkynyt lähes ollenkaan. Tanssijoiden liikkeet ja hittipotpuri saivat sunnuntai-illan yleisön fiiliksiin, mutta meikäläiselle se oli jäähdyttelyä. Kyllä se Sia siellä kasvot peittävä peruukki päällä seisoi lavan reunalla, mutta taustakankailta sitä tuskin havaitsi. Sia voisi heittää ihan hyvin keikkaa pelkällä taustanauhalla ja tanssijoilla. Live-musiikin merkitys on tässä vähän niin ja näin. Sian ääni on vaikuttava ja hänen sävelkynänsä on kirjoittanut monta ansaitusti menestynyttä hittikappaletta kuten Chandelier ja Cheap Thrills.
Jätin Sian loittonemaan taustalle, kun siirryin nauttimaan illan viimeistä antia Anohnin seuraan. Sama itsensä kätkemislinja jatkui hänenkin keikallaan. Anohni sentään seisoi jämäkästi lavan keskellä, mutta hänkin oli valaistu mustaksi silhuetiksi. Hänen esityksensä pakottikin seuraamaan jättiscreeniä, missä liuta eri-ikäisiä naisia lauloivat lähikuvissa biisien tahtiin samaan tapaan kuin Naomi Campbell esiintyy uudessa Drone Bomb Me –videossa. Antony & The Johnsonin kalmankauniista tunnelmista Anohni on soolouran myötä siirtynyt elektroniseen musiikin pariin. Teemat ovat synkkiä, mutta yhteiskunnallisempia. Keikka keskittyi ainoastaan tänä vuonna julkaistuu Hopelessness –albumiin. Uutukaisen 4 Degrees ja Watch Me ovat jäätäviä kappaleita. Menneitä ei muisteltu ja hyvä niin, sillä uusi kokonaisuus on vahva ja Anohni persoonallinen artisti. Vastaavaa ääntä ei tältä planeetalta löydy.
Suvilahden alueella vaelsi ennätysmäärä yleisöä, mutta järjestelyt toimivat hyvin. Rannekkeenvaihto kävi lennosta, turvatarkastus vaati muutaman minuutin jonotuksen ja kaikkiin tarjoilupisteisiin kuten myös vessoihin oli maltillinen odotus. Väenpaljous häiritsi ainoastaan muutamilla keikoilla: Morriseyn keikalla oltiin kuin tontut tappituntumassa. Eikä Flow’n tavaramerkiksi nousseen Bright Balloon 360° -areenaan ollut mitään saumaa päästä istumapaikoille. Ainoa vaihtoehto olisi väijyä vuoroaan jo edellisen artistin lopetettua. Jatkossa amfiteatterista kannattaa luopua tai sitten asettaa sinne sellainen marginaalinen artistikanta, joka ei kiinnosta ketään. Siltikin se tulisi täyteen.
Skotlantilainen melodista syntsapoppia tuuttaava Chvrches johdatti Lapin Kulta Arenalle ja sai rennolla meiningillä jengin nytkähtelemään. Bändi toimitti ihan mukiin menevää materiaalia, mutta ei lajityyppiään mullistavaa. Lisää Leave a Trace –biisin kaltaisia iskusävelmiä, niin edessä on valoisa tulevaisuus.
The Last Shadow Puppets oli illan odotetuimia esiintyjiä. Arctic Monkeysista tutun Alex Turnerin ja viime aikoina enemmän sooloartistina toimineen Miles Kanen yhteisenä sivuprojektina tunnettu The Last Shadow Puppets julkaisi alkuvuonna mainion platan Everything You’ve Come To Expect. Turnerin ja Kanen elokuvallinen pop myötäilee mieltä kuin ajelu avo-Bugatilla Monacon mutkaisilla teillä. Onneksi se toimii hienosti elävänä, johon merkittävää apua antaa suuri orkesteri ja etenkin jousikvartetti. Keikka alkoi sähäkästi kappaleella Bad Habits, jonka perään kuultiin pari singlejulkaisua: hieno Aviation ja törkeän hieno Miracle Aligner. Sitten keikan kaari alkoikin laskea, vaikka Turner keikaroi fiftarilookissaan varsin karismaattisesti. Settilista oli hieman etupainotteinen ja loppupuoli ei antanut sitä kliimaksia kuin olisi keikalle toivonut.
