Olisiko Future Islands tusinabändi ilman imiömäistä laulajaansa Samuel T. Herringiä? Future Islands on reilun kymmenvuotisen uransa aikana julkaissut viisi albumia. Suuri läpimurto tapahtui vasta neljännellä osuvasti nimetyllä Singles -albumilla tai varsinaisesti sitä puffanneella esityksellä The Late Show with David Letterman -ohjelmassa keväällä 2014. Siellä soitettu Seasons (Waiting On You) nosti hyökyaallon lailla yhtyeen uuden musiikin ystävien huulille. Biisi on kova, mutta Herringin primitiivinen tulkinta teki ilmestyskirjanomaisen vaikutuksen.
Seasons (Waiting On You) valittiin monessa arvostetussa mediassa vuoden biisiksi. The Circuksen illassa Herring oletti spiikissään yleisön odottaneensa kappaletta eniten. Näin varmasti olikin, mutta suuri hitti ei erottunut erityisesti muusta materiaalista. Sen selittää yhtyeen repertuaari, joka sisältää runsaasti tasavahvoja lauluja. Illan anti koostui pääosin uuden The Far Fields -albumin kappaleista, sekä luonnollisesti Singles -hittialbumista, mutta yllättävän suurta osaa näytteli kakkosalbumi In Evening Air (2010), jolta kuultiin peräti viisi laulua. Yli 20 biisin settilista kahlasi tyylikkäästi koko uran ja tarjosi muutamia yllättäviä paloja.
Future Islands on käynyt Suomessa pari kertaa festivaalikeikoilla, mutta nyt yhtye esiintyi ensi kertaa klubiympäristössä. Valitettavasti The Circus on monella tapaa vaatimattomin klubi Helsingin skenessä. Sen kapasiteetti (1500 henkeä) ja palvelut eivät oikein kohtaa. Yksi mies tarkistamassa lippuja on törkeä alimitoitus, varsinkin kun vieressä päivystää VIP-vieraita varten henkilö toimettomana. Narikka ei vedä. Baareja ja saniteettitiloja on riittävästi, mutta niihin ei tee mieli mennä, kun liikkuminen täydessä salissa on hankalaa. Akustiikka ei ole myöskään ihanteellinen. Miksauspöydän vasemmalta puolella kuunneltuna laulu osoittautui paikoin puuroksi ja välispiikeistä ei tahtonut saada selvää. On paikassa hyvääkin. Tämän kokoinen klubi on Helsingissä tarpeen ja sijainti ytimessä on loistava. Erityismaininnan saa kattoon rigattu spiraalin muotoinen trussi, joka vie katseen lähes yhtä usein ylös kuin lavalle.
Future Islands on trio vahvistettuna keikkarumpali Michael Lowrylla. Yhtyeen kosketinsoittaja William Cashion ja basisti J. Gerrit Welmers ovat bändin musiikillinen dynamo. Sam Herring vastaa sanoituksista. Bändistä tekee erityisen paradoksi sen lavaesiintymisessä. Kun muu yhtye esiintyy eleettömästi, Herring pistää menemään, välillä rajaa hipoen antaen itsestään jopa liikaa. Samaa ristiriitaa on kappaleissa. Nopeatempoisen ja melodisen biitin vastakohtana laulun sanat lähtevät melankoliasta. En usko, että Herring irrotettuna tästä kokonaisuudesta toimisi samalla tavalla. Vastakohdat täydentävät toisiaan.
Future Islands on synthpop -yhtyeeksi poikkeuksellinen, sillä se ei satsaa lavan visuaalisuuteen, kuten lajityypin yhtyeillä on tapana. Heidän ei tarvitse, sillä lavalla Sam Herring panee itsensä likoon totaalisesti kuin hurmoksellinen saarnaaja. Ulkoisesti perusinsinööristä miehen erottaa kauluspaidan käärityt hihat. Litimäräksi hikoillun paidan alla on samassa paketissa maanista tulkintaa, jota on vaikea verrata kehenkään. Ehkä Ian Curtisin epilepsiatanssi on sitä lähinnä tai Wilco Johnsonin lavasingahtelu. Herring hakkaa nyrkillä rintaansa, örisee örkkimäisesti ja on ratkoa housunsa tanssiessaan ripaskaa kuin Rasputin. Viimeisenä tekonaan hän repii sydämen irti kuin olisi itse uhrilammas.
