Broideissa on poweria. New Orleansilaiset Saengerin apteekkariveljekset perustivat peräti 61 teatteria viime vuosisadan alussa. Alabaman Mobileen he rakennuttivat 1927 teatterin, joka vetää lähes 2000 katsojaa. Talo on edelleen kulttuurin pääpyhättö kaupungissa. Arkkitehtoonisesti korskea rakennus on ottanut vaikutteita renessanssista ja kreikan mytologiasta.
Veljesvoimaa oli tarjolla myös illan ohjelmassa. The Avett Brotherson Pohjois-Carolinasta kotoisin oleva bändi, jonka perustivat Seth ja Scott Avett. Matkan varrella mukaan ovat liittyneet basisti, viulusti Bob Crawford ja sellisti Joe Kwon. Kiertueella heitä vahvistavat rumpali Mike Marshja kosketinsoittaja Bonnie Avett-Rini. Scott soittaa banjoa, mutta myös pianoa, kun taas Seth on kitaran varressa. Molemmat vuorottelevat päävokaaleissa, mutta eritoten heidän laulutaidot pääsevät esiin stemmalauluissa, joihin myös Joe Kwon liittyy mukaan aika ajoin.
The Avett Brothers on vuonna 2000 alkaneen uransa aikana noussut folkrokin ja americanan eturivistöön. Rick Rubinin tuottama I and Love and You(2009) oli heidän läpimurtonsa. Sen jälkeen he ovat rynnineet listoilla kärkikahinoihin useasti. The Avett Brothers putoaa selvästi valkoihoiseen yleisöön ja laajalla ikäskaalalla. Nimittäin yhtään afroamerikkalaista ei konsertissa näkynyt. Loppuunmyyty teatteri oli ruutupaitoja täynnä aina teineistä varttuneeseen yleisöön. The Avett Brothers tarjoaa puhtoista musiikkia, joka ei ärsytä ketään. Seth ja Scott ovat muutenkin mallikelpoisia, monelle unelmien vävypoikia. Yleisön reaktiot muistuttivat kärjistetysti sitä, mitä The Beatles aiheutti aikoinaan.
Yhtyeen suosio oli nähtävissä myös lippujen hinnoissa. Kalleimmista sai pulittaa lähes 100 dollaria ja ylimmän piippuhyllynkin liput olivat 56 taalaa. Onneksi on stubhub.com, jonka kautta saattaa löytää loppuunmyytyihin tapahtumiin tikettejä. Usein lippuja saa sitä halvemmalla, mitä lähempänä konserttia malttaa kärkkyä. Kuten nyt muutama tunti ennen esitystä, sain lipun välityskuluineen 20 dollarilla, vaikkakin teatterin piippuhyllyltä.
The Avett Brothers antoi odottaa 20 minuuttia ennen kuin nousivat lavalle. Yhtye soitti yltäkylläisen parituntisen keikan, joka alkupuolelta vaikutti tuoreelta ja innostavalta. Ei taso loppua kohden laantunut, mutta biisit alkoivat toistaa itseään. Ohjelmisto oli rakennettu huolella, missä tunnelmat vaihtuivat hempeästä yleisön tanssittamiseen. Huumoriakin jaettiin, mutta meikäläiseen sanaleikittely ei pudonnut. Yleisöllä oli kuitenkin kivaa ja enpä muista nähneeni vähään aikaan vastaavaa yleisöä, joka teatterin valtavaa parvea myöten nousi seisomaan.
The Avett Brothers tekee sitä samaa mitä Mumford & Sons Euroopan puolella. Perinnemusaa massoille. Ja hyyä niin, jos biisit ovat vielä kelvollisia. Bändin isoimmat hitit ovat I and Love and You ja No Hard Feelings sekä turhanpäiväinen rallatus Ain’t No Man. Yhtyeeltä on odotettavissa uusi albumi lähiaikoina, sillä ennen pitkää kiertuetta yhtye on julkaissut pari uutta singleä Trouble Letting Go ja Neapolitan Sky. Molemmat ovat mutkattomia kappaleita, jotka pitävät bändin samalla Pohjois-Amerikkaa kiertävällä radalla.
Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin.
Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle.
Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana
Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua.
Settilista:
Ei vielä
Kyynelet
Ollaan naurettu niin kauan
Häpeä
Anna mun olla
Varjot
Viimeiseen hengenvetoon
Yö Safarilla
Pahaa unta?
Kun valot sammuu
Encore
Kiitos enkeleistä
Mä haluan elää
Kevyesti puoli viiteen
Eloise
Ei asfaltti liiku 
Ultramariinissa viehätti tietenkin melodiarikas ja harkiten tuotettu musiikki sekä Ville Aallon vaikuttavat tekstit. Kun Ultramariini ilmoitti paluustaan, hämmästytti eniten Aallon jättäytyminen sivuun yhtyeestä. Kuka pystyisi tekemään yhtä tunnusomaiset sanoitukset uusiin lauluihin. Pestin nappasi vokalisti Matti Johannes Koivu, joka on soolourallaan näyttänyt kyntensä taitavana biisintekijänä. Kuultuani ensimmäisen singlen Sointu selvisi, että hän tavoittaa sanoituksissaan Ultramariinin hengen.
Uusi albumi soitettiin lähes läpikotaisin, josta vain Yksi jäi pois. Esikoisalbumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta ja kakkosalbumilta Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -albumilta vain Huominen, tulisitpa nopeasti. Kolmannelta Ydin (2010) -albumilta esitettiin pari laulua. Pitkä tauko ei näkynyt yhtyeen soitossa. Keikka oli virheetön, vaikka sitä oli harjoiteltu vain parin julkisen keikan verran. Kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirta on avain yhtyeen tunnistettavaan soundiin, rumpali Juri Kaskela ja basisti Teemu Vilmunen ovat dynaaminen rytmiduo. Keulilla Matti Johannes Koivun ääni tavoittelee utopiaa paremmin kuin kenenkään.
Wigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.
Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.
Olavi Uusivirta on keikkunut sen verran pitkään suomirockin eturivistössä, että koin aika yllättäväksi valinnaksi Flow-festivaaleille. Viidentoista vuoden ajan Olavi Uusivirta on osoittanut olevansa kotimaan parhaimpia biisintekijöitä, jolla on rohkeutta muuntautua menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Uusivirran tuotanto on ollut aina tasalaatuista, mutta keikoilla hän on omimmillaan. Olavi täyttää helposti pienet ja isot salit karismallaan, eikä jättimäinen Red Arena myöskään tuottanut ongelmia. Tupaten täynnä ollut teltta sai vahvan keikan lisäksi mahtipontiset visualisoinnit. Monikamerat taltioivat esitystä tyylillä, mutta Ollaanko tämä kesä näin? -biisin taustalle projisointiin taas hauskasti omaa tarinaa kännykän viesteillä. En ole pitkään nähnyt aikaan Olavi Uusivirran keikkaa, mutta ihan hauska festariyllätys oli kuulla Toton Africa ja nyt puhutaan kaikkien aikojen aor-klassikosta eikä Olavin saman nimisestä biisistä.
Fleet Foxes on ollut henkilökohtaisen toivelistan kärkibändejä siitä asti, kun yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2008. Fleet Foxes käväisi Ruisrockissa 2011, mutta sinne en päässyt. Pitkä odotus täyttyi täydellisesti Flow’ssa. Fleet Foxes on parasta mitä musiikille on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana, vaikka yhtye oli tauolla nelisen vuotta. Fleet Foxes on julkaissut kolme mestarillista albumia, joista tuorein Crack-Up ilmestyi viime vuonna.
Fleet Foxesin jälkeen olisi kannattanut lähteä pois, mutta en malttanut jättää väliin ranskalaista The Limiñanasia, joka vahvisti olevansa varsin energinen combo. Balloon 360° lava osoittautui oikeaksi paikaksi bändille, mutta sama pumppu pitää myöhemmin nähdä klubiympäristössä. Yhtye sekoittaa garage poppia ja 1960-luvun psykedeliaa mielenkiintoisesti. Bändi on ulospäin pariskunta: rumpali Marie ja kitaristi Lionel Limiñana, mutta lavalla yhtye oli seitsemän hengen porukka. Kuluneena vuonna julkaistu Shadow People-albumi on kokoelma hienoja lauluja. Livenä ne saivat vielä riehakkaamman muodon. Etenkin albumin nimikappale ja Istanbul is Sleepy ovat biisejä, jotka herättivät.
Napolin vanha kaupunki on kiehtova yhdistelmä mennyttä arkkitehtuuria ja sotkuisia modernin maailman merkkejä. Kapeiden kujien seinämät ovat tägien, graffitien ja freskojen peittämät. Uljaan San Giovanni Maggiore kirkon takana sijaitsee pieni piazza, jonka suojassa sijaitsee Kastè. Musiikkia tarjoavalla baarilla on klubitilat sisällä, mutta heinäkuun lopulla toiminta keskittyy luonnollisesti terassille. Päädyin paikkaan, koska elävän musiikin vaihtoehtoja ei sunnuntaina Napolissa ollut paljon. Illan artisti Pedar vaikutti ehdottomasti kiinnostavimmalta.
Pedar on 28-vuotias paikallinen singer-songwriter, joka on jo muutaman vuoden kiertänyt lähitienoita tiuhaan. Alkuvuodesta hän julkaisi esikoisalbuminsa tai nykymittapuussa viiden biisin EP Ammescafrancescavastaa vastaa pitkäsoittoa. Pedar esiintyi yksin akustisen kitaran kanssa, mutta mies svengasi hetkittäin trion edestä. Pedarin musiikki ammentaa voimansa folkista, jossa on kuitenkin piirteitä bluesista sekä ajoittain rytmikkäämmästä napolilaisfunkysta.
Savoyssa Nits esitti tuoreen albumin kokonaisuudessaan, mikä kertoo bändin luottavan uuteen materiaalinsa. He eivät jumita paikallaan soittaen vanhoja varmoja kappaleita, vaan kunnianhimoisesti treenaavat uudet kappaleet live-kuntoon. Angst on todellakin mainio albumi. Nits soitti kaksiosaisessa konsertissaan myös tutumpia säveliä vuosien varrelta. Ensimmäinen setti kesti tunnin ja 30 minuutin väliajan jälkeen saatiin kuulla vielä toinen tunti. Konserttilippu permannolle miksauspöydän taakse maksoi 42€, mikä ei ollut kuin viisi euroa enemmän kuin kuusi vuotta sitten
Keikka ei pettänyt. Uusista biiseistä Flowershop Forget-Me-Not ja Cow with Spleen nousevat helposti keikkasuosikeiksi tulevaisuudessakin. Vanhoista biiseistä J.O.S Days soitettiin hieman liian suoraviivaisesti, josta sen sävykkyys hieman kärsi. Tähän lienee syy, että olen tykästynyt liikaa alkuperäiseen albumiversioon. Henk Hofstede on mainio viihdyttäjä. Sivistynyt mies on mainio tarinankertoja, jonka jutustelun lomassa on helppo asettua sodanjälkeisen Amsterdamin kaduille. Pockets of Rain kappaleen taustalla nähtiin arkistomateriaalia meteorologi Kari Nyströmin sääennustuksista. Nits osaa lokalisoinnin, mutta ihmekös, sillä Suomeen inspiroi heitä erityisesti.