Keikka alkoi upeasti Suedehead –klassikolla. Perään mainio Alma Matters. Myös Ganglord ja Speedway toimivat erinomaisesti kuten satiirinen You’re the One for Me, Fatty. Keikan loppupuoli taittui poliittisemmaksi ja etenkin The Smiths-klassikon Meat Is Murder taustalla pyörineen projisoinnin viesti sadistisesti kohdelluista tehotuotantoeläimistä sai monen kääntymään kasvisruokailijaksi tai poistumaan teltasta. Viimeksi Finlandia-talolla sama video päätti keikan ja niin olisi nytkin pitänyt tapahtua. Morriseyn manipulointi osui ja upposi. Siksi kaksi viimeistä laivaa eivät seilanneet enää satamaan. Everyday Is Like Sunday ja Irish Blood, English Heart soitettiin väärällä hetkellä, vaikka miten hienoja lauluja ovatkin. 
Päälava on Kirjuriluodon helmi. Suomessa ei ole toista vastaavaa ulkoilmakonserttipaikkaa, josta kaksikymmentuhatpäinen yleisö voi kuunnella tähtiartistia niin että sen näkee lähes joka puolelta. Isot screenit auttavat niitä, jotka seuraavat konserttia ylärinteestä. Miksauskoppikin on saatu mahtumaan poikkeuksellisen matalaan telttaan. Digitaalinen taustakangas antaa kullekin artistille mahdollisuuden korostaa esiintymistä omalla visuaalisella materiaalilla.
J. Karjalainen astui lauteille hyväntuulisena ja säesti itsekseen uuden albumin nimikappaleen. Sitten perusbändi Pekka Gröhn koskettimissa, Mikko Lankinen kitarassa, Tom Nyman bassossa ja Janne Haavisto rummuissa liittyivät soitantaan Stindebinden tahdissa. Hänen vasen kätensä on uuden albumin jamihelmi ja nousi hienosti taitavan orkesterin käsissä lentoon. Itse J. ei kuitenkaan ollut käsimerkeistään päätellen tyytyväinen miksaukseen. Suurta yleisöä tämä ei haitannut, vaan lanteet keinuivat letkeissä iskusävelmissä. J. Karjalaisen setti oli muutaman uuden biisin jälkeen hittipainotteinen. Kolmen cowboyn aikana lavalle nousivat vieraina Olli Haavisto ja Veli-Matti Järvenpää. Myös Electric Sauna-kokoonpanon aikainen lyömäsoittaja Mouhamadou L. Malang Cissokho nähtiin lavalla. Myöhemmin vielä kolme puhaltajaa toivat lisää potkua musiikkiin. Mukavasti jutusteleva J. Karjalainen otti ison lavan rennolla pienieleisellä otteella haltuun. Vaikka J. ei ole lavalla suurten liikkeiden mies, hänen musiikkinsa on sellaista kansallisperinnettä, josta kukaan ei voi olla pitämättä.
Päälavan välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla jokilavalla oli vuorossa John Grant. Monella tapaa illan odotetuin artisti, joka myös täytti saappaansa komeasti. Olin nähnyt Grantin aiemmin Midlaken lämmittelijänä, jonka kanssa hän teki yhteistyötä ensimmäisen soololevynsä parissa. Sääli, että J. Karjalaispöhnäinen yleisö ei löytänyt John Grantia, vaan hän joutui esiintymään varsin pienelle joukolle. John Grant laulaa komealla baritonilla ja hänen musiikissaan on viitteitä sellaisiin mestareihin kuin Father John Misty, Morrissey, David Bowie tai Elton John. Keikka alkoi rullaavasti viime vuonna julkaistun Grey Tickles, Black Pressure -albumin kappaleella Down Under. Keikan edetessä John Grant tanssahteli kukon askelin vuoroin lavan etualalla, välillä hän laskeutui pianon ääreen. Miehen taustalla soitti mainio orkesteri, joka koostui sekä islantilaisista että briteistä. Itse John Grant on kotoisin Michiganista, josta starttasi uransa The Czars yhtyeensä keulilla. Kun Grant kertoi yleisölle asuvansa nykyään Reykjavikissa, sai hän väkijoukosta välittömästi jalkapallokannustushuudon hù! Soolouralla Grant on ollut vuodesta 2010, jolloin hän julkaisi erinomaisen albumin Queen of Denmark. Tältä Grant soitti hyytävän kauniin kappaleen Marz. Kakkoslevyltä Pale Green Ghosts (2013) kuultiin odotetusti merkkiteos GMF. Uudelta albumin kokeilevampi soundi löytyi muun muassa You & Him, Snug Slacks ja Disappointing –kappaleista. John Grant laulaa suorasukaisesti henkilökohtaisista asioista ja juuri siksi hänen musiikkinsa on poikkeuksellisen ajatuksia herättävää.
