Lee Fields & The Expressions (US), Robert Plant and the Sensational Space Shifters (UK), Kool & The Gang (US), Sly & Robbie Meet Nils Petter Molvaer (Jam/Nor), Ed Motta (Bra) Orquestra Buena Vista Social Club (Cub) @ Pori Jazz 18.7.2015

22 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Kirjurinluodon pääkonserttien päätöspäivä alkoi päälavalla esiintyneen Buena Vista Social Club seurassa. Legendaarinen kuubalaiskombo esiintyi osana jäähyväiskiertuettaan. Bändi on menettänyt taivasorkesteriin jo useita mestareitaan, mutta onneksi heidän läsnäolonsa taustakankaalla toi lisää tunnetta esitykseen. Vaikka bändi on nykyisin kooste konkareita ja nuorempaa polvea, soi yhtyeen käsissä havanalaisrytmit vääjäämättömästi. Nuorten hartioiden päällä seisoo kuitenkin kokeneet päät. Laulujen tulkinnoista vastasivat bändin tukipylväät 84-vuotias grand old lady Omara Portuondo ja kitaristi Eliades Ochoa. Buena Vista Social Club heitti adios tour -esityksellään ilmaan haikean fiilikset. Mikään ei ole lopullista, mutta onneksi musiikki elää sukupolvesta toiseen äänilevyillä ja tämäkin esitys vähintäänkin muistoissa. Enkä ihan kuitenkaan usko, että tässä olisi jätetty lopulliset jäähyväiset.

Tedin teltassa oli samaan aikaan aloittanut brasilialainen Ed Motta, jonka esityksen lopun riensin seuraamaan. Tedin teltta on pystytetty trumpetisti Ted Cursonin muistolle. Porin kunniakansalaisuuden saanut Curson esiintyi jatseilla vuosittain alusta asti aina kuolemaansa 2012 saakka. Tedin teltta osoittautui parhaaksi esiintymislavaksi Kirjurinluodolla. Ed Motta oli uusi tuttavuus. Hän on julkaissut vastikään AOR –albumin, jolla mies on irrottautunut jazzin ja funkin maailmasta pehmeimpiin loungesoundeihin. Motta soitti yhtyeineen laiskanletkeän keikan, jota seurasin teltan mutaisilta reunamilta. Motta tulkitsi tuuhean partansa takaa vuoroin portugaliksi ja vuoroin englanniksi. Viihdyttävin hetki kuultiin, kun Ed Motta näytti taitonsa beatboxaajana. Potpurissa hän veteli tuttuja melodioita ja kikkaili laajan skaalan eri instrumenttien ääniä poskilihaksillaan.

Seuraavaksi Tedin teltassa esiintyi mielenkiintoinen kokoonpano Sly & Robbie Meet Nils Petter Molvaer. Sly & Robbie on reggae ja dub-soundien parissa erittäin arvostettu rytmiryhmä ja tuottajakaksikko. He ovat soittaneet ties kenen kanssa aina Peter Toshista ja Black Uhurusta lähtien. Norjalainen Petter Molvaer on taas kovan luokan jazz-trumpetisti. Näiden jamppojen yhteistyöstä muodostui mielenkiintoinen synteesi, jossa reggae ja jazz –soundit tarjosivat niin Robbie Shakespearen matalia bassolinjoja kuin kypäräpäisen Sly Dunbarin tymäkkää dub-pulssia Nils Petter Molvaerin trumpetin maalatessa melodikulkuja.

Samaan aikaan päälavalla aloitti Kool & The Gang, joten Tedin teltta oli jätettävä hetkeksi taakse. New Jerseyn souldiskoryhmän valinnassa Pori Jazz ohjelmistoon oli sitä kaivattua juhlavuoden otetta. Bändi on soittanut jo vuodesta 1964, mutta Kool & The gang nimellä 1968 lähtien. Viisikymmenvuotisesta urasta huolimatta yhtye on nuorekkaassa kunnossa. Alkuperäiset veljekset Ronald ja Robert ”Kool” Bell ovat edelleen bändin keulahahmot, vaikka muut ympärillä ovat nuorempaa kollia. Jätin tarkoituksella Kool & The Gangin vedon viimeisten biisien varaan, sillä hittikavalkadi oli odotettavissa keikan lopuksi. Kävellessä alueelle ilmassa raikui jo iskevä Jungle Boogie. Parin biisin jälkeen Kool & the Gang räväytti ilmaan kolme suurinta hittiään: Ladies’ Night, Get Down On It ja torstaina Kylie Minoguen loppuunkuluttama Celebration. Bändin vertailukohdaksi oli helppo nostaa parin vuoden takainen Earth, Wind and Fire –keikka, joka nappaso värikkyydessään ja spektaakkelimaisuudessaan pidemmän korren. Tästä huolimatta Kool & the Gang täytti päälavan juuri niillä mitoilla kuin pitikin.

Lauantain pääesiintyjäksi oli buukattu Robert Plant ja hänen vastuulleen jäi kantaa koko festivaalin pääesiintyjän viittaa. Led Zeppelin on rockin suurimpia dinosauruksia ja sen jälleennäkeminen olisi tietysti ollut juhlavuoden arvoista, mutta minkä teet, kun Jimmy Page on keskittynyt hautomaan bändiä vain naftaliinissa. Robert Plant sen sijaan on pitänyt itsensä aktiivisena niin soolona kuin duettona. Viime vuodet hänellä on ollut kasassa bändi nimeltä The Sensational Space Shifters, joka onkin laaja-alaiseen soitantaan kykenevä kokoonpano. Robert Plant esiintyi 12 vuotta sitten jatseilla, mutta silloin en ollut paikalla, mutta näin hänet Puisto Bluesissa 15 vuotta sitten folk-rock –orkesterinsa Priory of Brionin kanssa. Tästä johtuen legendaarisen ensikohtaamisen jännitystä ei ollut ilmassa.

Robert Plant, 66-vuotias rock-kukko, on edelleen fyysisesti voimissaan ja hänen sädekehänsä riittää komeasti valaisemaan koko Kirjurinluodon. Plant aloitti Led Zeppelin kappaleella Trampled Under Foot, jonkä vänkä groove asetti kovat odotukset keikalle. Tuoreimman soololevyn Turn It Up istui komeasti perään. Kolmantena kuultu Black Dog osoitti, ettei Plantin tunnistettava äänirajoilla leikittely ei enää luonnistu nuoruusvuosien tapaan. Plant vuorotteli tasaisesti Led Zeppelin kappaleiden ja soolotuotannon välillä. Ei siinä mitään, hienoja rootsmusiikin hetkiä keikka tarjosikin. Yleisö riemastui erityisesti Led Zeppelinin vedoista, mutta soolotuotannossa ja fiksusti valituissa blues-covereissa Robert Plant todisti mistä hänen musiikilliset juurensa ovat kotoisin: bluesista ja lopunperin se bluesin siemen on istutettu tietenkin Afrikassa. Keskeinen tekijä Sensational shape Shiftersin soundissa on Juldeh Camara, joka tuo vahvan läsnäolon afrikkalaisella kolongo -kielisoittimellaan. Robert Plant ei pyri kopioimaan Led Zeppelin -klassikkoja vaan synnyttää niistä mielenkiintoisia uusia sovituksia ja tulkintoja afrikkalaisessa tai sitten vain akustisessa hengessä. Viimeisessä numerossaan Plant bändeineen yhdisteli säkenöivästi bluesklassikoita I Just Want to Make Love to You ja Mona armottomaan Zeppelin tykitykseen Whole Lotta Love.

Robert Plant soitti reilun tunnin setissään 13 kappaletta, jonka encorena kuultiin Kirjurinluodon taivaalla leijailleet wc-pallot viimeistään räjäyttänyt Rock and Roll. Loppuun festivaalin sankari kohteliaasti kuittasi rakastavansa jatsia. Robert Plant and the Sensational Space Shifters tarjosivat musiikillisesti tiukan keikan, joka ajoittaisesta heppoisuudestaan huolimatta istui juhlavuoden ohjelmaan komeasti.

25.000 yleisö vaikutti kylläiseltä, mutta Robert Plant ei ollut se vihonviimeisenä soittanut artisti, sillä Tedin Teltassa alkoi vielä puolen yön jälkeen kuitenkin se festivaalin ”pääartistin” tittelin napannut Lee Fields & & The Expressions. Alkuperäisen 1960-luvun soulin viimeinen oikea lähettiläs. Lee Fields esitti jo kaksi vuotta sitten LP-teltassa ikimuistoisen keikan. Eikä mies ollut parissa vuodessa laimentunut, vaan uusien biisien ohella rikastanut settilistaansa. Lee Fields on valitettavan vähälle huomiolle jäänyt soulprinssi. Onneksi hän on saanut uran ehtoopuolella ansaittua nostetta huikeasti groovaavan The Expressions bändinsä kanssa ja levyttänyt useita komeita albumeja kuten My World (2009), jolta kuultiin häikäisevä soulklassikko Ladies sekä yhtä hienolta Faithful Man (2012) pitkäsoitolta kuultu nimikkokappale vetää sanattomaksi, eikä uusin albumi Emma Jean (2014), jolta Lee esitti tunnelmalliset Just Can’t Win ja Standing By Your Side –kappaleet jää paljoa heikommaksi.

