Amsterdam on livemusiikin ykköskaupunkeja, ainakin siinä mielessä, että keikat myydään loppuun nopeasti. En nyt tarkoita, että ravaisin Amsterdamissa alvariinsa, mutta ne kerrat, kun olen cityn keikkaskeneä tutkinut, olen ollut myöhässä. Tavoitteeni oli nähdä tämän hetken popfunkin nousukas Parcels Paradisossa, mutta liput oli kaupattu vikkelään loppuun. Niin kuin ne kaikki muutkin kiinnostavat live-vaihtoehdot. Ilman elävää musiikkia en kuitenkaan jäänyt, koska onnistuin saamaan tiketin Bitterzoet –klubille, missä esiintyi ennalta vieras Wand.
Pienen perehtymisen jälkeen Los Angelesista ponnistava Wand teki vaikutuksen. Asiaa helpotti se, että yhtyeen nokkamies Cory Hanson on soittanut myös arvostamani Ty Segallin bändissä. Wand on suht tuore tulokas, mutta muutamassa vuodessa julkaissut jo neljä albumia ja tuore EP Perfume oli kiertueen liikkeelle pannut voima. Viisihenkisen yhtyeen genreä on vaikea luokitella, mutta psykedelialla maistetusta rokista on kyse. Wand soittaa niin progea kuin vivahteikasta garagerockia ja taipuen välillä popimmaksi. Bändi soittaa hyvin ja biisit ovat kiehtovia.
Bitterzoet on pienehkö klubi, joka oli sopivasti täynnä. Narikkaa ei ollut, vaan talvitakit sai tunkea alakerran lukittaviin lokerikkoihin. Amsterdamissa oli varsin kolea keli vuodenaikaan nähden. Sali on kuin pieni kappeli, jonka seiniä reunustaa kirkoista tutut lasimaalaukset, sillä erotuksella, että kuvasto oli pakanallista ja pakarallista. Yhden baarin klubi oli kaikin puolin kompakti, jossa mukillisen olutta sai kolmella eurolla. Vaikka hollantilaiset ovat maailman pisintä sakkia, niin klubin takaosa oli korkeammalla, josta näki lavalle erinomaisesti. Intiimi klubi tuntui kuitenkin isommalta, siihen osasyy oli tietysti myös Wand, joka äityi soittamaan kuin isompikin orkesteri.
Keikan alkupuolen kultakimpale oli edellisen Plum (2017) albumin Bee Karma. Hieno kappale, joka tavoitti hienosti Kalifornian 1960-luvun melodista psykedeliaa. Wand ei pyri laajentamaan tajuntaa musiikillaan liikaa, vaan biiseissä on koukkuja, jotka nappaavat ja ohjaavat sivupoluille, mutta eksyttämättä liian progressiivisiksi. Keikan settilista oli hyvin suunniteltu. Itensiteetti oli nousujohteinen ja huipentui omien biisien kautta pariin Neil Young -coveriin. Down by the River startattiin, mutta jätettiin kesken kuin pieleen mennyt. Omiin korviin se vaikutti varsin komealta yritykseltä. Yhden oman biisin jälkeen keikka päättyi hienoon versioon Cinnamon Girlistä.
Cory Hanson on erinomainen lead-kitaristi, joka hoitaa myös päävokaalit. Välipuheita ei turinoitu, kunnes kiitokset vasta lopussa. Kosketinsoittaja Sofia Arrequin lauloi taustat, Lee Landey soitti bassoa ja rumpali Evan Burrows piti homman paketissa. Toisena kitaristina toimi Robert Cody. Yhtyeen Euroopan rundi alkoi Englannista ja ulottuu Keski-Eurooppaan. Pohjoismaissa Wandia ei nähdä, mutta toivottavasti joskus myöhemmin. Wand on todellakin maaginen sauva, josta sinkoilee jännittäviä biisejä kuten Melting Rope ja The Gift. Niistä moni biisitaikuri olisi ylpeä.
Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin.
Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle.
Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana
Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua.
Settilista:
Ei vielä
Kyynelet
Ollaan naurettu niin kauan
Häpeä
Anna mun olla
Varjot
Viimeiseen hengenvetoon
Yö Safarilla
Pahaa unta?
Kun valot sammuu
Encore
Kiitos enkeleistä
Mä haluan elää
Kevyesti puoli viiteen
Eloise
Ei asfaltti liiku 
Ultramariinissa viehätti tietenkin melodiarikas ja harkiten tuotettu musiikki sekä Ville Aallon vaikuttavat tekstit. Kun Ultramariini ilmoitti paluustaan, hämmästytti eniten Aallon jättäytyminen sivuun yhtyeestä. Kuka pystyisi tekemään yhtä tunnusomaiset sanoitukset uusiin lauluihin. Pestin nappasi vokalisti Matti Johannes Koivu, joka on soolourallaan näyttänyt kyntensä taitavana biisintekijänä. Kuultuani ensimmäisen singlen Sointu selvisi, että hän tavoittaa sanoituksissaan Ultramariinin hengen.
