Avainsana-arkisto: Jonna Tervomaa

Tuntematon's avatar

Jonna Tervomaan suljettu sydän @ Sellosali, Espoo, 15.4.2023

by

Enpä muista, että olisin ollut loppuunmyydyssä Louhisalissa aikaisemmin. Yleisöä on riittänyt ennenkin, mutta tällä kertaa myös lavan edustalla permannolla seistiin vieri vieressä. Konserttisali tuntui kunnon klubilta. Tungos teki luonnollisesti hyvää myös akustiikalle. Syy täydelle salille oli Jonna Tervomaa, joka on pitänyt viime vuodet hiljaiseloa uuden musiikin osalta ja konsertoinut muutenkin harvakseltaan pienemmillä kokoonpanoilla. Nyt oli syytä nousta parrasvaloihin, sillä laulajan aikuisiän debyyttialbumin julkaisusta on kulunut 25 vuotta ja taiteilijan omaan mittariin on kertynyt kaksinkertainen määrä ikävuosia. 

Aina kun Jonna Tervomaasta tulee puhe, puhutaan myös Minttu ja Ville -kappaleesta, joka on ehta tenavatähtiklassikko. Se on tarttuva, vaikkakin puhkisoitettu laulu ja siksi siihen on helppo viitata. Ei ole kuitenkaan häpeä olla entinen tenavatähti. Se on yhtä kunnioitettavaa kuin olla entinen koripallotähti tai mitä vaan entistä. Oleellista on se, että lapsitähteys syntyi samasta syystä kuin aikuisiän tähteys: halusta laulaa. Kukaan 1980-luvulla elänyt ei ole voinut välttyä Jonnan voitokkaasta tenavatähtikisasta, sillä yhtenäiskulttuurin aikaan kaikki katsoivat seurasivat samoja asioita. Sitä viittaa saa aina kantaa.

Aikuisiän läpimurto tapahtui vuonna 1997 Tuure Kilpeläisen kanssa tehdyllä singlehitillä Suljettu Sydän. Kappale on edelleen Jonnan isoimpia hittejä ja kantaa kunniakkaasti myös illan kokoonpanon nimeä, Sittemmin Jonna on ollut tehnyt monta muutakin isoa laulua uran varrella. Jonna on kehittynyt lauluntekijänä kaikki nämä vuodet, mutta läpimurto ja uran kestävyys perustuu siihen, että mukana matkassa ovat olleet juuri oikeat biisintekijäkumppanit ja tuottajat. Vielä 1990-luvun lopulla laulaja-lauluntekijät olivat pääosin miehiä. Jonna oli rokkirintamalla raikas tuulahdus, nousten lähes rinta rinnan esille soolouralle siirtyneen Maija Vilkkumaan kanssa. He tekivät sen minkä Alanis Morrisette teki hieman aiemmin rapakon takana. Molemmat artistit tavoittivat suuren yleisön eikä kumpikaan jäänyt tähdenlennoksi. 

Jonnasta paistaa harkitsevaisuus. Hän ei ole hötkyillyt markkinatalouden vaatimusten edessä, vaan on tehnyt omaäänistä musiikkia luovuutensa ehdoilla. Sanoittajana Jonna on tuottanut aina priimaa tavaraa. Viimeisin albumi Ääni (2017) oli täysin Jonnan omaa käsialaa sävellyksiä myöten, kun siihen asti sävelet olivat lähtöisin muiden kynistä tai yhteistyössä tehtyinä. Julkaisutaukoa on ollut pitkään, mutta sitä ennen Tervomaa julkaisi kuusi muuta albumia, joista Halo (2004) on kokonaisuutena ikivihrein. Tämän päälle kun laskee tenavatähtivuosien kolme pitkäsoittoa, niin on siinä kerrakseen repertuaaria.

Taustabändi koostui tutuista muusikoista, jotka ovat soittaneet pitkään Jonnan kanssa. Pitkäaikaisin muusikko-tuottajakollega on ollut Jussi Jaakonaho, jonka oli keskeisessä roolissa luomassa Tervomaan soundia. Juhlakiertueella hän on luonnollisesti kitaran varressa. Bassoa soittaa Jonne Von Hertzen, rummuissa Juho Viljanen sekä koskettimien takana Juha Kuoppala. Muusikot ovat soittaneet pitkään Tervomaan taustalla ja sen kuuli luontevasta soitosta.