Lee Fieldsin soittoaika oli haasteellisen myöhään, kun Kirjurinluodosta piti jo rientää asfalttikiitäjänä toisaalle. Silti kukkuminen kannatti ja jälleen kerran Lee Fields & The Expressions palkitsi. Hyvä Pori Jazz, tehkää Lee Fieldsistä uusi Ted Curson ja kutsukaa hänet esiintymään niin kauan kuin se vaan on mahdollista.

Emeli Sandé (UK), Viitasen Piia (FIN), Paloma Faith (UK), Jessie J (UK) @ Pori Jazz 17.7.2015

22 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Toinen pääkonserttipäivä perjantai oli ennakolta laimein. Päälava tarjosi laadukasta ladysoulpoppia Brittein saarilta, mutta 50-vuotispäiviään viettävän festivaalin ohjelmiston vaatimaa juhlavuutta se ei täysin tavoittanut. Silti Kirjurinluodolle oli saapunut paljon enemmän väkeä kuin perjantaina – peräti 20.000 jatsaajaa.

Jessie J oli aloittanut ennen kuin saavuin paikalle, joten hänestä en saanut otetta. Selvisi kuitenkin, että yleisö oli tämän hetken kuumasta pop-tähdestä kovasti innoissaan. Ennestään tuntematon Jessie J on maailmalla kovassa huudossa ja varsinkin viimeisenä soitettu hittibiisi Bang Bang sai yleisön bailaamaan. Pitää antaa seuraavalla kerralla mahdollisuus Jessie J:lle, joka saattaa hyvinkin napata pääesiintyjän paikan tämän päivän brittinaiskolmikosta.

Kakkosena esiintynyt Paloma Faith on jollakin tavalla tuttu ja olen luokitellut sinne Amy Winehousen, Adelen ja Duffyn välimaastoon. Tätä nykyä Paloma on vakiinnuttanut paikkansa kestoartistina, joka ei taida vaieta Duffyn tavoin. Hän oli viime vuonna myydyin ja palkituin naisartisti Brittein saarilla. Palomalla on plakkarissa jo kolme pitkä soittoa.

Paloma Faithin taustalle oli rakennettu tämän vuoden komein lavaste. Hohtavan valkoinen porrastettu rakennelma oli yksityiskohtiaan myöten tarkoin mietitty. Taustan lisäksi soittimet, vahvistimet ja mikkiständit olivat myös valkoisia. Näyttävälle stagelle istui komeasti suuri orkesteri, joka oli täysin mustiin puettu. Lavarakennelma muistutti vanhoja musiikkiohjelmien studiorakennelmia, joita nähtiin 1960-luvulla Top of the Pops ja Ed Sullivan Show –musiikkiohjelmissa.

Paloma Faithin retrohenkinen musiikki toimi erinomaisesti ja hänen karismansa riitti täydentämään hienon stagen. Laajan ääniskaalan omaava Paloma eläytyi vahvasti ja biisitarjonta oli mukiin menevää. Uusin albumi A Perfect Contradiction (2014) oli hyvin esillä ja sieltä toimivat erityisesti Other Woman ja The Sisters Love –tyttöbändin 1960-luvulla tunnetuksi tekemä The Bigger You Love (The Harder You Fall). Keikan loppupuolella kuultiin Picking Up the Pieces, joka on upea biisi Paloman edelliseltä levyltä Fall to Grace (2012). Ei ollut huono myöskään Can’t Rely on You ja viimeistään jättihitti Only Love Can Hurt Like This sai jatsikansan laulamaan. Paloma Faith perui keikkansa kolme vuotta sitten, mutta nyt hän ei pettänyt.

Viitasen Piia tarjosi täpötäydellä ja tunnelmallisella teatterilavalla minimalistisen vastaiskun perjantain aloittaneille isoille soundeille. Viitasen Piia on nimestään huolimatta yhtye, mutta keulapaikalla herkän laulun hoitaa solisti ja lauluntekijä Piia Viitanen. Bändin oman soundin keskeinen tekijä on tyylikäs steel-kitarointi., joka pukee hienosti artistin melankolisia tarinoita. Näin yhtyeen ensi kertaa ja bändin tuotantoon en ollut aiemmin perehtynyt, vaikka yhtye oli viimevuotisella Uni onnesta albumilla nousseet aina Emma-ehdokkaiksi. Intiimi esitys pakottaa pyöräyttämään materiaalia myös yhtyeen albumeilta. Keikalta jäi mieleen erityisesti koskettava Tuntemattomalle Ainolle.

Perjantain pääesiintyjä Emeli Sandé oli rankattu Jessie J:n ja Paloma Faithin yläpuolelle ja järjettömän suosittu soul-artisti hän onkin Briteissä. Emeli Sandén päälava oli koruttomampi Palomaan verrattuna, mutta soul-laulajana hän veti kyllä pitemmän korren, jos taas monipuolisemman Paloman biisivalikoima on monta pykälää laadukkaampaa. Keikka alkoi Emeli Sandé esikoisen ja toistaiseksi ainokaisen Our Version of Events –albumin (2012) avauskappaleella Heaven. Muutenkin ilta painottui albumin materiaalin joka vuorotteli balladien ja menevimpien soul-palojen välillä. Emeli Sandé on briteissä supersuosittu, mutta tämän esityksen osalta en vakuuttunut muuten kuin että hän on erinomainen tulkitsija. Lopussa kuullut hitit Read All About it pt. III ja Next to Me antavat ymmärrystä Sandén suosiosta, mutta illan komein veto oli siitä huolimatta Nina Simonen tunnetuksi tekemä souljazz-klassikko I Wish I Knew How It Would Feel to Be Free.

Kahden pääkonsertin jälkeen Pori Jazzien 50-vuotisjuhlaodotukset eivät vielä täyttyneet, joten viimeiset panokset oli ladattava lauantain varaan.

Kelpo pojat @ Tavastia, Helsinki 9.5.2015

11 toukokuun, 2015 by keikkakeppi

Nyt on ollut poikkeuksellisen nostalginen rokkikevät. Juliet Jonesin Sydämen paluukeikka Tavastialle soitettiin reilu kuukausi takaperin ja siinä oli paljon yhteistä Kelpo poikien keikkaan nähden. Kelpo pojat ei tehnyt varsinaista paluuta, mutta itsellänikin on vierähtänyt 20 vuotta siitä, kun olen viimeksi nähnyt bändin elävänä ja kirjanpitoni mukaan he olisivat soittaneet silloin peräti kolme keikkaa saman päivän aikana Tammerfesteillä.

Helsingin Myllypurossa perustettu Kelpo pojat juhlisti 30-vuotista taivaltaan soittamalla Tavastialla alkuperäisessä kokoonpanossaan. Bändi ei ole missään vaiheessa hajonnut, mutta aktiiviset ajat sijoittuvat 1990-luvun alkupuolelle, jolloin yhtye julkaisi kolme albumia. Kelpo pojat ei noussut koskaan suomirokin mestaruussarjaan, mutta oli ehdottomasti kiinnostavimpia divaritason pelureita. Bändin tunnusmerkeiksi nousivat helmeilevät folkrocksävelet, vahva stemmalaulu ja kirjailija Tomi Kontion runolliset laulutekstit.

Yhtyeen spiikkasi sisään bändin pitkäaikainen hang around Jusu Lounela. Samankaltaiset aloitukset mukavilla turinoilla olisivat tervetulleita mille tahansa keikalle. Ilman lämmittelijää soittanut Kelpo Pojat aloitti vetonsa kymmenen minuuttia iltayhdeksän jälkeen. Ihan loppuun harvinainen keikkaherkku ei salia myynyt, mutta Kelpo pojat oli houkutellut Tavastialle reilu viisisataa yhtyeen ystävää, joista harva oli iältään alle neljänkymmenen. Yleisön nuorin taisi olla laulaja Juha Kannaksen 19-vuotias tytär, josta hän mainitsi välipuheessaan. Enkä liioittele, jos kolmasosa jengistä oli myllypurolaisia. Sen verran kaupunginosa on bändistään ylpeä.

Jos Juliet Jonesin sydämellä oli pientä tutinaa ranteissa, niin Kelpo pojat räväyttivät keikan rennon rutinoituneella meiningillä. Reilun 800 keikan historia näkyy, vaikkei hetkeen olisikaan yhdessä soitettu. Toisaalta lauteille nousivat alkuperäiset rumpali Mika Roni ja basisti Pauli Sivonen, joilla ei taas ole kahteen vuosikymmeneen kokemusta Kelpo poikien keikoista. Eikä se mitenkään näkynyt. Nykyiset basisti Sami Mikkola ja rumpali Laiska Lajunen kävivät hekin toki vierailemassa setin aikana lavalla. Normaalisti olisi toimittu niin, että nykyiset iskukykyiset muusikot vetävät keikan ja alkuperäiset vierailevat, mutta toimi se näininkin päin.

