Avainsana-arkisto: arvio

Tuntematon's avatar

Pikku Papun Orkesteri @ Tapiola-sali, Kulttuurikeskus, Espoo, 17.11.2019

by

Kuvittaja-kirjailija Liisa Kallion luoma hahmo Pikku Papu ei ole mikä tahansa kilpikonna, sillä hänellä on oma orkesteri. Luonnonmukaista papupoppia on kuultu jo vuodesta 2012, kun joukko Sibelius Akatemian opiskelijoita perustivat lastenmusiikkikurssilla bändin. Jos Fröbelin palikat on lastenmusiikin Eppu Normaali, niin Pikku Papun orkesteri on raikas indiebändi, joka kasvattaa suosiota hissukseen. Yhtyeen musiikkia ei löydy Spotifyista ja Youtube -videoiden katselukerrat ovat kymmenissä tuhansissa. Siitä huolimatta Pikku Papun orkesteri myy kolme peräkkäistä konserttia Espoon kulttuurikeskuksen isossa salissa samana päivänä täyteen. Se on paljon se.

Yhtyeen esiintymisessä on poikkeuksellista aitoutta ilman teennäistä pomppimista, jota monet muut lasten yhtyeet helposti tarjoavat. Keskeistä roolia esittävät luonnollisesti Liisa Kallion leikkisät ja luonnonläheiset tekstit, joiden ympärille yhtyeen jäsenet ovat säveltäneet tarttuvia melodioita. Pikku Papun orkesteri soittaa akustisesti ja kuusihenkisen yhtyeen moniääninen laulu soi heleästi. Laulut on suunnattu 3-6 vuotiaille, mutta putoavat yhtä lailla aikuiseen. Pikku Papun orkesterin esiintymisessä on herkkyyttä, joka nostaa musiikin meiningin edelle. Vaikka selkeä keulahahmo puuttuu, pääsee kukin vuorollaan ääneen niin välispiikeissä kuin päävokaaleissa. Karisma syntyykin yhtyeen välittömyydestä.

Pikku Papun orkesterin keikka oli ns. joulukeikka, mutta joululaulut tuntuivat väkisin kyhätyltä teemalta, sillä Pikku Papun orkesterin omat laulut ovat itsessään paljon kiinnostavimpia. Ehkä säkkipimeässä kaamoksessa ei ollut vielä riittävästi joulumieltä. Onneksi joululauluista kuultiin kuitenkin mielenkiintoisia sovituksia. Varsinkin Hei kuuraparta sai uuden kerroksen lumihiutaleita leukapieliinsä. Suurin osa joululauluista soitettiin potpurina, jotta aikaa jäi 45 minuutin setissä myös bändin omalle musiikille. Settilistaan sisältyi toki yksi tuore oma joululaulu: Piparkakkutalo lainasi tuttuja elementtejä persoonallisesti.  Muista omista lauluista suosikeiksi nousivat yhtyeen nimikkokappale ja Höllää pöllö, joka muistuttaa kuulijaa ottamaan iisimmin suorituskeskeisessä elämässä. Onhan se hyvä lapsenkin tietää, ettei kannata polttaa itseään loppuun.  Mainiosti nosti hien pintaan myös Leppäkertun aamutoimet.

Pikku Papun orkesterissa vaikuttavat liuta lahjakkaita multi-instrumentalisteja: Heli Kajo, Antti Kokkola, Maiju Kopra, Reetta Kuisma, Sannis Sundström. Kitaristi Antti Ali-Vehmaan tilalla soitti Sampo Sundström. Itse kirjailija Liisa Kallio piti myyntipistettä kulttuurikeskuksen aulassa. Sen verran suosittu yhtye, ettei kolmannen keikan jälkeen ei ollut enää kauppatavaraa liiemmin jäljellä. Pikku Papussa on potentiaalia laajempaankin suosioon. Yhtye tekee paljon päiväkotikeikkoja ja se lieneekin ollut ansiokasta myyräntyötä. Lapsiperheiden ollessa kohderyhmä olisi varmasti monia keinoja lisätä paukkuja kaupallistamiseen, etenkin jos musiikin jakelisi jokin muu taho kuin kirjakustantamo Tammi. Toinen juttu sitten halutaanko sitä, sillä eihän kaiken tarvitse olla kaupallisesti äärimmilleen viritettyä. Pikku Papun orkesteri etenee kuin kilpikonna, mutta tätä menoa se pääsee maaliin paljon ennen jänistä.

Tuntematon's avatar

Alice in Chains (US) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.6.2019

by

Grunge vyörysi päällemme siihen aikaan, kun olin otollisessa iässä altistua sen vietäväksi, mutta jostain syystä se ei koskaan täysin uponnut allekirjoittaneeseen. Seattlesta Sub Popin kautta ponnahtanut aalto oli voimakas ja ruutupaidoilta ei voinut täysin välttyä. Samoihin aikoihin olin enemmän innostunut americanasta ja brittipopista, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Toki arvostan, että yhdestä koleasta merenrantakaupungista tuli niin monta kovaa bändiä. Nirvanan klassisen punkahtavat voimakappaleet säväyttivät, mutta eniten innostuin Pearl Jamin hardrockista ja jonkin verran myös Soundgardenista. Kaikista vähiten metallisimmasta Alice in Chains -yhtyeestä, jonka repertuaarista puhutteli vain muutama kappale kuten Would?