Jonnan keikka kesti tunnin ja kolme varttia ilman taukoja. Settilista täyttyi odotetusti lemmikkeistä. Suurimpien hittien sekaan mahtui muutama harvemmin livenä kuultu kappale kuten koko illan huipennuksena kuultu Penni. Enpä muista kuulleeni Stop-biisiä livenä aiemmin. Turhan vähälle huomiolle jäänyt voimapoppis soi aikanaan TV-sarjan tunnarinakin. Poimintoja oli melkein jokaiselta albumilta uran varrelta paitsi viimeisimmältä Ääneltä. Keikkaa katsoi nostalgialinssein ja kaikki toimi yhtä hyvin kuin vaikkapa 15 vuotta sitten. Perspektiiviä löytyy, sillä keikkoja tuli nähtyä lukuisia etenkin vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Edellisillan ja koko kiertueen startannut keikka Möysässä oli mennyt nappiin ja itsevarmuus välittyi hyväntuulisesta Jonnasta niin laulujen kuin välispiikkien osalta. Yleisö otti Jonnan riemukkaasti vastaan ja yllätti artistin syntymäpäivälaululla.

Louhisalissa juhlittiin synttäreitä, taiteilijauraa, mutta myös jälleennäkemistä. Ilta oli kaikkinensa täysosuma, joka tarjosi ensisijaisesti tuttua ja turvallista, mutta osoitti myös Jonna Tervomaan ja yhtyeen elinvoimaisuuden. Tervomaa vihjaisi tulevista keikoista ja merkkejä uusista kappaleistakin on leijunut ilmassa sosiaalisen median kautta. Minä toivon ilman muuta jatkoa.

Settilista: 

Myöhemmin

Päivänsäde 

Se ei kuulu mulle

Tänään lähdetään

Aika kultainen

Rakkauden haudalla

Läpikulkumatkalla

Toisen kanssa

Päästä yli

Lempi pehmentää pään

Kuuleeko kukaan

Keskeneräinen

Roi

Stop

Et tahdo tietää

Suunta muuttuu

Yhtä en saa

En sinulta rauhaa saa

Encore

Suljettu sydän

Minä toivon

Penni

Tuntematon's avatar

Frank Ocean (US), Angel Olsen (US), Ryan Adams (US), The Afghan Whigs (US), Jonna Tervomaa (FIN), Vesta (FIN) @ Flow Festival, Helsinki, 13.8.2017

by

 

RYADPäällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.

Flow Festival on kasvanut haastajan roolista isojen festivaalien valtiaaksi. Flow on eliittifestivaali sekä sen positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Hinnoittelu jarruttaa osallistumista, mutta vastaavaa vaihtoehtoista laatuohjelmistoa eivät muut tarjoa. Eikä toisilla festivaaleilla panosteta samalla tavalla viihtyvyyteen ja alueen visuaalisuuteen. Ruokatarjonta on ylivoimaista, vaikkakin annokset aina vaan pienempiä. Juomatarjoilu monipuolista, mutta kaikki mukavasti ylihinnoiteltua. Suvilahdessa kymmenettä kertaa järjestetty musiikkijuhla oli tänä vuonna alueen rakennustöiden vuoksi joutunut muuttamaan lavojen sijoittelua. Päälava ja teltat olivat viime vuotisilla sijoillaan, mutta Bright Balloon 360° Stage ja suosittu samppanjabaari oli siirretty turhan kauaksi. Se teki festivaalista hajanaisemman.

Vesta2Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.

Sunnuntain parhaan esityksen veti yllättäen Jonna Tervomaa. Olen nähnyt Tervomaan lukuisia kertoja ja useilla eri kokoonpanoilla. Koskaan en ole pettynyt, mutta tiettyä uusiutumista olen kaivannut. Nyt sen Jonna teki. Hän astui 360° Stagelle muuttuneena, kypsempänä artistina. Jonna julkaisee syyskuussa uuden Ääni -albumin neljän vuoden tauon jälkeen. Ensi kertaa hän on tehnyt lauluihin myös yksin sävelet. Tuottajana toimii The Posies -yhtyeen keulahahnmo Ken Stringfellow.

FullSizeRender-10Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.

FullSizeRender-5Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.

FullSizeRender-11Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.

