Avainsana-arkisto: Keikka

Tuntematon's avatar

J. Karjalainen @ Pirtukirkko, Äkäslompolo 9.4.2013

by

Pirtukirkko on Äkäslompolon hiihtoparatiisin suosituin tanssipaikka. Ravintola vetää 1100 monoparia ja tupa on täynnä jos kylille saapuu iskelmän kuningas Jari Sillanpää, mutta yhtä umpeen veti salin myös J. Karjalainen, jonka paluu kansan pariin on onnistunut täydellisesti. Uusi levy Et ole yksin on päivystänyt listojen kärjessä sen kolme viikkoa mitä on julkaisusta kulunut. Eikä ihme, sillä taattuja ralleja Jukka on taas sävelkynästään suoltanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ei J. ole huilinut, mutta edelliset kolme albumia on menty marginaalisemmin banjon ehdoilla. Paluu yleisöystävälliseen ilmaisuun on tarkoittanut sitä, että keikkapaikat on myyty  kiertueella kevyesti loppuun. Itse missasin Tavastian keikat, mutta kerrankin kävi mäihä kun satuin viettämään yön oikeassa hotellissa. Äkäshotellin asiakkaat pääsivät nimittäin ilmaiseksi ja jonottamatta sisään. Muilta hiihtäjiltä perittiin tiketistä kohtuuhinta 17€ ja narikasta 2,5€. Oluen myynnistä sen sijaan otettiin kunnon katteet, kun Carlsbergista sai pulittaa sievoiset 7,5€.

J. Karjalainen

J. Karjalainen @ Pirtukirkko, Äkäslompolo

Pirtukirkko täyttyy pääsääntöisesti perinteisistä hiihtäjistä ja Äkäslompolon seutu erityisesti varttuneemmasta suksiväestä, jotka vetävät monotanssia keskellä päivääkin. Pirtukirkkoon heitä houkuttelee iltaisin humppaorkesterit, joista Souvarit lienee se ykkönen. Tarjontaa riittää ruuhkaviikkoina joka illalle. Aina välillä paikkaan osuu joku rockin ja popin puolelta.  Kiitos kuuluu hiihtokauden sesongille, sillä tuskin Karjalainen bändeineen olisi muuten lähtenyt hiihtosaleja kiertämään.

J. Karjalaisella on aina ollut bändissään eturivin muusikot. Niin nytkin. Kitaristi Mikko Lankinen on tajuttoman taitava kitaristi, kosketinsoittaja Pekka Gröhn on velho ja Tom Nyman on kankean näköisestä soitannastaan huolimatta huikean notkea baisisti. Takalinjan rytmikone Janne Haavisto ylläpitää letkeän jämäkkää selkärankaa ja se on varmasti miehelle helpompaa, koska on myös uuden albumin tuottanut.

Keikan jälkeisenä aamuna tapasin J. Karjalaisen noukkimassa pekonia aamiaisbuffetissa. Vaihdoimme muutaman sanan ja J. paljasti diggaavansa kovasti näitä vähän erilaisesta yleisöstä koostuvista keikkoja. Varmasti mukavaa vaihtelua, ja ei todellakaan ole pelkoa, etteikö pitkän uran iskevimmät hitit uppoisi monokansaan. Keikkapaikalla on lappilaisen tapaan veistetty hauska nimi Pirtukirkko. Rakennuksen harja muistuttaa luterilaista kirkkoa, mutta messuaminen hoidetaan viinasten ja tanssin voimin. Siksipä osa yleisöstä yritti mahtua tanssimaan täyden lavan edustalla ja törmäili aina välillä ikävästi muihin tönöttäjiin. Ei varpaille tallominen niinkään ärsyttänyt, vaan se kun penttivahvaselät tuuppivat tilaa pyörähdyksilleen.

Vastikään 56-vuotta täyttänyt J. Karjalainen aloitti keikan klo 23 ja pudotteli 1h 50min setin aikana miltei kokonaan uuden albuminsa ja liudan niitä tunnetuimpia hittejä, joista kuluneimpia ei ole saatu kuulla 30 vuoteen livenä. J. Karjalainen on niitä harvoja artisteja, joiden keikalla jengi tuntee lähes kaikki soitetut kappaleet. Miehen katalogi on poikkeuksellisen vakuuttava hittiputki. J. Karjalainen ei kylvä covereita eikä tee omistakaan biiseistä potpureita. Jokainen laulu kuullaan omanaan. Varsinaisen setin päätyttyä yleisö intoitui huutamaan we want more. Enpä muista milloin olisin viimeksi kuullut väsynyttä kehotusta yhtä uhmaakkaana köörinä.

Keikan aloitti yllättävästi Mä käännyn hiljaa pois, sitten seurasi uuden albumin parhaimmistoa Riisinjyvä, puhkikulunut Hän, puhkikuluva Sydänlupaus ja loppuunkaluttu Väinö, jonka jälkeen saatiinkin liuta uutta tuotantoa kuten rento Marquita, komea fuusiobluesiskelmä Kurkien äänet, radiosoiton pilaama Mennyt mies, simppeli rockralli Et ole yksin, albumin terävimpiä sanoituksia tarjoava Yksi kerrallaan ja kaikkein tarttuvin Meripihkahuone. Uuden levyn biisit saivat jäädä tauolle, kun On kaikki niin kuin ennenkin osoitti olevansa edelleen kestävämpiä kipaleita. Luuranko rämisee sai erittäin irtonaisen version ja Avaruuden ikkuna pisti kansanhiihtäjät tungeksimaan tanssilattialle. Sana sai siivet oli illan onnistumisia, kuten myös Telepatiaa ja Keihäänkärki. Viimeisenä uuden albumin biisinä kuultiin se kaikkein hengittävin kappale eli Kreosootti. Illan komein veto kantoi nimeä Tyttöni mun. Toiseksi viimeisenä Karjalainen lauloi ikiraikkaan Mä tahdon olla lähellä sinua ennen viimeistä virstanpylvästä Villejä lupiineja.

Ensimäinen encore alkoi Sankareilla, josta kuultiin ennakkoepäilyjäni vasten versio, jota sieti kuunnella mielikseen. Sekaisin päätti asianmukaisesti setin ennen kahta bonusbiisiä, joista jälkimmäinen oli se eniten huudettu Ankkurinappi, mutta ensimmäinen harvemmin kuultu Mustat lasit oli yllättävä valinta. J. Karjalainen tarjosi ravitsevan konsertin Ylläksen yöväenliikkeelle, jonka biisivalinnat olivat aika pitkälle samaa settiä mitä rokkiluolissakin. Iskelmän ja rockin raja on hämärä varsinkin J. Karjalaisen tuotannossa, joka on myös valtavan kirjava, mikä kertoo miehen rajattomasta lahjakkuudesta. Karjalainen teki komean paluun. Näin miehen sekä Yhtyeineen että Electric Saunan kanssa useaan otteeseen 1990-luvulla ja jonkun kerran vielä vuosituhannen vaihteen jälkeenkin. Ehkä silloin tuli ähky, mutta nyt pitkän paussin jälkeen Karjalaisen musiikki maistui taas hyvin ja mies osoitti olevansa yksi suurista.

