Teenage Fanclub on kolmen tasavahvan lauluntekijän kokoonpano. Alkutaivalta lukuun ottamatta kukin on säveltänyt tasaisesti kappaleita pitkäsoitoille ja se on pitänyt laadun vakaana. En tiedä montaa vastaavaa bändiä, joka olisi julkaissut 30 vuotisen uran aikana yhtä monta korkealaatuista albumia, jotka ovat täynnä timanttisia pop-sävelmiä. Viime vuoden suurimpia suru-uutisia oli yhtyeen keskeisen lauluntekijän, basisti Gerard Loven lähtö yhtyeestä. Ei mies poistunut keskuudestamme lopullisesti, mutta silti asiaa on on joutunut sulattelemaan kuin haudan äärellä.
Loven mukana yhtyeestä katosi teoriassa 1/3 osa luovuutta, mutta käytännössä se merkitsi miltei puolta musiikillisesta laadusta. Karkeasti voikin verrata, että miltä olisi kuulostanut The Beatles ilman Paul McCartneyta. Hämmentävää onkin, että yhtyeen ydintrio kesti 30 vuoden liiton täynnä oletettavasti runsain mitoin myötä- ja vastoinkäymisiä kuten luovissa liitoissa tuppaa tapahtumaan, mutta sitten juhlakiertueen matkustusvelvoitteet kärjistyivät konfliktiksi asti, josta ei selvitty kuin Loven erolla. Tästä taas tulee mieleen The Rolling Stones, jonka alkuperäisbasisti Bill Wyman kyllästyi reissaamiseen ja jätti bändin. Eikä ole yhtään liioittelua verrata Teenage Fanclubia edellä mainittuihin musiikin kulmakiviin.
Lähtötilanne illan keikkaan oli siis melankolian ja epäilysten täyttämä. Montako Gerard Loven biisiä keikalla kuultaisiin? Kuka ne laulaisi? Vastaus selvisi settilistoja ennakkoon tarkistaessa. Yhtye soittaa tällä kiertueella vain Raymond McGinleyn ja Norman Blaken lauluja, joissa niissäkään ei ole mitään vikaa. Onneksi olen nähnyt alkuperäiskokoonpanon Suomen keikoista suurimman osan, vaikkakin edellinen vierailu parin vuoden takaa jäi väliin. En ihmettele, jos oli muillakin samoja duubioita tai yhtyeen edellinen keikka tuoreessa muistissa, sillä Tavastia ei ollut myynyt aivan täyteen.
Keikka alkoi kahdella helmellä, kun About you ja Start Again rullasivat vääjäämättömän rennosti eetteriin. Perään olisi sopinut toki Ain’t That Enough tai I Need Direction, mutta niitä ei tietenkään kuultu kuten ei Loven keikkavalioita Sparky’s Dream ja Star Sign. Kolmantena biisinä yllätten soitettu harvinaisempi livestyge The Gabbage maalasi murheet turhiksi. Upea kappale löytyy vähemmän hehkutetulta mutta omalta suosikkialbumiltani Thirteen (1993). Tämä biisi oli käännekohta, jonka jälkeen lopetin urputtamisen mieleni pohjukoissa ja nautin keikasta täysillä. Tajusin, että Gerard Loven biisien puuttuessa kuulen jotain sellaista mitä en välttämättä olisi aiemmin livenä kuullut. Norman Blaken ja Raymond McGinleyn tuotannossa riittää helmiä, vaikkakin heidän kahden biisien vuorottelu ei tarjoa samanlaista vaihtelua ja dramaturgista jännitettä kuin kolmen tekijän kappaleet aiemmin.
Konsertissa kahlattiin läpi koko ura ja biisejä soitettiin kaikilta keskeisiltä albumeilta. Eniten huomiota sai yhtyeen mestariteos Songs From The Northern Britain (1997), jolta tarjottiin peräti viisi kappaletta. Yhtye osoitti heti Loven lähtemisen jälkeen elinvoimaisuuttaan julkaisemalla uuden singlen viime helmikuussa. Raymond McGinleyn biisi Everything is Falling Apart on kelpo kappale ja pohdiskelee tavallaan eron hetkeä ja uuden alkua. Norman Blake pimputteli Enter Sandmanin riffiä ksylofonilla ennen kuin McGinleyn klassikko Your Love Is The Place Where I Come From käynnistyi. McGinleyn kappaleet (kuten My Uptight Life) nousivat arvoiseensa asemaan, jos ne aiemmin tuntuivat enemmän välibiiseiltä.