Settilista:
Beauty of the Road
Ran
A Dream of You and Me
Time on Her Side
Walking Through That Door
North Star
Balance
Before the Bridge
Long Flight
Cave
Light House
Through the Roses
Ancient Water
Inch of Dust
Seasons (Waiting On You)
Tin Man
Spirit
Encore
Doves
Vireo’s Eye
Fall From Grace
Little Dreamer
Inkvisitio astui täsmällisesti lavalle klo 21:30. Yhtye esiintyi pitkälti alkuperäiskokoonpanossa. Sairaus pitää Eero Hyypän valitettavasti poissa kuvioista, mutta muuten porukka on pääosin alusta asti mukana olleita. Keulilla häärää biisintekijä-kitaristi-laulaja Seppo Kansanoja. Hänen rinnallaan ovat bändin ominaisen soundin takuutyypit viulusti-laulaja Pirkko Kontkanen ja tuubaa soittava Pertti Honkela. Basisti-laulaja Kaustinen on vastannut myös paluualbumin tuotannosta. Rummuissa on Zen Cafésta tuttu Pete Parkkonen ja uutena lisävahvistuksena Julkkareiden sydänhahmo Kari Jones.
Alun pienen hakemisen jälkeen keikka alkoi rullata mallikkaasti. Soitto sujui ja tunnelma oli lämmin. Seppo lauloi suurimman osan biiseistä, mutta Karin ohella Pirkko ja Kaustinen esittivät osan biiseistä. Settilista koostui pääosin Toivo ja Kiirastuli -albumeilta ja Helvetti -EP:ltä. Viidentoista biisin jälkeen kuultiin pari encorea, joista viimeinen ja bändin tunnetuin kappale Arvi Lind yllytti yleisön riemukkaaseen yhteislauluun.
Dingon Sinä ja minä -single säväytti ilmestyttyään alkuvuodesta 1984. Ostin myöhemmin keväällä Nimeni on Dingo –debyyttialbumin, mutta suosion kasvaessa hurrikaanin lailla, siirryin muiden artistien pariin. Dingo löi läpi aikana, jolloin punkin synnyttämä ja uuden aallon jatkama realismista voimansa saanut musiikki alkoi toistaa itseään. Dingo osui häpeilemättömällä romantiikallaan ajallisesti kultasuoneen. Kansa ihastui maailman meriä seilanneen Pertti ”Neumann” Niemisen lauluihin, mutta myös bändin glamrockista lainattuun näyttävään pukeutumistyyliin. Erityisesti sifonkihuivista tuli bändin tavaramerkki. Dingosta tuli teinityttöjen suuri suosikki. Pojat tykkäsivät salaa.
Allas Sea Poolin yhteyteen rakennettu kesälava on kaupungin komein ulkoilmaklubi. Maailmanpyörän juuressa meren ääressä on kesän mittaan soittanut useita nimekkäitä artisteja. Dingo sai kunnian päättää tämän kesän ohjelmiston. Alue on sopivan kokoinen, jossa joka puolelta näkee lavalle hyvin. Yhtye soitti hyvin suunnitellun setin niin biisien kuin kestonsa puolesta. 75 minuutin keikka toimi lähes virheettä. Kahta kappaletta lukuun ottamatta settilista koostui 1980-luvun hiteistä. 1990-luvulta kuultu Perjantai muistuttaa vielä Neumannin biisintekotaidosta, mutta Elämäni sankari oli turhempi valinta. Sen sijaan oma ikisuosikkini Pistoolisankari olisi voinut korvata sen.
Dingo soitti pätevän keikan. Paikka oli näyttävä ja elokuun lämpöisen illan tihkusade ei latistanut tunnelmaa. Soittotaito ei ole vuosien varrella ruostunut. Neumannin persoonallinen laulu on edelleen tunnistettava, vaikka samoihin korkeuksiin ääni ei taivu. Alkuun näytti siltä, että Neumann välipuheineen vetää omaa show’taan, mutta loppua kohden myös muut saivat huomionsa. Satumaisen hieno hetki sattui, kun bändi soitti biisin Rio Ohoi ja samaan aikaan meressä aivan lavan vieritse lipui ”banaanilaiva”. Mielikuvissa oli helppo hypätä jahdin kyytiin.