Tuntematon's avatar

Olavi Uusivirta @ Tavastia, Helsinki 28.3.2013

by
Olavi Uusivirta

Olavi Uusivirta yhtyeineen @ Tavastia Helsinki

Olavi Uusivirta julkaisi vastikään ensimmäisen kokoelmalevynsä 27 suosikkia. Kappalemäärä tuntuu kolmekymppiselle vaikkakin tuotteliaalle artistille liioitellulta, mutta keikan jälkeen tuli vahvistettua seikka, että tarttuvia lauluja riittää ainakin vajaan puolentoista tunnin keikalle kivuttomasti. Olavilla oli varaa aloittaa keikka suurimmalla hitillään On niin helppo olla onnellinen.

Olavi Uusivirralta ilmestyi yksi viime vuoden parhaimmista kotimaisista pitkäsoitoista Elvis istuu oikealla (2012) ja albumin puitteissa tuli nähtyä Olavi livenä parikin kertaa. Silloinen meininki oli seesteisempi ja kumarsi 1970-luvun Dave Lindholmin ja Hectorin suuntaan. Nyt Olavilla oli taustalla uusi bändi kitarassa Timo Kämäräinen, bassossa Tommi Saarikivi ja rummuissa Olli Krogerus. Kundit ovat soittaneet Olavin levyillä aikaisemminkin, mutta eivät paljoa lauteilla. Uudella kokoonpanolla meininki oli suoraviivaisempi ja artsumpi fiilistely oli sivuosassa. Soitossa näkyi iloa ja hulvattomuutta. Olavi Uusivirta laittaa esiintyessään aina kaikki likoon, mutta Tavastialla mies yltyi paikoin poikkeuksellisen riehakkuuteen, jopa niin, että kolautti kallonsa yhteen kitaristin kanssa Reberbahn-biisin aikana. Onnettomuus sai onnellisen lopun, kun Olavi suuteli Kämäräistä nätisti huulille.

Avaruusalus Tavastia

Avaruusalus Tavastian lauteilla kapteeni Olavi Uusivirta

Kiertue oli kyhätty kokoelman myynninedistämiseksi ja suurin osa materiaalista oli tuttua parhaimmistoa, mutta osasi Olavi yllättää. Mikko Alatalon Hän hymyilee kuin lapsi kuultiin rohkeana sovituksena. Olavilta hieno veto nostattaa aliarvostettua Alataloa. Eräs polttariporukka sai Olavilta huomiota Oodi ilolle-stygen aikana ja vasta kihlanneet saivat Kaiken jälkeen olet kaunis omakseen. Ensimmäinen encore kuultiin jo tunnin soiton jälkeen ja sen kärkeen Olavi bändeineen vetäisi vaikuttavan version Rauli Badding Somerjoen klassikosta Valot. Perään saatiin Elokuu-elokuvan soundtrackille Anna Järvisen kanssa duetoima superhitti Nuori ja kaunis ja toimihan se Olavin yksinkin vetämänä, vaikka Anna väistämättä tuokin sävellykseen sielukuutta. Toisen encoren startatessa Metsänpoika-biisillä aloin jo valua narikkaan välttääkseni pahemmat jonot, sillä jatkoseura odotti Coronassa biliksen parissa.

Kiirastorstaina Tavastia oli miltei täynnä. 15€ lipun ostin vasta ovella, mutta montaa tikettiä ei jäänyt myymättä. Lämppärinä soittanut Toot Toot jäi valitettavasti näkemättä. Alkaa olla suht tavallista, että keikkaharrastuksesta on tullut täsmäiskutoimintaa. Tämän illan selitykseksi riittänee myöhäiset työt. Paikalle h-hetkellä ja saman tien pois. Sopii paremmin kuin jäädä kokonaan ilman. Onneksi nykyään soittoajat ilmoitetaan selkeästi ja pitävät vielä kutinsa. Olavi aloitti vain yhdeksän minuuttia annettua klo 23 aloitusta myöhemmin. Uusivirta hakee kokoelmakiertueellaan selvästi voimaa uudelle luovuudelle ja niin edellisen albumin kuin tämän keikankin pohjalta odotan uutta tuotantoa mielenkiinnolla. Välitilinpäätös on kivasti plakkarissa.

Tuntematon's avatar

Matchbox (UK) @ Waltikka, Valkeakoski 23.3.2013

by

Matchbox on Carl Perkinsin vuonna 1956 legendaarisella Sun-studiolla rykäisemä rockabilly-klassikko. Biisin vetovoimaa ei vähennä myöskään se, että The Beatles tekaisi siitä oman version. Matchbox, jos mikä, natsaa myös bändin nimeksi. Brittein saarelta ponnistava Matchbox on raapinut rockabillyrasiasta perinteikkäitä liekkejä jo reilut 40 vuotta.

Rockabilly on pysynyt 1950-luvun lopun valtaisan suosion jälkeen elinvoimaisena alakulttuurina tähän päivään asti. Poikkeuksena 1970/80-lukujen taite, jolloin punkin ja poliittisen 70-luvun vastavoimaksi noussut Rockabilly saavutti hetkeksi suuren suosion. Menestyksen etulinjassa marssi Matchbox, jonka hitit Rockabilly Rebel ja Midnight Dynamos raikuivat härmää myöten. Samassa rivissä kulkivat Crazy Cavan N’ The Rhythm’ Rockers ja hieman myöhemmin myös Amerikan maalta tykittänyt Stray Cats. Nämä ajat ovat meikäläisellekin varsin tuttuja. Kiitos isosysterin, jonka c-kaseteilta tuli veivattua Matchboxin Settin’ the Woods on Fire ja Midnite Dynamos -albumeja. Sitä oli sen verran juniori silloin, että enemmän Matchbox merkitsi leikkiautojen valmistajana, mutta kyllä bändikin teki lähtemättömän vaikutuksen. Sitä innostui niin, että piti askarrella Etelävaltioiden lippu farkkutakin selkään. Noh, teddy-huumaa kesti hetken, kunnes sitten taas joidenkin vuosien päästä iski neo-rockabilly ja Restless sen keskeisimpänä nimenä. Pitkistä tauoista huolimatta rockabilly on kulkenut musiikin kuuntelussa mukana kaikki nämä vuodet ja toki lajityypin luojat siellä Memphisissä ovat suurimmat syypäät, mutta Matchbox oli se, joka sytytti kipinän.