Ryan Adams aloitti päälavalla auringon vasta harkitessa laskeutumista. Hän nousi lavalle uuden yhtyeensä The Unknown Bandin kanssa ja soitti kaksitoista kappaletta, joka on aika vähän siihen nähden miten paljon Adamsin Suomen vierailua olin odottanut – ja hyvin vähän siihen nähden miten tuottelias hän on yli 20 vuotisen uransa aikana ollut. Ryan Adams on säveltänyt pääosin juurimusiikista voimansa saavaa kitararokkia ja altcountrya, mutta välillä hän on julkaissut punkia ja metallia. Tuotteliaisuudesta huolimatta Adamsin sahalta pukkaa varsin vähän huonolaatuista puutavaraa. Vanhemmiten sirkkeli tuppaa tylsistyä, mutta alkuvuodesta julkaistulle Prisoner -pitkäsoitolle hän oli kirjoittanut alkujaan 80 avioeroa käsitellyttä laulua. Osa ylijäämästä julkaistiin keväällä Prisoner B-Sides -albumilla. Tämä todistaa jälleen sen, että luovuus kukkii, kun elämä muuttuu.

FullSizeRender-8Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.

Settilista:

Do You Still Love Me

New York, New York

Outbound Train

Gimme Something Good

Stay With Me

Let It Ride

Cold Roses

Fix It

Doomsday

When Stars Go Blue

Anything I Say to You Now

Shakedown on 9th Street

IMG_0004Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.

FullSizeRender-7Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.FullSizeRender-9

 

 

Tuntematon's avatar

The Posies (US) @ Tavastia, Helsinki, 17.4.2016

by

The Posies on bändi, jota odottaa aina. Tervetuloa takaisin. Edellisestä keikasta on kulunut lähes kuusi vuotta. Parhaillaan yhtye kiertää klubeja huhtikuun lopulla julkaistavan Solid States –paluualbuminsa kunniaksi. Ensin on vuorossa Eurooppa ja sitten matka jatkuu Seattlelaisbändin kotimantereella. Ohjelmistossa kuullaan sekaisin uutta materiaalia ja vanhoja suosikkeja. Tavastian keikalla juhlistettiin myös bändin 20-vuotista konserttitaivalta Suomessa. Yhtye soitti nyt jo seitsemättä kertaa, ja kun sen päälle lasketaan vielä keulakaksikon Jon Auerin ja Ken Stringfellow’n soolokeikat, niin The Posies muodossa jos toisessa on varsin usein nähty vieras. Tätä selittää se, että bändi on suositumpi Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa.

FullSizeRender-1
The Posies on jokaisella keikallaan tehnyt vaikutuksen. Parhaimmillaan hurmoksellinen meininki, mutta aina mukana ripaus sähläystä joko teknistä tai muuten vaan sanoissa sekoilemista. Eikä ottanut pesäeroa tämä keikka aikaisemmista. Ihmettelen vaan miksei bändi julkaissut albumia heti kiertueen alla. Nyt ensi kertaa kuultuna bändin uusi materiaali ei täysin auennut. Monta biisiä olisi varmasti noussut eri tasolle, jos ne olisi ehtinyt pyöräyttää pari kertaa levylautasella. Uusista kappaleista ensimmäinen singlejulkaisu Squirrel vs Snake yltää keskivertoiseksi The Posies –asteikolla, mutta elävänä soitettuna kappale yllätti positiivisesti.

Bändi kiersi tällä kertaa ilman basistia triona. Multi-instrumentalisti Ken Stringfellow kaivoi kitaran ohessa syntikoista tarvittavat instrumentit ja suihkutti sylkeä lavalle tuttuun tapaansa. Jon Auer liidasi kitaraa ja lauloi vuoron perään Stringfellow’n kanssa. Rummuissa oli viime vuonna edesmenneen Darius Minwallan paikalla Frankie Siragusa. Basistin puute häiritsi enemmän lavadynamiikassa kuin soundissa. Alkuun nuutuneen oloinen bändi vaikutti siltä, että olisi ollut krapulassa ja veti keikkaa rutiinilla. Jon Auer varmisteli yleisöltä mikä päivä on ja kun selvisi, että sunnuntai-iltaa vietetään, hän jaksoi viitata siihen moneen otteeseen. Kundit virittelivät kitaroitaan alinomaa ja sekin sakkasi illan sujuvuutta. Yleisö ei tahtonut löytää uusien biisien parissa samaa intomielisyyttä kuin aikaisemmin, vaan odotti tuttuja iskusävelmiä.

