Korjaamon perjantai-ilta tarjosi kaksi kovaa artistia. Mikko Joensuu aloitti illan yksin. Väkeä oli yllättävän vähän paikalla vielä viikonloppua vasten. Arvelin tuvan täyttyvän viimeistään pääesiintyjä Ebbot Lundbergin noustessa lavalle. Jengiä valui myöhemmin lisää, mutta yllättävän väljäksi paikka jäi. Harmillista, sillä molemmat artistit ovat armoitettua valioluokkaa.
Mikko Joensuu julkaisi hartaasti kypsyteltyä musiikkia viime vuonna, kun Amen trilogian kaksi ensimmäistä osaa näkivät päivänvalon. Nuo albumit olivat viime vuoden parhaimmistoa ja siksipä odotukset Joensuun esityksestä olivat suuret. Nuutuneen näköinen Mikko Joensuu aloitti illan akustisen kitaran ääressä, mutta lopetti kappaleen yhtäkkiä. Hän sanoi, että kädet tärisevät liikaa, eikä pysty soittamaan. Mikko perusteli keskeytyksen ihailtavan suorasukaisesti: ”Koska mä voin”. Mikko selitti epävakauttaan huonosti nukutulla yöllä. Mies siirtyi sähköpianon ääreen ja soitti Amen 2:lta komean Drop Me Down. Levyltä tuttu mahtipontinen sovitus puuttui, mutta Joensuun nöyrästä jumalan hylkäämästä lavaolemuksesta huolimatta esitys kasvoi vaikuttavaksi yhden miehen enkelikuoromaiseksi kokemukseksi. Tärinät olivat taputeltu pois.
Vahvan lauluäänen omaava Joensuu on työstänyt musiikkiaan antaumuksella ja teemat ovat uskonnollisia. Joku voisi tulkita sanoitukset gospeliksi, vaikka kyse on jumalasta luopumisesta. Itse näen kappaleet yleismaailmallisena eksistentialismina kuten Amen 1 albumilta kuultu Closer to God antaa ymmärtää. Mikko Joensuu soitti myös yhden hienoimmista pop-biiseistään There Used to Be Darkness, jota hän ei sanojensa mukaan ole aikaisemmin soittanut yksin. Vapautunut Joensuu jutteli jo helpottuneena loppupuolella keikkaa. Hän olisi viihdyttämyt yleisöä vaikka tunnin lisää, mutta lämmittelijällä on aikarajansa. Täytyy myöntää, että Joensuun maalailevaan musiikin harmaisiin sävyihin uppoutuu helposti ja niitä olisi kuunnellut pitempäänkin. Joensuu päätti 50 minuuttia kestäneen osuutensa tunnustukselliseen biisiin What Have I Done. Harmaa oli muuttunut puhtaan valkoiseksi.
Suurelle yleisölle Ebbot Lundberg on tuttu The Soundtrack of Our Lives -yhtyeen messiaanisena nokkamiehenä. Hän on myös tuttu varhaisemmasta hoikempien vuosien Union Carbide Productions –kokoonpanosta, jonka kappaleella Chamelion Ride keikka alkoi iskevästi. Nyt Ebbot Lundberg kiertää The Indigo Children -yhtyeensä kanssa, joka elää tämän projektin ulkopuolella itsenäistä elämää nimellä Side Effects. Joukkio asteli kasvomaalauksissaan ja yhtenäisissä mustissa pitkissä palttoissaan lavalle hieman yli klo 22. Jykevän kokoinen Ebbot näyttää nuorten miesten keskellä kuin Gandalf olisi hobittien piirittämä. Tästä jäikin leikkisästi mielen päälle ajatus bändin nimestä – miten hyvin sointuisi yhteen Ebbot & The Hobbits.
Setin toisena kappaleen kuultiin The Soundtrack of Our Lives Behind the Mask (2001) -klassikkoalbumilta löytyvä Nevermore. Kolmas biisi vei tuoreen materiaalin pariin, jonka aloitti viime vuonna ilmestyneen albumin nimibiisi For the Ages to Come. Ebbot Lundbergin musiikin juuret ovat tukevasti 1960-luvulla, jolloin helisevät kitarat harhailivat siinä hippilaitumien ja psykedeliametsän rajamailla. Tähän sixties-maisemaan kun tuo ripauksen rosvojouokon uhmaa, niin puhutaan musiikista joka täytti Korjaamon vaunusalin. Uuden albumin väkevää antia olivat myös Backdrop People, I See Forever sekä erityisesti To Be Continued, joka nousee kevyesti edellisvuoden parhaimpien hymnien joukkoon. Selkeästi Indigo Children ei ole jäämässä Ebbotin yhden levyn projektiksi, sillä bändi soitti uunituoreen julkaisemattoman kappaleen Where Are You Now.