Kelpo poikien settilista oli harkiten valittu. Juha Kannas on laulaja, joka osaa ottaa tilan haltuun kuin isommankin koulun opettaja. Alkuspiikin aikana joku möläyttelijä sai Kannakselta terävän huomautuksen, että vain yksi puhuu kerrallaan. Viesti meni perille. Kannas on pieni mies, mutta lavalla hän on iso. Kitaristi Markku Valtonen on taas Neil Young -olemuksellaan bändin musiikillinen keulamies. Paikoin hän soittaa eleettömästi, mutta välillä kitara helisee kuin Johnny Marrin käsissä. Valtosen Make värkkää biisit, joihin Tomi Kontio on pääosin tehnyt lyriikat.

Keikan aloitti ensimmäiseltä albumilta Taivas vuotaa, lätäköt laulaa (1990) tuttu singlejulkaisu Tarantella, joka herätti yleisön heti mukaansa. Alkuputki oli vakuuttava. Perään soi leikittelevä Säteet, joka on kolmannen ja toistaiseksi viimeisen albumin Krääsää (1994) aloitusbiisi. Keikan yhteydessä myytiin rajoitettua erää kolmen biisin tuoreesta cd-singlejulkaisusta. Uuden materiaalin taustapiruna on häärinyt Samuli Laiho, joka tuotti myös edellä mainitun Krääsää –pitkäsoiton. Laiho on syypää siihen, että Kelpo pojat on taas aktivoitunut ja siitä hyvästä hän soitti keikalla virallisena vieraana alusta loppuun. Laihon taustamusisointi oli sopiva mauste viemättä huomiota itse päätähdiltä.

Alkupuolen hienoimpia vetoja oli Pimeän tyttö, joka on kakkosalbumi Yö uinuu, tuuli hyräilee (1991) helmiä. Radiosoittoystävällisimmät biisit Teen mitä vaan, Melankoliaa ja Kortistossa saivat yleisön hehkumaan. Petteri Kukkosen astellessa haitarin kanssa lauteille roihahti Syys -kappale liekkeihin kuin nuotio Myllypuron kallioilla. Savikukko on taas riehaannuttavan hauska folkpolkka, joka pisti monella jalan koreaksi. Biisihän on kuin kunnianosoitus varhaiselle Dave Lindholmille.

Uusista biiseistä Viisaat istui vanhojen sekaan mukavasti. Työttömän lesti taas on ajankohtaisempi kuin 1990-luvun alussa. Juha Kannas antoi hetkeksi Markku Valtoselle lauluvuoron ja hän vetikin sähäkästi Housunpuntit –biisin. Täytyy vielä erikseen mainita, että Valtonen ja basisti Sivonen ovat tärkeässä roolissa laulaessaan taustoja lähes jokaisessa biisissä. Viimeisenä biisinä varsinaisessa setissä kuultiin Kunnon mies, jonka jälkeen bändi poistui takahuoneeseen siksi aikaa, kun Jusu Lounela palasi spiikkaamaan. Hän esitteli bändin sanaisen sielun ja yleisön eteen astui itse Tomi Kontio, joka luki pätkän Kiiltomadot –laulutekstistä. Eikä mennyt kuin hetki, kun bändi palasi lavalle ja soitti edellä lausutun kappaleen, joka on yksi uusista biiseistä. Toisena biisinä encoressa kuultiin bändin ensisingle Snagarilla ja sen perään toivottu Varjele luojani. Bändi palkitsi yleisön vielä toisella encorella, jossa illan hyvästeli biisi Varjoa.

Kelpo Pojat ei saanut aikaan ihan samaa Juliet Jonesin sydän -sukukokoushurmosta, mutta nurkkakuntaisempana kokemuksena se otti paikkansa yhtenä lämminhenkisimpänä keikkana pitkään aikaan. Kelpo poikien levyt tuntuvat jälleen tuoreilta ja niille kelpaa odottaa jatkoa, jos laatu on singlejulkaisujen tasoa.

Travellin’ Brothers (ES) @ Clamores, Madrid 26.4.2015

2 toukokuun, 2015 by keikkakeppi

Madridin keskustan pohjoispuolella Chamberín kaupunginosassa sijaitsee yksi kaupungin legendaarisimmista jazzklubeista nimeltä Sala Clamores. Taianomainen klubi on ollut toiminnassa 34 vuotta ja jazz-leimasta huolimatta se tarjoaa monipuolisesti elävää musiikkia jazzista funkiin ja flamencosta indierockiin.

Madrid on tunnettu vilkkaasta yöelämästään ja siihen kuuluu olennaisena osana elävä musiikki. Keväisin kaupungissa on järjestetty yli 20 vuoden ajan vaihtoehtoisen musiikin Festimad –festivaalia, joka reilun kahden viikon ajan tarjoaa mielenkiintoista uutta ja vanhaa vaihtoehtoista musiikkia kaupungin eri klubeilla. Festimad ulottui myös Clamoresiin, missä soitti kahtena iltana peräkkäin Baskimaalta kotoisin oleva Travellin’ Brothers. Bändi perustettiin Leioan kaupungissa vuonna 2003 ja on ollut siitä lähtien nimensä mukaisesti tien päällä. Bändi on julkaissut kuusi englanninkielistä albumia, jotka sisältävät sekä omia sävellyksiä että cover-versioita afroamerikkalaisista blues, swing ja soul –klassikoista.

Madridin huhtikuu on epävakaa sään puolesta, mutta auringon lämmittäessä plazoja, kerääntyvät trubaduurit soittamaan kahviloiden ympärille. Ilman Festimadia sateinen Madrid olisi sunnuntai-iltana ollut musiikin osalta poikkeuksellisen hiljainen. Travellin’ Brothers soitti miltei ainoan kiinnostavan keikan koko kaupungissa. Siksi pelasinkin varman päälle ja hankin liput Suomesta käsin varsin edulliseen 9,20€ hintaan.

Keikka oli ilmoitettu alkavaksi espanjalaisittain poikkeuksellisen aikaisin klo 20.00, kun bändin lauantain veto oli käynnistynyt vasta puolilta öin. Saavuin varttia vaille paikalle, mutta ovimies ei päästänyt sisään. Hän kertoi ystävällisesti klubin avautuvan vasta parinkymmenen minuutin päästä. Tippa ei tullut linssiin, vaikka Clamores tarkoittaakin itkemistä. Ei auttanut muu kuin odottaa hetki naapuribaarissa.

Clamores sijaitsee osoitteessa Calle de Alburquerque 14

Palattuamme Clamoresiin, oli klubien pöytien ääreen kertynyt jo kymmenittäin ihmisiä. Kaikki pöydät lavan edustalla olivat varustettu reservado –kylteillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi katsoa keikkaa baaritiskiltä. Pian kaikki pöydät täyttyivät ja paikalla oli arviolta 60-70 ihmistä. Baarin puolella korokkeella oli vain yksi pöytä ja sekin varattuna, mutta onneksi se vapautettiin ja pääsimme seuraamaan konserttia aitiopaikalta. Lava ei ollut kovin suuri, mutta kuusihenkinen orkesteri mahtui kelvollisesti. Travellin’ Brothers esiintyi peruskokoonpanossa, mutta välillä he heittävät myös big band -konsertteja. Jos sisäänpääsy ei rasittanut lompakkoa, niin madridilaisittain baarin hinnat olivat tyyriitä. Viidellä eurolla irtosi lasillinen viiniä tai pullo Mahou-olutta. Suomen tariffeihin verrattuna silti huokeaa. Ajan patinoima Clamores miellytti silmää ja samanhenkisiä autenttisen klubien tunnelma olen havainnut vain New Yorkissa.

Travellin’ Brothers nousi lavalle kuin skiffle-bändi pesulautoineen ja kontrabassoineen. Soittajat asettuivat riviin lavan eteen ja nappasivat yleisön lämminhenkisellä meiningillä mukaan. Bändi antoi itsestään sympaattisen kuvan, joka taitaa yleisön viihdyttämisen. Bändin nokkamies mafiapomon näköinen laulaja Jon Careaga osaa vetää oikeista naruista ja hän viettikin pitkän tovin yleisön seassa, koska päätti kiittää jokaista paikalle saapunutta. Naiset saivat suudelmia poskille ja Careaga antoi halauksen myös takarivin muukalaisille – Thank you for coming.

Travellin’ Brothers on aika klassinen swing-blues bändi, eikä se tarjoa mitään kovin persoonallista edes nimessään. Siitä huolimatta yli 700 sadan keikan kokemus takasi Clamoresissakin laadukkaan iltaman. Karismaattisen Jon Careagan lauluääni on hänen kookkaaseen ulkonäköönsä nähden hentoinen, mutta silti mieheltä taittuu laaja skaala erilaista tulkintaa. Saksofonisti Alan Sancho tuo bändin standardibluesiin svengiä ja kosketinsoittaja Ander Unzaga taas syventää juuri sopivasti. Erinomainen piirre bändissä on se, että rumpali Isi Redondon kanssa soitannan peruskiven luo Eneko Cañibanon jämäkkä kontrabasso.

