Majesteetillinen De Roma rakennettiin alun perin elokuvateatteriksi vuonna 1928. Se oli aikansa suurimpia elokuvateattereita kahden tuhannen istumapaikallaan koko Euroopassa. Muualla vastaavia hienoja rakennuksia on romutettu ilman järjen hiventä. De Roman kohtalo näytti myös pitkään huonolta. 1970-luvulla siellä alettiin järjestää konsertteja, kunnes toiminta lakkautettiin kokonaan 1982. De Roma kunnostettiin vapaaehtoisvoimin 2000-luvun alussa ja nyt se on toiminut viisitoista vuotta Antwerpenin kulttuuritapahtumien pyhättönä.

Skotlannista on siunaantunut useita hyviä artisteja. Yksi sen kärkinimistä on Belle and Sebastian, joka on niittänyt mainetta reilun 20 vuoden ajan. Onnistunut esikoisalbumi Tigermilk, julkaistiin 1996 ja siitä lähtien musiikkia on ilmestynyt säännöllisesti. Viimeisin teossarja on EP-trilogia How to Solve Our Human Problems, josta tätä kirjoittaessa kolmas osa on vielä julkaisematta. Kaksi ensimmäistä osaa todistaa, että yhtyeen luovuus on ehtymätön. Oli ilo olla läsnä kiertueen aloituskonsertissa Antwerpenissa.

Stuart Murdochin johtama yhtye on seitsenhenkinen, mutta parhaimmillaan De Roman lavalla nähtiin yhdeksän muusikkoa. Isosta kokoonpanosta huolimatta yhtyeen soundi on sievä. Se kuulostaa hyvällä tavalla kepeältä. Bändin lavapreesens on jäykkä, eihän skottien suonissa virtaa salsa. Silti Belle and Sebastianin esiintyminen on vilpitöntä ja ilmavaa kuin nummilla puhaltava tuuli. Vaikka Murdoch on keulahahmo, vaikuttaa yhtye tasapuoliselta joukkeelta, missä muutkin pääsevät ääneen. Kitaristi Stevie Jackson, joka myös säveltää joitakin yhtyeen kappaleita, osallistui sekä yksin että duettona lauluosuuksiin, joista osoituksena uutta EP-satoa oleva mainio Sweet Dew Lee. Stevien välipuheet yrittivät naurattaa yleisöä, mutta hän ei onnistunut ihan yhtä hyvin kuten eräs heppu, josta lisää myöhemmin. Samoin kosketinsoittaja, huilisti, viulisti Sarah Martin lauloi vakuuttavasti The Same Star -kappaleen, joka on parasta uutta Belle and Sebastiania.

Stuart Murdoch lauloi keikan aluksi Nobody’s Empire. Toisena soitettu I’m a Cuckoo ei tahtonut lähteä käyntiin. Kitaristit sekoilivat sen verran, että vasta kolmas kerta toden sanoi. Se jäikin ainoaksi merkiksi rutiinin puutteesta, sillä muuten keikka sujui kuin belgialaisilta oluen valmistaminen. Murdoch on myös elokuvantekijä ja visuaalisuuteen satsataan luonnollisesti taustaprojisoinneissa. Koko keikan ajan esitystä elävöittivät multimediaaliset elementit. Eritoten vanhat hyvin leikatut arkistomateriaalit värittivät yleisurheilun juhlaa kappaleessa The Stars of Track & Field. Urheilu on mieleinen aihe Murdochille, joka taitaa yhä kantaa kovinta poptähden juoksemaa maratonaikaa 2:57:08.

Keikan loppupuolella Stuart Murdoch kutsui joukon väkeä lavalle tanssimaan. The Boy with the Arab Strap laittoi lanteet heilumaan. Jorauksen jälkeen rauhoituttiin ja Stuart laskeutui lavan reunalle istumaan tanssijoiden kanssa.  Hän esitti vaikuttavasti kappaleen Legal Man.  Encoren kärkeen Stevie Jones lauloi kantrilauluksi tituleeraamansa The Wrong Girl. Viimeisenä esitettiin yleisön toivekappale, joka ironisesti oli nimeltään Get Me Away From Here, I’m Dying.  Olisin kaivannut dynaamisempaa lopetusta keikalle, mutta kaikkea ei voi saada. Tämä kelpasi komeasti. Konsertti meni heittämällä Ruisrokissa vuonna 2010 nähdyn edelle, vaikka festareita ei saakaan verrata klubikeikkoihin. Setti kesti tunnin ja kolme varttia. Etenkin ensimmäinen tunti meni kuin pilvissä. Uudet kappaleet toimivat, mutta ilahduttavaa oli kuulla liuta lauluja debyyttialbumin lisäksi If You’re Feeling Sinister (1996) ja The Life Pursuit (2006) -albumeilta.

Lämmittelijän roolissa nähtiin niin ikään skotlantilainen Pictish Trail taitelijanimen takana seisova Johnny Lynch. Hän on veikeä persoona ja uusi mainio tuttavuus. Musiikillisesti ja ulkomuodollisesti hän muistuttaa hieman John Grantia. Pictish Trail -taiteilijanimen alla Lynch työstää elektronissävyistä poppia, jossa maalailevuus ja iskevyys lyövät hauskasti kättä. Lynch esiintyi kolmihenkisen bändin kanssa, joka olisi puhjennut täyteen kukkaan pidemmällä keikalla. Joka tapauksessa 30 minuutin veto oli kompakti ja Dead Connection on kelpo pop-kappale. Lynch osoittautui illan viihdyttäjäksi. Välipuheet sai yleisöltä makeimmat naurut. Hän kertoi asuvansa pienellä syrjäisellä saarella nimeltä Eigg, missä on vain 105 asukasta. Lynch toivoo Skotlannille itsenäisyyttä päästäkseen edustamaan maata Euroviisuissa.

De Romassa kaikki sujui ripeästi. Ovet avattiin 45 minuuttia ennen konsertin alkua. Mitään ei tarvinnut jättää arvailun varaan,  sillä esitysajat olivat selkeästi esillä. Baarista sai ostaa virvokkeita jonottamatta, kun ensiksi hankki juomalappuja eri tiskiltä. Baarissa oli pitkälle toista kymmentä henkeä ojentamassa janoisille pikkupinttejä. Esitysten välissä oli puolen tunnin tauko, joten siinä ehti pyöriä ympäriinsä De Romaa. Vanha elokuvateatterin aulan seinillä oli aitoja vanhoja julisteita, sekä hauskoja leffahenkisiä maalauksia. Itse sali on loistokas, mutta ei liian pramea. Permannolta ei ollut penkkejä, joten seisaaltaan väkeä oli arviolta reilu tuhat. Eikä De Roma ole saanut nimeänsä ikuisesta kaupungista, vaan talon rakennuttaneesta Jean-Babtiste Romeon mukaan. Toivottavasti talon tulevaisuus on yhtä ainainen.

Settilista

Nobody’s Empire

I’m a Cuckoo

We Were Beautiful

She’s Losing It

Sukie in the Graveyard

Sweet Dew Lee

Electronic Renaissance

We Rule the School

I’ll Be Your Pilot

Little Lou, Ugly Jack, Prophet John

The Same Star

Play for Today

The Stars of Track and Field

The Boy With the Arab Strap

Legal Man

Judy and the Dream of Horses

Encore

The Wrong Girl

Get Me Away From Here, I’m Dying