Punk-rockin pioneerehin laskettava Buzzcocksin keikka tuli merkittyä kalenteriin ajoissa. Bändi kuuluu listaan pakko tilaisuuden tullen nähdä, mutta mitään suurempaa rakkaussuhdetta yhtyeeseen ei ole. Lippua ei hankittu ennakosta, sekin kertoo suhteen vakavuudesta. H-hetken lähestyttyä kasvoi tarve nähdä Buzzcocks ja tuli jopa kotona fiilisteltyä Singles Going Steady -kokoelmalevyä. Referenssinä keikalle oli lukuisat huhukehut viime kesäisestä Ilosaarirockin keikasta. 1970-luvun lopulla aloittanut Boltonilaispumppu on tehnyt muutaman unohtumattoman punkrallin, jotka ansaitsevat muistolaattan kiviseinään. Ever Fallin in Love (with Someone You Shouln’t’ve) ja Harmony in My Head, ovat helmiä siinä kuin The Undertonesin Teenage Kicks. Itse en niitä ollut alle kouluikäisenä tietenkään tuoreeltaan kuulemassa, mutta mihinkä sitä hyvä viisu vanhenisi. Koskaan ei ole myöhäistä löytää bändiä, vaikka se olisi kauan sitten rullattu Beethoven. Buzzcocks on Pete Shelleyn alusta asti johtama combo, jonka legendaarinen keikka Sex Pistolsin lämppärinä Manchesterin Lesser Free Trade Hallissa on ikuistettu monen tärykalvoon. Vajaa 36 vuotta myöhemmin Tavastialla Buzzcoksista päälimmäiseksi jäi mieleen liian lujalle miksattu soitto ja tuhnut soundit, jotka kolhivat klassisia biisejä.

Buzzcoksin lämmittelijäksi oli merkattu First Times. Aloin ennalta surffata netissä ja etsimään tietoa bändistä. Aika nopeasti pääsin Seattlelaisen yhtyeen jäljille nimeltä The First times. Bändin Myspace-saitilla ei ollut mainintaa tulevista eikä menneistäkään keikoista, mutta esikuvaksi he mainitsivat Buzzcoksin. Kuuntelin The First Timesin 2010 julkaistua esikoisplattaa ja aloin todella innostua luoteisrannikon kokoonpanosta. Nyt on kova lämppäri tiedossa.

Punk-rock -keikalle pitää mennä katu-uskottavasti, sehän selvä. Niinpä astelin banaani kourassa Urho Kekkosen katua. Takana oli kympin juoksulenkki ja hiilaritankkaus oli suoritettava, että pysyisi keikan tolpillaan. Nakkasin banaaninkuoret stökikseen ja astuin ovesta sisään ostaakseni 27€ tiketin. Kerrankin kävi tsägä. Vastaan käveli mies, joka kysyi haluanko lipun. Tottakai, mihin hintaan? No, maksa pari olutta, mies vastasi. Maksoin lopulta kolme euroa käteistä ja yhden Budvar-oluen, joten kybä lipusta antoi lupauksia onnistuneeseen iltaan. Olin kerrankin ajoissa ja painelin tsekkaamaan lämppäriä. Valtava pettymys. Seattlelaisbändi olikin valitettavasti kotimainen nimikaima. Tunsin oloni typeräksi. Jos The First Times olisi ollut lämppäämässä ehkä julisteessakin olisi ollut maininta (US) ja edessä määre The, mutta eipä ollut. Suomalainen First Times menetti mahdollisuutensa jo ennakko-odotusten romahtamiseen, mutta eipä se ilmankaan olisi kovin korkealle noussut, nippanappa kelvannut Semifinalin lavalle.

Buzzcocks astui yleisön eteen klo 22.10 ja heitti aika tasan tunnin keikan. Setti starttasi säpsäkkäästi, mutta puolivälissä notkahti ja vasta paria biisiä ennen encorea meininki tarttui taas meikän lahkeeseen. Punkrockin perinteen mukaisesti keikka eteni välipuheitta ja seuraava biisi astui jo kärkkäästi edellisen hännän päälle. Yleisöksi oli kertynyt pääosin äijävoittoista väkeä. Senköhän takia Tavastialla oli tunkkaisen saundin lisäksi varsin paha dunkkis. 35 vuotta punkin juurilta on pitkä matka. Silloinen räkäinen meininki näytti nyt vain sakkaavalta soitannalta. Kotona pyöräytin pätkän What Do I Get? -biisiä 11-v tyttärelleni ja hän totesi, että eihän tämä ole edes rockia. Lähestulkoon alkuperäinen kitaristi Steve Diggle tosin välillä näytti nuoruuden anarkiaa sylkemällä seinille Pete Shelleyn tyydyttyä vain coolisti soittamaan ja laulamaan, ja enpä muuten ole aikoihin nähnyt kenenkään uskaliaan tulevan rööki huulessa encoreen näinä tupakointi-sisätiloissa-kieltoaikoina, mutta Diggle uskalsi. Hänen 55-vuotiaan into revitellä ja laulattaa yleisöä piristi muuta soitantaa, mutta jotenkin siitä jäi vaivaantunut maku. Kokonaisuus jäi silti positiivisen puolelle, vaikka encoren vika biisi tuli kuunneltua narikasta. Ei koukuttanut Orgasm Addict.