New Orleans on jazzin koti ja musadiggarin paratiisi. Tasokasta ja monipuolista elävää musiikkia on tarjolla turistien täyttämillä ranskalaisen korttelin kaduilla ja baareissa. Etenkin legendaarinen Bourbon Street sykkii kellonajasta huolimatta. Onko siis järkeä mennä erikseen maksulliselle live-keikalle?
The Civic Theatre sijaitsee New Orleansin Business Districtin kyljessä. Teatteri on yli 120 vuotta vanha ja varsin toimiva kompleksi kaksikerroksisella parvekkeella. Akustisesti sali ei ollut kovin hyvä, sillä korkeutta on tilassa vähän liikaakin. Joka tapauksessa soundit kuulostivat paremmalta permannolle. The Civic Theatre vetää 1200 henkeä ja osoittautui kuitenkin melko tunnelmalliseksi konserttipaikaksi.
Illan esiintyjistä The Sadies kiinnosti lähtökohtaisesti enemmän kuin Kurt Vile & The Violators. Lähinnä siksi, että Vile on mahdollista nähdä Suomessakin aika ajoin kuten kesäkuussa Sideways -festivaaleilla, kun taas kanadalaisen vaihtoehtokantrirockin kokeneiden kettujen näkeminen on epätodennäköisempää. Kurt Vilen tuotantoon minulla on kuluneen vuosikymmenen kestävä suhde ja Vilen kauttansa ylipäätään tutustuin pari vuotta sitten The Sadiesiin, jonka kappaleella It’s Easy (Like Walking) Kurt vieraili. Sen jälkeen onkin tullut kahlattua The Sadiesin tuotantoa läpi.
The Sadies soitti 50 minuuttisen setin ja esitti aimo määrän kappaleita. Keikan hyvä puoli oli varsin laaja läpileikkaus yhtyeen tuotantoon, mutta huonoa taas kiireen tuntu. Biisit nimittäin pudoteltiin turhankin nopeaan tahtiin. Yhtyeen keulahahmoina toimivat pitkän huiskeat veljekset Dallas Good ja Travis Good. Dallas komppaa kitaraa ja on päälaulaja, kun taas Travis laulaa ajoittain, mutta pääosin poimii repivällä otteellaan Gretch Tennessian kitarastaan varsin elokuvallisia riffejä. Kontrabassoa soittaa Sean Dean ja rumpalina toimii Mike Belitsky.
The Sadies aloitti osuutensa rouhealla The First 5 Minutes -kappaleella, jonka jälkeen saatiinkin kuulla muutama kappale yhtyeen parhaimmistoa kuten Another Year Again ja Cut Corners. Kitaristi Travis kävi alvariinsa säätämässä vahvistinta, mutta tavallisen kuuntelijan korviin en havainnut mitään suurempaa ongelmaa. Dallas viihtyi myös selin aika ajoin, mikä vähensi luontevaa vuorovaikutusta yleisön kanssa. Basisti ja rumpali tekivät taustalla työnsä eivätkä nousseet missään vaiheessa valokeilaan. Kolhot Goodin veljekset sen sijaan jo pelkällä gangsterimaisella olemuksellaan tekivät vahvan vaikutuksen. Kurt Vile liittyi keikan luonnollisesti päättäneeseen It’s Easy (Like Walking) kappaleen ajaksi.
Kurt Vile & The Vialatorsin omaa vetoa saatiin odottaa puolisen tuntia. Hän kapusi aukinaisessa ruutupaidassaan lavalle seuranaan multi-instrumentalistit Jesse Trbovich ja Rob Laakso sekä rumpali Kyle Spence. Yhtye soitti puolentoista tunnin setin, joka oli paikoin uuvuttava kokemus, ei musiikkinsa puolesta vaan aikaerosta kärsineelle kuulijalle. The Sadiesin keikka oli imenyt mehut ja tällä kertaa Vilen settiä olisi riittänyt vähempikin. En valita, hyvä keikka. Biisivalikoima ei suosinut erityisemmin viime syksynä julkaistua Bottle It In -albumia, vaikka siltä kuultiin viisi kappaletta, vaan keikalla kahlattiin monipuolisesti kuluneen vuosikymmenen tuotantoa.
Katselin keikan lavan etuoikealta ja yllättäen pisti silmään niinkin ulkomusiikillinen seikka kuin Kurt Vilen ryhti. Valtava tukkapehko painaa varmasti päätä, mutta sitä korosti vielä mikkiteline, jonka Kurt laski yllättävän alhaiseen asentoon ja joutui kumartelemaan lauluosuudet. Kitara on luotu hänen käsiinsä, oli se sitten akustinen tai sähköinen, joita hän vuoroin soitteli, mutta mikään yleisön vangitseva persoona hän ei ole.