Bändin settilistaan kuului omasta tuotannosta melodisesti etenevä Midnight Train. Hyvin toimi myös Song For You (Always There). Illan mielenkiintoisimman biisin tittelin nappasi uljas versio Stevie Ray Vaughan kappaleesta Leave My Girl Alone ja Shirley & Co klassikko Shame, Shame, Shame rullasi takuuvarmasti. Jon Careaga osasi laulattaa myös yleisöä ja parhaiten siihen saumaan passasi Blind Willie Johnsonin Let Your Light Shine on Me ja loppuun kaluttu Louis Armstrong ikivihreä What A Wonderful World.

Keikka kesti tunnin ja kolme varttia ja musiikin lisäksi kuultiin myös pitkiä välipuheita. Etenkin etevä kitaristi Aitor Cañibano piti espanjankielisen palavan monologin, josta saattoi arvella, että matkustaville veljeksille bändi on enemmän kuin sydämen asia. Klubin henkilökuntakin antoi arvoa Aitorin kilometrihöpinöille, koska tulivat moittimaan käymääni kommentointia matkakumppanin kanssa. Puheenvoimakkuus oli normitasoa, jotta häiriköksi en itseäni lähtisi luokittelemaan. Keikka päättyi Love, Joy & Happiness –biisin evankelistisissa tunnelmissa. Luikimme saman tein ulos ja jatkoimme olutasiantuntijakaverini opastamana ensiluokkaiseen likeiseen Irreale –olutravintolaan, joten en tiedä miten touhu Clamoresissa jatkui keikan jälkeen. Mahdollisesti sunnuntai-ilta saattoi kaikenikäisen yleisön nopeasti koteihinsa.

Bryan Adams (Can) @ Jäähalli, Helsinki 23.3.2015

25 maaliskuun, 2015 by keikkakeppi

Kysyy luonnetta lähteä Bryan Adamsin keikalle, jos kotona jo kyllästyttää artistin tuotanto. Katselin muistinvirkistykseksi muutaman youtube-klipin ennen lähtöä. Adamsin biisit ovat niin hyviä, että niihin tuupertuu kerta kuulemisen jälkeen. Sama reaktio on käynyt aina kuunnellessa miehen musiikkia. Tarttuvat melodiat tulee korvista, banaalit sanoitukset lannistaa ja käheä ääni turruttaa. Siitä huolimatta miehessä on jotain maagista, varsinkin jos yhdellä hänen hittibiisillään on 130 miljoonaa latausta – ei voida puhua pikkutekijästä.

Bryan Adams on ravannut Suomessa viime aikoina tiuhaan. Mahdollisuuksia olisi ollut nähdä kanadalainen rokkari elävänä useasti, mutta kiinnostus ei ole yltänyt lipunhankintaan. Nyt viime vuoden loppupuolella osui mainos Reckless 30th anniversary tourista. Sävähdytti sen verran, että suunnittelin näkeväni Adamsin elävänä. Onhan Reckless (1984) yksi 1980-luvun puolen välin tunnistettavimpia rock-albumeita Bruce Springsteenin Born in The U.S.A –klassikon ohella. Joskaan ei Reckless ole kriitikoiden ylistämä niin kuin ei mikään muukaan Adamsin albumi. Kaupallinen stadionrock ei ole koskaan ollut taiteellisesti arvostettua, saati kun sitä esittää vielä nätti poika. Siitä huolimatta Reckless on kova levy, jos sitä kuuntelee harvakseltaan.

Olen näissä yhteyksissä kertonut pariin otteeseen Grouponista, jonka kautta olen ostanut liput mm. Lionel Richien ja Suzanne Vegan konsertteihin. Sieltä tarttui mahdollisuus nähdä myös Bryan Adams Helsingin jäähallissa puoleen hintaan. Kertonee siitä, että vanhat kasaritähdet eivät myy konserttihalleja täyteen. Jäähalli ei ole akustiikan pyhin temppeli, mutta on se vanhaksi jäähalliksi kuitenkin innostavampi keikkapaikka kuin Hartwall areena.

Bryan Adams on kiertänyt reilun vuoden juhla-albuminsa vuoksi ja matka jatkuu edelleen tiiviinä. Se on helppoa kun taustalla soittaa kompakti nelihenkinen bändi. Yhtyeen soitossa on varmuutta mutta myös leipääntymisen makua. Taustalle projisoitavat videot luovat keikalle tarkan käsikirjoituksen, josta ei poiketa. Biisilista on siten naulittu samaksi illasta toiseen. Screenille heijastetut videot ovat tyylikkäitä mutta aika tavanomaisia ja paikoin ilmeisiä. Toista on Springsteenin keikat. Niissä ei projisoida mitään, mutta illan settilista elää joka konsertissa. Adamsin keikan hyvä puoli on se, ettei tule pettymyksiä.

Bryan Adams soitti keikan alkuun Reckless -albumin kokonaisuudessaan. Mikä hassuinta keikan paras biisi kuultiin ensimmäisenä. Nimikappale Reckless ei koskaan mahtunut albumille ja nyt biisiä on soitettu kiertueen startterina. Jos Reckless ja jykevä The Boys Night Out, joka kuultiin myös ylijäämäkappaleena, olisivat päässeet albumille, niin väitän sen saaneen vielä paremman vastaanoton ja kestävämmän suosion. Muutama tavanomaisempi rokkikappale olisi tehnyt hittiputken seassa vain hyvää.

Yleisöä oli lähes hallin täydeltä, ja Reckless upposi jengiin kuin kuuma veitsi voihin. Run to You, Heaven, Somebody, One Night Love Affair, It’s Only Love ja Summer of ’69 ovat sen luokan hittejä, että hengästyttää kuulla ne ensimmäisen kolmen vartin aikana. Suurin huoli olikin keikan dramaturgia. Miten muu materiaali kantaa keikan loppuun asti? Ei kantanut. Siksi olisinkin rikkonut Reckless-levyn biisit sikin sokin muiden biisien lomaan. Muuta tuotantoa kuultiin koko uralta, mutta yksi Adamsin kiinnostavimmista albumeista Into the Fire loisti poissaolollaan. Siltä ei kuultu yhtään kappaletta.

Recklessin jälkeisistä biiseistä kiinnostavinta kuultavaa oli Bryanin akustisesti esittämä Let Me Down Easy Biisi on Adamsin ja biisintekijäkumppani Jim Vallancen säveltämä kappale The Who-legendan Roger Daltreyn soololevylle Under a Raging Moon (1985). Illan yleisöä viihdyttävin veto oli bluespoljennolla kulkeva If Ya Wanna Be Bad, Ya Gotta Be Bad, jonka aikana Bryan valitsi yleisöstä yhden mimmin tanssimaan valokeilassa koko kappaleen. Muut loppupuolen biisit kuulostivat tyhjänpäiväsiltä alkupuolen keikan jälkeen. Toki Cuts Like a Knife nousee aina esiin ja When You’re Gone on yksi Adamsin kulkevimmista biiseistä. Eikä siirappisuudestaan huolimatta (Everything I Do) I do it For you –biisiä voi haukkua ällöksi. Onhan se nyt mailman luokan hituri. Ei sitä Youtubesta muuten jatkuvalla syötöllä kuunneltaisi. Siksi kysynkin miksei keikkaa lopetettu miehen suurimpaan hittiin – illan viimeiseen hitaaseen. Siitä olisi ollut kelpo fiilis lähteä himaan. Tämän jälkeen keikan huipennus tuntui pliisulta ja eikä encoressaan kuulluista biiseistä jaksanut enää innostua, vaikka kuultiinhan siellä akustisesti Adamsin läpimurtohitti Straight from the Heart.

Bryan Adamsin bändi soitti ammattitaitoisesti ja muista artisteista vain kitaristi Keith Scott nousi esiin tempuillaan. Hän heittäytyi selälleen ja kieputti kitaraan selän takaa, ei niin notkeasti, mutta huvittavalla antaumuksella. Bryan Adams on edelleen poikamainen, vaikka uurteet kasvoilla kertovat eletyistä vuosikymmenistä. Adamsilla on komea multiplatinaa myynyt ura takana, siloteltu maine, siksi keikan parhaita hetkiä olikin se, kun Adams ripitti yleisön seasta (Everything I Do) I do it For you –biisin aikana lujaa laulanutta tyyppiä: ”Kuka lauloi kovaäänisesti? Ai, sinä? Lopeta! Ei sentään, kunhan vitsailin. Kuka tahansa saa laulaa mukana, paitsi sinä.”

Matti Johannes Koivu @ Louhisali, Kulttuurikeskus, Espoo 6.3.2015

7 maaliskuun, 2015 by keikkakeppi

Matti Johannes Koivu on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen singer-songwriter perinteen kärkikastiin. Ei mies soittolistoilla juhli, eikä täytä isoimpia konserttisaleja, mutta on saanut uskollisen kuulijakunnan, johon itsekin väitän kuuluvani. Löysin Koivun Ultramariini -yhtyeestä, joka on edelleen 2000-luvun hienoimpia suomalaisia pop-yhtyeitä, vaikka ei olekaan aktiivisessa toiminnassa. Koivu on soittanut myös Sairio Shoreline Pathway –nimisessä kokoonpanossa, johon en ole perehtynyt, mutta bändi ei ole tietääkseni enää kasassa. Sen sijaan Koivu on ollut sooloartistina työteliäs. Tuorein Kauneimmat meistä on miehen viides soololevy, joka sisältää omaa tuotantoa. Parhaiten Koivu tunnetaan cover-albumista Irwin Goodmanin lauluja, jolla mies pisti Irwin Goodmanin sävelet ja Vexi Salmen sanat hienovaraisella ilmaisulla uuteen uskoon.