Matchbox @ Waltikka, Valkeakoski

Matchbox edustaa rockabillyn siistiä skrakabilly-osastoa. Viimeistelty ulkoasu on oleellinen osa koko toimintaa. Kledjut pitää olla kuosissa ja tukka tötteröllä, mutta kyllä soittokin sujuu hallitusti vaikka vuosia on joukkueella roimasti takana. Eilen Valkeakosken Waltikassa teddy-veteraanit osoittivat olevansa vetreässä kondiksessa. Bändi nousi lavalle tasan puolelta öin ja lauluosuudet aloitti yllättäen komppikitaristi Gordon Scott. Hetkeä myöhemmin päävokalisti Graham Fenton nousi messiin lauteille ja otti mustissa hansikkaissaan mikrofonista jämäkän otteen. Kyllä Fentonilta boogie vielä lähtee. Ainoat alkuperäisjäsenet rumpali Jimmy Readhead ja basisti Fred Poke saivat härkävaunut kulkemaan tanakassa tahdissa. Lajityypin perinteisiin kuuluva kontrabasso loisti poissaolollaan, mutta Poke länkytti tahdikkaasti puoliakustista bassoa. Kai se on niin, jos roudaa kamansa itse, on ymmärrettävää, että läskibassosta tinkii ensimmäisenä. Ykköskitaristi Steve Bloomfield ei ollut myöskään kohmeessa. Hän kuten kaikki muutkin ovat vatkanneet bändin rivistössä jo buumivuosista lähtien. Sitäpaitsi herran sävelkynästä ovat lähteneet nuo suurimmat hitit ja jostain kumman syystä eleetön Bloomfield osoittautui porukan parhaimmaksi laulajaksi.

Keikka kesti 1h 20 minuuttia ja settiin mahtui liuta bändin omaa tuotantoa ja muutamia standardi-covereita, kuten Gene Vincentin Be Bob A Lula, Hank Williamsin Settin’ the Woods on Fire, Jerry Lee Lewisin Whole Lotta Shaking Going On ja Webb Piercen Teenage Boogie. Ei siis hassumpaa. Keikan päätti bändin viimeisimmän studioalbumin Coming Home (1998) nimibiisi I’m Coming Home. Luomisvoima on ehtynyt, mutta mikäpä siinä kun soitto maistuu ja omaa tuotantoa on ihan riittävästi ja tarvittaessa rockabillyn arkistosta voi aina lainata klassikoita. Valkeakoskelainen hotelli järjestää Waltikka Goes Revival -tapahtumia säännöllisesti ja paikalle raahautuu genren ystäviä etäämmältäkin tietenkin viimeistellyn outfitin kera. Itse satuin seuduille muista syistä, mutta tällaista tilaisuutta ei voinut jättää tietenkään väliin. Waltikan peileillä ympäröity sali oli valitettavan vajaalukinen, mutta sitäkin innokkaampi jengi sai kuitenkin timmit iltamat aikaan. Pääsylipusta sai maksaa 20€ , mikä ei paha, koska samaan rahaan olisi saanut vielä pari kotimaista lämppäriäkin, mutta ne jäivät tällä kertaa näkemättä.

Tuntematon's avatar

Keystone Cops @ Bar Mendocino, Helsinki 16.3.2013

by

Lauantai-illan yllätys. Lähdin kaverin bileistä ja Albertinkatua tallustellessani opastin eksyneen kulkurin Eerikin kulmaan. Kaveri huikkasi kiitokset ja sitten jatkoin matkaani ehkä metrin, sillä Eerikin kulman naapurissa sijaitsee piskuinen Bar Mendocino. Kapakan ovi oli ulos auki ja sisältä kajahti juurevaa meininkiä. Mies kadulla huomasi reaktioni ja heitti rööki huulessa, että sisään vaan, siellä soittaa Keystone Cops. Eipä tarvinnut sekunnin sadasosaa kauemmin miettiä, kun astuin Mendocinoon. Baari on entuudestaan tuttu ja siellä on tullut joskus aiemminkin käytyä. Paikka tarjoaa lauantaisin ilmaista jammailua, mitä tulee harvoin seurattua, sillä keikoista ilmoitetaan vain Bar Mendocinon nettisivuilla. Tarjonta on pääosin amerikkalaista perinnemusiikkia. Kapakassa oli jengiä ehkä tusinan verran ja lauteilla huiteli Keystone Cops menemään. Istuin baaritiskille kuuntelemaan ja paljastui, että toinen setti oli jo käynnissä. Kuulin kuitenkin sen verran biisejä, että kehtaan tänne kirjoittaa.

Keystone Cops on pitkän linjan puurtaja roots-musiikin saralla. Bändi on puskaradion ja lukemieni artikkeleiden perusteella kelpo bändi genressään. Itse en ollut bändiä aiemmin nähnyt lavoilla enkä pahemmin lättyjä kuunnellut. Silti Keystone Cops oli kaivertunut suosituksiensa vuoksi mieleeni. Nyt sain mahdollisuuden tsekata, mikä on bändin mitta. Kitaristi-laulaja Ville ”Lefty” Leppäsen liidaama yhtye on julkaissut viisi pitkäsoittoa reilun kahdenkymmenen vuoden aikana  ja viimeisin tekele on  How To Crawl (2011). Trioksi muotoutuneessa yhtyessä bassoa soittaa Pasi Ryökkynen ja kannuja nakuttaa Juha Tanninen. Triolla on kehittynyt reilun kymmenen vuoden kokemuksella kimppakunto ja sen huomaa. Bändillä on persoonallisen ilmeikäs soundi ja soitto kulkee groovysti. Lefty Leppänen on aika velho skittansa kanssa. Pääosin Leppäsen kynästä lähtevää tuotantoa tarjoava Keystone Cops seisoo bluesissa americanassaan komeasti lajityypin eturivissä ainakin täällä Suomi-neidon helmoissa.

Keikka huipentui Just the Glow (2006) -albumilta kuultuun letkeään House of Country music -biisiin ja akustiseen huuliharpulla maustettuun Can’t be Satisfied –makupalaan.  Encoren Lefty veti ilman kitaraa ja näytti, että laulu kantaa yksinäänkin. Lyhyeksi jäänyt keikka tarjosi kuitenkin hyvän ensivaikutelman orkesterista. Keystone Cops saa ilman muuta toisen mahdollisuuden ja Spotify helpottaa tutustumista bändin tuotantoon. Jälleen kerran tuli todistettua sellainen elämän perusfakta, että jos pitää itsensä liikkeellä, saattaa törmätä mukaviin yllätyksiin. Artistit eivät hae ketään kotoa.

Tuntematon's avatar

Gary Clark Jr (US) @ Tavastia, Helsinki 6.3.2013

by

Kuluvan talven kaksi hartaimmin odotettua keikkaa osuivat parin viikon sisään. Molemmat artistit ovat mustan rytmimusiikin perinteitä kunnioittavia kaiffareita, jotka osaavat tuoda tuotantoonsa modernia kuorrutusta ainakin albumeillaan. Neosoulin evankelista Cody ChesnuTT tuli jo edellisessä artikkelissa todettua maineensa veroiseksi. Toinen veijari, tuo bluesin joukahainen, Gary Clark Jr nousi Tavastian täpötäyteen saliin taas eilisiltana.

Viime syksynä rapakon takana kohistiin uudesta Stevie Ray Vaughanista ja innokkaimmat vertasivat jopa Jimi Hendrixiin. Bright Lights EP oli synnyttänyt suuren kiinnostuksen ja Gary Clark Jr nostettiin Texas Bluesin pelastajaksi. Satuin olemaan rapakon takana syksyllä ja minulla olisi ollut mahdollista nähdä mies veivaamassa hyväntekeväisyyskeikkaa Sandyn uhrien hyväksi. Myrskyn toisessa aallossa iskenyt talvimyteri esti kuitenkin aikeet ja päädyin tsekkaamaan Roky Ericksonin vedon lähikorttelissa.