Keikka alkoi uutukaisen komealla Loading Zones – kappaleella, joka on niitä harvoja miehen kappaleita, joissa taustalaululla on rooli. Biisi rullasi komeasti. Uusista biiseistä hypnoottinen Bassackwards yllätti akustisuudellaan. Vanhemmista kappaleista I’m an Outlaw ja yksin akustisesti esitetty Peeping Tomboy erottuivat edukseen. Encoresta nousi esiin ylivoimaisesti isoin hitti Pretty Pimpin’ joka pisti lousianalaiset alligaattoritkin nyökyttelemään. Setti päättyi Baby’s Arms kappaleeseen, joka otti syliinsä hellän väkevästi. 30 dollarin illaksi varsin laadukas paketti.
Kurt Vile & The Violators
Settilista
Loading Zones
Jesus Fever
Bassackwards
I’m an Outlaw
Check Baby
Girl Called Alex
Cold Was the Wind
Peeping Tomboy
Wheelhouse
Wakin’ On a Pretty Day
KV Crimes
Skinny Mini
Wild Imagination
Encore
Pretty Pimpin’
Puppet to the Man
Baby’s Arms
Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin.
Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle.
Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana
Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua.
Settilista:
Ei vielä
Kyynelet
Ollaan naurettu niin kauan
Häpeä
Anna mun olla
Varjot
Viimeiseen hengenvetoon
Yö Safarilla
Pahaa unta?
Kun valot sammuu
Encore
Kiitos enkeleistä
Mä haluan elää
Kevyesti puoli viiteen
Eloise
Ei asfaltti liiku 
Ultramariinissa viehätti tietenkin melodiarikas ja harkiten tuotettu musiikki sekä Ville Aallon vaikuttavat tekstit. Kun Ultramariini ilmoitti paluustaan, hämmästytti eniten Aallon jättäytyminen sivuun yhtyeestä. Kuka pystyisi tekemään yhtä tunnusomaiset sanoitukset uusiin lauluihin. Pestin nappasi vokalisti Matti Johannes Koivu, joka on soolourallaan näyttänyt kyntensä taitavana biisintekijänä. Kuultuani ensimmäisen singlen Sointu selvisi, että hän tavoittaa sanoituksissaan Ultramariinin hengen.
Uusi albumi soitettiin lähes läpikotaisin, josta vain Yksi jäi pois. Esikoisalbumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta ja kakkosalbumilta Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -albumilta vain Huominen, tulisitpa nopeasti. Kolmannelta Ydin (2010) -albumilta esitettiin pari laulua. Pitkä tauko ei näkynyt yhtyeen soitossa. Keikka oli virheetön, vaikka sitä oli harjoiteltu vain parin julkisen keikan verran. Kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirta on avain yhtyeen tunnistettavaan soundiin, rumpali Juri Kaskela ja basisti Teemu Vilmunen ovat dynaaminen rytmiduo. Keulilla Matti Johannes Koivun ääni tavoittelee utopiaa paremmin kuin kenenkään.
Wigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.
Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.
Olavi Uusivirta on keikkunut sen verran pitkään suomirockin eturivistössä, että koin aika yllättäväksi valinnaksi Flow-festivaaleille. Viidentoista vuoden ajan Olavi Uusivirta on osoittanut olevansa kotimaan parhaimpia biisintekijöitä, jolla on rohkeutta muuntautua menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Uusivirran tuotanto on ollut aina tasalaatuista, mutta keikoilla hän on omimmillaan. Olavi täyttää helposti pienet ja isot salit karismallaan, eikä jättimäinen Red Arena myöskään tuottanut ongelmia. Tupaten täynnä ollut teltta sai vahvan keikan lisäksi mahtipontiset visualisoinnit. Monikamerat taltioivat esitystä tyylillä, mutta Ollaanko tämä kesä näin? -biisin taustalle projisointiin taas hauskasti omaa tarinaa kännykän viesteillä. En ole pitkään nähnyt aikaan Olavi Uusivirran keikkaa, mutta ihan hauska festariyllätys oli kuulla Toton Africa ja nyt puhutaan kaikkien aikojen aor-klassikosta eikä Olavin saman nimisestä biisistä.
Fleet Foxes on ollut henkilökohtaisen toivelistan kärkibändejä siitä asti, kun yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2008. Fleet Foxes käväisi Ruisrockissa 2011, mutta sinne en päässyt. Pitkä odotus täyttyi täydellisesti Flow’ssa. Fleet Foxes on parasta mitä musiikille on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana, vaikka yhtye oli tauolla nelisen vuotta. Fleet Foxes on julkaissut kolme mestarillista albumia, joista tuorein Crack-Up ilmestyi viime vuonna.