Norman Blake hurmasi takuuvarmasti ilmavalla I Don’t Want Control of You –kappaleella, johon yhtyeen moniääninen laulu istui täydellisesti. Blaken esiintymisessä välittyi muuten vähän suorituksen makua etenkin varsinaisen setin päättänyt The Concept, joka soitettiin pois kuleksimasta. Yhtye on kiertänyt juhlavuoden merkeissä jo pitkään ympäri maailmaa ennen kevään Euroopan osuutta, joten ei ihme, jos hyydyttää. Encoren huipensi Everything Flows, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista debyyttisingleistä melkein millä mittapuulla tahansa mitattuna.
Teenage Fanclub elää ja voi hyvin, vaikkakin raajarikkoisena. Uusina jäseninä bändissä aloitti vuoden alusta kosketinsoittaja Euros Childs ja basisti Dave McGowan, joka on tuttu myös Belle and Sebastian yhtyeen riveistä. Rumpalin pallilla istuu paluumuuttajana alkuperäinen Francis McDonald, joka oli välillä poissa vuosia. Tuore single enteilee Teenage Fanclubilta uutta materiaalia, mutta silti suuremmalla mielenkiinnolla odotan Gerard Loven liikkeitä. Hänellä on ollut sivuprojekteja kuten Lightships, joten onko aika palata sen pariin? Julkaiseeko hän soolomateriaalia? Toki vaihtoehto on lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, mutta tuskin näin tulee käymään niin kauan kuin veri virtaa suonissa.
Settilista:
About You
Start Again
The Gabbage
Everything Is Falling Apart
Only With You
Catholic Education
Alcoholiday
The Darkest Part of the Night
Your Love is the Place Where I Come From
Planets
Hold On
I Don’t Want Control of You
It’s A Bad World
I’m In Love
My Uptight Life
The Concept
Encore
The Fall
Metal Baby
Everything Flows
Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin.
Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle.
Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana
Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua.
Settilista:
Ei vielä
Kyynelet
Ollaan naurettu niin kauan
Häpeä
Anna mun olla
Varjot
Viimeiseen hengenvetoon
Yö Safarilla
Pahaa unta?
Kun valot sammuu
Encore
Kiitos enkeleistä
Mä haluan elää
Kevyesti puoli viiteen
Eloise
Ei asfaltti liiku 
Kun tarjolla oli pikkubussillinen hyvää seuraa ja mahdollisuus murtaa ennakkoluuloja, en kieltäytynyt tarjouksesta nähdä Cheekin vihonviimeinen keikka. Lauantai huipensi Cheekendin tai Cheekonlopun tai mihin kaikkeen hänen posketonta nimeä onkaan väännetty. Menomatkalla totesin tietäväni neljä Cheekin kappaletta, vaikka valmistauduin konserttiin katsomalla JP Siilin ohjaaman Veljeni Vartija-elokuvan ja tuoreen Aki Linnanahteen Kuka muu muka?-dokumentin. Kumpikaan teos ei antanut täydellistä vastausta kysymykseen mikä tekee Cheekistä niin vetovoimaisen.
Spektaakkelin paikaksi valittu Lahden mäkimonttu teki tapahtumasta mielenkiintoisen. Cheekin telemark-alastuloa katsoi kahtena peräkkäisenä iltana peräti kuusikymmentä tuhatta jaripuikkosta paikan päällä ja suorana TV-vastaanottimien ääressä enemmän kuin mäkihyppyä. Ihmismassa amfiteatterin muotoisessa montussa oli näyttävä, mutta pyrotekniikkaa ja visualisointeja annosteltiin liikaa. Konsertti oli pompöösi, jossa ei ollut oikein draaman kaarta. Alusta alkaen paahdettiin kaasu pohjassa niin hyvässä ja pahassa. Sama kuin katsoisi toimintaelokuvaa, joka olisi tauotonta toimintaa. Kyllä Cheek jaksaa. Keikka kesti kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana mies juoksi enemmän kuin aktiiviliikkuja, ja jos katsoo hänen sykemittariansa, niin varmasti anaerobisella tasolla. Bändi osaa hommansa. Eturivin vieraat juhlistavat luonnollisesti viimeistä valssia. Kaikki on tyylillä ja huolella hoidettu ilotulituksia myöten. Kuka muu muka olisi tarjonnut vastaavat puitteet, ei edes moni ulkomaan tähtivieras.