Kauneimmat meistä on levy, joka on Koivun helpommin lähestyttävä albumi, mutta säröttömän ilmeensä vuoksi kliinisin. Koivu on aikaisemmin säveltänyt kappaleensa pianovetoisesti, mutta nyt biisit on synnytetty kitaran avulla. Single-julkaisu Tyhjäksi jätetty on radiosoittoystävällinen ja jatkaa edellisen Matti Johannes Koivu (2013) -albumin Jos muutat mielesi –hitin tarttuvaa linjaa. Muuten albumi sisältää edelleen tuttua sulavaa herkistelyä. Uuden levyn julkistamiskeikka pidettiin yllättäen Espoon Tapiolan Kulttuurikeskuksessa. Toisen maailman nimi –kappaleen alkupuheissa mies kertoi saaneensa lauluun idean juuri matkustaessaan Espoon Ikeaan. Kyllä, Espoo on monesta näkökulmasta toinen maailma, mutta samanlaisia ihmisiä sielläkin asuu kuin ensimmäisessäkin maailmassa ja siksipä Louhisaliin oli saapunut runsaslukuinen joukko Matti Johanneksen ystäviä.Kulttuurikeskuksessa oli hulinaa, sillä naapurisali veti paikan päälle stand-up komiikan ystäviä. Louhisalin puolella oli vakavampi, mutta poikkeuksellisen lämminhenkinen tunnelma, kun Koivu esitti yhtyeensä kanssa eteeristä, mutta hyvin kulkevaa repertuaariaan. Levynjulkaisujuhla keskitti setin luonnollisesti uuteen materiaaliin, mutta Koivu soitti useita poimintoja aikaisemmasta tuotannostaan. Pitkästä aikaa parraton Matti Johannes Koivu soitti itse akustista kitaraa ja flyygeliä, kun hänen ympärillänsä oli varmaotteinen ja taidokas trio. Sähkökitaraa soitti Antti Rajala, jolla on pitkä historia Koivun kyljessä. Rumpali Jari Salminen on myös Koivun vakikalustoa, mutta miehen soittoa on kuultu useissa kotimaan eturivin artistien seurassa (mm. Anna Puu, Chisu, Kaija Koo). Bassoa soitti Eeva Koivusalo, niitä harvoja naispuoleisia kärkibasisteja, joka on tuttu omasta Fat Bullets -bändistään, mutta myös yhteyksistä legendaariseen Se-yhtyeeseen, Maritta Kuulaan ja Kerkko Koskiseen. Koivusalo hoiti tyylikkäästi Salmisen kanssa myös taustalaulut. Liput keikalle maksoi 17,50€ ja sitä vastaan saatiin puolentoista tunnin keikka, 16 huolella valittua ja leppeillä välijuonnoilla alustettua laulua. Louhisali oli jälleen tehty klubin omaiseksi, kun osa katsomon penkkiriveistä oli purettu ja lavan edustalle oli asetettu pöytäryhmiä. Onneksi pääsin pöytään istumaan ja sain uuden kulman katsoa keikkaa Louhisalissa. Salin laidalle oli pystytetty myös baari, josta saattoi hakea viinit keikan kostukkeeksi. Baari oli auki koko keikan, mutta sen verran intiimiä meininkiä Koivu yhtyeineen tarjosi, ettei siellä kehdannut rampata. Eikä tarvettakaan, sillä keikka imi syövereihinsä. Baariratkaisu poisti konserttisalin pakolliset väliajat, jotka katkaisisivat ikävästi keikkojen rakenteen. Väliajat sopivat teatteriin ja oopperaan, missä dramaturginen näytösajattelu on jo osa käsikirjoitusta.

Keikka starttasi uudella materiaalilla. Emme muistele maanantaita oli mukaansa tempaava aloitusbiisi ja Kauneimmat meistä tyypillistä Koivun tunnelmointia. Puuhastellen (2006) debyyttialbumilta kuultu Odota, odota vei keveämmin 1960-luvun beat-tunnelmiin. Uuden albumin avausraidan Lupaa ettet lähde koskaan Koivu omisti pienelle tyttärelleen, joka kuunteli appelsiinin kokoisten kuulosuojaimien alta isänsä liikuttunutta tulkintaa. Koivu kostui silmäkulmistaan niin, jos empaattinen yleisökin, että kadotti ajoittain äänensä. Sympatiapisteet oli taatut. 80-luvun lapset kappaleen Matti Johannes siirtyi soittamaan flyygelillä ja kappale onkin Koivun suuria elegisiä kappaleita, joilla hän heijastelee usean sukupolven utopioita ja pettymyksiä. Heti perään kuultu Tyhjäksi jätetty ja Sano joku sana palauttivat rennon rullaavan tunnelman. Optimistinen Elämä heittelee on uuden materiaalin tarttuvimpia ralleja, jossa Koivusalon ja Salmisen tarkka taustalaulu pisti kappaleen soimaan päässä vielä kotimatkallekin. Varsinaisen setin päätti maalauksellisen kappale Tunnen muuttuvan maan.

Encore alkoi Matti Johanneksen soittaessa yksin flyygelin ääressä kaihomielisen Kalastajan. Bändi liittyi toiseen encoreen, jona kuultiin illan paras biisi: Ikuinen laulu ei jättänyt ketään kylmäksi. Viimeisenä kappaleen kuultiin odotettu Kiitokset, joka on tuttu Koivun toistaiseksi parhaalta kakkossooloalbumilta Kovat piipussa (2007). Kiitokset lensi yleisöstä bumerangina takaisin. Matti Johannes Koivu ja bändi ansaitsivat tanakat aplodit tyystin. mjk3 Settilista:

Emme muistele maanantaita

Kauneimmat meistä

Odota, odota

Toisen maailman nimi

Paratiisi lasilla

Aulanko

80-luvun lapset

Tyhjäksi jätetty

Sano joku sana

Kuinka puu kaatuu

Jos muutat mielesi

Elämä heittelee

Tunnen muuttuvan maan

Encore

Kalastaja

Ikuinen laulu

Kiitokset

Joshua James (US), Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen feat. Olli Haavisto @ Sellosali, Espoo 28.1.2015

31 tammikuun, 2015 by keikkakeppi

Amerikkalainen folk-perinne tuottaa katkeamattomassa nauhassa singer-songwriter -helmiä. Yksi tuoreista, mutta jo kypsyneistä hedelmistä, oli poimittavissa Espoon Sellosalissa, joka oli piristävä poikkeus Sellosalin ohjelmistossa. Joshua James on alunperin Nebraskasta, mutta Utahiin asettunut artisti, joka on julkaissut muutaman pitkäsoiton ja saanut tukevaa jalansijaa vakavasti otettavien artistien joukossa. Joshua James kiersi Suomessa jo pari vuotta sitten soittaen kolme konserttia. Tällä kertaa mies aloitti Espoosta, mistä jatkoi matkaansa Ylläs Jazz-tapahtumaan soittamaan pari keikkaa.

Joshua Jamesin vierailusta saamme kiittää lämmittelijän roolissa soittaneita Ninni Poijärveä ja Mika Kuokkasta, joiden ystävä Utahin aavikkokurkku on. Poijärvi ja Kuokkanen soittivat trio-pohjalta Steel-kitaristivelho Olli Haaviston kanssa kolmen vartin keikan. Laadukas setti koostui omista duo-levyn kappaleista, covereista ja parista Hoedownin riveissä soitetuista kappaleista. Mikä parasta, tulevalta albumilta kuultiin pari neitsytvetoa ja ne nousivatkin koko illan komeimmiksi esityksiksi. Ninni Poijärvi kertoi jännittäneensä kovasti, mutta erityisen hienosti soi Valentine’s Hobo, jonka oli säveltänyt Kuokkanen ja sanoittanut australialainen Terry McArthur. Covereista Bob Dylanin I’ll be Your Baby Tonight yritti hakea tuoretta tulkintaa täysin onnistumatta, mutta J.J. Calen Ridin’ Home vilisti preerian halki kuin juna. Poijärven ja Kuokkasen äänet solmiutuvat hyvin toisiinsa ja taustalla Olli Haaviston steel-kitarointi naukui niin kuin pitääkin. Ninni oli puheliaalla päällä ja mutkien kautta tarinat pohjustivat lauluja mukavasti.

Ennen pääesiintyjää nautittiin konserttisalin tapojen mukaisesti väliaikadrinksut lämpiössä. Joshua James, reilu kolmekymppinen mies syvästä lännestä, astui lavalle vähän yli kahdeksan seuranaan sähkökitaristi Evan Coulombe. Joshua James on hoikka kaveri, joka pillifarkuissaan ja lyhythihaisessa kauluspaidassaan ei jäykistellyt kitaransa kanssa, vaan tanssahteli koikkelehtien kuin monsieur Hulot konsanaan. Keikka starttasi intensiivisesti kappaleella Mystic. Jamesin laulu on kuivan karheaa, mutta solisee kuin kevät puro Kalliovuorten rinteillä.