IMG_8705The Posies aloitti setin We R Power -kappaleella, mutta ytyä ei vielä siinä vaiheessa vedosta löytynyt. Uusista biiseistä Auerin laulama Unlikely Places osui ja upposi kuten myös em. Squirrel vs Snake. Sen jälkeen kuultu hitti Dream All Day nosti tunnelmaa, mutta ei lähtenyt ihan ansaitsemaansa liitoon. Uusien biisien jälkeen tuli pari piristystä, kun yhtye soitti edelliseltä mestarilliselta Blood/Candy (2010) albumilta hienon Licenses to Hide –kappaleen, jossa viime Suomen vierailuilla naislauluosuudet hoiti Jonna Tervomaa. Tällä kertaa hän ei päässyt flunssan vuoksi paikalle ja duetto-osuudet lauloi Jon Auer. The Glitter Prize soi hienosti myös Auerin ja Stringfellow’n harmonisena yhteislauluna, joka on bändin tavaramerkki. Sitten seurasi liuta uusia biisejä, joista osa vaikutti lupaavilta. Yleisössä alkoi taas väristä kun Amazing Disgrace (1996) -klassikkoalbumin Throwaway ja Please Return It kajahtivat eetteriin.

IMG_8708Auer ja Stringfellow intoutuivat pelleilemään vauhtiin päästyään ja keikan lomaan kuultiin niin Peter Cetera –parodiaa kuin Europe Final Countdownia kuten myös lukemattoman pitkiä potpureita ties mistä viisuista. Loppupuolella kuultiin bändin läpimurtoalbumilta Frosting On the Beater (1993) kappaleet Burn & Shine ja Solar Sister naulasivat keikan vakuuttavasti pakettiin. Encore antoi jo merkkejä, että jatkaako kundit keikkaansa kadulla kuin joskus taannoin. Nimittäin kuuntelin kuusi biisiä ennen kuin oli lähdettävä kotikonnuille. Stringfellow haki backstagelta lisää viiniä ja vähät välitti sunnuntaista. Everybody Is A Fucking Liar melkein tuuppasi pelon maanantaista yleisöltäkin syrjään. Toivebiisi Grant Hart todisti ilman mikrofoneja hoilattuna kundien olevan laulun ylivoimaa. Oma kestosuosikki Ontario sai mustat linnut lentämään myös Oulun, Vaasan, Jyväskylän ja Turun päällä. Hienosti kundit muistivat suomalaisia kaupunkeja nimeltä. Siitäpä saattoi keikka vasta päästä vauhtiin, mutta itse suunnistin narikkaan ja jätin viimeiset ylimääräiset kappaleet kuulematta.

FullSizeRender

The Posies on vähän kuin urheilujoukkue, jota kannattan intohimoisesti. Pelatkoon huonon kauden tai vaikka keskinkertaisen, silti seison joukkueen takana. Paluu Tavastialle ei pettänyt, mutta vielä parempi se olisi ollut, jos olisivat tulleet vasta parin viikon päästä. Nyt pitää odotella hetki vielä uutta pitkäsoittoa ja sitten voikin taas toivoa, että bändin näkisi pian uudestaan.

 

Tuntematon's avatar

Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

by

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten.  Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian  intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko  aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus.  Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä  setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

kuva-13

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tiellä, Hiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai  jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Orma & Alanko

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon  soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin.  Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.

Tuntematon's avatar

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo 24.9.2013

by

Jos viime viikkoinen Kauko Röyhkän ja Nartun salikonsertti ja erityisesti ympäristö asetti ristiriitaisia tunnelmia, niin tänään tilanne oli huomattavasti parempi Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa, minne tuoreen Eläköön -albuminsa kylkiäiseksi pystytetty Jonna Tervomaan kiertue saapui. Espoo sai olla tourin kärkipäässä ja pienestä alkukankeudesta huolimatta illasta kehkeytyi miellyttävä ilta. Ensinnäkin Louhisalista oli tehty Louhi café. Tunnelmallisen klubiympäristön kaltaista tilaa ei salista saatu, mutta iso askel otettiin Sellosalin kankeudesta. Nimittäin Louhisalin penkkirivejä oli poistettu niin, että lattialle oli kasattu 15 pöytäryhmää, missä jengi saattoi istua kuin ravintolassa. Etuoikealla sijaitsevasta baarista saattoi tilata juomia keikan aikanakin. Tämä on poikkeuksellista konserttisali-iltamissa. Itse tosin saavuin tapojeni mukaan viime tippaan, jotta piti istua katsomon takaosaan. Sieltä onkin hankalampi piipahtaa baarin puolelle, joten tämä keikka mentiin kuivin suin. Muuten mentiinkin konserttisalin protokollan mukaan. Keikka alkoi klo 19 ja jengi istui hissukseen, kylläkin kappaleiden välissä innokkaasti taputtaen. Jonna totesikin parin ekan biisin jälkeen: ”Kiesus, että ootte hiljaa… tähän sopisi yskimistauko”. Siihen joku yskäisikin. Jonna oli muutenkin puheliaalla tuulella ja höpötteli mukavia itseironisia läppiä.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Espoo