Silti lähden kotiin samassa mielentilassa. Mietin miksi tämä ei mene ihoni alle ja miksi tämä koskettaa niin monia muita. Vieressäni yhteislauluun osallistuivat niin miehet kuin naiset. He eivät olleet niitä joita olen nähnyt Hämeenlinnan suurissa raskaan rokin tapahtumissa, he eivät olleet niitä joita olen kohdannut Flow-festivaaleilla tai Pori Jazzeilla. Keitä he ovat? He ovat sitä tavallista ABC-kansaa, joita meistä on eniten ja jotka tarvitsevat esikuvia yhtä lailla kuten minäkin. Mutta erilaisia. He liikuttuvat Vain elämää -ohjelman ääressä ja haluavat tuttua ja turvallista. Millainen tämä maailma olisikaan, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.
Konserttiin mennessä en pitänyt yhdestäkään kappaleesta, mutta sen verran annan siimaa takaisin, että lähtiessäni yksi biisi jäi mieleen: Jippikayjei, hyväntuulinen poppisräppi, jonka radiossa soidessa en välttämättä vaihda kanavaa. Jare Henrik Tiihonen on vielä nuori, joten tuskin hän musiikkia jättää lopullisesti. Hän voi vielä yllättää ja tulla takaisin vaikka folk-artistina. Se vasta olisi elämää. Cheek teki urallaan kuitenkin uroteon suomenkieliselle räpille, siitä tuli koko kansan iskelmää. Hän ei tehnyt sitä yksin, mutta antoi sille ensimmäisenä kasvot televisiossa. Suhtautuminen Cheekin ei kotiin palatessani ollut muuttunut suuremmin, mutta ymmärrykseni vähän.
Olavi Uusivirta on keikkunut sen verran pitkään suomirockin eturivistössä, että koin aika yllättäväksi valinnaksi Flow-festivaaleille. Viidentoista vuoden ajan Olavi Uusivirta on osoittanut olevansa kotimaan parhaimpia biisintekijöitä, jolla on rohkeutta muuntautua menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Uusivirran tuotanto on ollut aina tasalaatuista, mutta keikoilla hän on omimmillaan. Olavi täyttää helposti pienet ja isot salit karismallaan, eikä jättimäinen Red Arena myöskään tuottanut ongelmia. Tupaten täynnä ollut teltta sai vahvan keikan lisäksi mahtipontiset visualisoinnit. Monikamerat taltioivat esitystä tyylillä, mutta Ollaanko tämä kesä näin? -biisin taustalle projisointiin taas hauskasti omaa tarinaa kännykän viesteillä. En ole pitkään nähnyt aikaan Olavi Uusivirran keikkaa, mutta ihan hauska festariyllätys oli kuulla Toton Africa ja nyt puhutaan kaikkien aikojen aor-klassikosta eikä Olavin saman nimisestä biisistä.
Fleet Foxes on ollut henkilökohtaisen toivelistan kärkibändejä siitä asti, kun yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2008. Fleet Foxes käväisi Ruisrockissa 2011, mutta sinne en päässyt. Pitkä odotus täyttyi täydellisesti Flow’ssa. Fleet Foxes on parasta mitä musiikille on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana, vaikka yhtye oli tauolla nelisen vuotta. Fleet Foxes on julkaissut kolme mestarillista albumia, joista tuorein Crack-Up ilmestyi viime vuonna.
Fleet Foxesin jälkeen olisi kannattanut lähteä pois, mutta en malttanut jättää väliin ranskalaista The Limiñanasia, joka vahvisti olevansa varsin energinen combo. Balloon 360° lava osoittautui oikeaksi paikaksi bändille, mutta sama pumppu pitää myöhemmin nähdä klubiympäristössä. Yhtye sekoittaa garage poppia ja 1960-luvun psykedeliaa mielenkiintoisesti. Bändi on ulospäin pariskunta: rumpali Marie ja kitaristi Lionel Limiñana, mutta lavalla yhtye oli seitsemän hengen porukka. Kuluneena vuonna julkaistu Shadow People-albumi on kokoelma hienoja lauluja. Livenä ne saivat vielä riehakkaamman muodon. Etenkin albumin nimikappale ja Istanbul is Sleepy ovat biisejä, jotka herättivät.
Ritchie Blackmorella on hankalan miehen maine. Se liittynee enemmän hänen taiteelliseen kunnianhimoon ja haluun sanoa viimeinen sana, mutta monet tarinat antavat kuvan oikukkaasta mestarista. Etenkin Deep Purple koostui vahvoista persoonista, joista varsinkaan Ian Gillan ja Blackmore eivät syöneet spagettia samalta lautaselta. Deep Purplesta erottuaan Blackmore sai Rainbow’n johdossa olla herra despootti ja pitää mieleistään rekrytointia jatkuvasti käynnissä.