Nirvanaa ei ole enää. Pearl Jam ja Soundgarden on nähty. Nyt oli mahdollisuus bongata myös Alice in Chains syntymäpäivälahjaksi saadun lipun myötä Kaisaniemessä. Tuskaa oli lähteminen, koska sisäänajo ei tuottanut suuremmin intoa. Rockin historian perusoppitunteja ei saa kuitenkaan jättää väliin. Uusi albumi sisältää pari mojovaa kappaletta ja pitkään keulilla laulanut William DuVall antoi toivoa, että laulaja ei ainakaan häviä äänessä yliannostukseen kuolleelle alkuperäiselle tulkitsijalle Layne Staleylle. Lopulta sain raahattua itseni Kaisaniemen hiekkakentälle, jolloin keikkaa oli jo hyvän matkaa takana.

Odotukset eivät olleet korkealla eivätkä ne nousseet keikan mittaan. Jerry Cantrellin johtama kokoonpano soitti tasapaksusti ja ponnettomasti. Alkuperäisrumpali Sean Kinney on oletettavasti takonut dynaamisemminkin sen reilu 30 vuotta mitä yhtye on ollut pinnalla (parin vuoden tauko poislukien). William DuVall omaa tosiaan kilpailukykyisen äänen ja näyttää karismaattiselta, mutta hänen valovoimansa ei riitä klubia isommalle lavalle. Cantrell murjoo leipiintyneen oloisena särösoundeja rumasta kitarastaan, kun basisti Mike Inez pitkässä tukassaan näyttää hommasta ainoana ammattimaisesti innostuneelta.

Yhtye soitti uransa ajalta kattavasti kappaleita, mutta esikoinen Facelift ja klassisin albumi Dirt saivat eniten huomiota. Viime vuonna ilmestyneeltä Rainier Fog -albumilta kuultiin valikoima kappaleita, joista nimikappale ja Never Fade omaa kestävien kappaleiden piirteitä. Tuhatpäisessä yleisössä näytti olevan pitkän linjan faneja, mutta en ymmärrä vieläkään Alice in Chainsin mainetta. Tajuan Grungen suosion ja tämän osana sitä, mutta ei kaikkea ole tarkoitettukaan hiffattavaksi. Toki heti keikan jälkeen teki mieli katsoa Singles, josta kehkeytyi aikanaan maiharikenkäisten ruutupaitojen x-sukupolvielokuva.

Tuntematon's avatar

Teenage Fanclub (UK) @ Tavastia, Helsinki, 22.4.2019

by

Teenage Fanclub on kolmen tasavahvan lauluntekijän kokoonpano. Alkutaivalta lukuun ottamatta kukin on säveltänyt tasaisesti kappaleita pitkäsoitoille ja se on pitänyt laadun vakaana. En tiedä montaa vastaavaa bändiä, joka olisi julkaissut 30 vuotisen uran aikana yhtä monta korkealaatuista albumia, jotka ovat täynnä timanttisia pop-sävelmiä. Viime vuoden suurimpia suru-uutisia oli yhtyeen keskeisen lauluntekijän, basisti Gerard Loven lähtö yhtyeestä. Ei mies poistunut keskuudestamme lopullisesti, mutta silti asiaa on on joutunut sulattelemaan kuin haudan äärellä. 

Loven mukana yhtyeestä katosi teoriassa 1/3 osa luovuutta, mutta käytännössä se merkitsi miltei puolta musiikillisesta laadusta. Karkeasti voikin verrata, että miltä olisi kuulostanut The Beatles ilman Paul McCartneyta. Hämmentävää onkin, että yhtyeen ydintrio kesti 30 vuoden liiton täynnä oletettavasti runsain mitoin myötä- ja vastoinkäymisiä kuten luovissa liitoissa tuppaa tapahtumaan, mutta sitten juhlakiertueen matkustusvelvoitteet kärjistyivät konfliktiksi asti, josta ei selvitty kuin Loven erolla. Tästä taas tulee mieleen The Rolling Stones, jonka alkuperäisbasisti Bill Wyman kyllästyi reissaamiseen ja jätti bändin. Eikä ole yhtään liioittelua verrata Teenage Fanclubia edellä mainittuihin musiikin kulmakiviin.

Lähtötilanne illan keikkaan oli siis melankolian ja epäilysten täyttämä. Montako Gerard Loven biisiä keikalla kuultaisiin? Kuka ne laulaisi? Vastaus selvisi settilistoja ennakkoon tarkistaessa. Yhtye soittaa tällä kiertueella vain Raymond McGinleyn ja Norman Blaken lauluja, joissa niissäkään ei ole mitään vikaa. Onneksi olen nähnyt alkuperäiskokoonpanon Suomen keikoista suurimman osan, vaikkakin edellinen vierailu parin vuoden takaa jäi väliin. En ihmettele, jos oli muillakin samoja duubioita tai yhtyeen edellinen keikka tuoreessa muistissa, sillä Tavastia ei ollut myynyt aivan täyteen. 

Keikka alkoi kahdella helmellä, kun About you ja Start Again rullasivat vääjäämättömän rennosti eetteriin. Perään olisi sopinut toki Ain’t That Enough tai I Need Direction, mutta niitä ei tietenkään kuultu kuten ei Loven keikkavalioita Sparky’s Dream ja Star Sign. Kolmantena biisinä yllätten soitettu  harvinaisempi livestyge The Gabbage maalasi murheet turhiksi. Upea kappale löytyy vähemmän hehkutetulta mutta omalta suosikkialbumiltani Thirteen (1993). Tämä biisi oli käännekohta, jonka jälkeen lopetin urputtamisen mieleni pohjukoissa ja nautin keikasta täysillä. Tajusin, että Gerard Loven biisien puuttuessa kuulen jotain sellaista mitä en välttämättä olisi aiemmin livenä kuullut. Norman Blaken ja Raymond McGinleyn tuotannossa riittää helmiä, vaikkakin heidän kahden biisien vuorottelu ei tarjoa samanlaista vaihtelua ja dramaturgista jännitettä kuin kolmen tekijän kappaleet aiemmin. 