Päälavalle nousi viimeisenä Brian Setzer’s Rockabilly Riot. Bändi on tietyllä tavalla Setzerin paluu Stray Catsiin. Mahtipontinen Brian Setzer Orchestra on vaihtunut pienimuotoiseen kokoonpanoon, jossa kontrabasson ja rumpalin kyljessä kulkee vakituisesti myös pianisti. Ilahduttavaa olikin nähdä, kun neljä jamppaa täyttää hienosti ison lavan soittamalla sitä musiikkia, joka keksittiin 60 vuotta sitten ja joka ei näytä kuolevan koskaan.
Brian Setzerin liidaama Stray Cats oli tärkeässä roolissa, kun fiftarimusiikki nousi 1980 taitteessa taas listojen kärkeen. Rockabilly on simppeliä musiikkia, mutta tuoreella twistillä varustettuna se nousee aika ajoin listoille yhä uudestaan. Hauskaa, että lajityypin hc-harrastajat paneutuvat pieteetillä musiikkiin ja siihen liittyvään kulttuuriin. Brian Setzer bändeineen vaalii myös tarkkaan fiftariperinnettä tötteritukkineen ja asianmukaisine asusteineen. Bändin taustaprojisointi oli visuaalisesti komea, vaikka se hetkittäin muuttuikin teknisten ongelmien vuoksi jättipikseleiksi.
Brian Setzer on 57-vuotiaaksi ehtinyt niittämään peltoa tuhansia hehtaareja ja omaan musiikkityylilleen uskollisena tehnyt sitä komeasti neljättä vuosikymmentä. Jos jostain Setzeriä voi hieman moittia, niin uusiutumiskyvyn puutteesta, sillä edelleen mieheltä eniten odotti niitä tuttuja Stray Cats hittejä. Kaikki siihen asti soitettu oli kuin mukiinmenevää lämmittelyä, vaikka settilistassa kuultiinkin materiaalia kattavasti koko uralta sekä lajityypin klassikoita kuten Jerry Lee Lewisin Great Balls of Fire. Silti Brian Setzer tarjosi massalle takuuvarman esityksen, josta ei voinut lähteä muuta kuin be-pop-a-lula huulillaan pois. Setzer jäi myös illan viimeiseksi aktiksi, sillä Imelda May oli jätettävä väliin.
Kantolan tapahtumapuisto tuli nähtyä viime vuonna AC/DC:n tiimoilta, josta jäi hieman karvas maku, joskaan ei legendaarisessa bändissä ollut mitään vikaa: 
Iron Maiden kiertää maailmaa viime syksynä julkaistun The Book of Souls –tupla-albuminsa kunniaksi. Kuuntelin ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun bändin levyn kokonaisuudessaan. Se kannatti, sillä albumi sisältää useita hienoja kappaleita. Onneksi Iron Maiden esittää niitä myös livenä. Iron Maidenin oli tarkoitus aloittaa klo 21. Odottelu nurmialueella sujui kuumailmapalloja ja laskuvarjohyppääjiä seuratessa. Keikka alkoi lopulta vain seitsemän minuuttia yli ilmoitetun ajan. Ensimmäisenä eetteriin pärähtivät uudet kappaleet If Eternity Should Fail ja Speed of Light, jotka molemmat olivat illan parhaimmistoa. Bändi ei hakenut alkulämpöä, vaan oli heti iskussa. Settilistaan mahtui monta klassikkoa: The Trooper, Powerslave, Wasted Years ja Fear of the Dark, mutta myös monta ilmeistä hittiä jäi kuulematta. Uuden albumin materiaali viihdytti yleisöä yhtä lailla, kuten bändin perustajan ja pääasiallisen biisintekijän Steve Harrisin positiivinen hoilatuslaulu The Red and the Black. Iron Maidenin riveissä sävellysvastuu on etenkin The Book of Souls –albumilla jakaantunut tasaisemmin.
Iron Maiden soitti kovan keikan, jossa uljas soitanta ja visuaalisuus löivät kättä komeasti. Laulaja Bruce Dickinson näytti lavalle astuessaan mustassa pusakassaan ja ruskeissa housuissa luokanopettajalta, mutta kun äänijänteet pääsevät valloilleen on laulu armoitettua. Dickinson jaksoi häärätä ympäri lavaa välillä vaahtosammuttimen ja välillä Union-lipun kanssa. Välipuheet viihdyttivät eikä viittausta Brexitiin voitu myöskään välttää. Kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers ovat kaikki tyylipuhtaita kitarasankareita. Eläkeikää lähentelevä nestori Nicko McBrain tuskin ehtii kullanväristen rumpujensa takana iskemään jokaista tom-tomia, sillä sen verran mahtipontinen on setti. Kun Steve Harris nostaa polvensa monitorin päälle, hän osoittaa olevan basistina samaa maailmanluokkaa kuin biisinvärkkääjänä.
Keikkakeppi 