Uuden kokoonpanon keulilla lauloi chileläinen Ronnie Romero, joka on saman ikäinen kuin albumi Difficult to Cure (1981). Romero on mukautuva laulaja ja taivuttelee mikkiständiä esikuviensa mukaisesti. Erityisesti häneltä luonnistui Ronnie James Dio laulamat hitit kuten Stargazer. Ruotsalainen kosketinsoittaja Jens Johansson on tuttu Stratovarius-kokoonpanosta ja hän keräsi yleisöpisteet soittamalla hetken Jean Sibeliuksen Finlandiaa. Basson varressa Bob Nouveau nousi esiin laulaessaan syntymäpäiväonnittelut Blackmorelle. Ritchie ei ollut innoissaan huomiosta, joka muistutti ikävästi, ettei hänen saagansa ole loputon. Yhdysvaltalainen Nouveau ja maanmies rumpali David Keith ovat nousseet Blackmoren luottosoittajaksi, sillä heillä on jo useamman vuoden historia Blackmore’s Nightissa. Kokoonpanolla oli homma koko ajan vähän hakusessa, sillä kun kukaan ei oikein tiennyt mitä maestro Blackmore seuraavaksi aikoi.
Silti Blackmore tarjosi yhtyeineen konsertissa lähes kaikki keskeiset kappaleet, vaikka muutama tärkeä Rainbow -biisi jäi puuttumaan. Keikan nytkäytti liikkeelle Spotlight Kid, jolla Rainbow on startannut kauan. Kakkosena soitettiin Russ Ballardin säveltämä klassikko I Surrender. Siinä se lapsuuden hittikappale sitten meni ja vei mukanaan suuremmat odotusarvot, sillä se toinenkin Ballardin hitti Since You Been Gone soitettiin neljäntenä. Dramaturgisesti settilista olisi voinut olla harkitumpi ja perinteikkäämpi, missä hitit kuullaan vasta keikan loppusuoralla. Illan parhaaksi vedoksi nousi kuitenkin Man on the Silver Mountain. Keikan puolivälissä homma meni läskiksi. Yhtyeen pitämä tauko katkaisi keikan jäntevyyden. Breikin jälkeen Child in Time sai vielä Areenan kohteliaasti hymisemään, mutta muuten edettiin ilman kompassia.
New York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. 
Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.
Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.
Depeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.
Depeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.
Länsimaisen populaarikulttuurin historiassa Kraftwerk on yhtä merkittävä kuin Elvis Presley tai The Beatles. Kraftwerk ei ole suosiossa mitattuna lähellekään samaa kaliiberia, mutta yhtä tärkeä edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Saksan Düsseldorfissa lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu yhtye loi sähkökäyttöisillä laitteilla tuotetulla musiikilla pohjan modernille elektroniselle popille mitä kuulemme päivittäin.
Kraftwerkin alkuvuosien kokeellinen elektroninen musiikki ei löytänyt yleisöä, mutta klassisten albumien Autobahn (1974), Radioactivity (1975), Trans-Europe Express (1977) ja The Man-Machine (1978) populaarimpi ote avasivat ovet suuremmalle yleisölle. Alkuperäisestä kokoonpanosta on yhtyeessä mukana edelleen Ralf Hüttner, joka on yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä. Hän laulaa myös minimalistiset sanoitukset. Toinen alkuperäinen nokkamies Florian Schneider hyppäsi kelkasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kraftwerk jatkaa edelleen nelimiehisenä, joka on oleellinen osa yhtyeen ilmettä. Muut konevelhot ovat Friz Hilpert, Henning Schmitz, jotka hekin ovat olleet mukana lähes kolmekymmentä vuotta sekä vuonna 2012 linjastolle astunut Falk Grieffenhagen.
Kraftwerk on vieraillut useasti Suomessa, mutta pari edellistä keikkaa ovat olleet Flow-festivaalilla. Nyt Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo tuntui tismalleen oikealta paikalta tuplakonsertille, sillä onhan Finlandia-talo aikalaisena vain vuoden Kraftwerkia nuorempi. Kraftwerk veti kaksi parituntista settiä vain reilun tunnin breikillä, joista itse olin todistamassa ensimmäistä vetoa. Kova suoritus vanhoilta herroilta, vaikka patsasmainen esiintyminen ei ole verrattavissa monen yhtyeen fyysiseen live-esitykseen. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä.