Konsertissa kahlattiin läpi koko ura ja biisejä soitettiin kaikilta keskeisiltä albumeilta. Eniten huomiota sai yhtyeen mestariteos Songs From The Northern Britain (1997), jolta tarjottiin peräti viisi kappaletta. Yhtye osoitti heti Loven lähtemisen jälkeen elinvoimaisuuttaan julkaisemalla uuden singlen viime helmikuussa. Raymond McGinleyn biisi Everything is Falling Apart on kelpo kappale ja pohdiskelee tavallaan eron hetkeä ja uuden alkua. Norman Blake pimputteli Enter Sandmanin riffiä ksylofonilla ennen kuin McGinleyn klassikko Your Love Is The Place Where I Come From käynnistyi. McGinleyn kappaleet (kuten My Uptight Life) nousivat arvoiseensa asemaan, jos ne aiemmin tuntuivat enemmän välibiiseiltä.

Norman Blake hurmasi takuuvarmasti ilmavalla I Don’t Want Control of You –kappaleella, johon yhtyeen moniääninen laulu istui täydellisesti. Blaken esiintymisessä välittyi muuten vähän suorituksen makua etenkin varsinaisen setin päättänyt The Concept, joka soitettiin pois kuleksimasta. Yhtye on kiertänyt juhlavuoden merkeissä jo pitkään ympäri maailmaa ennen kevään Euroopan osuutta, joten ei ihme, jos hyydyttää. Encoren huipensi Everything Flows, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista debyyttisingleistä melkein millä mittapuulla tahansa mitattuna.

Teenage Fanclub elää ja voi hyvin, vaikkakin raajarikkoisena. Uusina jäseninä bändissä aloitti vuoden alusta kosketinsoittaja Euros Childs ja basisti Dave McGowan, joka on tuttu myös Belle and Sebastian yhtyeen riveistä. Rumpalin pallilla istuu paluumuuttajana alkuperäinen Francis McDonald, joka oli välillä poissa vuosia. Tuore single enteilee Teenage Fanclubilta uutta materiaalia, mutta silti suuremmalla mielenkiinnolla odotan Gerard Loven liikkeitä. Hänellä on ollut sivuprojekteja kuten Lightships, joten onko aika palata sen pariin? Julkaiseeko hän soolomateriaalia? Toki vaihtoehto on lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, mutta tuskin näin tulee käymään niin kauan kuin veri virtaa suonissa.

Settilista:

About You

Start Again

The Gabbage

Everything Is Falling Apart

Only With You

Catholic Education

Alcoholiday

The Darkest Part of the Night

Your Love is the Place Where I Come From

Planets

Hold On

I Don’t Want Control of You

It’s A Bad World

I’m In Love

My Uptight Life

The Concept

Encore

The Fall

Metal Baby

Everything Flows

Tuntematon's avatar

Pekko Käppi & K:H:H:L (FIN) @ Nosturi, Helsinki, 29.3.2019

by

Kotimaisen folkrokin terävin keihäänkärki Pekko Käppi & K:H:H:L kutkutti kovasti ja harmittelin, että tekee tiukkaa saada mahtumaan samaan iltaan kahta konserttia eri soittoajoista huolimatta. Olin menossa katsomaan JJyllin, Kuoppiksen ja Von Hertzenin veljesten Kingston Wall -inkarnaatiota Kulttuuritalolle, mistä tarkoitukseni oli karata kesken keikan Nosturiin tsekkaaman kovan albumin julkaisseen Pekko Käpin kokoonpanoa. Kultsan ovella törmäsin tuttuun, joka kyseli, josko olisi ylimääräistä lippua. Ei ollut, mutta päätin luopua omastani ja lähdin suorilta Nosturiin. Kaikki voittivat.

Pekko Käppi & K:H:H:L (Kuolleiden hillittömäin hevoisten luut) on kasvanut uunituoreen Väärä laulu –albumin myötä nelikoksi lyömäsoittajan liityttyä ryhmään. Soundi kasvoi sitä myöten isommaksi ja syvemmäksi. Tamperelaisen kokoonpanon albumin julkaisua juhlistettiin isolla kirkolla asti. Pekko Käppi yhtyeineen tekee kansanmusiikille sen mitä Värttinä teki aikoinaan eli pukee sen populaariin muotoon, jota kelpaa valtavirrankin kuunnella. Kotimaan rajojen ulkopuolellakin.

Käpin jouhikko on instrumentti, jota ei näe usein rokkibändin soitinvalikoimassa. Enkä osannut kuvitella miten monipuolisesti jouhikantele soi, kun sitä vasta ensi kertaa pääsin livenä kuulemaan. Nelikielinen vempain sylkee mystistä energiaa kuin pohjan akka vitsauksia. Tommi Laineen kitara haastaa jouhikkoa taistoon kyyttösilmän tavoin. Nuutti Vapaavuoren basso soi koreasti kuin kaukomielellä. Rumpujen taakse asettunut Jani Auvinen takoo kuin seppo rumpujaan.

Keikka alkupuoli painottui luonnollisesti uuteen albumiin. Nimikkobiisi ja singlenäkin julkaistu Musta Kimppu ovat tämän vuoden ehdotonta parhaimmistoa jo näin alkuvuodesta. Helsingin sanomien hehkuttama Ikoni –sinkku on todellakin maagisen tarttuva laulu, mutta valitettavasti myös helpoiten kuluva ja ehkä eniten siksi, että minimalistiset lyriikat toistuvat liikaa.

Pekko Käppi & K:H:H:L louhii kansanperinteiden kallioista lohkareita joihin jauhaa sekaan rokin ja bluesin tuttuja elementtejä. Tästä keitoksesta moni velho olisi ylpeä. Tärkeää on myös Pekon antaumuksellinen tulkinta, jossa laulu ponnistaa parhaimmillaan kantapohjista kuten. Yhtä lailla oleellisen osan yhtyeen luomaan maisemaan maalaa Toni Tapanisen kalmaiset sanoitukset.