Jamesin pitkäaikainen soittokumppani Evan Coulombe rouhi kitarastaan harvakseltaan JJEC mutta hallitusti biisejä tukevat riffit. Joshua James itse keskittyi komppaamaan akustisella kitarallaan, mutta istui mies hetkeksi flyygelin ääreen. Coulomben stemmalaulu sai kahden miehen orkesterin kuulostamaan isommalta kokoonpanolta. James soitti pelkästään omaa tuotantoa ja mikäpä sitä soittaessa, kun osaa säveltää varsin laadukasta tavaraa. Valtayleisöä nuoleskelevat hitit puuttuvat, mutta biiseissä on imua. Ennalta en ollut kuunnellut Jamesin koko tuotantoa läpi, mutta tämän esityksen jälkeen en pane vastaan. Joshua James julkaisi vuonna 2012 komean albumin From The Top Of Willamette Mountain, jolta kuultiin useampikin Erityisesti Ghost in the Town, So Did I nousivat esiin. Eikä ollut suuri yllätys, että Joshua James kutsui ystävänsä lavalle ja esitti heidän kanssaan muutaman kappaleen. Poijärven viulu, Kuokkasen ukulele ja Haaviston steel-kitarointi jos mitkä sopivat Jamesin ja Coulomben kaveriksi, mutta miksaaja ei osannut tässä kohtaa hoitaa hommaansa, vaan jätti suomalaisten soiton miltei kuulumattomiin.

Sellosali on noussut konserttisalien suosikkipaikaksi. Akustiikka toimii, sijainti on hyvä ja auton saa kätevästi parkkiin lähelle, mutta junallakin pääsee Helsingistä näppärästi. Narikka purkautui keikan jälkeen turhan hitaasti, mutta mihinkäs sitä kiire kun artisti tulee vielä eteisaulaan jakamaan nimikirjoituksia. Sellosalin ohjelmisto on kotimaisvoittoista, mutta tällaiset Amerikan vieraat ovat tervetullut lisä jatkossakin. Kehut vielä varsin maltillisesta hinnoittelusta: lipuista joutui pulittamaan vaivaiset 11 euroa. Ei siis ihme, että melko tuntematonkin esiintyjä veti penkkirivit täyteen innostunutta yleisöä.

Morrissey (UK) @ Finlandia-talo, Helsinki 15.11.2014

16 marraskuun, 2014 by keikkakeppi

Morrissey on indie-musiikin Jeesus, jonka ihailijat ovat kaikkein omistautuneimpia opetuslapsia. Morrissey on liian kulmikas kaveri koko maailman Elvikseksi, mutta vaihtoehtoisen pop-musiikin rintamalla hän on kiistatta kingi. Hän on ikoni niin äänensä, sanomansa kuin kasvojensa vuoksi. Eikä ihme, että Finlandia-talon 1700 istuinta myytiin muutamassa minuutissa loppuun. Sunnuntain lisäkeikka tuli saman tein myyntiin. Kunnioituksen puolesta puhuu myös se, kun Morrissey viisihenkisen bändinsä kanssa asteli lavalle, nousi yleisö seisomaan. Taisi olla ensimmäinen kerta konserttisalissa, kun kuuntelin keikan jalkeilla alusta loppuun.

Kun astelin sisään saliin, Morrisseyta lämmitteli videoscreeniltä New York Dolls, joka on ollut miehen suosikki jo 1970-luvulta alkaen, jolloin hän itsekin kuului The Nosebleeds punk-bändiin. Morrisseyta ei tarvinnut kuitenkaan odotella pitkään, kun tasan kahdeksalta valkokangas rojahti alas ja vitivalkoiseen asuun sonnustautunut Morrissey otti tilan haltuun valtavalla karismallaan.

Morrissey @ Finlandia-talo 15.11.2014

Morrisseyn on suoltanut reilu kolme vuosikymmentä nerokkaita tekstejä, jotka ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, mutta myös sarkastisia ja omakohtaisia. Laulujen nimet ovat itsessään jo aforismeja. Mies on pysynyt tyylilleen uskollisena The Smiths-ajoista lähtien. Kitaristi Johnny Marr muodosti Morrisseyn kanssa legendaarisen lauluntekijäparivaljakon ja The Smiths nousikin nopeasti 1980-luvun merkittävimmäksi brittiyhtyeeksi. The Smithsin hajottua Morrissey on pärjännyt Johnny Marria paremmin, vaikka hänkin on ollut työteliäs. Morrissey on julkaissut kymmenen albumia, joista tuorein World Peace Is None of Your Business julkaistiin kesällä. Levy tosin vedettiin nopeasti pois nettilevityksestä Morrisseyn riitaannuttua Harvest Recordsin kanssa.

Olen nähnyt Morrisseyn kahdesti aiemmin ja edellisestä vedosta Kaapelitehtaalla vuodelta 2009 jäi väkevä mutta soundeiltaan tukkoinen mielikuva. Nyt Finlandia-talo antoi mahdollisuuden parempaan akustiikkaan, vaikka vahvistamattomalle musiikille suunniteltu talo ei ole koskaan ollut paras esiintymispaikka rock-bändille. Katsoin keikan permannon takimmaiselta riviltä ja vielä pienen lipan alta, silti soundit olivat koko keikan ajan kelvolliset. Morrisseyn settilistat eivät ole koskaan olleet yleisöä nuoleskelevia ja nytkin kiertueen repertuaaria ennalta tutkineena tiesin, että biisit tulisivat pääosin olemaan uudelta albumilta.

Morrissey aloitti jyräävästi Smiths-klassikolla The Queen Is Dead, jonka taustalle projisoitiin kuningataräiti näyttämässä keskisormea. Heti perään kuultiin soolouran startannut pop-helmi Suedehead. Kolmantena Morrissey soitti Vauxhall and I –albumilta löytyvän herkkupalan Speedway. Kitaristi Boz Boorerin kipparoima bändi paahtoi hyvässä iskussa ja ajoittaista kiukuttelijan mainetta kantava Morrissey vaikutti olevan poikkeuksellisen hyväntuulinen ja seesteinen. Mies vitsaili bändin matkustaneen edellisenä iltana Tukholmasta laivalla ja pahoitteli, jos näyttävät vanhoilta. Bändi on kuitenkin vetreä kokoonpanno, joka on pitkään soittanut Morrisseyn kanssa. Boz on Morrisseyn lisäksi ainoa britti bändissä, muut ovat jenkkejä. Rummuissa Matt Walker, bassossa Mando Lopez, kitarassa Jesse Tobias, joka on myös Boorerin lisäksi keskeinen biisintekijä sekä kosketinsoittaja/kitaristi Gustavo Manzur. Morrissey ei näyttänyt olevan moksiskaan lavalle rynnänneistä veijareista, jotka halusivat koskettaa suurta idoliaan. Lisähuomiona mainittava, että kaikki lavalle kavunneet olivat aikuisia miehiä. Onneksi järjestysmiehet olivat ripeitä ja saivat kaverit takaisin paikoillensa.

Uuden materiaalin aloitti albumin komea nimibiisi World Peace Is None of Your Business, jonka perään saatiin vielä edellisen Years of Refusal (2009) –pitkäsoiton hitti I’m Throwing My Arms Around Paris. Seuraavana oli vuorossa Staircase at the University, joka uutuusalbumin kappaleista toimi lavalla parhaiten. Myös Earth is the Loneliest Planet erottui Manzurin latinokitaralla varustettuna pirteästi muusta samankaltaisesta materiaalista. Maladjusted (1997)-albumilta Morrissey soitti harvoin kuullun Trouble Loves Me –kappaleen, joka oli illan koskettavimpia hetkiä. Eikä voinut välttyä ajattelemasta syksyllä paljastunutta uutista Morrisseyn syövästä. Sairaudesta huolimatta Morrissey vaikuttaa henkisesti hyvinvoivalta ja fyysisestikin hyväkuntoiselta. Todennäköisesti Morrissey sairastaa eturauhassyöpää, sillä siitä hän mainitsee myös omakohtaisessa I’m Not A Man -kappaleessa. 55-vuotias Morrissey onkin sanonut haastattelussaan, että hän lepää vasta haudassa.

Morrissey soitti illan aikana kaikkiaan 17 kappaletta ja konsertti kesti tasan puolitoista tuntia. Kestoltaan kompakti veto, vaikka joitain biisejä jäikin kaipaamaan, mutta Morrisseyn kohdalla pettyy aina, jos on odotuksia. Keikan ensimmäinen puolituntinen oli komea, mutta seuraavan tunnin hieman pateettiseksi muodostunut dramaturgia olisi kaivannut pientä virkistystä. Ilta alkoi ja päättyi The Smiths-biiseillä, muuten kattaus oli Morrisseyn soolotuotantoa. Illan finaalina kuultiin kiertueen tapaan Meat is Murder, jonka tueksi esitettiin kylmäävästä Farm to Fridge -lyhytelokuvasta kuvamateriaalia eläinten barbaarisesta kohtelusta. Morrissey on ollut koko uran aktiivinen eläinten oikeuksien puolesta puhuja. Enkä usko, että kovin monelle maistui keikan jälkeen kananugetit tai kasleri. Morrissey on ollut kasvissyöjä 11-vuotiaasta lähtien ja on siinä ollut vuonna 1970 manchesterilaiskeittiössä ihmettelemistä, kun pojalle ei maistukaan enää munat ja pekoni.

