Pikku Papun Orkesteri @ Tapiola-sali, Kulttuurikeskus, Espoo, 17.11.2019

Kuvittaja-kirjailija Liisa Kallion luoma hahmo Pikku Papu ei ole mikä tahansa kilpikonna, sillä hänellä on oma orkesteri. Luonnonmukaista papupoppia on kuultu jo vuodesta 2012, kun joukko Sibelius Akatemian opiskelijoita perustivat lastenmusiikkikurssilla bändin. Jos Fröbelin palikat on lastenmusiikin Eppu Normaali, niin Pikku Papun orkesteri on raikas indiebändi, joka kasvattaa suosiota hissukseen. Yhtyeen musiikkia ei löydy Spotifyista ja Youtube -videoiden katselukerrat ovat kymmenissä tuhansissa. Siitä huolimatta Pikku Papun orkesteri myy kolme peräkkäistä konserttia Espoon kulttuurikeskuksen isossa salissa samana päivänä täyteen. Se on paljon se.

Yhtyeen esiintymisessä on poikkeuksellista aitoutta ilman teennäistä pomppimista, jota monet muut lasten yhtyeet helposti tarjoavat. Keskeistä roolia esittävät luonnollisesti Liisa Kallion leikkisät ja luonnonläheiset tekstit, joiden ympärille yhtyeen jäsenet ovat säveltäneet tarttuvia melodioita. Pikku Papun orkesteri soittaa akustisesti ja kuusihenkisen yhtyeen moniääninen laulu soi heleästi. Laulut on suunnattu 3-6 vuotiaille, mutta putoavat yhtä lailla aikuiseen. Pikku Papun orkesterin esiintymisessä on herkkyyttä, joka nostaa musiikin meiningin edelle. Vaikka selkeä keulahahmo puuttuu, pääsee kukin vuorollaan ääneen niin välispiikeissä kuin päävokaaleissa. Karisma syntyykin yhtyeen välittömyydestä.

Pikku Papun orkesterin keikka oli ns. joulukeikka, mutta joululaulut tuntuivat väkisin kyhätyltä teemalta, sillä Pikku Papun orkesterin omat laulut ovat itsessään paljon kiinnostavimpia. Ehkä säkkipimeässä kaamoksessa ei ollut vielä riittävästi joulumieltä. Onneksi joululauluista kuultiin kuitenkin mielenkiintoisia sovituksia. Varsinkin Hei kuuraparta sai uuden kerroksen lumihiutaleita leukapieliinsä. Suurin osa joululauluista soitettiin potpurina, jotta aikaa jäi 45 minuutin setissä myös bändin omalle musiikille. Settilistaan sisältyi toki yksi tuore oma joululaulu: Piparkakkutalo lainasi tuttuja elementtejä persoonallisesti.  Muista omista lauluista suosikeiksi nousivat yhtyeen nimikkokappale ja Höllää pöllö, joka muistuttaa kuulijaa ottamaan iisimmin suorituskeskeisessä elämässä. Onhan se hyvä lapsenkin tietää, ettei kannata polttaa itseään loppuun.  Mainiosti nosti hien pintaan myös Leppäkertun aamutoimet.

Pikku Papun orkesterissa vaikuttavat liuta lahjakkaita multi-instrumentalisteja: Heli Kajo, Antti Kokkola, Maiju Kopra, Reetta Kuisma, Sannis Sundström. Kitaristi Antti Ali-Vehmaan tilalla soitti Sampo Sundström. Itse kirjailija Liisa Kallio piti myyntipistettä kulttuurikeskuksen aulassa. Sen verran suosittu yhtye, ettei kolmannen keikan jälkeen ei ollut enää kauppatavaraa liiemmin jäljellä. Pikku Papussa on potentiaalia laajempaankin suosioon. Yhtye tekee paljon päiväkotikeikkoja ja se lieneekin ollut ansiokasta myyräntyötä. Lapsiperheiden ollessa kohderyhmä olisi varmasti monia keinoja lisätä paukkuja kaupallistamiseen, etenkin jos musiikin jakelisi jokin muu taho kuin kirjakustantamo Tammi. Toinen juttu sitten halutaanko sitä, sillä eihän kaiken tarvitse olla kaupallisesti äärimmilleen viritettyä. Pikku Papun orkesteri etenee kuin kilpikonna, mutta tätä menoa se pääsee maaliin paljon ennen jänistä.