Alkuun esityksessä oli havaittavissa pientä patoutumaa, mutta nopeasti vesi virtasi uomiinsa. Pekko itse totesi myös, että hyvinhän tämä menee. Niin meni. Kuuntelin keikan alun salin keskivaiheilta ja hetkittäin teki mieli soundin osalta päästä kuulemaan bändiä intiimiin luolaan, mutta siirtyessäni miksauspöydän taakse, kuulosti bändi erinomaiselta. Käppi kelpasi Keikkakepille, mutta 1h 40min annos tuntui just maksimimäärältä. Yhtye taputettiin ansaitusti takaisin varsinaisen setin jälkeen. Ensimmäisen coverina kuultiin mielenkiintoinen versio Laman Mun pelko-biisistä ja viimeisenä Matilda (2017) -albumin helmi Palavien lasten laulu. Pekko Käppi & K:H:H:L tarjoaa laadukasta mystiikkaa laatikossa, jota suosittelen penkomaan.

Tuntematon's avatar

STRFKR (US), Daniel T. (US) @ Vinyl Music Hall, Pensacola, FL, 13.3.2019

by

Pensacola on kuuluisa upeista hiekkarannoistaan ja Tappajahai 2 -elokuvan kuvauslokaatiosta. Pohjos-Floridassa sijaitsevan kaupungin keskustassa on liuta viihdyttäviä ravintoloita ja eräässä kulmassa tarjoaa elävää musiikkia klubi nimeltä Vinyl Music Hall. Muutaman sata ihmistä vetävän venuen ainoa miinus oli yllättävän viileästi puhaltanut ilmastointi. Laite taisi olla kesäasetuksilla, vaikka Floridan illassa lämpötila ei paljon alle 20 asteen laske maaliskuussa. Lippuja keikalle myytiin vielä ovelta huokeaan 25 dollarin hintaan.

Illan pääesiintyjä oli oregonilainen STRFKR (aiemmin Starfucker). Yhtye on indiepiireissä kohtalaisen tunnettu elektronista poppia soittava yhtye, jolla on reilun kymmenen vuoden historia. Bändillä on Spotifyissa parhaimmillan kymmeniä miljoonia kuuntelukertoja. Yhtye aloitti toimintansa Joshua Hodgesin sooloprojektina, mutta sittemmin nelihenkiseksi bändiksi kasvanut projekti on julkaissut jo viisi albumia.

Lämmittelijä Daniel T. jäi vähäiselle huomiolle, mutta dj-pohjalta elektronista tanssimusiikkia soittava kaveri osoittautui lopulta pääesiintyjää kiinnostavammaksi. Los Angelesilainen tuottaja Daniel Terndrup on julkaissut viime syksynä mielenkiintoisen Heliotrope-albumin. Sen perusteella olisi pitänyt nähdä hänen koko keikka.

Pääesiintyjä STRFKR oli lievä pettymys, vaikka yli 20 kappaleen settiin mahtuikin muutama mainio osuma. Setti toisti itseään ja osa biiseistä oli väkisin väännettyjä ralleja. Yhtye soitti tiukasti ja petasi innostuneelle yleisölle trampoliinia, jonka päällä voisi hyppiä. Vähille jäivät pomput.

Bändin kärkibiiseistä Open Your Eyes ja Rawnald Gregory Erickson the Second ovat onnistuneita, mutta vastaavasti Kahil Gibran ja While I’m Alive ovat matoja, joita ei haluaisi korvakäytävään muhimaan. Versio Cindy Lauperin Girls Just Want to Have Fun -hitistä erottui edukseen, koska on hyvä biisi, mutta onhan se nyt väsynyt valinta.

STRFKR teki kaikkensa, että kansa viihtyisi. Valot ja taustaprojisoinnit olivat näyttävämpiä kuin yleensä klubeilla. Silppusateelta ei säästytty. Joshua Hodges kätkeytyi itse aurinkolasien ja takkuisen peruukkipehkon taakse ja luovutti seremoniamestarin tehtävät parille astronauttitanssijalle, jotka heiluivat usean biisin ajan lavan edessä. Loppupuolella liittyi vielä kolmaskin tanssija, joka ei tuonut lisäarvoa. Tyypit olivat ihan hauskoja hahmoja, mutta olisin heiltä odottanut treenattua koreografiaa enkä päätöntä jorausta. Seremoniamestaritkin toistivat itseään. Parasta antia tarjosi astronautti, joka crowd surffasi näyttävästi yleisön käsien päällä. Keikan päätteeksi hän nousi vielä horjuvan ilmapatjajoutsenen selkään ja ui yleisölammikon halki niin kuin linnuista uljaimman pitääkin.

Tuntematon's avatar

The Avett Brothers (US) @ Saenger Theatre, Mobile, AL, 12.3.2019

by

Broideissa on poweria. New Orleansilaiset Saengerin apteekkariveljekset perustivat peräti 61 teatteria viime vuosisadan alussa. Alabaman Mobileen he rakennuttivat 1927 teatterin, joka vetää lähes 2000 katsojaa. Talo on edelleen kulttuurin pääpyhättö kaupungissa. Arkkitehtoonisesti korskea rakennus on ottanut vaikutteita renessanssista ja kreikan mytologiasta. 