Sunnuntai-illan konserttia mainostettiin kolmen 1960-luvun todellisten suosikkibändin harvinaisena yhteisesiintymisenä. Sitähän se oli paperilla, mutta siltikin vain rippeinä. Illan aloittanut The Troggs oli lähimpänä alkuperäisyyttä muutenkin kuin nimensä perusteella, sillä sen riveissä soitti alkuperäiskitaristi Chris Britton, joka on riffitellyt bändissä kunnioitettavat 52 vuotta. Basisti Pete Lucas on kulkenut matkassa 41 vuotta ja rumpali Dave Maggs 30 vuotta. Laulaja Chris Allen on paikannut muutama vuosi sitten menehtynyttä alkuperäistä bändin keulahahmoa Reg Presleytä muutaman vuoden ajan.
Keikka alkoi Give It to Me (All Your Love) kappaleella ja Chris Allen piti letkeällä lavakarismallaan ja välipuheillaan homman eläväisenä koko keikan ajan. Bändi joutui 1960-luvulla BBC;n sensuurin kynsiin ja joitakin heidän biisejä ei soitettu radiossa kuten Night of the Long Grass jäi paitsioon ruoho sanan vuoksi. Tuon maailman aikaan soittokieltoon olisi ollut suotavampaa joutua Strange Movies -biisin vuoksi, joka tuntui kirjaimellisesti hämmentävältä, kun pappaosaston Chris Allen vemputti kättään mikkiständin varressa samalla voihkien kohti kliimaksia. Bändin kivijalka Chris Britton pudotteli riffejä eleettömästi koko keikan ajan ja muutenkin bändi hoiti homman moitteettomasti, mutta Kultsan lava tuntui heille hieman liian isolta. The Troggs toimisi paremmin rupisemmalla klubilla.
Kuulin ensimmäisen biisin salin ulkopuolelta ja Baby Let Me Take You Home kuulosti yllättävän paljon Eric Burdonilta. Ei Handley ihan samaan jylhyyteen kykene, mutta lauloi antaumuksella. Burdonia ei nähdä kitaran varressa, mutta Handley osoittautui olevansa myös erinomainen blues-kitaristi. Aidossa Animalsissa pitäisi olla laulaja ja kitaristi erikseen. Tämä oli säästöversio. Settilista sisälsi kaikki The Animals-hitit, joista It’s My Life kasvoi lähes alkuperäiseen dynaamisuuteensa. Keikka huipentui luonnollisesti yhtyeen maamerkkiin House of the Rising Sun. Lisäksi bändi soitti ikivihreitä rythm and blues -klassikoita, jotka olivat keskeisiä The Animalsin ohjelmistossa silloin joskus. Ihan kelpo keikka tämäkin, vaikka nuoret miehet keulilla olivatkin vain Animalsin ystäviä.
Jos lauantai-iltana rokkiklubissa mossataan ja läikytetään olutta, niin sunnuntai-iltapäivästä samassa paikassa voi ottaa luontevasti hörpyn pillimehusta siinä mossauksen lomassa. Tavastia-klubilla on nähty jo muutaman vuoden ajan sunnuntai-iltapäivisin lastenkonsertteja ja nyt pienen tauon jälkeen ne tekivät paluun. Jos ulkona oli mitä aurinkoisin pakkaspäivä, niin siitä huolimatta M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen legendaarinen duo Gommi ja Pommi myi klubin hämärään yli neljäsataa lippua.
lipunmyynnin vieressä on varattu tila vaunuparkille. Lasten talvivaatteiden riisumisessa ja pukemisessa on oma vaivansa, mutta sitä helpottaa ja nopeuttaa ilmainen narikka. Tavastialta viisas ratkaisu, sillä kalliiksihan se tulisi maksaa isomman perheen vaatesäilytyksestä. Konsertin lipunhinta oli yksittäin 12€, mutta perhepaketissa tiketin sai edullisemmin 10€ per nuppi. Klubi näytti hieman erilaiselta, kun sisääntulo oli valaistu kirkkaasti. Hämärässä hoipertelun sijaan konsertin pääasialliset asiakkaat näkivät nyt tepsutella turvallisesti salin puolelle. Baaritiskin drinksuhyllyt olivat peittettyinä ja tarjolla oli lastenkestien antimia.