Tervomaa lupaili keikan kattavan pääosin uuden albumin biisejä. Ja niinhän siinä kävikin, että uusi platta soitettiin läpikotaisin. Keikka alkoi hienosti hauraasta hitaasti uljaaksi teokseksi kasvavalla Vastaranta -biisillä. Kakkosena kuultu Tulta päin haki muotoaan ja osoittautui uutukaisen vähiten kiinnostavammaksi biisiksi. Sitten olikin vuoro parilla vanhemmalla rallilla. Parempi loppu (2007) -albumilta kuultiin Läpikulkumatkalla ja heti perään road-biisien äiti Tänään lähdetään, joka sai yleisön kaivamaan kännykkäkameroitaan tähtäysasemiin. Hassu yhteensattuma meikäläisen keikkakokemusten lähihistoriassa, sillä  Jonna kertoi biisin tuovan mieleen Kauko Röyhkän ja yleisö hörähtikin kun Jonna jatkoi mielikuvan olevan nuoren naisen fantasiaa. Niin. Jonnahan on vasta 40 -vuotias nuorukainen. Meno jatkui rapsakkaasti, kun Halo (2004) -pitkäsoiton klassikko Se ei kuulu mulle sai yleisön jo laulamaan hoosiannaa, tosin Jonnan kannustamana.

Jonnan ääni oli kunnossa. Ääni tuntuu iän myötä vaan saavan entistä enemmän karismaa, sitä käheyden ja puhtauden harmoniaa, joka on suomalaisten naislaulajien joukossa poikkeuksellista.  Jonna joutui kuitenkin kostuttamaan kurkkuaan tiuhaan välihuikilla. Taitaa useamman vuoden keikkatauko vaatia vielä rutiinia. Keikka jatkui kuitenkin tasokkaalla uudella materiaalilla. Täällä ei ole mitään nähtävää osoittautui levyversiota rikkaamaksi. Mainio Kirkonrotat vei Jonnan lapsuuden maisemiin Forssaan ja se Sydän-Hämeen verkkaus hohkaakin Jonnan esiintymisessä positiivisena harkitsevaisuutena. Helmiä ja Sikoja -leffaan tehty Juice Leskis-tulkinta Rakkauden haudalla on kasvanut kestäväksi Tervomaa-klassikoksi. Sitä kuulee mieluummin kuin alkuperäistä.

Uuden levyn tarttuvampia ralleja oleva Ihme aloitti menevämmän osuuden, jota jatkoi Aika kultainen ja ehkä Jonnan discoin biisi Yhtä en saa, joka on kansalle tuttu hitti kakkosalbumilta Neljä seinää (1999). Tuoreen tulkinnan sai myös  Et tahdo tietää, joka on ehkä Jonnan uran punkeimpia, vaikkei punkista sinänsä ole kyse. Biisin sanoituksessa on vaan jotain poikkeuksellista kaunistelematonta suoruutta. Ja kappas, siihen osui myös täysin vahingossa tapahtunut mikkitemppu. Mikrofoni oli pudota statiivilta, mutta hyvillä reaktiolla varustettu Jonna nappasi mikin käteen ja hämmensi itsensä ehkä enemmän kuin yleisön.