Settilistaan mahtui vielä lisää vanhempaa materiaalia. Union Carbide Productionin tunnetuin kappale Golden Age oli ikään kuin itsestäänselvyys. The Soundtrack of Our Lives ajan mestariteos Second Life Replay päätti varsinaisen osuuden. Encoressa kuultiin vielä muutama biisi, joista bändin isoin hitti ja yksi koko maailman parhaista rollaripastisseista Sister Surround ei jättänyt ketään kylmäksi. Yhtä lailla ohittamaton oli aina niin rennosti rullaava The Passover.
Korjaamo sijaitsee uinuvassa Töölössä. Se on yksi pääkaupunkimme parhaimpia keikkaluolia, vaikka on hitusen Tavastiaa pienempi ja museoympäristönä vähemmän katu-uskottava. Korjaamon soisi heräävän ja nostavan päätään Olympiastadionin tornin korkeudelle, jotta jengi oppisi käymään siellä kuten Tavastialla. Toisaalta viihdyn juuri siksi Korjaamolla, koska siellä ei ole tunkua.
Erja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.
Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981 levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.
Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?
Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.
Sellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land. 
The Triffids ilman karismaattista johtohahmoansa ei lähtökohtaisesti nosta ennakko-odotuksia korkealle. En antanut asian häiritä. Kun hankin lipun Ticketmasterin kautta reilu kuukausi ennen tilaisuutta 22,70 euron hintaan, aloitin tinkimättömän sisäänajon yhtyeen tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Juhla-albumin lisäksi lautasella pyörivät tiuhaan Calenture (1987) ja The Black Swan (1989) –vinyylit. Paluu kannatti. Ei ole suotta Born Sandy Devotional –lättyä nostettu sijalle viisi kaikkien aikojen parhaimpien australialaisalbumien joukossa. Nimittäin sen maagista tunnelmaa jaksaa kuunnella läpi lukemattomia kertoja.
David McCombin poissaolo bändin keulilta pisti miettimään miten The Triffids ratkaisee vokaaliosuudet. Aikaisemmilla keikoilla heidän kanssaan on esiintyneet aussimuusikot Robert Snarski ja J.P. Shilo. Samat kaverit olivat tälläkin kertaa mukana. Heidän lisäksi lauluosuuksissa vuorottelivat myös Simon Breed ja Toby Martin. Itse The Triffids koostui tutusta ydinryhmästä, joka oli tekemässä 1980-luvun maineikkaita albumeita. Kosketinsoittaja Jill Birt lauloi biisit kuten levylläkin tutulla herkällä äänellään. Rumpali Alsy McDonald nousi Tender Is the Night –kappaleen ajaksi tuuraamaan McCombia. Bändin nykyinen musiikillinen johtaja steelkitaristi Graham Lee hoiti lakoniset välipuheet ja käynnisti varsinaisen setin päättäneen Fairytale Love –kappaleen lauluosuudet. Kitaristi ja viulisti Robert McComb lauloi harvakseltaan myös stemmoja. Basisti Martin Casey hoiti tonttinsa eleettömän varmasti aivan kuten hän soittaa Nick Cave & The Bad Seedsin riveissä. Yhtye oli treenannut huolella ja se näkyi soittamisessa. Vieraat saivat paljon tilaa ja tästä johtuen konsertti muistutti monella tapaa The Bandin The Last Waltzia. Illassa oli ainutkertaisuuden, jopa lopullisten jäähyväisten tuntua, mutta toisaalta muistutus elämän jatkuvuudesta. Ennen kaikkea ilta oli kunnioittava, ja tiedämme ketä kohtaan, vaikka David McCombin nimeä ei kertaakaan mainittu.
Lipun ostettuani kuvittelin meneväni Amsterdamin legendaariselle Paradiso klubille. Paradiso Noord on saman organisaation pyörittämä klubi, mutta sijaitsee Tolhuistuinin kulttuurikeskuksessa pienen lauttamatkan päässä päärautatieaseman vastarannalla. 550 hengen sali oli myyty vähän yli puolilleen, mutta väljyys jos mikä sopi intensiivisen keikan seuraamiseen. Keikka alkoi 20:30 ja kesti reilu kaksi tuntia.