Rolling Stonesin 50-v. konsertti New Jerseyssä vahvisti Clarkin hehkutusta kutsumalla virtuoosin kitaroineen vieraaksi juhlakonserttiinsa. Texasin pojalle tarjottiin siis suurin alttari mitä rockin temppeleissä voi kuuna päivänä tarjota. Pitkän huiskea Clark selvisi esiintymisestään mainiosti ja näytti sorminäppäryydellään vanhalle väinämöiselle Keith Richardsille närhen munat. Notkeaa oli Garyn soitanta, mutta esiintyminen muuten melko varovaista ainakin TV-lähetyksen välityksellä. Samaan vaisuun lavapreesenssiin sortui vähän Tavastian vetokin.

GaryClarkJr_kuva

Kannattaa tsekata myös Pasi Rytkonen Photography Facebookissa. Lisää rautaisia keikkafotoja.

Gary Clark Jr. nousi lavalle  21.40 eli 10 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen. Hyvä niin, sillä loppuunmyydyn Tavastian perinteeksi on tullut, että ulkona on vielä soiton alkamisajan tienoilla letka jonoa. Hidas sisäänvaluminen syntyy, kun jengin pitää jättää palttoota kolmen euron narikkaan. Välttämätöntähän se on yleensä niin kuumassa salissa. Tänä iltana kyllä viileä tuulahdus yllätti minut ja vierustoverinkin. Liekö ilmastointia uusittu?

Gary käynnisti keikan loppuvuodesta ilmestyneen Blak and Blu -albumin vahvimpiin raitoihin kuuluvalla When My Train Pulls In. Jouduin kuuntelemaan keikkaa takabaarin lipan alta, minne soitto ei kuulosta koskaan hyvältä. Heti kun pääsin väijymään lipan reunalle, niin johan kuulosti veto paremmalta. Clarkin esiintyminen oli varsin maltillista. Mies ei ole yleisön kosiskelija, vaan hoitaa sen minkä osaa eli pudottelee iskeviä kitarariffejä ja rytmikkäitä blueskoukkuja. Taidettiin kuulla aika monta viisua ennen kuin Clark kyseli yleisöltä onko heillä hauskaa. Eipä siellä kovin hauskaa ollut, mutta antoisaa bluesia sen sijaan tarjottiin. Ennen sukupolvensa suureksi valituksi tulemistaan mies ehti julkaista pari omakustannealbumia ja EP:tä sekä näyttelemään aikamme yhden merkittävimmän amerikkalaisindieohjaajan John Saylesin elokuvassa Honeydripper.

Kitara kulkee hyvin niin Clarkin omissa kuin lainatuissa blues-klassikoissa kuten Hendrixin Third Stone From the Sun, jota mies coveroi albumillaankin, mutta kiinnostavammaksi pointiksi nousee kuitenkin Clarkin pehmeä lauluääni. Jonakin ilmestyskirjallisena päivänä voisin kuvitella kuulevani Gary Clark Juniorin ja Cody ChestnuTTin dueton. Keikka oli kovin juurivetoinen. Clarkin taustalla soittivat perusrytmiryhmä ja komppikitaristi. Blak and Bluen isot soundit ja tyylilajien monipuolisuus oli riisuttu blues-karsinaan sopivaksi. Uudella albumilla viehättänyt funkin, hiphopin, texas bluesin ja juurevan junttapopbluesin yhdistelmä oli poissa. Albumin cool nimibiisi Blak And Blue soi niin alastomana, että menetti chillailevasta meiningistään paljon, mutta paljasti sen miten hyvä biisi toimii myös simppelisti sovitettuna luurankona. Levyn menoralli Travis County taas osoitti kertakäyttöisen tarttuvan biisin kääntyvän helposti suolapatsaaksi livenä.

Tähän loppuun täytyy tunnustaa fakta, että Gary Clark Juniorin keikka oli kaikesta huolimatta lievä pettymys. Odotus oli kova ja netistä tsiigatut clipit antoivat ihan lupaavia merkkejä. Ison Warnerin julkaiseman ”esikoisalbumin” genrekirjavuus antoi odottaa lavalle myös rikasta rytmimaailmaa, mutta esitys olikin perusbluessettiä. Clarkin albumilla saatiin myytyä massoille sekametelisoppa, jota bluesiksi oli hyvä kutsua.  Ei siinä mitään, hyvä että jengiä saadaan lajityypin pariin. Varmasti moni bluesdiggari oli näkemästään innoissaan. Tosin aika moni alkoi valua ennen keikan päättymistä pois. Itsekin jätin encoren näkemättä ja syyksi selittelen seuraavan aamun aikaista nousua. Varsinaisen setin vikat biisit kuuntelin parvelta, mistä näkyi väen poistuttua hyvin, mutta minne soundeista katoaa aina bassot. Vika biisi ennen encorea oli se odotetuin hitti Bright Lights. Se sai yleisön heilumaan ja oikeastaan ainoan kerran. Jännä seurata miten bluesin tulevaisuudeksi nimetyn Clarkin seuraavat siirrot vievät. Edelleen syvemmälle Texas bluesin perinteisiin vaiko albuminsa suomiin sävykkäisiin tuoreisiin tunnelmiin.

GaryClarkJr_foto_PasiRytkonen
Tuntematon's avatar

Cody ChesnuTT (US) @ Tavastia, Helsinki 23.2.2013

by


Ostin lipun Cody ChesnuTTin keikalle sinä päivänä kun Tavastian soul-iltama tuli myyntiin. Kannatti, sillä  hämäläisosuuskunnan sali kaupattiin loppuun. Hesarin Jarkko Jokelaisen hehkutus edellisestä Helsingin vedosta muutaman vuoden takaa asetti kovat odotukset Codyn keikkaan. Showtime oli ilmoitettu normaalia aikaisemmaksi klo 21. Ei antanut aikamme Marvin Gaye odottaa kuin 25 minuuttia, kun hän saapui tavaramerkiksi muodostuneessa vaaleansinisessä rauhtanturvaajakypärässä. Ranskan lippu kypärän kyljessä ei lie sattumaa. Cody ChesnuTTin arvoihin istuvat trikolorin teemat vapaus, tasa-arvo ja veljeys kuin kuuma veitsi voihin.