Kraftwerkin 3D-kiertue starttasi helmikuun alussa Dresdenissä ja jatkoi Venäjän kautta Helsinkiin. Konsertti oli musiikin osalta nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita tuoreina miksauksina. 3D-pahvilasit päässä katsottuna keikka oli audiovisuaalisesti huikea kokemus, vaikka projisoitu kuvasto visualisoi kappaleet pelkistetysti yksi yhteen teeman mukaan. Moderni teknologiayhteiskunta on aina ollut se perusaineisto, jota Kraftwerk insinöörin tarkasti ihannoi ja toisaalta kritisoi.
Konsertti alkoi klo 19. Settilista oli tismalleen sama kuin aikaisemmin kiertueella. Tarkkaan visuaalisuuteen nojaava esitys ei anna tilaa improvisaatiolle. Yhtye soitti kappaleita kattavasti, mutta moni kuultiin potpurin muodossa, joka on tuttua The Mix -ja 3D The Catalogue -kokoelmilta. Ensimmäinen biisi yhdisteli pedagogisesti Numbers ja Computer World -kappaleita. Sen jälkeen huomasi osaavansa laskea saksaksi kymmeneen. Kolmantena kuultu Computer Love on parhaita esimerkkejä yksinkertaisen tarttuvasta riffistä, joka on massalle tutumpi Coldplayn Talk –kappaleen modifikaatiosta.
The Model oli ensimmäinen kappale, jossa taustavisuaalisuus rakentui vanhoihin arkistomateriaaleihin mallimaailmasta. Tällöin kolmiulotteisuuden funktio ei ollut niin merkittävä. Samaan tapaan arkistomateriaaliin tukeutui Tour de France -osuus. Viimeisen kappaleen jälkeen Kraftwerk nousi vielä vartiksi lauteille ja esitti kärkeen ehkä sen tunnetuimman kappaleensa The Robots. Ylimääräinen osuus päättyi osuvasti Music Non Stopin ehtymättömyyteen. Yhtä loputonta on Kraftwerkin resonoiva taival tässä kosmoksessa. Aika voi jättää Kraftwerkin, mutta sen luoma musiikki ei jää koskaan ajasta.
Skotlannista on siunaantunut useita hyviä artisteja. Yksi sen kärkinimistä on Belle and Sebastian, joka on niittänyt mainetta reilun 20 vuoden ajan. Onnistunut esikoisalbumi Tigermilk, julkaistiin 1996 ja siitä lähtien musiikkia on ilmestynyt säännöllisesti. Viimeisin teossarja on EP-trilogia How to Solve Our Human Problems, josta tätä kirjoittaessa kolmas osa on vielä julkaisematta. Kaksi ensimmäistä osaa todistaa, että yhtyeen luovuus on ehtymätön. Oli ilo olla läsnä kiertueen aloituskonsertissa Antwerpenissa.
Stuart Murdoch lauloi keikan aluksi Nobody’s Empire. Toisena soitettu I’m a Cuckoo ei tahtonut lähteä käyntiin. Kitaristit sekoilivat sen verran, että vasta kolmas kerta toden sanoi. Se jäikin ainoaksi merkiksi rutiinin puutteesta, sillä muuten keikka sujui kuin belgialaisilta oluen valmistaminen. Murdoch on myös elokuvantekijä ja visuaalisuuteen satsataan luonnollisesti taustaprojisoinneissa. Koko keikan ajan esitystä elävöittivät multimediaaliset elementit. Eritoten vanhat hyvin leikatut arkistomateriaalit värittivät yleisurheilun juhlaa kappaleessa The Stars of Track & Field. Urheilu on mieleinen aihe Murdochille, joka taitaa yhä kantaa kovinta poptähden juoksemaa maratonaikaa 2:57:08.