Fleet Foxesin jälkeen olisi kannattanut lähteä pois, mutta en malttanut jättää väliin ranskalaista The Limiñanasia, joka vahvisti olevansa varsin energinen combo. Balloon 360° lava osoittautui oikeaksi paikaksi bändille, mutta sama pumppu pitää myöhemmin nähdä klubiympäristössä. Yhtye sekoittaa garage poppia ja 1960-luvun psykedeliaa mielenkiintoisesti. Bändi on ulospäin pariskunta: rumpali Marie ja kitaristi Lionel Limiñana, mutta lavalla yhtye oli seitsemän hengen porukka. Kuluneena vuonna julkaistu Shadow People-albumi on kokoelma hienoja lauluja. Livenä ne saivat vielä riehakkaamman muodon. Etenkin albumin nimikappale ja Istanbul is Sleepy ovat biisejä, jotka herättivät.
Napolin vanha kaupunki on kiehtova yhdistelmä mennyttä arkkitehtuuria ja sotkuisia modernin maailman merkkejä. Kapeiden kujien seinämät ovat tägien, graffitien ja freskojen peittämät. Uljaan San Giovanni Maggiore kirkon takana sijaitsee pieni piazza, jonka suojassa sijaitsee Kastè. Musiikkia tarjoavalla baarilla on klubitilat sisällä, mutta heinäkuun lopulla toiminta keskittyy luonnollisesti terassille. Päädyin paikkaan, koska elävän musiikin vaihtoehtoja ei sunnuntaina Napolissa ollut paljon. Illan artisti Pedar vaikutti ehdottomasti kiinnostavimmalta.
Pedar on 28-vuotias paikallinen singer-songwriter, joka on jo muutaman vuoden kiertänyt lähitienoita tiuhaan. Alkuvuodesta hän julkaisi esikoisalbuminsa tai nykymittapuussa viiden biisin EP Ammescafrancescavastaa vastaa pitkäsoittoa. Pedar esiintyi yksin akustisen kitaran kanssa, mutta mies svengasi hetkittäin trion edestä. Pedarin musiikki ammentaa voimansa folkista, jossa on kuitenkin piirteitä bluesista sekä ajoittain rytmikkäämmästä napolilaisfunkysta.
Savoyssa Nits esitti tuoreen albumin kokonaisuudessaan, mikä kertoo bändin luottavan uuteen materiaalinsa. He eivät jumita paikallaan soittaen vanhoja varmoja kappaleita, vaan kunnianhimoisesti treenaavat uudet kappaleet live-kuntoon. Angst on todellakin mainio albumi. Nits soitti kaksiosaisessa konsertissaan myös tutumpia säveliä vuosien varrelta. Ensimmäinen setti kesti tunnin ja 30 minuutin väliajan jälkeen saatiin kuulla vielä toinen tunti. Konserttilippu permannolle miksauspöydän taakse maksoi 42€, mikä ei ollut kuin viisi euroa enemmän kuin kuusi vuotta sitten
Keikka ei pettänyt. Uusista biiseistä Flowershop Forget-Me-Not ja Cow with Spleen nousevat helposti keikkasuosikeiksi tulevaisuudessakin. Vanhoista biiseistä J.O.S Days soitettiin hieman liian suoraviivaisesti, josta sen sävykkyys hieman kärsi. Tähän lienee syy, että olen tykästynyt liikaa alkuperäiseen albumiversioon. Henk Hofstede on mainio viihdyttäjä. Sivistynyt mies on mainio tarinankertoja, jonka jutustelun lomassa on helppo asettua sodanjälkeisen Amsterdamin kaduille. Pockets of Rain kappaleen taustalla nähtiin arkistomateriaalia meteorologi Kari Nyströmin sääennustuksista. Nits osaa lokalisoinnin, mutta ihmekös, sillä Suomeen inspiroi heitä erityisesti.
Ursus Factorylla on ollut jo Suomessa muutaman vuoden kovan livebändin maine. Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin viime vuonna ja sitä ennen yhtyeen tuotanto oli parin EP:n varassa. Keikkaa yhtye on tahkonnut paljon ja katusoittohistoria on loksauttanut kaverusten soiton kohdilleen. Ursus factory soittaa vinksahtelevan grooven omaavaa garagerockia, jossa on mukana kaikki kliseet, mutta virkistävästi. On sitä ennenkin nähty kukkoilua, kuten Ripatti kaivellessaan pallejaan tai Pelkosen revitellessään kitaraansa kuin Prince.
Keikkakeppi 