CodyChesnuTTCodyn taustalla soitti nelihenkinen ja tiukasti yhteen soittava bändi. Tyylilaji on hybridi, joka koostuu soulista, R&B:stä ja funkista. Eipä ollut kaukana mielikuvat Motownin legendaarisista muusikoista. Etenkin kitaristin olemus oli jäljittelemätöntä. Basisti hoiti taustalauluja sielukkaasti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan lavalla oli aito torvisektio. Codyn setti koostui uudesta viime syksynä ilmestyneen Landing On a Hundred -albumin materiaalista. Cody ChestnuTT julkaisi debyyttituplaalbumin The Headphone Masterpiece vuonna 2002 ja sen jälkeen saatiinkin odottaa 10 vuotta ennen kuin seuraava pitkäsoitto ilmestyi. Cody ChestnuTT ja The Roots tekivät Codyn The Seed -biisistä hittilistoja ympäri maailmaa nuolleen version (2.0) ja siitäpä olisikin kuvitellut Codyn sävelsuonen suoltavan uutta hittiä heti perään. Ei käynyt niin. Cody sulkeuti viettämään perhe-elämää Pohjois-Floridaan. Ei hän musiikkia jättänyt, mutta kätkeytyi valokeiloilta.Cody ChesnuTT vieraili Suomessa nyt kolmannen kerran ja maine huikeasta lavapreesenssistä piti kutinsa. Cody on kova. Vuodet ovat tehneet miehestä konservatiivisemman ja enää hän ei soita The Seediä konserteissaan. Cody on tehnyt jumalan kanssa sopimuksen, että nyt lauletaan pehmeimmistä arvoista. Evankelista saarnasi rakkaudesta. Siitä oiva esimerkki Love Is More Than A Wedding Day, jota mies hehkutti omaksi suosikkibiisikseen. Cody omisti laulun suomalaiselle naiselle, joka oli käynyt dialogia artistin kanssa facebookissa. Mahtoi olla lämpöinen yllätys mimmille.CodyChesnuTT_CUKeikan kohokohdiksi nousivat Til I Met Thee ja I’Ve Been Life -biisit. Samoin hypnoottinen Where Is All Money Going toimi kuin tauti. Oma suosikkibiisini Chips Down (In No Landfill) encoren starttina oli ehkä hienointa mitä olen Tavastian huumassa saanut kuulla aikoihin. Yleisö oli keikan alusta asti pähkinöinä ja Cody laulatti aktiviisesti joka salin nurkkaa etenkin Everybody’s Brother -biisissä. Keikka nappasi kevyesti vuoden parhaimman keikan ykköspaikan. Näin alkuvuodesta ei ole vielä pahasti kilpailua, mutta varmasti vielä kuluvan vuoden lupaavaksi osoittautuva tarjonta pistää Codylle hanttiin.

Keikka kesti likimain puolitoista tuntia ja eipä häipynyt Cody takahuoneeseen jäähdyttelemään, vaan asettui baarin myyntitiskille jakamaan omistuskirjoituksia T-paitoihin ja levyihin. Tuli itsekin ostettua lätty, johon illan sankari raapusti Much Love -tekstin ja kaupanpäälle sain tukevan kädenpuristuksen. Rakkauden teemaa suitsuttamalla Cody ei keksi polkupyörää uudestaan, mutta todistaa positiviivisella asenteellaan,  että mikä perusasia se on elämän suola.

Tuntematon's avatar

Bobby Kimball (US) @ On the Rocks, Helsinki 21.2.2013

by

Tulevan kesän Toto-vierailua kaverin kanssa spekuloidessa ilmeni, että Bobby Kimball esiintyy On the Rocksissa torstaina. Hämmentävä tieto tuli todellakin puun takaa ja sai meikäläisen aktivoitumaan. Bobby Kimball on se alkuperäinen Toton laulaja, joka sjungasi korkealta ja kovaa neljällä ensimmäisellä albumilla ja niillä merkittävimmillä bändin tekeleillä. Jo pelkästään rock-historian lehtien havina pakotti osallistumaan tähän tilaisuuteen.

On The Rocks ei ole koskaan ollut suosikkipaikkojani, vaikka onkin tehnyt monen monta vuotta elintärkeää työtä elävän musiikin ilosanoman eteen. Olisiko edellisestä kerrasta jo seitsemän vuotta, kun viimeksi näin mestan lauteilla väsyneen Remu & The Hurriganesin. On the Rocks on kehuttu henkilökunnastaan ja palvelustaan, mutta klubina se on hankala loukko. Sijainti on ylivoimainen Helsingin ytimessä, mutta silti lekalle ja sisustussuunnittelijalle olisi töitä, jotta klubin neliöt saataisiin järkevämmin hyödynnettyä. Hyvä sijainti houkuttelee asiakkaiksi myös junantuomia ohikulkijoita vetämään olutta ja ihmettelemään kuka artisti se onkaan lauteilla. Eräs löysäposkinen veijari totesi, että Bobby Kimballin tulkitsema Toto-hyperklassikko Africa oli ainoa, jonka on joskus kuullut.

Sisäänpääsystä sai pulittaa 20€ ja siihen päälle narikan 2,70€. Ihan ok, jos tarjolla harvinaista herkkua. Showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta ei tietenkään. Odottelua kesti reilun tunnin. Se on piinallista varsinkin jos kapakassa notkui selvin päin. Puolen litran oluen sai reilun kuuden euron hintaan ja alkoholittoman neljällä eurolla. Vihdoin yhdentoista aikaan järjestäjä alkoi ladata vesipulloja lavan viereen. Ja sitten se odotus palkittiin, kun vartin yli yksitoista Kimball ruotsalaisine taustajoukkoineen kampesi lavalle. Ohjelmisto oli kirjaimellisesti sitä AOR-skeidaksi haukuttua Toto-settiä. Bändi on aina jakanut mielipiteet. Jos aloittaa uran samaan aikaan, kun sottainen punk on cooleinta maan päällä, ei ole helppoa tuoda tuoda esiin tuotantoa, joka perustuu taitavaan ja hiottuun soittoon ja puhtaisiin melodioihin. Eipä tuo kuitenkaan haittaa, sillä meikään uppoaa niin punk kuin softi aikuisrock.

Bobby Kimball on tehnyt jokusen soololevynkin, mutta kiertueellaan mies on päättänyt ratsastaa vanhalla varmalla Toto-tavaralla. Keikka starttasi reippaasti Girl Goodbyella. Aluksi kuuntelin soitantaa lavan edustalla, mihin soundit kantautuivat ehdottomasti huonoiten. Parin biisin jälkeen korvat saivat kuulla jo paremmin miksattua matskua, mutta kun vähät väliä tyhjä lasi tai tuoppi kieri jaloissa, päätin siirtyä muualle. Sivubaarin edustalle kuului kaikista parhaiten ja näköesteitäkään ei pahemmin ollut, vaikka klubiin oli kerääntynyt ihan kelvollisesti väkeä.

Bobby Kimball oli jo Toton aloittaessa 1970-luvun lopulla muita bändikavereita reilusti vanhempi ja nyt miltei 66-vuotiaana mies on edelleen kelpo kondiksessa. Kimball ei ole koskaan ollut rock-kukko, vaan muistuttaa olemukseltaan enemmänkin kauluspaidan hihat käärinyttä portsaria. Ääni on tunnistettava ja pelittää kuin silloin 35 vuotta sitten. Ylähuulta koristaa samat hiilentummat viikset ja tukkakin hohtaa edelleen pikimustana. Taitaa olla molemmat karvaosastot saaneet säännöllistä värjäystä tai sitten ikääntymisen tuoma harmaus ei koske kaikkia.