Veljesvoimaa oli tarjolla myös illan ohjelmassa. The Avett Brotherson Pohjois-Carolinasta kotoisin oleva bändi, jonka perustivat Seth ja Scott Avett. Matkan varrella mukaan ovat liittyneet basisti, viulusti Bob Crawford ja sellisti Joe Kwon. Kiertueella heitä vahvistavat rumpali Mike Marshja kosketinsoittaja Bonnie Avett-Rini. Scott soittaa banjoa, mutta myös pianoa, kun taas Seth on  kitaran varressa. Molemmat vuorottelevat päävokaaleissa, mutta eritoten heidän laulutaidot pääsevät esiin stemmalauluissa, joihin myös Joe Kwon liittyy mukaan aika ajoin.

The Avett Brothers on vuonna 2000 alkaneen uransa aikana noussut folkrokin ja americanan eturivistöön. Rick Rubinin tuottama I and Love and You(2009) oli heidän läpimurtonsa. Sen jälkeen he ovat rynnineet listoilla kärkikahinoihin useasti. The Avett Brothers putoaa selvästi valkoihoiseen yleisöön ja laajalla ikäskaalalla. Nimittäin yhtään afroamerikkalaista ei konsertissa näkynyt. Loppuunmyyty teatteri oli ruutupaitoja täynnä aina teineistä varttuneeseen yleisöön. The Avett Brothers tarjoaa puhtoista musiikkia, joka ei ärsytä ketään. Seth ja Scott ovat muutenkin mallikelpoisia, monelle unelmien vävypoikia. Yleisön reaktiot muistuttivat kärjistetysti sitä, mitä The Beatles aiheutti aikoinaan.

Yhtyeen suosio oli nähtävissä myös lippujen hinnoissa. Kalleimmista sai pulittaa lähes 100 dollaria ja ylimmän piippuhyllynkin liput olivat 56 taalaa. Onneksi on stubhub.com, jonka kautta saattaa löytää loppuunmyytyihin tapahtumiin tikettejä. Usein lippuja saa sitä halvemmalla, mitä lähempänä konserttia malttaa kärkkyä. Kuten nyt muutama tunti ennen esitystä, sain lipun välityskuluineen 20 dollarilla, vaikkakin teatterin piippuhyllyltä.

The Avett Brothers antoi odottaa 20 minuuttia ennen kuin nousivat lavalle. Yhtye soitti yltäkylläisen parituntisen keikan, joka alkupuolelta vaikutti tuoreelta ja innostavalta. Ei taso loppua kohden laantunut, mutta biisit alkoivat toistaa itseään. Ohjelmisto oli rakennettu huolella, missä tunnelmat vaihtuivat hempeästä yleisön tanssittamiseen. Huumoriakin jaettiin, mutta meikäläiseen sanaleikittely ei pudonnut. Yleisöllä oli kuitenkin kivaa ja enpä muista nähneeni vähään aikaan vastaavaa yleisöä, joka teatterin valtavaa parvea myöten nousi seisomaan. 

The Avett Brothers tekee sitä samaa mitä Mumford & Sons Euroopan puolella. Perinnemusaa massoille. Ja hyyä niin, jos biisit ovat vielä kelvollisia. Bändin isoimmat hitit ovat I and Love and You ja No Hard Feelings sekä turhanpäiväinen rallatus Ain’t No Man. Yhtyeeltä on odotettavissa uusi albumi lähiaikoina, sillä ennen pitkää kiertuetta yhtye on julkaissut pari uutta singleä Trouble Letting Go ja Neapolitan Sky. Molemmat ovat mutkattomia kappaleita, jotka pitävät bändin samalla Pohjois-Amerikkaa kiertävällä radalla.

Tuntematon's avatar

Kurt Vile & The Violators (US), The Sadies (CAN) @ The Civic Theatre, New Orleans, LA, 10.3.2019

by

New Orleans on jazzin koti ja musadiggarin paratiisi. Tasokasta ja monipuolista elävää musiikkia on tarjolla turistien täyttämillä ranskalaisen korttelin kaduilla ja baareissa. Etenkin legendaarinen Bourbon Street sykkii kellonajasta huolimatta. Onko siis järkeä mennä erikseen maksulliselle live-keikalle?

The Civic Theatre sijaitsee New Orleansin Business Districtin kyljessä. Teatteri on yli 120 vuotta vanha ja varsin toimiva kompleksi kaksikerroksisella parvekkeella. Akustisesti sali ei ollut kovin hyvä, sillä korkeutta on tilassa vähän liikaakin. Joka tapauksessa soundit kuulostivat paremmalta permannolle. The Civic Theatre vetää 1200 henkeä ja osoittautui kuitenkin melko tunnelmalliseksi konserttipaikaksi. 

Illan esiintyjistä The Sadies kiinnosti lähtökohtaisesti enemmän kuin Kurt Vile & The Violators. Lähinnä siksi, että Vile on mahdollista nähdä Suomessakin aika ajoin kuten kesäkuussa Sideways -festivaaleilla, kun taas kanadalaisen vaihtoehtokantrirockin kokeneiden kettujen näkeminen on epätodennäköisempää. Kurt Vilen tuotantoon minulla on kuluneen vuosikymmenen kestävä suhde ja Vilen kauttansa ylipäätään tutustuin pari vuotta sitten The Sadiesiin, jonka kappaleella It’s Easy (Like Walking) Kurt vieraili. Sen jälkeen onkin tullut kahlattua The Sadiesin tuotantoa läpi.

The Sadies soitti 50 minuuttisen setin ja esitti aimo määrän kappaleita. Keikan hyvä puoli oli varsin laaja läpileikkaus yhtyeen tuotantoon, mutta huonoa taas kiireen tuntu. Biisit nimittäin pudoteltiin turhankin nopeaan tahtiin. Yhtyeen keulahahmoina toimivat pitkän huiskeat veljekset Dallas Good ja Travis Good. Dallas komppaa kitaraa ja on päälaulaja, kun taas Travis laulaa ajoittain, mutta pääosin poimii repivällä otteellaan Gretch Tennessian kitarastaan varsin elokuvallisia riffejä. Kontrabassoa soittaa Sean Dean ja rumpalina toimii Mike Belitsky.