Born Sandy Devotionalin jälkeen keikka oli edennyt vasta hieman yli puolen välin. Ekstrakappaleina yhtye soitti vielä liudan tuttuja ja vähemmän soitettuja kappaleita. Encoressa soitetun Save What You Can –biisien jälkeen yleisö alkoi jo valua ulos narikkatiloihin. Mutta tulihan se bändin toinen suuri kappale vielä 2. encoressa, jossa Rob Snarski esitti Graham Leen säestämänä vaikuttavan tulkinnan Bury Me Deep In Love –mestariteoksesta. Tämä riisuttu versio oli täydellinen päätös hienolle illalle. Monta keikkaa on tullut nähtyä, mutta The Triffids nousee kevyesti ikimuistoisempien joukkoon. Toivottavasti tulevat ensi vuonna Eurooppaan soittamaan Calenture -albumin kokonaan.
Punkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.
Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.
Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.
Kun silmiini osui ilmoitus Grant Lee Phillpsin Suomen vierailusta, oli aika katsastaa miehen tuotantoa vihdoin tarkemmin. Phillips soitti alkuillan keikan ja nousi lavalle jo kello 19.00. Mies soitti puolentoista tunnin mittaisen varsin intiimin keikan. Phillips osasi ottaa yleisön ja jutusteli kappaleiden välissä vitsejä vääntäen pohjustaessaan esimerkiksi Mona Lisa –kappaleen tarinaa. Biiseissä tavoitettiin vakavampiakin tunnelmia kuten Cry Cry, joka itkee alkuperäiskansan kohtalon vuoksi. Uuden albumin upein biisi on Holy Irons, josta voi löytää The Bandin parhaimpien helmien kaltaisuutta. Keikalla Phillips keskittyi ainoastaan omaan tuotantoon, jota kuultiin läpileikkauksena koko uralta unohtamatta klassisia Grant Lee Buffalo -kappaleita. Beatleaanisen kaunis Mockingbirds on edelleen miehen onnistuneimpia sävellyksiä. Encorena aloittanut grungeballadi Fuzzy keskeytyi, kun Wallu Valpio nousi ystävällisen röyhkeästi kesken biisin lavalle kehumaan Phillipsille kuinka tärkeä hän on Eddie Vedderin ohella Valpiolle. Yleisön reaktioista päätellen varmaan monelle muullekin.
The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Kantolan tapahtumapuisto tuli nähtyä viime vuonna AC/DC:n tiimoilta, josta jäi hieman karvas maku, joskaan ei legendaarisessa bändissä ollut mitään vikaa: 
Iron Maiden kiertää maailmaa viime syksynä julkaistun The Book of Souls –tupla-albuminsa kunniaksi. Kuuntelin ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun bändin levyn kokonaisuudessaan. Se kannatti, sillä albumi sisältää useita hienoja kappaleita. Onneksi Iron Maiden esittää niitä myös livenä. Iron Maidenin oli tarkoitus aloittaa klo 21. Odottelu nurmialueella sujui kuumailmapalloja ja laskuvarjohyppääjiä seuratessa. Keikka alkoi lopulta vain seitsemän minuuttia yli ilmoitetun ajan. Ensimmäisenä eetteriin pärähtivät uudet kappaleet If Eternity Should Fail ja Speed of Light, jotka molemmat olivat illan parhaimmistoa. Bändi ei hakenut alkulämpöä, vaan oli heti iskussa. Settilistaan mahtui monta klassikkoa: The Trooper, Powerslave, Wasted Years ja Fear of the Dark, mutta myös monta ilmeistä hittiä jäi kuulematta. Uuden albumin materiaali viihdytti yleisöä yhtä lailla, kuten bändin perustajan ja pääasiallisen biisintekijän Steve Harrisin positiivinen hoilatuslaulu The Red and the Black. Iron Maidenin riveissä sävellysvastuu on etenkin The Book of Souls –albumilla jakaantunut tasaisemmin.
Iron Maiden soitti kovan keikan, jossa uljas soitanta ja visuaalisuus löivät kättä komeasti. Laulaja Bruce Dickinson näytti lavalle astuessaan mustassa pusakassaan ja ruskeissa housuissa luokanopettajalta, mutta kun äänijänteet pääsevät valloilleen on laulu armoitettua. Dickinson jaksoi häärätä ympäri lavaa välillä vaahtosammuttimen ja välillä Union-lipun kanssa. Välipuheet viihdyttivät eikä viittausta Brexitiin voitu myöskään välttää. Kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers ovat kaikki tyylipuhtaita kitarasankareita. Eläkeikää lähentelevä nestori Nicko McBrain tuskin ehtii kullanväristen rumpujensa takana iskemään jokaista tom-tomia, sillä sen verran mahtipontinen on setti. Kun Steve Harris nostaa polvensa monitorin päälle, hän osoittaa olevan basistina samaa maailmanluokkaa kuin biisinvärkkääjänä.
Keikkakeppi 