Kimballin muinaisesta eroamisesta Totosta ei ole korviini kantautunut tarkkoja faktoja. Henkilökohtaiset ongelmat, kun voivat olla mitä vaan. Palasihan mies Toton riveihin vielä myöhemmin 1990-luvulla hetkeksi ja väitän hänen olevan se ainoa oikea Toton ykkösääni. Ja sitten selvisi lukemattomien vesipullojen arvoitus, nimittäin ensimmäisten biisien aikana Kimball veti kitaansa useamman puolen litran pullon vettä. Vaativatko äänihuulet jatkuvaa kostutusta vai oliko se vain hermostuneisuutta. Siltä miehen esiintyminen ensialkuun vaikutti. Hyväntuulinen Bobby kuitenkin oli ja jaksoi vitsailla bändin jätkien kanssa ja erityisesti  Minttu-pyyhkeen kustannuksella, jolla pyyhki hikeä niskastaan vähän väliä.

Settilista koostui siis ainoastaan Toton biiseistä, mutta mikä piristävää, ohjelmistossa oli paljon materiaalia, jota ei normaalisti emoyhtyeen omilla keikoilla kuulla. Painotus oli neljällä ensimmäisellä albumilla, mutta Bobby vetäisi myös Fahrenheit (1986) -albumilta Steve Lukatherin alunperin tulkitseman hituriklassikon I’ll Be Over You. Keikan kohokohdaksi nousi Turn Back (1981) -albumilta kaivettu harvinaisempi herkku English Eyes, jonka Bobby vitsikkäästi sovelsi paikoin Finnish Eyes-versiona.

Kimball ei ollut Toto-vuosinaan se ainoa päälaulaja, vaikka etulinjassa seisoikin. Toton voima oli usein vahvoissa lauluharmonioissa, mutta pääasiallinen biisintekijä ja kosketinsoittaja David Paich lauloi myös liidejä, kuten sittemmin eräänlaiseksi bändin keulahahmoksi noussut ja soolotuotannollaankin pitkälle pötkinyt kitaristi Steve Lukather. Sama linja jatkui Kimballin keikalla. Nimittäin kosketinsoittaja P-O Nilsson vetäisi African lauluosuudet kuin Paich aikoinaan tai Georgy Porgyn esilaulut kuin Lukather. Useimmissa kertosäkeissä kuulee tietenkin Kimballin tunnistettavan syvältä vatsasta lähtevän korkean ja puhtaan laulun.

Muita keikan kohokohtia oli Make Believe,  joka on tuttu grammy-palkitun IV-albumiln sinkkuhittiputkesta ja White Sister vähemmän tunnetulta Hydra (1979) -albumilta. Bobby jaksoi paahtaa veden voimalla. Yhden huilitauon mies piti, kun bändi veti oppikirjan mukaisen version instrumentaalibiisistä Child’s Anthem. Bobby Kimballin bändi koostuu tätä nykyä ruotsalaisista kokeneista ketuista, joista lead-kitaristi Tommy Denander omaa huikean cv:n. Mies on veivannut keppiänsä mm. Jimmy Pagen, Carlos Santanan ja Michael Jacksonin kanssa. Eipä ole turha jannu kitaran varressa. Massaa alkaa vaan olla kertynyt miehen ympärille sen verran, että mahtaako fysiikka kestää kiertämistä kovin pitkään. Sormet kuitenkin toimivat ensiluokkaisesti ja sitä yltyi kehumaan myös itse Kimball. Bobby totesi, että jos opettelisi vielä kitaransoittoa, hänen opettajansa olisi vain ja ainoastaan Denander.

Encorea en jäänyt kuulemaan, mutta vahva epäilys on, että siellä soitettiin Hold the Line ja Rosanna -megahitit. Syy aikaiseen poistumiseen ei ollut Bobbyssa tai hänen ansiokkaassa bändissään. Pois pakotti lähtemään väsymys pitkästä työpäivästä ja se ympärillä hässäköivä jengi. Reilu tunti Kimballin läsnäoloa riitti kuitenkin kattamaan hyvin ne odotukset mitä miehestä oli syntynyt.

Tuntematon's avatar

J. Kaario Blues Band @ Ravitsemusliike Vintti, Espoo, 9.2.2013

by

Lähiöbaari Heikintorin kauppakeskuksessa Espoon Tapiolassa vaihtoi viime syksynä nimensä siihen alkuperäiseen, millä se oli toiminut Suomen toiseksi vanhimmassa kauppakeskuksessa joskus vuonna 1968. Ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä, sanotaan, mutta nimenvaihdos toi myös merkittävän muutoksen, sillä Vintissä soi nykyään aktiivisesti elävä musiikki. Aluksi jazz-painoitteisesti lähtenyt tarjonta on laajentanut ohjelmistoa monipuolisesti perusrockiin ja bluesiin.

Live-musiikin laaja-alaisuus on harrastustoiminnan suola. Tarjontaa löytyy Olympiastadionilta lähiökuppilaan ja kaikkea siltä väliltä – mikä sen mukavampaa. Musiikin lajityyppien skaala on myös tätä nykyä niin kattava, varsinkin pääkaupunkiseudulla, ettei kaikkeen edes tarttua, vaikka mieli tekisi. Ei kaikille kaikkea, vaan jokaiselle jotakin. Lauantai-illan alkuperäinen haave oli suunnata Kuusumun profeetan ja Laivueen keikalle Nosturiin, mutta orastava flunssa pisti kahleen jalkaan. Eipä ollut otsikkopaikan napannut J. Kaario Blues Band myöskään illan ohjelmassa. Joskus sitä uhmaa flunssaa ja päättää käväistä moikkaamassa kaveria baarissa, mutta se voi käydä kalliiksi jos bluesia on tarjottimella.

J. Kaarion johtama trio on vuosikymmeniä bluesia kimpassa soittanut kombo. Eihän äijät musalla leipäänsä tienaa, mutta aktiivinen harrastus näkyy soitossa. Toisaalta nuottitelineet lavalla paljastavat, ettei touhu ihan päivittäisestä rutiinista käy. Tauolla vaihdoin muutaman sanan laulaja-kitaristi Jukka Kaarion kanssa ja ymmärsin, että musa vie nykyään espoolaista. Bisnesura on takana päin ja nyt miehellä riittää aikaa käydä jopa klassisen laulun tunneilla. Sen kyllä kuuli puhtaassa tulkinnassa. Mitä juurevammalla maaperällä mennään, sitä tukevammin Kaariolla on laulu hallussa. Erityisesti Willie Dixonin kynästä lähtenyt Muddy Waters klassikko Hoochie Coochie Man soi mallikkaasti.

Settilistaan kuului monenmoista tuttua klassista biisiä niin Chigaco bluesin aapisesta kuin  tuoreempaa materiaalia populaarimusiikin valtavirta-artisteilta. Triolta taittuu ilmeikäs soitanta ja biisiin kuin biisin he saavat bluesin sävyt maustettua, vaikkei itse kappaleessa perinteistä bluesin sointukaavaa olisikaan. Bassoa soittaa Pentti Ukkonen ja rummuissa on Ari Ilaskivi.  Ensimmäisen setin aikana lauteilla vieraili myös saksofonisti Katja Lamberg ja toi soitantaan kivasti pehmeyttä, vaikka tuntuikin hieman ylimääräiseltä elementiltä trion selkeässä soitannasa. Kahden setin iltaan mahtui liuta lauluja. Faith No Moren hitiksi lämmittämä Commodoresin alkuperäisteos Easy, Creamin Sunshine of Your Love,  Neil Youngin Cinnamon Girl ja Led Zeppelin veto Misty Mountain Hop edustivat keikan etulinjaa. Takalinjalle ajautuivat taas hitusen laiska tulkinta Red hot Chili Peppersien Californicationista ja basistin laulama kapeaksi jäänyt Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way.