Morrissey heitti tapojensa mukaisesti keikan päätteeksi paitansa yleisölle. Bändi poistui hetkeksi ja verkkokalvolla vilistivät kärsivät eläimet. Tunnelma muuttui lohdullisemmaksi, kun bändi palasi takaisin ja soitti encorena Morrisseyn sooloklassikon Everyday is Like Sunday. Hieno biisi oli kuin kynttilä marraskuiseen pimeyteen, mutta biisin aikana Morrissey viestitti rääväsuiseen tapaansa mielipiteensä. Morrissey esiintyi itse encoren sinisessä paidassa, mutta bändin jätkille oli varta vasten painettu t-paidat, missä levy-yhtiö sai kuulla kunniansa: Fuck Harvest Records. Morrissey oli lauantaina hyvässä iskussa ja tuskin terä tylsistyy vielä pitkään aikaan. Totta kai tuore uutinen vakavasta sairaudesta toi konserttiin häivähdyksen haikeutta ja sen tosiasian, ettei mikään ole ikuista.

Pepe Willberg & Saimaa, Suvi Isotalo @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 25.8.2014

25 elokuun, 2014 by keikkakeppi

Toukokuussa julkaistu Pepe Wilberg & Saimaa yhtyeen albumi löi monet ällikällä. Harvoin syntyy vastaavia mestariteoksia kotimaisessa äänilevyteollisuudessa, mutta nyt kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Matti Mikkola kaavaili jo Tehosekoitin yhtyeen hajottua isoa orkesteria, jolle sävelsi liudan sävelmiä odottamaan hetkeä saada ne julkaistuksi. Bändi osoittautui mahdottomaksi koota samaan paikkaan ja samaan aikaan. Kesti lähes kymmenen vuotta ennen kuin sävelmät löysivät oikean tulkitsijan ja oikean ajan levyttää.

Edellinen levybisneksen täysosuma sattui Pää kii –orkesterille pari vuotta sitten, jonka punkahta rock –albumi löi omassa genressään luun kurkkuun. Se oli Teemu Bergmanin loistava tuotos. Pepe & Saimaa levy on taas monen palasen yhteen liittämä virstanpylväs. Matti Mikkolan mahtipontiset sävelet, Timo Kiiskisen ja Johanna Vuoksenmaan runollisen kuvaelmalliset sanat, huikea bändi, tuotanto ja sovitukset hitsaantuivat toisiinsa poikkeuksellisen onnistuneesti. Kuuntelin levyn puhki ja annoin sen vaipua kesäksi unholaan. Onneksi olin hehkuttanut albumia sen verran, että sain lahjaksi liput Juhlaviikkojen keikalle.

Suvi Isotalo @ Huvilateltta

Pepe Willberg & Saimaan konkkaronkka heitti jo Ruisrockissa keikan, josta korviini kantautui pelkästään posiitivista viestiä. Ilta Huvilateltassa alkoi Suvi Isotalon lämmitellessä. En ehtinyt kuulla kuin puolet keikasta, kun aika tuhlaantui etsiessä parkkipaikkaa. Tokoinrantaan oli saapunut teltan täydeltä väkeä ja suurin osa autolla. Aikaisemmat keikat reilun viikon sisällä olivat houkutelleet väen julkisilla. Tämä kertoo konsertin yleisöstä. Runsain mitoin keski-ikäistä Pepe Willbergiä jo vuosikymmenet kuunnelleita, mutta tietenkin paikalle oli saapunut runsain joukoin valveutunutta musiikkidiggaria ja tietenkin sitä kermaa. Enpä muista bonganneeni näin paljon Suomen eturivin artisteja yleisön joukossa.

Suvi Isotaloon tutustuin jo hänen ensimmäisen Jollet rakasta (2010) levyn aikoihin. Suvi teki vaikutuksen ja muistutti hyvällä tavalla Dave Lindholmin tajunnanvirtaisia sanoituksia. Sen jälkeen Suvi on tehnyt kaksi albumia ja niistä viimeisimmän pari sinkkubiisiä on vaikuttanut radiosoitossa mielenkiintoisilta. Livenä en ollut häntä aikaisemmin nähnyt. Suvi Isotalo osoittautui varmaksi esiintyjäksi, joka luontevasti jutusteli ison yleisön kanssa. Viimeisimmän Näin minusta tuli ihminen levyn biiseistä Vapaa kasvoi vaikuttavaksi esitykseksi, jossa Timo Kämäräinen pääsi näyttämään kitaransoittotaitoaan. Tokoin unelma taas oli kuin tilauksesta tehty biisi Huvilatelttaan ja Suvi kertoikin sanoituksen syntyneen naapurikahvilassa. Suvi Isotalo bändeineen ansaitsi tämän näytön paikan ja tietoisuus hänestä levisi taatusti tuhannelle uudelle kuuntelijalle.

Pepe Willberg & Saimaa aloitti huvilateltan tavan mukaan kello 20.30. Tämä tapa pitää muuttaa ensi vuoden Juhlaviikoilla ehdottomasti. Sama ongelma kävi ilmi kaikissa kolmessa konsertissa, joita oli tänä vuonna kuuntelemassa. Aika nimittäin loppui aina kesken, sillä esitysaika asuinnaapurustoa huomioiden päättyi tasan kello kymmenen. Tästä piti huolen artisteille kello, joka tikitti vääjäämättömästi kohti nollaa. Juhlaviikot, jos mikä, on aina mennyt taide edellä. Yksi kuluneimpia sanontoja sisältö määrää muodon ja siten myös keston ei vaan toiminut tässä konseptissa. Miksei pääesiintyjä voi aloittaa jo kello 20.00, jotta heillä olisi edes kahden tunnin raamit heittää sellainen setti kuin huvittaa tai yleisö haluaa ottaa vastaan.

Pepe Willberg & Saimaa @ Huvilateltta

En muista nähneeni ikinä näin paljon muusikoita Huvilateltan lauteilla. Perus-Saimaaseen kuuluu kymmenkunta soittajaa, joiden rastapäinen hippiarmeija toi mieleen huvittavalla tavalla Hair-musikaalin tunnelmat. Tämän lisäksi kapellimestarin johtama jousi- ja puhallinorkesteri ja kuoro. Ahdasta oli, mutta siitäkös poikkeuksellinen tunnelma syntyi, jollaista ei enää voi kokea, sillä Huvilateltan konsertti päättää projektin tällä erää. Sääli, sillä Pepe & Saimaa albumin kappaleet soisivat soida elävänä laajemmalle väelle.

Pepe Willberg & Saimaa aloittivat levyn kepeimmällä rallilla Aivan sama mulle mä oon onnellinen –biisillä. Leikitään soi jo niin kuin bändin livenä oletti soivan, isosti ja paksusti. Harmi, että Pepen jännitys näkyi pienenä haparointina ja sanojen unohteluna. Eikä miksauskaan ollut ihan kohdillaan. Ei ole tietenkään sama miksata Saimaa-komppaniaa kuin nelihenkistä Suvi Isotalon bändiä. Keikan ensimmäisen tunnin aikana kuultiin Saimaa-albumi kokonaisuudessaan ja viimeinen puoli tunti Pepen vanhoja cover-klassikoita. On todettava yksi kantaan, että uusi tuotanto pieksi vanhat viisut mennen tullen. Olkoonkin niin, että uudet biisit on tehty Saimaalle, mutta Saimaan käsittelyssä vanhat rallit eivät paria poikkeusta lukuun ottamatta saavuttaneet samaa loistokasta otetta, vaikka mukiinmenevät sovitukset niistäkin kuultiin.

Uuden albumin biiseistä singlenäkin julkaistu Lyhyenä hetkenä oli vahva esitys, Matti Mikkolan sävellysten sekaan istutettu ainokainen toisen sävältäjän kipale Eppu Kososen Uneton nousi live-vetona levytettyä paremmaksi. Kososen lavapreesens oli muutenkin illan värikkäintä lyömäsoittimien takana. Matti Mikkola hoiti itse kitaraa ja vaikka patsastelikin pitkään selin yleisöön päin, näytti Tehariaikainen rock-kukkoilu on jättäneen mieheen lähtemättömät karisman jäljet. Pepe on varustettu huikeilla äänihuulilla ja edelleen 67-vuotiaana miehen tenori on ylittämätön. Pepe on tulkitsija, mutta tulkinta välittyy valitettavasti hiukan jähmeästä olemuksesta. Pepe kannatteli koko keikan ajan kitaraa, mutta montaa sointua niistä ei kuultu. Sen hän itsekin ironisesti otti välispiikissään puheeksi. Aran esiintyjän on helppo hakea turvaa kitarasta ja vitsaili Pepe soittimen peittävän mukavasti myös iän tuoman vatsanseudun. No, Pepe on varsin sutjakkaassa kunnossa ikäisekseen. Pepe pääsi alkujännityksestään irti ja laulu alkoi luistaa loppua kohti komeasti. Toki rutiini ison bändin kanssa esiintymisestä puuttui. Onhan se eri soittaa 30 hengen kanssa kuin duona kulmabaarin nurkassa. Keikan lopussa kuullut vanhat biisit lähti Pepestä vuosikymmenien varmuudella.