Uusi albumi soitettiin lähes läpikotaisin, josta vain Yksi jäi pois. Esikoisalbumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta ja kakkosalbumilta Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -albumilta vain Huominen, tulisitpa nopeasti. Kolmannelta Ydin (2010) -albumilta esitettiin pari laulua. Pitkä tauko ei näkynyt yhtyeen soitossa. Keikka oli virheetön, vaikka sitä oli harjoiteltu vain parin julkisen keikan verran. Kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirta on avain yhtyeen tunnistettavaan soundiin, rumpali Juri Kaskela ja basisti Teemu Vilmunen ovat dynaaminen rytmiduo. Keulilla Matti Johannes Koivun ääni tavoittelee utopiaa paremmin kuin kenenkään.
Wigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.
Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.
Olavi Uusivirta on keikkunut sen verran pitkään suomirockin eturivistössä, että koin aika yllättäväksi valinnaksi Flow-festivaaleille. Viidentoista vuoden ajan Olavi Uusivirta on osoittanut olevansa kotimaan parhaimpia biisintekijöitä, jolla on rohkeutta muuntautua menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Uusivirran tuotanto on ollut aina tasalaatuista, mutta keikoilla hän on omimmillaan. Olavi täyttää helposti pienet ja isot salit karismallaan, eikä jättimäinen Red Arena myöskään tuottanut ongelmia. Tupaten täynnä ollut teltta sai vahvan keikan lisäksi mahtipontiset visualisoinnit. Monikamerat taltioivat esitystä tyylillä, mutta Ollaanko tämä kesä näin? -biisin taustalle projisointiin taas hauskasti omaa tarinaa kännykän viesteillä. En ole pitkään nähnyt aikaan Olavi Uusivirran keikkaa, mutta ihan hauska festariyllätys oli kuulla Toton Africa ja nyt puhutaan kaikkien aikojen aor-klassikosta eikä Olavin saman nimisestä biisistä.
Fleet Foxes on ollut henkilökohtaisen toivelistan kärkibändejä siitä asti, kun yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2008. Fleet Foxes käväisi Ruisrockissa 2011, mutta sinne en päässyt. Pitkä odotus täyttyi täydellisesti Flow’ssa. Fleet Foxes on parasta mitä musiikille on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana, vaikka yhtye oli tauolla nelisen vuotta. Fleet Foxes on julkaissut kolme mestarillista albumia, joista tuorein Crack-Up ilmestyi viime vuonna.
Fleet Foxesin jälkeen olisi kannattanut lähteä pois, mutta en malttanut jättää väliin ranskalaista The Limiñanasia, joka vahvisti olevansa varsin energinen combo. Balloon 360° lava osoittautui oikeaksi paikaksi bändille, mutta sama pumppu pitää myöhemmin nähdä klubiympäristössä. Yhtye sekoittaa garage poppia ja 1960-luvun psykedeliaa mielenkiintoisesti. Bändi on ulospäin pariskunta: rumpali Marie ja kitaristi Lionel Limiñana, mutta lavalla yhtye oli seitsemän hengen porukka. Kuluneena vuonna julkaistu Shadow People-albumi on kokoelma hienoja lauluja. Livenä ne saivat vielä riehakkaamman muodon. Etenkin albumin nimikappale ja Istanbul is Sleepy ovat biisejä, jotka herättivät.
Napolin vanha kaupunki on kiehtova yhdistelmä mennyttä arkkitehtuuria ja sotkuisia modernin maailman merkkejä. Kapeiden kujien seinämät ovat tägien, graffitien ja freskojen peittämät. Uljaan San Giovanni Maggiore kirkon takana sijaitsee pieni piazza, jonka suojassa sijaitsee Kastè. Musiikkia tarjoavalla baarilla on klubitilat sisällä, mutta heinäkuun lopulla toiminta keskittyy luonnollisesti terassille. Päädyin paikkaan, koska elävän musiikin vaihtoehtoja ei sunnuntaina Napolissa ollut paljon. Illan artisti Pedar vaikutti ehdottomasti kiinnostavimmalta.
Pedar on 28-vuotias paikallinen singer-songwriter, joka on jo muutaman vuoden kiertänyt lähitienoita tiuhaan. Alkuvuodesta hän julkaisi esikoisalbuminsa tai nykymittapuussa viiden biisin EP Ammescafrancescavastaa vastaa pitkäsoittoa. Pedar esiintyi yksin akustisen kitaran kanssa, mutta mies svengasi hetkittäin trion edestä. Pedarin musiikki ammentaa voimansa folkista, jossa on kuitenkin piirteitä bluesista sekä ajoittain rytmikkäämmästä napolilaisfunkysta.