Perusväitteenä melkein voi sanoa, että juurimusiikin alkeita edustaneet vanhemmat viisut istuivat Kaarion ja kumppaneiden turvalliseen muottiin paremmin kuin uudemmat rallit. Toki J. Kaario Blues Band palveli monipuolisuudellaan yleisöä ja sai osan muuten istumavoittoisen baarin asiakkaista jopa joraamaan. Aika moni kulman kundi osaa tulla Vinttiin musiikkitarjonnan vuoksi, mutta kyllä se on seura ja seurustelujuoma mikä laittaa tapiolalaiset liikkeelle lauantai-iltana. Nyt alan myös ymmärtää miksi baarin eteen asettuu aina sama asunnoton kaiffari. Mies taitaa digata musiikista ja eipä tarvitse värjötellä ulkosalla, kun pääsee kauppakeskuksen sisäkäytävän penkille istumaan. Vartijatkin antavat harmittoman miehen päivystää rauhassa ja kuunnella vaikkapa versiota  ZZ Topin Sharp Dressed Man-biisistä. J. Kaarion positiivisesti yllättäneen keikan päätti Free Your Mind, joka paremmin tunnetaan En Voguen ysärihittinä. Ihan ei taittunut samalla tavalla Espoon sediltä catwalk-funky  kuin Amerikan siskoilta, mutta hauska valinta ja kertoi paljon yhtyeen avarakatseisesta asenteesta. Mahdollisesta encoresta ei ole todisteaineistoa, koska lähdin kapakasta saman tein pois parantelemaan sitä pahemmaksi äitynyttä flunssaa.

Tuntematon's avatar

Mikko Alatalo @ Olarin kamelit, Espoo 1.2.2013

by

Keikkavainu pitää liikkeellä. Osuipa silmään mainos, jossa kerrottiin keidasravintola Olarin kameleissa esiintyvän herra nimeltä Mikko Alatalo, joten ei auttanut muuta kuin tehdä ekskursio Espoon lähiöön. Ilmainen sisäänpääsy ei myöskään jarruttanut lähtöaikeita. Kansanedustajan ei varmaan tarvitsisi kiertää pikkuräkälöitä leivän vuoksi. Eipä taida ollla Alatalolla muuta vaihtoehtoa kuin heittää keikkaa puhtaasti sydämestään. Käsi lippaan siis.

Mikko Alatalo ura on huikea, vaikka miehen maineelle ja sinisille silmälaiselle pääkaupunkiseudulla lähinnä naureskellaan. Katu-uskottavuus taisi murtua kun Mikko alkoi kynäillä Syksyn sävel-hittejä 1970-luvun lopulla. Huumori-iskelmä osui kansaan, mutta ei siihen jengiin, joka arvosti Mikon ensimmäisiä Love Recordsin julkaisemia soololevyjä Maalaispoika oon (1973), Hasardi (1976), Rokkilaulaja (1977) tai Juice Leskistä tai Heikki Silvennoisen progepumppu Tabula Rasaa, joiden kanssa Alatalo oli tehnyt jo komeaa jälkeä. Iskelmä vei Alataloa, mutta ei täysin. 1980-luvun alussa syntyi lastenlauluja kuten Känkkäränkkä, mainosmusiikkiaa Puuhamaalle, mutta myös vakavampaa iskelmää sekä sävelmiä Mikko Niskasen Ajolähtö -elokuvaan. Kappaleet Alatalo on kirjoittanut pääosin Harri Rinteen kanssa. Musiikin ohessa Mikko Alatalo teki myös toimittajanuraa yhtä kirjavasti Yleisradiossa. Parhaiten mies muistetaan Hittimittarista ja laulattajana Tammerkosken sillalla -ohjelmasta.

Yhteislaulutunnelmissa Mikko aloitti keikkansa Olarin kameleissakin puoli kymmeneltä. Heti kärkeen kaljanhuuruisen baarin väki kannustettiin laulamaan mukana kaunis Viivy vielä hetki. Sitten annettiinkiin kunniaa Juice Leskiselle, jonka Syksyn sävel pohjusti Mikon ensimmäistä Syksyn sävel -voittobiisiä Vicky Lee. Ihan tuoppiinmenevän meiningin Alatalo kauluspaidassaan sai kapakkaan. Hänen vierellään soitti hanuria Jarmo ”Jammi” Humalamäki, joka veti Juicen lauluosuudetkin Mä lähden maalle-duetossa. Hanuri toimi varsinkin hyvin vähän harvinaisemmassan kappaleessa Jolsa jätkä, joka on tuttu Ajolähtö-leffasta. Yleisöstä aneltiin Tytöt tahtoo pitää hauskaa-rallia, mutta eipä saatu vielä ekaan settiin. Sen sijaan baarin kauneimmaksi kehutun neidin toive toteutui, kun Alatalo sai lapun häneltä käteensä. Hieno Hengitä sisko päästi Alatalon breikille jakamaan nimikirjoituksia. Eräs iäkkäämpi äityli otti Mikon signeerauksen käsivarteen ja esitteli sitä ylpeänä kuin teinityttö.

Kuivaniemeltä kotoisin oleva Mikko Alatalo lähti Tampereen yliopistoon opiskelemaan ja Manseen myös jäi. Manserokin aateliin mies ei ole koskaan oikein istunut. Oman tien kulkija kun on  tavallaan. Kolmas kausi kansanedustajana ei ole himmentänyt miehen pispalalaisleimaa, vaikka työt tehdäänkin Arkadianmäellä. Muusikkous on jäänyt politikoinnin varjoon, vaikka aikaansaavampi Alatalo on ollut musiikin saralla. Lintubongari kerää kirjaansa niin satakielen kuin variksenkin. Samasta syystä lähdin Mikon keikalle. Ei Alatalo ole koskaan ollut suuri suosikkini eikä pyörinyt levylautasella, mutta kaikesta huolimatta olen aina häntä arvostanut ja varsinkin muutamista kansallishymnin arvoon nousseista sävellyksistä ja sanoituksista. Parhaat sanoituksensa Alatalo on tehnyt Maaritille. Jäätelökesä ja Hymypoika ovat ehkä hieman aliarvostettuja mestariteoksia. Toisaalta Tabula Rasalle kynäilty Gryf kertoo taas Alatalon taitavan genreen kuin genreen istuvia lyriikoita.

Toinen setti tarjosi koko uraa luotaavan kattauksen. Tuli herkempää Ihmisen ikävä toisen luo, rempseämpää Leuhkat eväät ja ällöttävämmältä osastolta Taitaa tulla kesä. Saatiinhan se Tytöt tahtoo pitää hauskaa loppujen lopuksi ja encoressa kuultiin Känkkäränkkä ja Maalaispoika oon. Juopuneeseen varttuneeseen olarilaiskaraokekansaan rallit istuivat mallikkaasti. Osa tosin oli kiinnostunut enemmän kaljankittaamisesta kuin Mikosta. Ei sitä itsekään rauhassa saanut toljottaa Alatalon esitystä, kun aina joku tuli länkyttämään. Eräs metriheikki vihjaisi, että kohta täällä tapellaan. Eipä tarvinnut jäädä kapakkaan viettämään iltaa pitempään, vaan luikin keikan päätyttyä pois.