Jonna Tervomaan historia on pitkä. Matkaa on taitettu tenavatähteydestä saakka, mutta varsinainen aikuisiän ura on sekin kestänyt jo 15 vuotta.  Jonna teki yhteistyötä pitkään Jussi Jaakonahon kanssa ja parivaljakosta tuntuikin kehkeytyvän jotain ikiaikaista. Työparin viimeinen yhteinen tuotos Parempi loppu -albumi oli kuitenkin päätepiste tai alku pitkälle tauolle, joka toivottavasti ei ole pitävä. Menneisyys sikseen. Nyt Jonna on palannut kuuden vuoden tauon jälkeen kehiin ja ilman Jaakonahoa. Uusi albumi on synnytetty uusin voimin ja tuottajaksi on valittu Eppu Kosonen, jolla on historiaa mm. Samuli Putron kanssa. Ensireaktio uuteen albumiin ei ollut estoton. Ensi singejulkaisut olivat lupaavia, mutta kokonaisuuden sulattaminen on vaatinut enemmän aikaa kuin aikaisemmat. Nyt puhuu kuitenkin Jonna Tervomaa -fani.

Louhisalin keikka mursi ennakkoluuloja ja todisti, että uudet biisit toimivat elävänä väkemämmin kuin ehkä hitusen keskitempoiseksi jääneessä albumituotannossa. Uusi bändi on toimiva ja ei eroa paljoa edellisestä kokoonpanosta. Kitaristi Jaakko Murros on Jonnan sanoin kitaransoiton tohtori ja ei häviä Jaakonaholle. Basisti Mikko Määttä ja rumpali Santeri Saksala luovat turvallisen pohjan, johon kosketinsoittaja Jere Ijäksen on helppo sormeilla biisien lihalliset osuudet. Uusi kokoonpano ei yllättänyt, mutta toi kuitenkin uskoa, että muutos on hyväksi – kenelle tahansa.

Jonna Tervomaa @ Louhisali, Espoo

Keikka kesti  puolitoista tuntia ja onneksi ilman väliaikaa. Saatiin kuulla eheä lauluilta, jota Jonna Tervomaan bändi lopetteli uuden levyn sinkkujulkaisuilla. Minä toivon sai jengin jo taputtamaan alkutahdeista lähtien. Uuden albumin kirkkain helmi Tikapuut, johon muuten Mika Ronkainen on tehnyt vuoden parhaan lähihoitaja-aiheisen musiikkivideon, toimi yllättäen rankempana kuin levytettynä ja parempana. Varsinaisen setin päätti kestosuosikki Myöhemmin.

Jonna Tervomaa huilasi kuusi vuotta. Se on pitkä aika. Toki mimmi teki erilaisia projekteja ja teki satunnaisesti pienimuotoisia keikkoja. Silti tauko on tehnyt hyvää. Jos käy tietyn tien päähän, on hyvä ottaa henkeä ja tarkastella elämää muilta kanteilta. Ja niitä riittää. Uusi albumi ei voittanut kestoihailijaa heti puoleensa, mutta antoi merkin, että uusiutuminen on paikallaan. Harvoin sitä ottaa askelia taaksepäin, korkeintaan sivuaskelia, jotka kuitenkin lopulta vievät eteenpäin.

Varsinaisen setin päätteeksi bändi kävi takahuoneessa piipahtamassa pienellä tauolla, kunnes yleisö taputti soittajat takaisin lauteille. Jonna manaili amatöörimäisyyttä, kun ei ollut varannut vettä takahuoneesen. Encore alkoi siis vedenjuonnilla, johon Jonna toivoi lisää aplodeja. Tiistai-ilta päätyi hienoissa tunnelmissa. Jälkisoitot aloitti uuden albumin tyylikäs Saa kukoistaa ja sitten laitettiinkin hetkeksi puntit lepattamaan Päästä yli -biisin voimin. No, ei siellä penkkirivissä sen kummempaa yltymistä lahkeissa tapahtunut. Viimeisenä kuultiin myös uutuusalbumin päätävä kaunis Lopulta aina. Se oli tyylikäs päätös keikalle – ja paljon parempi kuin loppuun kaluttu Suljettu sydän, jota jengi varmasti odotti, mutta ei kuultu mitään muutakaan raitaa läpilyonnin tehneeltä esikoisalbumilta. Jonna elää tässä hetkessä. Paluu oli odotettu ja lunastettu.