Pimeys @ Tavastia, Helsinki, 28.9.2019

Kuvahaun tulos haulle Pimeys delta

Pimeys todistaa neljännellä Delta -albumillaan olevansa yksi 2010-luvun kiinnostavimmista yhtyeistä. Vuodesta 2013 parin vuoden välein pitkäsoittoja julkaissut yhtye on lunastanut paikkansa yhtyeenä, jonka tekemisiä olen seurannut alusta asti. Suuri yleisö ei ole täysin löytänyt yhtyettä, vaikka aineksia olisi Egotripin tai Olavi Uusivirran kaltaiseen suosioon.

Suurelle yleisölle Pimeys saattaa olla liian staili. Yhtye tekee kaiken tyylitajuisesti levyn kansia myöten. Alkuun ”Pimeys” nimenä tökki, mutta johan sekin alkaa istua näkemykselliseksi otsakkeeksi yhtyeelle. Uudella albumilla soundimaailma on viety bändijäsenten lapsuuteen 1980-luvulle. Tuotantoon on otettu vaikutteita kasarisyntsapopista, mutta niin, että musiikillinen selkäranka tukeutuu edelleen kitara- ja pianovetoiseen poprokkiin. Usein koneilla kikkaillaan siinä vaiheessa kun ideat alkavat olla vähissä, mutta Pimeydellä ei ole siitä huolta. Uusi albumi on täynnä tasavahvoja lauluja, vaikkakin yksi kappale voi olla se ruma ankanpoikanen. Jos edellinen albumi Silkkitie (2017) tarjosi selkeämmät hitit, niin Delta pitää muotonsa paremmin kasassa.

Pekka Nisu ja Joel Mäkinen ovat molemmat lahjakkaita lauluntekijöitä yhdessä ja erikseen. He tarjoavat lauluissaan tarkkoja havaintoja elämästä ja häpeämättömän romanttisia kuvaelmia ihmissuhteista, vajoamatta kuitenkaan pateettisuuteen. Nisu vääntää nokkelammat ja radioystävällisemmät hitit tästä hetkestä, kun taas Mäkinen punoo melodramaattisempiin kappaleisiinsa nostalgiaa. Kokoonpano supistui trioksi rumpali Tuomo Laakson lähdettyä yhtyeestä vuosi sitten. Muutos on ollut pienimuotoinen kriisi, mutta siitä on toivuttu ja homma jatkuu entistä vahvempana. Basisti Jukkis Järvisen rooli trion tukipilarina on entistä merkittävämpi. Häneltä taittuu nelikielisen peukuttelu, vaikka slap and pop -tyylillä.

Levyn julkistamista on syytä juhlia ja legendaarinen Tavastia on siihen paikka numero yksi. Pimeys soitti uuden albumin kokonaan läpi. Ehdin pyöräyttää pitkäsoiton pari kertaa läpi ennen keikkaa, mutta albumi sai nostetta siipiensä alle livenä eritoten energisen esityksen ansiosta. Uusista kappaleista sinkkubiisit tietenkin toimivat, paitsi Pidä lujaa musta kii, joka on kuin toiselta levyltä. Se onkin ainoa, jota Jussi Jaakonaho ei ole tuottanut, vaan kova Lontoossa vaikuttava tuottajavelho Mikko Gordon. Epäilemättä biisistä voi kasvaa joutsenen lailla lentävä yllätyshitti, mutta Pimeyden antologiassa se on outo lintu. 

Uuden albumin kappaleet Viimeinen laulu ja Laput silmillä edustavat tutumpaa Pimeyttä. Kiinni on yksinkertaisen kaunis ylistys elämälle. Mä en tänne jää nappaa varmasti livestandardin roolin. Kaksiosaisen keikan jälkimmäisellä puolella Pimeys esitti parhaita kappaleitansa uusina sovituksina, joista etenkin Loista kuin tähti paransi juoksuaan ja Muistin sen toisin kasvoi massiivisimpiin mittoihin. Joel Mäkinen pisti itsensä likoon Ollaan hiljaa -kappaleessa ja Pekka Nisu tulkitsi yhtyeen nimikappaleen herkemmin kuin koskaan. Tuomo Laakson paikkasi live-rumpalina Oskari Järvinen ja toisena kitaristina ja syntikoita soitti ilmeikkäästi Antti Kokkola.

Pääkaupungissa sattui olemaan runsaasti elävää musiikkia lauantai-illalle. Siksi olikin bändin kannalta harmillista, ettei tupa ollut aivan täynnä, mutta henkilökohtaisena kokemuksena väljempi klubi on aina viihtyisämpi. Väkeä oli kuitenkin riittävästi, että tunnelma kurkotti kohti kattoa. Tavastian reilu puolitoistatuntinen oli pätevä startti syksyn kiertueelle. Pimeys trendaa ekologisesti. Se on muuttunut hehkulampusta kestäväksi led-valoksi.