The Sadies aloitti osuutensa rouhealla The First 5 Minutes -kappaleella, jonka jälkeen saatiinkin kuulla muutama kappale yhtyeen parhaimmistoa kuten Another Year Again ja Cut Corners. Kitaristi Travis kävi alvariinsa säätämässä vahvistinta, mutta tavallisen kuuntelijan korviin en havainnut mitään suurempaa ongelmaa. Dallas viihtyi myös selin aika ajoin, mikä vähensi luontevaa vuorovaikutusta yleisön kanssa. Basisti ja rumpali tekivät taustalla työnsä eivätkä nousseet missään vaiheessa valokeilaan. Kolhot Goodin veljekset sen sijaan jo pelkällä gangsterimaisella olemuksellaan tekivät vahvan vaikutuksen. Kurt Vile liittyi keikan luonnollisesti päättäneeseen It’s Easy (Like Walking) kappaleen ajaksi.

Kurt Vile & The Vialatorsin omaa vetoa saatiin odottaa puolisen tuntia. Hän kapusi aukinaisessa ruutupaidassaan lavalle seuranaan multi-instrumentalistit Jesse Trbovich ja Rob Laakso sekä rumpali Kyle Spence. Yhtye soitti puolentoista tunnin setin, joka oli paikoin uuvuttava kokemus, ei musiikkinsa puolesta vaan aikaerosta kärsineelle kuulijalle. The Sadiesin keikka oli imenyt mehut ja tällä kertaa Vilen settiä olisi riittänyt vähempikin. En valita, hyvä keikka. Biisivalikoima ei suosinut erityisemmin viime syksynä julkaistua Bottle It In -albumia, vaikka siltä kuultiin viisi kappaletta, vaan keikalla kahlattiin monipuolisesti kuluneen vuosikymmenen tuotantoa. 

Katselin keikan lavan etuoikealta ja yllättäen pisti silmään niinkin ulkomusiikillinen seikka kuin Kurt Vilen ryhti. Valtava tukkapehko painaa varmasti päätä, mutta sitä korosti vielä mikkiteline, jonka Kurt laski yllättävän alhaiseen asentoon ja joutui kumartelemaan lauluosuudet. Kitara on luotu hänen käsiinsä, oli se sitten akustinen tai sähköinen, joita hän vuoroin soitteli, mutta mikään yleisön vangitseva persoona hän ei ole.

Keikka alkoi uutukaisen komealla Loading Zones – kappaleella, joka on niitä harvoja miehen kappaleita, joissa taustalaululla on rooli. Biisi rullasi komeasti. Uusista biiseistä hypnoottinen Bassackwards yllätti akustisuudellaan. Vanhemmista kappaleista I’m an Outlaw ja yksin akustisesti esitetty Peeping Tomboy erottuivat edukseen. Encoresta nousi esiin ylivoimaisesti isoin hitti Pretty Pimpin’ joka pisti lousianalaiset alligaattoritkin nyökyttelemään. Setti päättyi Baby’s Arms kappaleeseen, joka otti syliinsä hellän väkevästi. 30 dollarin illaksi varsin laadukas paketti.

Kurt Vile & The Violators

Settilista

Loading Zones

Jesus Fever

Bassackwards

I’m an Outlaw

Check Baby

Girl Called Alex

Cold Was the Wind

Peeping Tomboy

Wheelhouse

Wakin’ On a Pretty Day

KV Crimes

Skinny Mini

Wild Imagination

Encore

Pretty Pimpin’

Puppet to the Man

Baby’s Arms

Tuntematon's avatar

Pelle Miljoona Oy @ Hotelli Waltikka, Valkeakoski, 15.12.2018

by
Kuvahaun tulos haulle pelle miljoona oy waltikka

Mallasveden rannalla sijaitseva Hotelli Waltikka on kuin ajan patinoima risteilyaluksen yökerho, missä peilikatto tekee tilasta avaramman tuntuisen. Valotaulussa hohtava ”Naistenhaku” muistuttaa maailmasta, missä miehet ovat olleet vallankahvassa. Illan keikan aikana naistenhaku kyltti loisti alusta loppuun. Nyt on matriarkaattien aika, kuten totesi Pelle Miljoona avauspuheenvuorossaan.

Pelle Miljoona Oy on ensisijaisesti yhtye, vaikka keulilla heiluu Pelle Miljoona, hippipunkin suuri filosofi. Pelle Miljoona teki 1970-80 –lukujen taitteessa useilla kokoonpanoilla liudan klassisia albumeita, mutta valtakunnallinen suursuosio lankesi 1980 julkaistulla Moottoritie on kuuma -albumilla. Vanhojen legendojen paluukeikkoja on aika ajoin, kun juhlitaan vuosikymmenien takaista historiaa. Pelle Miljoona Oy:n keikka oli siitä ainutlaatuinen, että joka ainoa alkuperäisjäsen on hengissä ja Valkeakosken keikan perusteella vielä varsin mojovassa iskussa.