Tuntematon's avatar

Sting (UK), Rumer (UK), Hector (Fin), Latebird’s All Stars (Fin) @ Helsinki Classic Festival, 16.6.2012

by

Nyt rantautui Pori Jazz Helsinkiin. Ei Stadissa jazz soi, muttaa sama keski-ikäisten massa kokoontui Kaisaniemeen, missä ei tietenkään tavoiteta Kirjurinluodon nurmikenttien hohtoa, kun puupenkit on vedetty hiekkakentälle, sille samalle pläntille, missä on koettu niin Tuskaa kuin Maailmoja kylässä. Helsinki Classic on uusi tulokas muutenkin runsaassa pääkaupunkiseudun festivaalitarjonnassa. Nimi on harhaanjohtava. Nimittäin ensimmäinen mielikuva on klassisen musiikin festivaali, missä alttarina on uusi Musiikkitalo ja kapellimestarina Leif Segerstam. Jos sen Classic sanan perään olisi uskallettu laittaa sana rock tai pop, niin silloin oltaisiin asian ytimessä.

Helsinki Classic kokosi yhden päivän juhlaan pääesiintyjäksi Stingin ja hänen tuekseen aikamme suloisimmalla äänellä siunatun Rumerin sekä ties monettako kertaa lopettaneen Hectorin ja Latebirdsien ympärille kyhätyn kotimaisen dreamteamin. Pikkufestarin ohjelma oli siis varsin laadukas, mutta yllätyksetön. Olin nähnyt esiintyjistä ainoastaan Latebirdsin aiemmin, joten monta uutta bongattavaa oli tarjolla Kaisaniemessä.

Ensimmäisenä tahtipuikkoa alkoi heiluttaa Markus Nordenstreng, joka liidasi tähtibändinsä cover-putkea. Vuorollaan mikrofoniin tarttuivat ikäpolvensa kultapossukerholaiset mm. Jonna Tervomaa, Tuure Kilpeläinen, Anssi Kela, Tokela, Lasse Kurki ja kyytiä saivat rokkiklassikot ja powerpoppihelmet. Leppeään kesäiseen iltapäivään istuivat niin tulkinnat Nick Lowen, Tom Pettyn kuin Neil Youngin klassikoista. Keikka loppui Levon Helmin poismenon muistoksi vedettyyn The Bandin biisiin The Weight, jonka nousi lavalle hoilaamaan koko remmi. Tunnelma oli kuin Band Aidissa sekä hyvässä että pahassa. Ilmapiiri oli lämmin, mutta hitusen teennäinen ja varmasti sama setti Juttutuvassa olisi ollut hekumallinen. Latebirdsien musiikkimaku osuu niin yksiin, ettei hyvistä biiseistä sen enempää. Meininki on vaan hitusen harmaata jättilavalla, mikä vaatii karismaa ja auraa. Nyt se jakaantui turhan monen harteille.

Hector ei ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini, vaikka mestarillisia sävellyksiä ja sanoituksia miehen repertuaariin mahtuu liuta. Uutta tuotantoa ei Hectorilta ole tullut sitten vuoden 2004 ja jäähyväiset on sanottu ja paluukiertueita tehty. Ilman suuria odotuksia siis kuuntelemaan. Varauduin nostalgiapotpuriin ja sen sieltä sai. Hector aloitti Neil Young ja The Beatles -covereilla ja tuntui, että jatkuuko tässä sama linja kuin Latebirdseillä. Ei jatkunut. Sitten tulikin kaikki hitit Ei mittään varhaisräpistä, Kissojen yöhön ja koko konsertin huipentaneeseen kansallislauluun Lumi teki enkelin eteiseen. Hectorin taustalla soitti iso ja asiansa osaava bändi ja laulaja itse oli hyvässä kuosissa. Taattua ja viihdyttävää. Jatka Hector samaan malliin.

Pori Jazzien Kirjurinluodon konsertteihin saa viedä picnic-kamat ja omat juomat. Uloskin pääsee välillä jos haluaa. Tätä mallia ei kopioitu Helsinki Classiciin. Nimittäin alueelta ei saanut poistua, kun sinne kerran oli astunut sisään. Vielä kun Koffin kaljatiskillä huomasi hinnaston, jossa 0.4l tuopista kehdattiin pyytää 7€, alkoi ajatus ulospääsystä houkuttaa. Kaisaniemen liepeillä oli läjäpäin leiriytyneitä loiskuuntelijoita, joille pussikalja maistui. Varmaan heitä olisi hymyilyttänyt, jos olisivat tienneet miten alueen sisäpuolella keskiluokkaa kyykytettiin. Tuumasta toimeen ja yritin valkoisen valheen turvin ulos alueelta, sinne muiden sekaan nautiskelemaan kevyemmästä hintatasosta. Vasta kolmas järjestysmies päästi ulos.