Mikko veti aika odotusten mukaisen keikan. Olisin kaivannut coveria Spencer Davis Groupin soulklassikosta Gimme Some Lovin’. Eipä tohtinut senaattori kiekua sielukasta vonkausbiisiä. Hyvin Alatalon ääni vielä toimii, mutta Anna mulle lovee -biisin äärirevittelyyn ei taida ääni enää taipua. Pari tuntia pubin nurkassa perjantai-iltana on päivän jo eduskunnassa istuneelle kansanedustajalle kelpo suoritus. Keikkakokemus oli virkistävä ja lähiöseikkailu näytti taas erään kulman Suomen kansasta. Alatalo osaa jutustelun yleisön kanssa ja kupletin perinteen, kyllä kansa tykkää. Mikko Alatalon kaltaista ja yhtä monipuolista muusikon uraa ei taida kukaan olla Suomessa tehnyt. Alatalo ei ota pois sinisiä silmälasejaan varmaan saunassakaan, mutta kaikki epäilijät voisivat riisua sinisilmäisyyden ja katsoa Alataloa yhtä laajasta perspektiivistä kuin mies katsoo maailmaa itsekin.

Tuntematon's avatar

Hoedown @ Juttutupa, Helsinki 26.1.2013

by

Kello 22 jono ravintolan edessä lauantai-iltana ei normaalisti yllätä, mutta enpä ole koskaan käkkinyt Juttutuvan oven takana lauman jatkeena. Edessäni odotti portsarin armeliasta vinkkausta sisään sakki, jonka keski-ikä oli reilusti lähempänä kuolemaa kuin syntymää. Hoedown on vetänyt demarikuppilan piripintaan monta kertaa aikaisemminkin. Itse asiassa jo kymmenkunta vuotta ja yleisö koostuu valtaosin varttuneemmasta väestä. Suosio on saletti. Yhtye juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan vetämällä legendaarisia Hoedown-klubikeikkoja peräti neljänä iltana putkeen. Kiertue jatkuu ympäri maata, mutta Juttutupa on Hoedownin koti – sieltä on hyvä startata.  Bändi syntyi Art Goes Kapakan myötä Taidehallin kuppilassa kun Mika Kuokkanen (kitaristi, laulaja) ja Masa Maijanen (basisti )vetivät perustamansa bändinsä kanssa keikan vierainaan Olli Haavisto (pedal steel etc.) ja Esa Kaartamo (laulu, kitara). Vieraileva duo liittyi bändiin samantein ja nykyään kombo kattaa kaikkiaan seitsemän jäsentä. Vahvistukseksi ovat sittemmin liittyneet Ninni Poijärvi (laulu, viulu, haitari), Jarmo Nikku (Kitara etc.) ja Topi Kurki (rummut). Kasassa on siis eräänlainen dreamteam.

Itse päätin lähteä todistamaan Juttutupa-tourin toiseksi viimeistä iltaa. Sunnuntain päätöskeikkaa mainostettiin ikärajattomana. Olisipa ollut kiinnostavaa nähdä millaista settiä bändi tarjoilisi koko perheelle sopivalla teemalla. Perinteikkäästi Juttutuvan keikat alkavat jo iltayhdeksän huitteilla. Tiesin tämän, mutta paikalle ehdin vasta kymmeneksi. Reilun tunnin sain kuitenkin kuunnella Hoedownin vilpitöntä rakkautta roots-musiikkia kohtaan. Se ponnistaa syvältä. Orkesterin vahvuus on taidokas yhteissoitto ja sävykkäät stemmalaulut, mutta heikkous taas hienoinen laiskanpulskeus. No, eipä tässä genressä nyt kukaan odotakaan mitään revittelyä, mutta pieni irrottelu piristää kummasti kokemusta kuten basisti Masa Maijanen, joka intoutui keikan lopussa laulamaan rehvakkaat bluesit. Settilista koostuu juurimusiikin klassikoista ja sekoittaa folkia bluesiin ja rock’n rollia countryyn. Hoedown tarjoaa tyylitajuisia ja paikoin varsin sielukkaita cover-versioita menneistä mestaripaloista ja esittää välillä myös omaa tuotantoa, joka ei erotu muusta materiaalista ainakaan pahassa.

Hoedown-klubi-iltojen perinteeseen kuuluu kutsua mukaan vierailevia kotimaisia artisteja. Ilman näitä eturivin yllätysvieraita Hoedown jäisi pikkasen tasapaksuksi. Sehän tässä hassua, kun kukin Hoedown-jäsen pärjää yksin karismallaan, mutta yhdessä he ovat vähän kuin The Band. Loistava orkesteri, yksi parhaista, mutta kun The Last Waltzin vieraslitanjan tapaan eteen astuu vaikkapa Bob Dylan, niin johan kombinaation ylle nousee sädekehä. Hoedown oli kutsunut lauantain vieraaksi herran nimeltä Tokela. Alkuillan keikkaa oli erään kuulijan mukaan ihastuttanut eniten Esa Kaartamon tulkinnat. En epäile yhtään. Itsellä skarppi oli nyt Hoedownin ja Tokelan osuudessa. Yhteistyö on jatkunut pitkään ja siitä on todisteena kimpassa väsätty ja kovasti kehuttu pitkäsoitto Honky Tonk Merry-Go-Around (2008). Spiikissään Tokela mainitsi nuoruuden esikuvakseen Eddie Cochranin, jonka Three Steps to Heaven -biisi soikin rapeana versiona. Samoin albumin nimibiisi kantrikuningatar Patsy Clinen Honky Tonk Merry-Go-Around höyrytti ilmanalaa hyvällä buustilla. Tokelan Melrose on allekirjoittaneelle aina ollut vähän yhden biisin bändi, vaikka asenne triolla on kohdillaan. Tokelan ja Tommi Vikstenin duo The Munsons on mielenkiintoisempi. Tokelan laulu on ollut aina herpaantumatonta, raastavaa ja samalla ilmavaa. Tälläkin kertaa mies osoitti olevansa vähän pehmeämmällä maaperällä valtakuntamme juurimusiikin tulkitsijoiden peruskiviä.

Hoedown on kuin juurikasmaan bataatti. Perusperunaa muistuttava, mutta kuitenkin makeampi ja värikkäämpi, silti perinteikäs ja ravitseva. Onhan se huikeaa, että bändi on kymmenen vuoden ajan tarjoillut säännöllisesti ilmaisia klubi-iltoja. Nyt neljä iltaa putkeen tarjosi tosifaneille hurmoksellisen viikonlopun, mutta kukapa pelkkää bataattia vetäisi napaan. Meikäläinenkin innostuu, jos kyytipojaksi tarjotaan jotain lisuketta kuten herra Tokela.