Keikka lähti liikkeelle sata lasissa, kun klassikko Juokse villi lapsi vangitsi pirkanmaalaiset laulamaan mukana. Vokaaliosuudet aloitti vapauden valistaja Pelle, kun taas valtakunnan solidaarisin punkrokkari Tumppi Varonen soitti rumpuja. Illan mittaan kaverit vaihtoivat tonttejaan muutamaan otteeseen. Tumppi on laulajana taipuisampi, mutta rajallisemman äänialan omaava Pelle säkenöi karismaa ja asennetta yhtä kovaa kuin vuonna 1980. Yhtyeen tärkein biisintekijä Ari Taskinen istui matalalla profiililla koko keikan koskettimien takana. Bändin energisin oli Sam Yaffa, joka liidasi taustalaulut, mutta tuntui, että oli koko touhun kivijalka. Kitaran varressa Andy McCoy osoitti olevansa edelleen sankari. Pienen hiljaiselon jälkeen mies vaikuttaa olevan taas kelpo vireessä niin Pelle Miljoona Oy:n riveissä kuin tuoreen soolomateriaalinsa parissa. Keikalla Andy lauloi yhden biisin, käännösversion Blue Öyster Cultin klassikosta Don’t Fear the Reaper, joka oli kääntynyt Kuin Romeo ja Juliaksi ja menetti sitä myöten arvoaan.

Illan settilista koostui omista levytyksistä, mutta myös Pelle Miljoonan muiden yhtyeiden kappaleista ja parista coverista. Pelle Miljoona Oy julkaisi kaikkien yllätykseksi syksyllä viiden biisin EP:n, josta kaikki kuultiin illan aikana. Uusista biiseistä Tumpin biisi Olen unessa näyttäytyi varsin tarttuvana lauluna ja Hei hei hei sopi illan settiin kuin olisi ollut aina mukana. Klassikkobiiseistä  parhaiten futasivat ne, joissa taustalaululla on keskeinen osa kuten Koska sydän sanoi niin, Mulla menee lujaa ja Vapaus on suuri vankila. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että niihin oli yleisön helpoin yhtyä mukaan. Notkea nostalgia nosti tunnelman Waltikan peilikattoon.

Vanhojen jermujen keikoissa on se ilo, että taidot ovat juurtuneet maaperään sen verran tukevasti, että ikihongat humisevat kuin nuoret pajukot. Taito ei ole karissut eikä Pelle Miljoona Oy:n osalta myöskään meininki. Lisäksi näissä vuosikymmenten uraa juhlistavissa kiertueissa on läsnä suuren kunnioituksen ilmapiiri, mutta aina myös haikeuden, sillä tämä saattaa olla se viimeinen. 

Settilista

Juokse Villi Lapsi

Koska sydän sanoi niin

Anna soihtusi palaa

Diggaan Rock’n’Rollista

Gabriel

Kovat Kundit

Älä äiti itke

Valkokangasrakkautta

Lanka palaa

Meille kävi näin

Olen unessa

Kuin Romeo & Julia

Mulla mene lujaa

Hei hei hei

Tänä yönä vien sut pois

Vapaus on suuri vankila

Olen kaunis

Moottoritie on kuuma

Encore

Ei tämä lama päähän käy

Tahdon rakastella sinua

Hyvää yötä maailma

Tuntematon's avatar

Yari & Se Tuntematon numero @ Louhisali, Espoo, 25.10.2018

by
Legendaarisen SE-yhtyeen keulahahmo Jari Knuutinen alias Yari ja uuden polven indiesuosikki Litku-Klemetti & Tuntematon Numero lyöttäytyivät toistamiseen kimppaan ja heittivät ainutkertaisen yhden viikon rundin, joka tärkeimpien keikkapaikkojen Tavastian, Tullikamarin ja Lutakon lisäksi osui myös Tapiolan Louhisaliin. Mitä espoolaiset ovat tehneet, että ansaitsevat näin kovatasoisen kulttuurikokemuksen.
Kiertueen pointti oli soittaa kokonaisuudessaan SE:n Pahaa unta? -albumi vuodelta 1980. Litku Klemetti ja Tuntematon numero on noussut esiin nimenomaan musiikilla, jonka esikuvat ovat menneen ajan progessa, punkissa ja uudessa aallossa tavaramerkkinään tietenkin Litkun vibrahtava lauluääni. Yarin taustalle ei voisi kuvitella parempaa kokoonpanoa. Alkuperäistä SE -yhtyettä en ole luonnollisista syistä koskaan nähnyt ja heidän musiikkiaan olen kuunnellut vain levylautasella. Louhisali oli yllättävän täynnä väkeä ja yleisön ikärakenteesta ja innostuneesta vastaanotosta päätellen faneja ollaan oltu kauan. SE -yhtye erottui aikanaan runollisena ja raikkaana vaihtoehtona suoraviivaisemmassa uuden aallon tarjonnassa. Louhisali on hyvällä tavalla intiimi konserttisali, jossa on kiinteän katsomon lisäksi pöytäryhmiä, mistä on helppo liikkua laidalla olevaan baariin ostamaan virvoitusjuomia. Alkuun huomiota veivät yleisöstä pystyssä törröttäneet kädet, joissa älypuhelimet tallensivat kokonaisia biisejä. Eräs ruutupaitainen hujoppi tönötti häpeilemättömästi muista paikalla olijoista välittämättä keskellä lavaa ja kuvasi useamman biisin. Etenkin Yaria ja Litkua saattoi ärsyttää äijä, joka seisoo kameransa kanssa aivan silmien edessä. Keikan loppupuolella rohkeimmat ryhtyivät tanssimaan ja sellainen taas ilahduttaa aina. IMG_6066Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin. Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle. Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua. IMG_6065 Settilista: Ei vielä Kyynelet Ollaan naurettu niin kauan Häpeä Anna mun olla Varjot Viimeiseen hengenvetoon Yö Safarilla Pahaa unta? Kun valot sammuu Encore Kiitos enkeleistä Mä haluan elää Kevyesti puoli viiteen Eloise Ei asfaltti liiku
Tuntematon's avatar

Ultramariini @ On The Rocks, Helsinki, 6.10.2018

by

Olen seurannut Ultramariinin taivalta ensijulkaisusta asti. Se ei ole ollut työlästä, sillä yhtye on pitänyt toiminnassaan pitkiä taukoja. Uusi albumi Lasimeri ilmestyi kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen. Bändi ei ole ollut telakalla, vaan näkymättömissä. Yhtyeen laulaja Matti Johannes Koivu on pitänyt onneksi aktiivisella soolourallaan yllä odotusarvoja myös Ultramariinin suhteen.