Kun vielä istuin alueen ulkopuolella, alkoi alueelta kuulua Karen Carpenterin ääni. Ei sentään, The Carpentersin laulaja ei ole noussut haudasta, vaan tulkitsija oli englantilainen Rumer, jolla on ehkä 1970-lukulaisin ääni kaikista nykynaisista. Adele hoitaa 1960-luvun. Hinkuhan sitä oli päästä lähempää kuulemaan, vaikka hyvin alueen reunoillekin olisi kuulunut koko festivaali. Rumerin uutta Boys Don’t Cry -albumia ehdin kuulemaan ennalta muutaman biisin verran ja hitusen alkoi festarin linja selvitä, sillä Rumerin levy on tulkintoja 1970-79 välillä syntyneistä lauluista. Pelkkiä covereita ja käännöskappaleitako Classic Helsinki tarjoaa? No, Rumerin hunajaisella tulkinnalla olisi voinut kuunnella version mistä viisusta tahansa ja tuli siellä hänen omaakin tuotantoa. Uudesta tuotannosta Jimmy Webbin P.F Sloanista syntyi niin sutjakka versio, että veikkaan laulusta pientä kesähittiä.

Rumerin jälkeen taivas täyttyi harmaasta pilvimasssasta ja vesisade uhkasi hetkellä millä hyvänsä. Ohjelman aikataulu oli toimiva ja esiintyjien välissä oli sopivasti odottelua, sillä kamat vaihtuivat lavalla vauhdilla. Kaikki alkoivat osuutensa minuutilleen, niin myös Sting starttasi virkeän biisinsä All This Time klo 20.30. Sting soitti puolentoista tunnin setin ja pikkuisen kiireen tuntu vaivasi koko ajan. Aivan kuin Stingin oli saatava mahtumaan keikkaan niin monta biisiä kuin mahdollista. Lopulta niitä tuli 16 kappaletta ja suurin osa hittejä sekä soolo että The Policen uralta. Stingilläkin on menossa kiertue ilman uutta materiaalia ja linja on selkeästi palvella yleisöä, toki erinomaisen orkesterin säestämänä. Rumpupallilla istuu muuan Vinnie Colaiuta, joka on soittanut Frank Zappan ja ties kenen mestarin kanssa. Koskettimissa taas on David Sancious, joka taas tunnetaan alkuperäisenä Bruce Springsteen & E Street Bandin jäsenenä. Persoonallista ilmettä esitykseen toi viulusti Peter Tickell. Keikka oli varsin miellyttävä, vähän sama fiilis nousi kuin Hectorista. Ei yllätyksiä, mutta homma toimii, vaikka maileja on jo takana. The Police on pärjännyt aina suht korkealla omilla bändilistoilla, mutta Stingin sooloura sitten 1980-luvun lopun, ei ole iskenyt kummoisesti. Muutaman vuoden takaista The Policen paluurundia himoitsin, mutta eipä ollut silloin mahdollisuuksia. Nyt Stingin keikalla mieltä lämmitti eniten entisen bändin tuotanto ja settiin kuului onneksi pari ei niin ilmeistä biisiä kuten Driven to Tears. Encoren päättänyt, ehkä Stingin tiukin sävellys, Next to You raikasi taustalla kun jo astelin kohti Rautatientoria tihkusateessa.

Helsinki Classic avasi suht onnistuneesti ja veti Kaisaniemeen n. 9.000 katsojaa, ei kapasiteetti olisi paljoa enempää vetänytkään. Lipun hinta oli maltillinen 69€. Hesarin lukijat saivat kaksi lippua yhden hinnalla, mutta eivät lähteneet hesarin lukijat rynnäkköön. Bajamajoja riitti konserttien aikana, mutta kun tuli tauko, tukkivat vessajonot kulkuväylät. Sama homma ruokakojuilla, missä jengi näytti jonottavan festarisapuskaa pitkissä letkoissa. Ja se juomien hintataso sai jo tuomioni, mutta ymmärrän, että jostain sitä voittoa pitää kattaa, kuten laittamalla 0,33l siiderille 7€ hintalappu. Pori Jazzeilla sama line-up olisi vetänyt 25.ooo katsojaa kevyesti ja joka jamppa olisi juonut kaupasta roudattua koffia tai fiinimpää viiniä. Epäilen, että tänä vuonna Pori Jazz laskee tulostaan, sillä ne massaa liikuttavat isot nimet ovat Helsingissä.