Savoyssa Nits esitti tuoreen albumin kokonaisuudessaan, mikä kertoo bändin luottavan uuteen materiaalinsa. He eivät jumita paikallaan soittaen vanhoja varmoja kappaleita, vaan kunnianhimoisesti treenaavat uudet kappaleet live-kuntoon. Angst on todellakin mainio albumi. Nits soitti kaksiosaisessa konsertissaan myös tutumpia säveliä vuosien varrelta. Ensimmäinen setti kesti tunnin ja 30 minuutin väliajan jälkeen saatiin kuulla vielä toinen tunti. Konserttilippu permannolle miksauspöydän taakse maksoi 42€, mikä ei ollut kuin viisi euroa enemmän kuin kuusi vuotta sitten
Keikka ei pettänyt. Uusista biiseistä Flowershop Forget-Me-Not ja Cow with Spleen nousevat helposti keikkasuosikeiksi tulevaisuudessakin. Vanhoista biiseistä J.O.S Days soitettiin hieman liian suoraviivaisesti, josta sen sävykkyys hieman kärsi. Tähän lienee syy, että olen tykästynyt liikaa alkuperäiseen albumiversioon. Henk Hofstede on mainio viihdyttäjä. Sivistynyt mies on mainio tarinankertoja, jonka jutustelun lomassa on helppo asettua sodanjälkeisen Amsterdamin kaduille. Pockets of Rain kappaleen taustalla nähtiin arkistomateriaalia meteorologi Kari Nyströmin sääennustuksista. Nits osaa lokalisoinnin, mutta ihmekös, sillä Suomeen inspiroi heitä erityisesti.
Ursus Factorylla on ollut jo Suomessa muutaman vuoden kovan livebändin maine. Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin viime vuonna ja sitä ennen yhtyeen tuotanto oli parin EP:n varassa. Keikkaa yhtye on tahkonnut paljon ja katusoittohistoria on loksauttanut kaverusten soiton kohdilleen. Ursus factory soittaa vinksahtelevan grooven omaavaa garagerockia, jossa on mukana kaikki kliseet, mutta virkistävästi. On sitä ennenkin nähty kukkoilua, kuten Ripatti kaivellessaan pallejaan tai Pelkosen revitellessään kitaraansa kuin Prince.
Ritchie Blackmorella on hankalan miehen maine. Se liittynee enemmän hänen taiteelliseen kunnianhimoon ja haluun sanoa viimeinen sana, mutta monet tarinat antavat kuvan oikukkaasta mestarista. Etenkin Deep Purple koostui vahvoista persoonista, joista varsinkaan Ian Gillan ja Blackmore eivät syöneet spagettia samalta lautaselta. Deep Purplesta erottuaan Blackmore sai Rainbow’n johdossa olla herra despootti ja pitää mieleistään rekrytointia jatkuvasti käynnissä.
Uuden kokoonpanon keulilla lauloi chileläinen Ronnie Romero, joka on saman ikäinen kuin albumi Difficult to Cure (1981). Romero on mukautuva laulaja ja taivuttelee mikkiständiä esikuviensa mukaisesti. Erityisesti häneltä luonnistui Ronnie James Dio laulamat hitit kuten Stargazer. Ruotsalainen kosketinsoittaja Jens Johansson on tuttu Stratovarius-kokoonpanosta ja hän keräsi yleisöpisteet soittamalla hetken Jean Sibeliuksen Finlandiaa. Basson varressa Bob Nouveau nousi esiin laulaessaan syntymäpäiväonnittelut Blackmorelle. Ritchie ei ollut innoissaan huomiosta, joka muistutti ikävästi, ettei hänen saagansa ole loputon. Yhdysvaltalainen Nouveau ja maanmies rumpali David Keith ovat nousseet Blackmoren luottosoittajaksi, sillä heillä on jo useamman vuoden historia Blackmore’s Nightissa. Kokoonpanolla oli homma koko ajan vähän hakusessa, sillä kun kukaan ei oikein tiennyt mitä maestro Blackmore seuraavaksi aikoi.
Silti Blackmore tarjosi yhtyeineen konsertissa lähes kaikki keskeiset kappaleet, vaikka muutama tärkeä Rainbow -biisi jäi puuttumaan. Keikan nytkäytti liikkeelle Spotlight Kid, jolla Rainbow on startannut kauan. Kakkosena soitettiin Russ Ballardin säveltämä klassikko I Surrender. Siinä se lapsuuden hittikappale sitten meni ja vei mukanaan suuremmat odotusarvot, sillä se toinenkin Ballardin hitti Since You Been Gone soitettiin neljäntenä. Dramaturgisesti settilista olisi voinut olla harkitumpi ja perinteikkäämpi, missä hitit kuullaan vasta keikan loppusuoralla. Illan parhaaksi vedoksi nousi kuitenkin Man on the Silver Mountain. Keikan puolivälissä homma meni läskiksi. Yhtyeen pitämä tauko katkaisi keikan jäntevyyden. Breikin jälkeen Child in Time sai vielä Areenan kohteliaasti hymisemään, mutta muuten edettiin ilman kompassia.
New York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. 
Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.
Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.
Depeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.
Depeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.
Keikkakeppi 