Keikan loppupuolella Stuart Murdoch kutsui joukon väkeä lavalle tanssimaan. The Boy with the Arab Strap laittoi lanteet heilumaan. Jorauksen jälkeen rauhoituttiin ja Stuart laskeutui lavan reunalle istumaan tanssijoiden kanssa. Hän esitti vaikuttavasti kappaleen Legal Man. Encoren kärkeen Stevie Jones lauloi kantrilauluksi tituleeraamansa The Wrong Girl. Viimeisenä esitettiin yleisön toivekappale, joka ironisesti oli nimeltään Get Me Away From Here, I’m Dying. Olisin kaivannut dynaamisempaa lopetusta keikalle, mutta kaikkea ei voi saada. Tämä kelpasi komeasti. Konsertti meni heittämällä Ruisrokissa vuonna 2010 nähdyn edelle, vaikka festareita ei saakaan verrata klubikeikkoihin. Setti kesti tunnin ja kolme varttia. Etenkin ensimmäinen tunti meni kuin pilvissä. Uudet kappaleet toimivat, mutta ilahduttavaa oli kuulla liuta lauluja debyyttialbumin lisäksi If You’re Feeling Sinister (1996) ja The Life Pursuit (2006) -albumeilta.
New Yorkilainen indieyhtye Nada Surf on suosittu Ranskassa. Let Go -merkkiteoksensa 15-vuotista taivalta juhlistava yhtye aloitti Euroopan kiertueen Amsterdamista, mutta patonkien maassa yhtye soittaa peräti yhdeksässä kaupungissa. Ranskan osuus avattiin Lillessä ja sen ykkösklubissa nimeltä L’Aéronef. Nyt ei puhuta pikkupaikasta, sillä La Sal Grande vetää 1850 henkeä. Aivan rautatieaseman vieressä sijaitsevaan klubiin mennessä tuntuu kuin nimensä mukaisesti astuisi lentokoneeseen. Isoon saliin saa kavuta monta tärähtelevää metalliporrasta, jonka jälkeen on huolellinen turvatarkastus, mikä on varsin ymmärrettävää maassa, jossa Bataclanin verilöyly ei unohdu. Muuta lentokoneeseen viittaavaa paikassa ei ole kuin sen funktionaalisuus. En muista hetkeen olleeni yhtä viihtyisässä ja toimivassa klubissa, joka on yhtä aikaa iso ja intiimi.
Nada Surf soitti kaksiosaisen keikan, jossa kuultiin lähes kolmen tunnin verran musiikkia. Ensimmäinen puolisko pyhitettiin klassikkoalbumille. Toinen puolisko tarjosi yhtyeen avainkappaleita koko uran varrelta. Nada Surf aloitti toimintansa 1990-luvulla triona ja sama kolmikko kapusi lavalle. Vain laulaja Matthew Caws säesti itseään kitaralla, basisti Daniel Lorcan ja rumpali Ira Elliotin laulaessa stemmoja. He esittivät ensimmäisenä Let Gon avaavan kappaleen Blizzard of ’77. Sitten kytkettiin plugit kaappeihin ja lavalle riensi kitaristi Doug Gillard, josta tuli yhtyeen varsinainen jäsen vasta 2012. Lavalla nähtiin lisäksi kiertuekosketinsoittajana toimiva Louis Lino.
Nada Surf soittaa kitaravetoista melodista rokkia, jota on helppo verrata skotlantilaiseen Teenage Funclubiin. Itseäni yhtyeessä viehättää sen tasalaatuisuus. Hittejä ei ole, mutta eipä myöskään huteja. Let Go -albumiin kului tasan tunti. Hienoimpia hetkiä olivat Fruit Fly, joka kasvaa balladista voimapopiksi ja Hi-Speed Soul, jossa kitarariffit tavoittavat hetkittäin Johnny Marrin ilmavuutta. Yleisön lemmikkejä olivat hempeämmät Blonde On Blonde ja Inside of Love sekä iskevä Happy Kid. Daniel Lorcan tulkitsema La Pour Ca nappasi paikallisilta viimeistään pisteet. Yhtyeen välispiikeistä selvisi yksi syy menestykseen Ranskassa: sekä Caws että Lorca puhuivat pitkät pätkät sujuvaa ranskaa. Molemmat ovat käyneet ranskankielistä koulua ja viettäneet lapsuudessaan aikaa maassa.
Ennen varsinaista settiä bändi piti kahdenkymmenen minuutin breikin. Hyvä oli yleisönkin hengähtää, sillä varsinainen osuus tarjosi tarttuvia kappaleita melkein ähkyksi saakka. Näin yhtyeen ensimmäistä kertaa, joten kynnys yliannostukseen oli korkealla. Periaatteessa minulle olisi riittänyt Let Gon läpikäynti, mutta kun tuli Lilleen asti lähdettyä, niin nautin koko kattauksesta. Nada Surf toimii virheettömästi livenä, mutta mitään superkarismaattista lavaelämystä yhtye ei esitä, kuten ei verrokki Teenage Fanclubikaan. Musiikki puhuu puolesta.
