Legendaarinen The Horseshoe Tavern on Toronton klubiskenen nestori, joka on toiminut samassa tarkoituksessa peräti vuodesta 1947. Talo on rakennettu 1861 ja alun perin tila on toiminut kengittäjän työverstaana. Siitä siis nimi. Klubi toimi joitakin vuosia strippibaarina ja tanssipaikkana 1970-luvun lopulta, mutta palasi elävään musiikkiin 1983 alkaen ja on siitä lähtien profiloitunut eritoten folk/punk/indie-pyhätöksi.
Toronto on pilvenpiirtäjien suurkaupunki, josta löytyy kuitenkin pikkukaupungin tunnelmaa. Korkeiden kliinisten taivaanraapijoiden väleistä pilkistää onneksi vanhaa ja rähjäistäkin rakennuskantaa. Kaupungissa on särmää, mutta kertavisiitiltä en löytänyt sen todellista luonnetta. Kannabiksen haju tarttui useasti nokkaan, sillä sen käyttö on laillistettu Kanadassa viime vuonna. Klubiin oli saapunut kiitettävästi kaikenkarvaista väkeä aina ruutupaitaisista tukkijätkien näköisistä kolleista mimmiporukoihin. Yleisö oli ikäjakaumaltaan varsin laaja, josta vanhimmat ovat käyneet mestassa jo Waylon Jenningsin kulta-aikoina.
The Horseshoe Tavern on katutason klubi, joka muistuttaa paremminkin valtavaa baaria, jossa pitkän ja suht matalan salin päässä on lava, eikä mikä tahansa lava, sillä siellä on soittanut The Rolling Stones heittäessään yllätyskeikan Bridges to Babylon–kiertueen alle vuonna 1997. Siitä klubi sietääkin olla ylpeä. Tarina kertoo, että tuolloin Dan Aykroyd olisi toiminut baarimikkona ja John Goodman turvamiehinä. Mutta on paikassa moni muukin arvostettu bändi vieraillut kuten Wilco ja The National.
The Felice Brohters on yhtye, joka on tahkonut musaa lähes viisitoista vuotta, vaikka nuorilta sällit edelleen näyttivät. Bändillä on nimeä enemmän Pohjois-Amerikassa, mutta uuden Undress-albumin puitteissa kiertue yltää Eurooppaan ja Skandinaviaan asti, vaikka Suomi jää väliin. The Felice Brothers soittaa varsin traditionaalista amerikkalaista folkrokkia. Se ei tarjoa sinänsä mitään uutta, mutta tekee sen varsin virkistävällä tavalla. Uusien biisien esittelyyn keskittynyt keikka antoi bändistä vakuuttavan kuvan.
Bändin tarina alkoi Brooklynin metroasemilla, missä kolme veljestä aloittivat katumuusikkoina. Sittemmin he perustivat sukunimensä mukaisesti nimetyn yhtyeen The Felice Brohters. Nykyään kokoonpanossa on enää kaksi veljestä, kun kolmas Simone perusti oman bändin jo kymmenen vuotta sitten. Keulahahmot Ian & James Felice ovat jatkaneet veljeskunnan edustajina. Toki yhtyeessä pari muutakin muusikkoa. Bassoa soittaa Jesske Hume ja rummuissa on Will Lawrence. Kitaristi Ian laulaa enemmistön kappaleista ja James vastaa koskettimista ja välillä myös harmonikasta, joka tuo soundiin täyteläisen lisämausteen. Kun James laulaja, käy Ianilta myös pianon soitto. Yhtyeen musiikki on tyylitajuista folkrokkia, jossa tarinankerronta on keskiössä ja paikoin kantaaottavissa sanoituksissa.
Uudelta levyltä kirkkaimmaksi nousi albumin nimikappale Undress, mutta tarttuvin ralli oli Special Announcement, jonka kertsi kannusti ironisesti pyrkimään presidentiksi. TV Mama maistui myös ja muistutti Rollareiden 1970-luvun alun tuotantoa. The Kid heijasti Bob Dylan-vaikuitteita. Vanhemmista biiseistä hiteimmin toimi Love Me Tenderly. Kaiken kaikkiaan komeita tarinallisia kappaleita. Hevosenkengän majatalossa oli lämmin tunnelma, niin kostea, että hikoilin paitani märäksi, mutta siihen vaikutti enemmän kondis ja kanadalaiset flunssalääkkeet.
Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin.
Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle.
Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana
Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua.
Settilista:
Ei vielä
Kyynelet
Ollaan naurettu niin kauan
Häpeä
Anna mun olla
Varjot
Viimeiseen hengenvetoon
Yö Safarilla
Pahaa unta?
Kun valot sammuu
Encore
Kiitos enkeleistä
Mä haluan elää
Kevyesti puoli viiteen
Eloise
Ei asfaltti liiku 
Ultramariinissa viehätti tietenkin melodiarikas ja harkiten tuotettu musiikki sekä Ville Aallon vaikuttavat tekstit. Kun Ultramariini ilmoitti paluustaan, hämmästytti eniten Aallon jättäytyminen sivuun yhtyeestä. Kuka pystyisi tekemään yhtä tunnusomaiset sanoitukset uusiin lauluihin. Pestin nappasi vokalisti Matti Johannes Koivu, joka on soolourallaan näyttänyt kyntensä taitavana biisintekijänä. Kuultuani ensimmäisen singlen Sointu selvisi, että hän tavoittaa sanoituksissaan Ultramariinin hengen.
Uusi albumi soitettiin lähes läpikotaisin, josta vain Yksi jäi pois. Esikoisalbumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta ja kakkosalbumilta Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -albumilta vain Huominen, tulisitpa nopeasti. Kolmannelta Ydin (2010) -albumilta esitettiin pari laulua. Pitkä tauko ei näkynyt yhtyeen soitossa. Keikka oli virheetön, vaikka sitä oli harjoiteltu vain parin julkisen keikan verran. Kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirta on avain yhtyeen tunnistettavaan soundiin, rumpali Juri Kaskela ja basisti Teemu Vilmunen ovat dynaaminen rytmiduo. Keulilla Matti Johannes Koivun ääni tavoittelee utopiaa paremmin kuin kenenkään.
Keikkakeppi 