Jos vielä palataan Saimaan sävellyksiin, niin mahtipontisin Elämän seppeleet soi tajunnan räjäyttävästi. Tämän kappaleen live-vedon muistaa ikuisesti. Uusien laulujen osuus päättyi odotetusti Tällä kadulla –kappaleeseen, josta on kasvanut levyn suosituin hitti. Siinä on runsaasti yhtymäkohtia varhaiseen Bruce Springsteeniin, joka varmasti selittää sävellyksen yltiösuopean vastaanoton. Tähän biisiin keikka olisi pitänyt päättääkin, sillä euforia oli käsin kosketeltavaa. Viimeinen puolituntinen tuntui hieman lässähtävän, vaikka mestarillisia biisejä sielläkin kuultiin. Rauno Lehtisen hieno Toiset meistä on haastava laulettava ja sen Pepe hoiti tyylikkäästi. Tosin sovitus orkesterille ei pärjännyt Mikkolan omille biieille. Uuden tuotannon kanssa samalla viivalla taisteli oikeastaan Procol Harumin A Salty Dog, joka tunnetaan suomalaisena käännöksenä nimellä Merimies ja Pilvi taivaan peittää, jonka alkuperäisen biisin When There’s No You esittäjä on Engelbert Humperdinck.

Keikka päättyi todellakin ajan puutteeseen. Matti Mikkola käänsi kellon vielä yleisö kohden, että saimme todella elää aikapommin mukana. Lopusta tuli vaan suutari, sillä Pepen isoin hitti Aamu keskeytettiin tökerösti siihen, että levyyhtiön pamppu Kari Hynninen toimitti lavalle Pepen uran ensimmäisen kultalevyn. Hienoa todistaa läsnäolevana tätäkin historiallista hetkeä, mutta toki se Aamukin olisi voinut loppuun soida ketään naapuria sen enempää häiritsemättä. Lopetuksesta jäi paska maku ja toivottavasti myös järjestäjille, jotta ottavat opiksi välttääkseen vastaavat kömpelöt lopetukset. Tästä marmatuksesta huolimatta 25. elokuuta 2014 jää erittäin vahvana elävän musiikin elämyksenä mieleen.

Jonathan Wilson (US), Antero Lindgren (FIN) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 22.8.2014

22 elokuun, 2014 by keikkakeppi

Jonathan Wilson @ Huvilateltta

Kuvittele itsesi junaan halki karun autiomaan ja tuijota loputonta maisemaa. Korvanapeistasi kuuluu silloin Jonathan Wilsonin musiikki. Elokuinen perjantai-ilta Tokoinrannassa meren äärellä on kaukana autiomaasta, mutta parhaimmillaan musiikki maalaa missä tahansa mieleisen maisemansa. Jonathan Wilson saapui ensimmäistä kertaa Suomeen keikalle ja päätti kuukauden mittaisen Tokiosta alkaneen kiertueen Helsinkiin. Näin reilu kaksi vuotta sitten Wilsonin lämmittelemässä Tom Petty & The Heartbreakersia Tukholman Globenissa. Mies oli tuolloin julkaissut kehutun debyyttisooloalbuminsa Gentle Spirit ja hyvässä nosteessa pääsi Pettyn seurassa isoille areenoille. Kymmentuhatpäiset hallit eivät vaan tee oikeutta Wilsonin kaktustunnelmista ja nyansseista ammentavalle psykedeeliselle kitararockille.

Jonathan Wilson on hyvällä tavalla vanhanaikainen Neil Youngin ja Ry Cooderin hengenheimolainen. Vaikka Wilson edustaa tyypillistä singer-songwriter –koulukuntaa, on hän kuitenkin bändi. Koko soolourakin lähti käyntiin hänen kotistudiollaan järjestetyistä jameista, joissa on vieraillut kovia nimiä aina Bruce Springsteenistä ja Chris Robinsonista lähtien. Jonathan Wilsonin bändin esiintymisestä välittyy harkiten treenattu groovy meininki. Wilsonilla on multi-instrumentalistin maine, mutta Huvilateltassa mies käsitteli vain sähkö- ja akustista kitaraa, tosin pari kertaa tarttui puiseen pullonmuotoiseen lyömäsoittimeen. Wilsonin aisaparina kitarassa soitti Omar Velasco, joka hoiti myös stemmalaulun ja komeasti hoitikin. Rummuissa Richard Gowen ja bassossa Dan Horne pitivät soiton komeasti kasassa. Jason Borgerin urku- ja pianokuviot raikastivat sopivasti aavikon karua soitantaa.

Jonathan Wilson esitti vain kymmenen biisiä puolentoista tunnin keikan aikana, mikä selittyy biisien pitkillä rakenteilla ja soveltavuudella improvisointiin. Biisit oli harjoiteltu tarkkaan, joten aivan aitoa jamitusmeininkiä biiseistä ei välittynyt. Keikka alkoi vaikuttavasti viime vuonna ilmestyneen Fanfare –albumin herkällä nimikappaleella. Heti kakkosena kuultiinkin illan komein veto, kun vanha Fleetwood Mac cover Angel soi alkuperäistä tyylikkäämpänä versiona. Wilsonin tunnetuin biisi Desert Raven sai yleisöltä luonnollisesti illan raikuvimmat aplodit. Dear Friend- biisissä taas Wilsonin ja Velascon yhteislaulu näytti vahvuutensa. Can We Really Party Today nousi myös illan väkevimpiin vetoihin. Gentle Spirit vei esikoisalbumin hallitusti maisemiin ja Future Vision jatkoi John Lennonin hengessä. Illan ainoa rennompi menopala on kakkosalbumin sinkkubiisi Love to Love ja toisenkin samanmoinen olisi tehnyt illan dramaturgialle hyvää vaihtelua, sillä muissa biiseissä vaellettiin välillä liiankin pitkissä kanjoneissa. Psykedeelisen rockin pioneerin Sopwith Camelin Fazonista kuultiin mainio versio ennen illan päättänyttä järkälemäistä Valley of the Silver Moonia. Encorena Wilson bändeineen soitti mielenkiintoisen coverin Gordon Lightfootin The Way I Feel –biisistä.

Jonathan Wilson on kova luu muusikkona, mutta biisintekijänä hän ei ole ihan esikuviensa luokkaa, mutta mielenkiintoiset tulkinnat muiden harvemmin kuulluista biiseistä paikkaavat puutteita. Eikä ihme, että Wilson on työllistetty tuottaja. Hän saa bändinsä kanssa musiikin toimimaan vahvoina autiomaasta kimpoavien mielikuvien soundtrackina.

Kuten Huvilateltan tapoihin kuuluu, illan aloitti lämmittelijäesiintyjä. Antero Lindgren oli nappivalinta. Hän on myöskin kaksi albumia julkaissut kriitikoiden kehuma, mutta ei vielä ison yleisön löytämä. Lindgren soittaa amerikkalaisperinteitä kunnioittavaa keskitien kitaravetoista pop-rockia. Lindgrenillä on vahva lauluääni ja mikä tärkeintä liuta tarttuvia biisejä. Last Summer on kerrassaan mainio kappale, jonka voima on helmeilevässä kitarariffissä. Rullaava Highway Hallelujah vie nimensä mukaisesti tien päälle ja voisi olla hyvinkin Ryan Adamsin repertuaarista. It Felt Like Life ja Bells of Liberty jäivät myös mieleen tasokkaina lauluina. Antero Lindgrenin ja nelihenkisen bändin melkoisen ilmeettömässä esiintymisessä häiritsi vain yksi pikkuseikka. Olisin halunnut nähdä bändin keskitettynä lavalle, mutta heidän asetelmansa olikin epätasapainoinen. Kosketinsoittaja Topi Saha oli lavan oikealla laidalla kun muut hassusti nipussa vasemmalla laidalla. Pieni ehkä turhakin huomio, mutta pakko sanoa kun pisti silmään, sillä muutenkaan jätkien lavapreesenssi ei ollut kovin eläväinen. Tästä huolimatta Antero Lindgrenin mutkaton musiikki sai minusta uuden seuraajan. Perjantai-illan kahden artistin setti oli onnistunut ja tästä pitää kiittää Huvilateltan taiteellista neuvonantaja Lasse Kurkea. Tänäkään iltana juhlaviikkojen anti ei pettänyt. Lipun hintakin oli varsin maltillinen 31 euroa ja ilmankos väkeä oli lähes teltan täydeltä.

Antero Lindgren @ Huvilateltta

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: konsertti