Gommi soitti tyypilliseen tapaan banjoa ja Pommi näppäili harmonikkaa ja välillä istui niiden kangaspuiden ääreen. Settilista koostui M.A. Nummisen tutuista kappaleista. Tosin sekaan mahtui pari meikäläiselle harvinaisempaakin herkkua. Kissa vieköön on kaikille tuttu käännös Louis Armstrongin Jeepers Creepers -klassikosta. Kamelilaulun ”se se on” kertosäe ei vetänyt helppoudestaan huolimatta yleisöä lauluun mukaan. Pedro otti pommi-kissana lauluvastuun Susi-kappaleen aikana ja M.A. yritti Gommina piirtää fläppitauluun suden. Lasten mielestä se ei näyttänyt sudelta, siksi piirros oli aivan susi. Kookospähkinä -hitti sai yleisön heilumaan ja Limonaatia suun napsumaan. Bobby Veen Rubber Ball väännös Kumipallo nosti tunnelman kattoon kuin käsistä karannut heliumpallo. Lasten klassikko Jänis istui maassa luonnistui yleisön laulamana. Tämän perään Gommi lauloi rokahtavamman version Jänis istui maassa Suomessa. Keikan varsinainen osuus päättyi Eduard Uspenskin luoman hahmon Krokotiili Genan syntymälauluun, joka tunnetaan paremmin hittinä Minä soitan harmonikkaa.
Ounastelimme narikan ruuhkautuvan pikkuväen hakiessa pukineita, joten liukenimme paikalta, kun Gommi ja Pommi soittivat vielä yhden encoren. Kolmen vartin setti oli oikein sopiva annos jammailua sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Seurassamme ollut pikkuneiti näytti nauttivan kovasti keikasta, mutta loppupuolella katossa roikkunut diskopallo alkoi vetää puoleensa. Tuli siis todistettua, että rokkiklubit sopivat kaikenikäisille.
Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981 levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.
Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?
Yhtye toimii edelleen miltei alkuperäisessä kokoonpanossa. Urkuri/laulaja Kalle Grotenfelt, basisti Martti Ripaoja ja kitaristi Pekka Kerminen ovat surfanneet alusta asti. Vain rumpali on vaihtunut muutaman kerran, mutta Timo ”Unski” Oinonen on paukuttanut kannuja jo vuodesta 1998. Bändi toimii demokraattisesti. Biisit tehdään kimpassa, niitä laulaa kukin vuorollaan rumpalia lukuun ottamatta ja albumit julkaistaan oman Ayshire –levy-yhtiön kautta. Nyt uutta albumia näyttäisi vinyylinä julkaisevan espoolainen Woimasointu.
Luonteri Surf poistui varsinaisen setin jälkeen takahuoneeseen hetkeksi, mutta nasevat lissee lissee ja lisää kaikkea huudot saivat kundit palaamaan takaisin lavalle. Kantateos Peruskallio jäi kuulematta, mutta esityksen päättivät väkevästi Kauneimmat pop-laulut ja Paha Poika. Bändin häiskillä on runsaasti peninkulmia takana, mutta edelleen Martti Ripaoja osoitti olevansa maailman katu-uskottavin basisti roikottaessaan bassoa luontevasti polvien alapuolella. Kitaristi Pekka Kerminen taas seisoi sisäpelitossuissaan jämäkästi ja repi riffejä kitarastaan. Rumpali Unskilla iski keikan aikana hikeä sen verran paljon, että ei tahtonut rantapyyhekään riittää. Keikan loppupuolella Kalle Grotenfelt irrottautui legendaaristen Farfisa Compact Duo -urkujensa luota lavan etuosaan kaiuttimen päälle ja kurottautui uhoen yleisön päälle niin kuin punk-tähden pitääkin.
Kun silmiini osui ilmoitus Grant Lee Phillpsin Suomen vierailusta, oli aika katsastaa miehen tuotantoa vihdoin tarkemmin. Phillips soitti alkuillan keikan ja nousi lavalle jo kello 19.00. Mies soitti puolentoista tunnin mittaisen varsin intiimin keikan. Phillips osasi ottaa yleisön ja jutusteli kappaleiden välissä vitsejä vääntäen pohjustaessaan esimerkiksi Mona Lisa –kappaleen tarinaa. Biiseissä tavoitettiin vakavampiakin tunnelmia kuten Cry Cry, joka itkee alkuperäiskansan kohtalon vuoksi. Uuden albumin upein biisi on Holy Irons, josta voi löytää The Bandin parhaimpien helmien kaltaisuutta. Keikalla Phillips keskittyi ainoastaan omaan tuotantoon, jota kuultiin läpileikkauksena koko uralta unohtamatta klassisia Grant Lee Buffalo -kappaleita. Beatleaanisen kaunis Mockingbirds on edelleen miehen onnistuneimpia sävellyksiä. Encorena aloittanut grungeballadi Fuzzy keskeytyi, kun Wallu Valpio nousi ystävällisen röyhkeästi kesken biisin lavalle kehumaan Phillipsille kuinka tärkeä hän on Eddie Vedderin ohella Valpiolle. Yleisön reaktioista päätellen varmaan monelle muullekin.