Esikoisalbumi Juuri ja juuri olemassa (2003) nosti aikanaan kotimaiseen pop-musiikin uudelle tasolle, mutta henkilökohtaisesti se iski ihon alle. Elin tuolloin haastavia aikoja ja Ultramariini nuoli haavoja parhaiten. Muistan jopa kohdanneeni vappuna 2004 kruununhakalaisessa kebab-ravintolassa Matti Johannes Koivun ja jakaneeni silmätysten kiitosta Ultramariinin lohdullisuudesta. Kaikkea sitä artisti joutuukin ventovierailta kuulemaan.

IMG_5986Ultramariinissa viehätti tietenkin melodiarikas ja harkiten tuotettu musiikki sekä Ville Aallon vaikuttavat tekstit. Kun Ultramariini ilmoitti paluustaan, hämmästytti eniten Aallon jättäytyminen sivuun yhtyeestä. Kuka pystyisi tekemään yhtä tunnusomaiset sanoitukset uusiin lauluihin. Pestin nappasi vokalisti Matti Johannes Koivu, joka on soolourallaan näyttänyt kyntensä taitavana biisintekijänä. Kuultuani ensimmäisen singlen Sointu selvisi, että hän tavoittaa sanoituksissaan Ultramariinin hengen.

Vaikka olen kuunnellut Ultramariinia aina, en ole koskaan onnistunut näkemään heitä livenä. Silloin harvoin kun olisi ollut mahdollisuus, on ollut ylitsepääsemättömiä esteitä. Odotusarvot olivat korkealla. Kun keikasta ilmoitettiin, ostin lipun välittömästi. Pidin huolen, ettei mitään muuta menoa tulisi samalle päivälle. Keikkapaikaksi valikoitunut On The Rocks huoletti, sillä olen pitänyt sitä kehnon klubin maineessa. Paikka oli kuitenkin käynyt ison remontin ja mielenkiinnolla odotin muodonmuutosta.

Sisäänpääsy On The Rocksiin oli hidasta. Pitkä jono vei baarin halki ahtaaseen käytävään, josta portaat johdattivat alakerran klubiin. Lipun ennalta ostaneet joutuvat kököttämään saman ajan kuin ne, jotka ostivat lippunsa ovelta. Yhtä lailla jonotettiin narikkamaksuun ja lopuksi vaatesäilöön. Onneksi keikka alkoi vartin myöhässä, vasta kun porukka oli sisällä. Paikalle voisi tietenkin tulla ajoissa, mutta ongelmaan toivoisi jatkossa ratkaisua. Saniteettitiloihin ja baaritiskille ei ollut jonoja.

Klubin remontti oli onnistunut tilan käytön suhteen. Lava oli sijoitettu niin, että nyt sinne näki lähes kaikkialta hyvin. Toista oli ennen. Lavan taustalla oli iso taustakangas, missä heijastuivat biisien aikana vaihtuvat visualisoinnit. Keikka alkoi tyylikkäästi esikoisalbumin päättävällä Aulanko -kappaleella, joka nosti tunnelmaa asteittain oikealle tasolle. Merkillinen vapaus jatkoi kohottamista, kunnes tuli vuoro uunituoreelle materiaalille.

IMG_5993Uusi albumi soitettiin lähes läpikotaisin, josta vain Yksi jäi pois. Esikoisalbumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta ja kakkosalbumilta Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -albumilta vain Huominen, tulisitpa nopeasti. Kolmannelta Ydin (2010) -albumilta esitettiin pari laulua. Pitkä tauko ei näkynyt yhtyeen soitossa. Keikka oli virheetön, vaikka sitä oli harjoiteltu vain parin julkisen keikan verran. Kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirta on avain yhtyeen tunnistettavaan soundiin, rumpali Juri Kaskela ja basisti Teemu Vilmunen ovat dynaaminen rytmiduo. Keulilla Matti Johannes Koivun ääni tavoittelee utopiaa paremmin kuin kenenkään.

Ultramariini johdatti yleisön mielentilaan, jossa voi juosta Hämeenlinnan halkaisevan junaradan yli idästä länsipuolelle kaupunginpuistoon. Onneksi Hämeenlinnan voi löytää kaikkialta. Ville Aaltoa ei keikalla kaivannut, varsinkaan kun hänen tilallaan soitti tuntemattomaksi jäänyt pätevä kiertuekitaristi. Aalto voi keskittyä rauhassa lupaavaan Vuoret -yhtyeeseensä.

Ultramariini soitti lyömättömän keikan, joka oli alusta loppuun eheä. Yleisö yritti taputtaa sitkeästi bändin vielä toiseen encoreen, mutta siihen ei yhtye taipunut. Jäin kaipaamaan vain laulua Suudelma. Ilman sitäkin olin enemmän kuin tyytyväinen. Yhtyeen varautuneen avoin musiikki saattaa aueta hitaasti, mutta sen ääreen haluaa aina palata oli elämässä sitten mitkä moodit tahansa. Ultramariinin lauluista on turha etsiä huumoria. Se on vakavien ja kaihomielisten haaveilijoiden musiikkia.

img_5995.jpg

Settlista:

Aulanko
Merkillinen vapaus
Impressionisti
Tähtitieteiljä
Avaruudessa
Kalpea tähteni
Kaupunginpuisto
Huominen, tulisitpa nopeastiIMG_5990
Vaihtoehtoinen historia
Sointu
Aurinko
Elohopeaa
Sävelet
Lasimeri

Encore

Utopia
Koti