Depeche Mode (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 18.2.2018

Kuvahaun tulos haulle depeche mode helsinkiNew York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. https://www.nytimes.com/2018/02/10/opinion/sunday/favorite-songs.html?smid=fb-share Depeche Mode on minulle sellainen. Olin artikkelin mukaisesti varhaisteini, kun koulukaveri tutustutti minut Depeche Moden maailmaan. Erityisesti kappaleet Everything Counts ja Shake the Disease -tekivät tuolloin vaikutuksen.

IMG_0104Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.

IMG_0113Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.IMG_4140.jpgDepeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.

Esityksen taustalla nähtiin vuoroin turhankin simppeleitä grafiikoita, vahvoja lyhytelokuvan omaisia tarinoita ja live-kameraa. Anton Corbjinin ohjaamat Cover Me ja Walking in My Shoes -kappaleiden taustavideot olivat komeita, mutta mieluummin olisin tihrustanut Martin Goren kajaalisilmiä ja Gahanin energistä liikehdintää. Videoita seuratessa musiikki jää helposti varjoon.

img_4146.jpgDepeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.

IMG_0103

Settilista:

Going Backwards

It’s No Good

Barrel of A Gun

A Pain That I’m Used To

Useless

Precious

World in My Eyes

Cover Me

Insight

Home

In Your Room

Where’s the Revolution

Everything Counts

Stripped

Enjoy the Silence

Never Let Me Down Again

Encore

I Want You Now

Walking in My Shoes

A Question of Time

Personal Jesus

IMG_4103

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 8.5.2013

En ajatellut kirjoittaa Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Bandista toistamiseen. Tribuuttibändin näkeminen peräkkäisinä iltoina ei lähtökohtaisesti anna kauheasti uutta sanottavaa. Muutaman päivän tauon jälkeen palasi keskiviikon keikka kuitenkin mieleen. Jos Ghostareiden esikuva saa meikäläisen naputtamaan kahdesti, niin antaa mennä kunniaa tekevillekin.

Brucetuksen alkuinnostus veti edellisiltana klubin täyteen ja näytti pitkään, että toiset iltamat eivät jaksa houkutella paikalle saman verran poppoota. Ainakaan parinkymmenen minuutin olutjonoa ei tullut. Kun keikka lähti käyntiin Hometownilla, niin johan salissa oli mukavasti jengiä. Kuuden euron hinta ei ainakaan ole este. Itse pääsin tsekkaan keikan mainiolta paikalta baarijakkaralta istuen, vaikka luulisi vajaan kolmen tunnin areenaistunnan jälkeen seisomisen ja heilumisen maittavan. Molemmat Springsteen-vedot tiirasin katsomosta ja päätin, että seuraavalla kerralla palaan takaisin kentälle. Se on ainoa oikea paikka kuunnella keikkaa. Nyt klubin lattia olisi huutanut joraamaan, mutta turnausväsymystäkö, kun jäkittäminen ja oluen naukkailu oli siisistimpää.

Ghostarit

Ghostareiden tiistain keikan seremoniamestarina toimi basisti ja taustalaulaja Tomi ”Yyteri Tomi” Nordlund. Hän hoiti kaikki välispiikit. Keskiviikkona bändin pomo Saku ”Bruce” Virtanen  puhui bändin sisään ja veteli välissäkin läppää. Puhetaidoissa Tampereen Bruce  ei ole ihan esikuvansa veroinen. No, Sakun saarnaa ei kuultu, joten palopuheiden tasoa en päässyt vertaamaan. Keikan mittaan Yyteri-Tomi ei malttanut pitää suutaan kiinni, vaan otti kontaktia yleisöön. Ja sekös käy, sillä höpöttämisen hän osaa sujuvasti ja välittää fiiliksen, että  jätkät diggaavat soittaa yleisölle. Ghostareiden tarkoitus on olla viihdyttävä ja soittaa Brucen biisejä niin hyvin kuin osaavat. Ja hyvin homma taittuu. Nimittäin yleisö Turun Klubilla on mitä kriittisin, sillä väitän, että 98% saliin saapuneista ovat jonkin tason bruce-uskovaisia, jotka ovat opetelleet jumalansa sanoman tarkkaan. Huvittavinta keikalla oli nähdä parilla hurufanilla myös pahvilappuja, joita normaalisti tyrkytetään Pomolle. Ghostarit eivät kuitenkaan lähteneet toteuttamaan toivelauluja.

Kun Ghostarit lopettivat, yleisö vaikutti äärimmäisen tyytyväiseltä. Omasta mielestäni bändi heitti paremman keikan kakkosiltana – vähän niin kuin idolinsakin. Ghostarit noudattivat esikuvansa tapaan linjaa laittamalla kunkin illan settilistan mahdollisimman paljon uusiksi. Klubin suojissa saatiin kuulla liuta biisejä, joita ei kuultu HK Areenalla kumpanakaan iltana kuten The Night ja Radio Nowhere. Jos tiistai-iltana kuultiin Darkness on the Edge of  Townilta eniten biisejä, niin keskivikkona lähemmässä tarkastelussa oli Born in the USA, jolta kuultiin jo mainitun Hometownin lisäksi, Cover Me, Downbound Train, I’m Going Down, Glory Days ja hieman ponnettomaksi soundiltaan jäänyt Dancing in the Dark. Tämä selvästi ennakoi Springsteenin seuraavaa keikkaa Tukholman Solnassa, missä hän lauantaina 11.5 soitti koko vuoden 1984 hittialbuminsa läpi. Ghostareilla on kyky ennustaa.

Saku Virtanen tuli kehuttua jo edellisessä jutussa melkoiseksi Bruce-tulkitsijaksi eikä tyypin tulkinnan taso laimentunut toisella keikallakaan. Illan tähtihetkiksi nostaisin biisin nimeltä Racing in the Street, joka kuultiin vain pari tuntia aiemmin myös Pomon unohtumattomana versiona. Ei mansepoikien tarvinnut lainkaan hävetä. Iloisin yllätys oli kuitenkin Trapped, biisi jota itse mestari soittaa aniharvoin. Samoin Does This Bus Stop at 82nd Street? ei kuulu ihan perusbrucetuslistaan. Kun yleisö on diehard-ihailijaosastoa, pitää listalla olla myös harvinaisuuksia. Keskiviikon tapaan kuultiin encoressa kunnianhimoinen Jungleland ja toinen esitys toimi askelta paremmin, mutta Rosalita (Come Out Tonight) nappasi kärkipaikan lisäosuudella. The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band teki kahden illan perusteella allekirjoittaneeseen vaikutuksen ja aion käydä katsomassa tilaisuuden tullen orkesteria uudestaan. Lisäksi jos tribuuttitouhu on Suomessa tätä tasoa, niin muitakin apinaorkestereja pitää ehdottomasti tsekata.

kuva-5