The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Ensimmäinen kerta kun osallistuin Flow-festivaaleille sunnuntaina. Aikaisempina vuosina pakolliset bändit ovat osuneet perjantaille tai lauantaille. Tänä vuonna sunnuntaihin hätyytti New Order. Toki Anohni, Descendents ja Daughter lisäsivät intoa heilua vielä arkipäivää vasten.
Sitten oli aika ennalta hehkutetun punk-tapauksen. Legendaarinen kalifornialasbändi Descendents soitti ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole seurannut yhtyeen uraa järin aktiivisesti, mutta klassikkoalbumia Milo Goes to College (1982) olen pyörittänyt ja myös tuoreinta plattaa Hypercaffium Spazinate (2016). Sadekuuro täytti black tentin äärimmilleen, jotta keikan alku piti väijyä takalinjoilta. Sateen lakattua tilaa alkoi löytyä ja sisällä olikin lopulta yllättävän väljää. Ihan ennakoitua hurmosta en keikalla havainnut, mutta Descendents pudotteli tiukalla otteella tiuhaan tahtiin biisejä. Settilistaan kuului lähes 30 kappaletta, joista uuden albumin Without Love mahtuu heittämällä vuoden parhaiden biisien listalle.
New Order oli koko festivaalin odotetuin esiintyjä. Bändi on esiintynyt viimeksi vuonna 1982 sitten Provinssirockissa. Olenkin usein harkinnut matkustaa bändin vuoksi ulkomaille, mutta onneksi manchesterilaisbändi saatiin vihdoin Suomeen. Bändistä riitautuneen alkuperäisbasisti Peter Hookin olen nähnyt soolona soittamassa Joy Division -klassikoita, mutta hänen persoonallista bassonsoittoa olisin kuunnellut mieluummin New Orderin riveissä. Bändissä soittavat alkuperäisjäsenet Stephen Morris ja Bernard Sumner ja miltei alkutaipaleelta mukana kulkenut eleettömän tyylikäs kosketinsoittaja Gillian Gilbert. Ranskalaistaustainen Tom Chapman on tuurannut Peter Hookia viime vuodet ja hyvin sen tekeekin. Bändin viidentenä jäsenenä toimii kitaristi Phil Cunningham.
New Orderin jälkeen olisi oikea ratkaisu ollut lähteä kotiin, mutta katselin päälavan takalinjoilta illan ehkä suurimman artistin Sian esitystä. Sinänsä sen kuunteleminen oli oleellisempaa, sillä artistista ei screeniltä näkynyt lähes ollenkaan. Tanssijoiden liikkeet ja hittipotpuri saivat sunnuntai-illan yleisön fiiliksiin, mutta meikäläiselle se oli jäähdyttelyä. Kyllä se Sia siellä kasvot peittävä peruukki päällä seisoi lavan reunalla, mutta taustakankailta sitä tuskin havaitsi. Sia voisi heittää ihan hyvin keikkaa pelkällä taustanauhalla ja tanssijoilla. Live-musiikin merkitys on tässä vähän niin ja näin. Sian ääni on vaikuttava ja hänen sävelkynänsä on kirjoittanut monta ansaitusti menestynyttä hittikappaletta kuten Chandelier ja Cheap Thrills.
Jätin Sian loittonemaan taustalle, kun siirryin nauttimaan illan viimeistä antia Anohnin seuraan. Sama itsensä kätkemislinja jatkui hänenkin keikallaan. Anohni sentään seisoi jämäkästi lavan keskellä, mutta hänkin oli valaistu mustaksi silhuetiksi. Hänen esityksensä pakottikin seuraamaan jättiscreeniä, missä liuta eri-ikäisiä naisia lauloivat lähikuvissa biisien tahtiin samaan tapaan kuin Naomi Campbell esiintyy uudessa Drone Bomb Me –videossa. Antony & The Johnsonin kalmankauniista tunnelmista Anohni on soolouran myötä siirtynyt elektroniseen musiikin pariin. Teemat ovat synkkiä, mutta yhteiskunnallisempia. Keikka keskittyi ainoastaan tänä vuonna julkaistuu Hopelessness –albumiin. Uutukaisen 4 Degrees ja Watch Me ovat jäätäviä kappaleita. Menneitä ei muisteltu ja hyvä niin, sillä uusi kokonaisuus on vahva ja Anohni persoonallinen artisti. Vastaavaa ääntä ei tältä planeetalta löydy.
Keikkakeppi 